Jotenkin tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa jo tänään. Kaikki ajatukset ja fiilikset ylös, ennen kuin unohdan ne.
Päivä alkoi hyvissä merkein, bailasin ensin puoli tuntia Arttu Wiskarin tahdissa ja juoksin ympäri kämppää aivan sekopäisenä. Hyvä tuuleni sai jatkoa, kun tallilla ratsukseni oli isketty Nikkis! Ei voi edes käsittää kuinka riemuissani olen kun pääsen keltaisten kyytiin, pienet rakkaat ponit ovat niin mainioita. Meidän tunnilla oli myös Vinski, Pomo, Simo ja Elvis, Nikkis oli ihan ensimmäisellä tunnilla.
Kuvailin hiukan, fiilistelin ihanaa aurinkoa ja lopulta harjailin nopeasti rouva Ryttynaaman. Heitin ponisen varusteisiin ja sitten käpsyttelimme kentälle - kyllä paksumahastakin löytyi ihan askelta kun tarpeeksi pyysi. Ilo oli suorastaan käsin kosketeltavaa, olin ihan riemuissani kun Nikkis oikeasti lähti kävelemään reippammin kun pyysin ja toivoin että saisin ponin kulkemaan yhtä hienosti kuin lauantainakin! Pitäähän sitä nyt hyödyntää joka kerta kun pääsee tämän sopivan kokoisen ratsun kyytiin.
Ehdin kiivetä kyytiin ja lähteä kävelemään, kun se karmiva totuus paljastui ja kentälle alettiin rahdata niitä esteitä. Mä olin toisaalta pettynyt ja toisaalta kauhuissani - en mä halunnut hypätä. Se ei sopinut lainkaan mun suunnitelmiin. Sitä paitsi sen viimeisen hyppykerran jälkeen mä päätin, etten hyppää enää ikinä (okei, ikinä on aika vahva ilmaus. Ajattelin jotain sellaista kuin "hyppään heti kun mulla on hevonen, jonka kanssa olen ratsastanut vuositolkulla, joka päivä ja joka keinuhevosen lailla kuljettaa mut yli esteiden").
Ihan saman tien se mun hemmetin hyvä fiilis vain karisi. Mä jäin vaan toljottamaan niitä esteitä ja miettimään, että mitä mä teen. Sanonko vaan, että kiitti mutta ei kiitti? Tai pikemminkin: uskallanko mä sanoa etten halua hypätä - se kun tuntui kauhean nololta idealta (ja koska Marianne olisi kuitenkin ollut silleen "lol, tietenkin hyppäät, älä hölmöile"). Pyörittelin ajatuksia ja mietin haluanko hypätä. Tokihan Nikkis on tällä hetkellä tyyliin ainoa hevonen jonka kanssa suostuin edes harkitsemaan ajatusta - minkään muun kanssa ei olisi tullut kesää eikä talvea. Rouva kun on kuitenkin niin varma ja tasainen, tuollainen pikkupuksu.
Alkukäynneissä koitin saada ponin liikkeelle ja asettumaan. Marianne sanoi että pitäisi saada se sisäpohje samantien läpi ja hepan nokkaa sisälle, jottei sisätakajalka jää laiskaksi. Otin neuvosta vaarin ja pistin aina kulmissa oikein takoen, mutta oikeastaan Nikkis asettui loppujen lopuksi ihan mielettömän hyvin ja helposti. Kun yleensä sen tappikaulan kanssa on aina vaikeuksia, tänään poni kuitenkin suvaitsi kääntää nokkaansa ilman hirveää draamaa.
Käyntiäkin saatiin eteenpäin. Poni nyt oli hidas kuin auringossa korventunut zombi ja sitä sai ruoskia eteenpäin oikein olan takaa. Aina me lösähdettiin ja aina sain uudestaan tuuppia vauhtia, eikä tahdin etsimistä varmaan helpottanut se, että meikäläinen ei oikein onnistunut keskittymään kun koko ajatus pyöri vain siinä "emmä halu hypätä, en en en". Voidaan siis sanoa, että käynti ei ollut yhtä aktiivista kuin vaikka lauantaina, mutta pätkittäin poni oli mukavan reipas ja pohjekin meni läpi. Tehtiin siinä vähän voltteja ja käveltiin puomien yli, joka olikin jo maailmanluokan esteratsastusta, sillä tappijalkainen ponini meinasi vallan hyytyä jopa niiden maassa makaavien puomien eteen ;)
Siirryttiin kevyt raviin ja verryteltiin hieman siinäkin. Poni jatkoi laiskaa linjaansa, ensin ei meinattu edes siirtyä raviin ja lopulta lähdettiin hölkkäämään kuin mummot lumihangessa. Aikani kun tuupin vauhtia, alkoi Nikkis hieman edetä omin jaloinkin ja ravista alkoi hiljalleen tulla jotain. Tehtiin voltteja, hain sitä asetusta ja taivutusta läpi. Marianne käski ottaa keltaiselta nokan ylös, sillä ilmeisesti esteitä ei kuulu hypätä pitkänä, nenä maata viistäen. Ravissa mulla oli ajatus niin paljon paremmin koossa ja saatoin oikeasti työstää pätkää paremmaksi - ohjaa käteen, nostelin päätä jos se meinasi valahtaa alas ja sitten ajateltiin sitä hammastahnatuubia. Nikkis yritti ilmeisesti vakuuttaa olevansa pieni ja heikko, jonka takia hänen on pakko löysäillä kaula pitkänä, mutta jatkettuani aikani poninkidutusta, alkoi ravi tuntua oikein mukavalta. Me edettiin ihan nätisti ja naama pysyi ylhäällä, tappikaula pystyi hiukan taipumaankin. Mä olin tyytyväinen tähän, vaikka ne esteet edelleen häiritsivät. Ne ovat aina tiellä ja jouduttiin kyntämään sitä uraa Huomaa että mä en oikein osaa enää ratsastaa uralla, se tuntuu kauhean väärältä ja tylsältä kun on tottunut menemään metrin uran sisäpuolella.
Siirryttiin käyntiin, ideana oli ottaa monta onnistunutta, pientä hyppyä. Tiesivulla oli ristikko, sellainen sokeripaloihin tehty, jonka edessä oli ponnistuspuomi. Tallisivulla sitten taas kaksi sokeripalakavalettia, 3-4 askeleen välillä. Hyppääminen aloitettiin siltä ristikolta. Lähestyttiin ravissa, leiskautettiin yli, jatkettiin sen jälkeen sujuvassa laukassa suoraan. Muutaman askeleen päässä oli puomi, jonka yli mentiin, jatkettiin vielä hetki suoraan ja tehtiin pääty-ympyrä yksittäisen puomin yli. Sen jälkeen sai siirtyä hitaampaan askellajiin.
Jotenkin kävi niin, että me oltiin ponin kanssa tulilinjalla ja saatiin ensimmäisenä käsky tulla esteelle. En tiedä ehdinkö edes pelästyä, siirsin Nikkiksen joka tapauksessa raviin ja päätin kokeilla. Keltuainen oli laiska kuin etana, vasta esteen tullessa näköpiiriin jaksoi tamma hiukan herätä. Ja niin, se oli jokseenkin ihan hirveää. Mä pelkäsin sitä ponnituspuomia, olin aivan varma että kompuroidaan puomiin ja tapetaan kaikki sillä ristikolla. Mä kai jännitin sitä, että jos se poni vaan lähtee alta enkä taaskaan saa sitä hallintaan. Nämä ravihypyt menivät kuitenkin ihan hyvin. Nikkiksestä löytyi vauhtia, mutta sain sen hidastamaan kun pyysin ja mukana roikuin, eli pysyttiin oikeassa askellajissa eikä lähdetty kaahaamaan.
Esteen ylittäminen taas.. Viimeksi kun hyppäsin Nikkiksen kanssa, silloin mä näin ne paikat ja mä istuin esteen päällä omasta mielestäni ihan asiallisesti. Nyt taas.. Mä en nähnyt yhtään mitään. Kun tultiin sille puomille, mä sukelsin kaulalle, yleensä vielä estettä järkyttyneenä tuijotellen. Olin aina ihan edessä, makasin aivan liikaa. Siltikään ei voi sanoa että olisin hypyissä ollut mukana, pikemminkin se meni niin että Nikkis hyppäsi ja täti roikkui harjassa epätoivoisesti.
Ja joka kerta mä vaan pelkäsin, pelkäsin sitä puomia ja estettä.
Ylitin kuitenkin itseni sen hypyn jälkeen, joka kerta pääsin takaisin ryhtiin ja sain ratsastettua sitä laukkaa. Reitti pysyi suorana, laukka pysyi yllä. Istuinkin ihan kohtuullisesti, lukuunottamatta harittavia jalkoja. Täräyteltiin kyllä puomien yli laukassa kuin aivovammaiset, enkä pysynyt ollenkaan mukana kun Nikkis loikki ihan tosissaan sieltä yli. No, jos ei oteta muutamaa laukan kuolemista mukaan, niin mehän tehtiin joka kerta se pääty-ympyrä, ylitettiin puomikin. Poni oli oikein hyvä ja minä iloinen, onnistuipa edes jokin.
Kun oltiin loikittu jonkin aikaa, vaihtui tehtävä. Nyt piti tulla se sarja, jossa oli kaksi kavalettia, jälleen ravilähestymisellä. Sen lisäksi piti taas mennä suoraan ja tehdä pääty-ympyrä.
Tämä alkoi mennä jo hieman yli mun mukavuusalueiden. Nikkis intoutui enemmän ja ekalla kerralla meinasin täräyttää sinne esteille vaan silmät kiinni, kuolemaa rukoillen. Huoh. Siis poni leiskautti ekan esteen yli kivasti, mutta sitten kun se lähti laukkaan ja se vauhti kasvoi ja vedettiin sen jälkimmäisen esteen yli.. Mä kökötin ihan hirveässä könössä koko sarjan läpi ja ihmettelen kun en kertaakaan jäänyt jälkeen (sukelsin niin lahjakkaasti ettei sitä pelkoa ilmeisesti ollut). Mulla oli jatkuvasti se sama kauhu päällä, pelkäsin että nykästään liian kovaa toiselle osalle ja kuollaan kaikki. En ollut lainkaan matkassa mukana, keltsu vaan pisteli menemään omia teitään.
Pääty-ympyräkään ei tainnut onnistua kertaakaan, sillä tähän suuntaan poni vain kaatui sisälle ja mä olin niin eksyksissä kahden esteen jälkeen, etten kyennyt ponia suoristamaan.
Lopulta se sitten tuli. Piti tulla ne kaksi kavalettia, pääty-ympyrä laukassa ja siitä jatkaa laukassa sille yksittäiselle esteelle, josta korotettiin sellainen korkeampi "pysty". Sarja meni ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa onnistuin sitten ratsastamaan keltuaisen suorempana päätyyn ja sain tehtyä pääty-ympyrän. Mutta kun yritin sen jälkeen jatkaa laukassa sille esteelle, alkoi Nikkis kiihdyttää. Mä totesin saman tien että juu ei, ja jatkoin uudelle ympyrälle. Poni rauhoittui, mutta heti suoran auetessa se oli lähdössä täysiä kohti estettä. Mä en pystynyt, joten ohjasin kauniisti ohi ja siirryttiin käyntiin.
Mä näin siinä silmieni edessä sen epätoivoisen, holtittoman meiningin jota se silloin viimeksi Pullan kanssa oli. Kun se vaan juoksi, se meni täyttä laukkaa enkä mä vaan kyennyt tekemään mitään. Kun me juostiin pää viidentenä jalkana sen esteen yli ja mä odotin kaikkien vaan kuolevan.
En voi sanoa että olisin panikoinut kuitenkaan. Mutta se kauhu oli liikaa. Kävelin hetken, sanottiin että voin olla tulematta. Jaa-a.
Kokeilin tätä uudestaan. Tällä kertaa annoin sitten vaan mennä, tehtiin se ympyrä ja sitten mentiin sille esteelle. Mä kai luulin alkuun että se poni olisi ollut paremmin kontrollissa, mutta pian huomasin sen olleen turha kuvitelma. Enkä mä vaan voinut sitä enää kääntää, saati että olisin saanut tehtyä mitään muuta. Se oli kuin toisinto siitä viime kerrasta, viimeisestä hypystä joka meni niin pieleen, että päätin olla hyppäämättä enää ikinä.
Nikkis yksinkertaisesti juoksi ja mä vaan näin, ettei me selvitä. Se este oli korkea, poni meni liian kovaa. Se hyppäsi ja minä huojuin kyydissä kuin suurinkin esteratsastaja. Esteen jälkeen Nikkis otti kaasun esiin ja meitsi makasi kaulalla miten taisi, ponikin hyppeli hieman - ilmeisesti se ajatteli että sopii päättää tämä hyppy samalla tavalla kuin se edellinenkin. Se oli sitä puhdasta epätoivoa, mun puoleltani siis. Sitä kun ei vaan voinut tehdä mitään, kun oli täysin sen armoilla mitä poni mahtaa tehdä. Toisaalta mä pelkäsin, toisaalta olin ehkä pettynyt itseeni. Mä en kyennyt, miksi mä siis edes yritin?
Sen jälkeen se oli ihan selvää, ei kiitos enää. Mahdollisesti ikinä, ken tietää.
Kävelin rauhassa, itkeskelin hetken. Lopulta otin hieman harjoitusravia ja asettelin, tappikaula kun oli ihan sitä mieltä että ympyrällä on varsin jees mennä ulospäin tuijotellen. Poni oli kiva, mitä nyt laiska kuin ameeba.
Esteille en enää lähtenyt, en halunnut. Kai nuo yksittäiset raviesteet vielä menevät, niissä pysyy kontrolli. Mutta heti jos täytyy hypätä laukasta, silloin ei onnistu. Mun laukan kontrollointi on edelleen niin huonoa, esteillä se kymmenkertaistuu. Se viime kerta oli niin kamala, en halua enää tapella sen takia, etten yksinkertaisesti osaa hidastaa. Ehkä jos mä joskus opin hidastamaan ja ratsastamaan laukkaa, ehkä sitten. Siihen asti olen entistä varmempi sen suhteen, etten hyppää enää ikinä. Päätin niin jo viimeksi, nyt päätin sen uudestaan. Eikä sillä - kohta en enää edes uskalla hypätä kun lopetan mun estetunnit näihin ihan hulluihin hyppyihin, heh.
Lopuksi hieman loppuravia. Nikkiksestä löytyi viimein sitä vauhtia, mutta pian hänkin malttoi mielensä ja ravasi kuin normaalit ponit. Mä pyörittelin voltteja, taivuttelin ja päästin ohjaa. Poni malttoi rentoutua oikein kauniisti, venyi ja vanui ohjan perässä hieman pidemmäksi ja matalammaksi. Oikein hieno otus.
Sen jälkeen loppukäynnit.
Marianne sanoi, että mun ei olisi pitänyt hukata itseluottamusta, koska ratsastin tänään parhaiten kaikista. Kaikki muut sitten ilmeisesti fiilistelivät, tiedä häntä. En vaan nyt oikein osaa sanoa, onko Marianne oikeasti unohtanut onnellisesti sen mun viimeisen hyppykerran, vai kuvitteliko se että sellaisen epäonnistumisen jälkeen jaksaisin enää edes yrittää? Hmm.
Poni oli hyvä, poni oli kiva. Tunti nyt ei ollut, se oli aika kamala. Taidan vaan tästä lähin noilla hyppytunneilla (luojan kiitos harvoilla hyppytunneilla) keskittyä epämääräisen pääty-ympyrän kävelemiseen. Mä en todella tiedä haluanko enää yrittää. Koskaan en kuitenkaan ole esteistä tykännyt ja nyt olenkin lähinnä traumatisoitunut. Miksi siis turhaan kiusata ketään sillä, että meikäläinen hilluu kyydissä kuin aivoton.
Käveltiin ja keskelle. Alas selästä, ponineiti talliin. Se oli sentään iloinen, innoissaan hyppelemässä. Harjailin otuksen pois ja lähdin kotia kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti