Long time, no see

Tammikuun alussa oli viimeinen julkaistu teksti. Niin se aika vaan rientää. En toki ole lopettanut kirjoittamista, en suinkaan. En vain ole julkaissut mitään ja olen aina vaan lyhentänyt tekstejä. Tällä hetkellä on luonnoksissa 24 tekstiä 24:ltä ratsastuskerralta. Jokainen näistä teksteistä on pituudeltaan kahdesta kolmeen lausetta, joten en ole kokenut järkeväksi niitä julkaista. En kuitenkaan osannut olla kokonaan kirjoittamatta, kyllähän se aina kiinnostaa itseäni mitä on tullut puuhailtua.

Koulukisat oli ja meni. Meni vallan hyvinkin jopa, päästiin läpi ja suoriuduttiin hyvin.

Se miksi lopetin kirjoittamisen oli hyvinkin yksinkertaista. Työt alkoivat, aikaa ei ollut, väsytti ja mitä näitä nyt on. Viimeiset kuukaudet julkaistuja tekstejä olivat jo suoranaisen lyhyitä niihin mun aiempiin teksteihin verrattuna. Lopulta alkoi tuntua etten jaksa edes kirjoittaa sitä kahta kappaletta, joten lopetin vaan. Hyvin yksinkertaista rakas Watson.

Toki tätä päätöstä on varmaan jouduttanut se, että ratsastuksen riemu on ollut vähän hukassa. Joka kerta tallille lähteminen on ollut hankalaa ja kolme neljästä kerrasta tuntui ettei vaan mene hyvin ja ei ole kivaa. Joko se johtui siitä että meni huonosti. Tai ettei mennyt hyvin. Tai sitten vaan tuntui ettei tehdä kivoja juttuja. Tai sitten masensi kun oli mahdollista ratsastaa vain kerran viikkoon. Monien juttujen summa.
24 tuntia ja näistä 21 ratsastin Elviksellä. Kaksi kertaa menin Evitalla, toisen ilman satulaa. Ja kerran menin Pomolla. Tähän hiljaiseloon mahtuu myös koulukisat ja yksi maasto, viimeinen maasto. Olen myös tägännyt suuren osan noista tunneista tunnisteella "onnistuu". Siitä huolimatta tuntui että lähes joka kerta tallilta tullessa masensi enemmän kuin sinne mennessä. Ehkä se oli jotain turnausväsymystä, ehkä sitä että halusin joko kehittyä tai tehdä kivoja juttuja. Ja kumpaakaan ei oikein tapahtunut, ei vaan millään. Tuntuu että kun on kymmenen vuotta ratsastanut ja edelleen ne samat virheet vaan jatkuvasti..

Olen viihtynyt Maskulla nämä kaikki vuodet tosi hyvin ja se on ollut mulle sellainen koti ja yhteisö jossa käydä. Ponit on tuttuja, ihmiset on tuttuja. On tuttua ja turvallista. Kuitenkin nyt tässä viime kuukausina on tuntunut ettei se riitä. Olen monta kertaa miettinyt että lopetan vaan kokonaan ratsastamisen. Tai etsin vuokrahevosen. Tai jotain.

Lopulta sitten koitti se tunti. Sen jälkeen en vaan enää voinut mennä takaisin. Tuntui että kaikki ne ajatukset lopettamisesta olivat liian vahvoja, tuntui että olin niin pettynyt ja surullinen, etten halunnut enää mennä, maksaa ja pettyä uudestaan ja uudestaan. Viimeinen kerta kun kävin tallilla oli ennen juhannusta. Menin Elviksellä, oltiin maastossa. Meillä oli niin mukavaa, eikä edes jännittänyt. Sitten se vaan kaikki romahti ja päätin etten enää mene.
Aloitin sillä että en mene, mutta oikeasti varmaan menen juhannuksen jälkeen. Pian kuitenkin päätin etten mene ollenkaan.

Päätös oli lopulta helppo ja on tuntunut hyvältä. Elvistä on ikävä. Kiva että sain lopettaa sen kanssa. Yhteisöä on ikävä. Ei ole kuitenkaan ollut suurta kaipuuta takaisin ja olen nauttinut tästä lomasta. Halu päästä takaisin ratsaille on kuitenkin kova. Vuokrahevosten löytäminenkin on ihan oma juttunsa. Mutta onneksi asioilla on tapana ennen pitkää järjestyä.

Elokuussa yli kuukauden tauko tulee viimein loppumaan. Mä saan uutta puuhaa, erilaista heppaharrastamista. Voin tehdä kivoja juttuja, ehkä kehittyä, ehkä en. Ken tietää. Jotain uutta, jotain erilaista. Jotain mustaa ja jotain pientä. Olen superinnoissani tästä mahdollisuudesta, enkä malta odottaa että pari viikkoa tästä vielä kuluu ^^