Ja Tarmo on kauhean iso nykyään. Hirveän vaikea ymmärtää että se on jo kolmevuotias (?) Kun mä vaan elelen yhä siinä todellisuudessa että vasta se syntyi ja oli ihan pikkuinen..
Eilen pääsin ratsastamaankin, tällä kertaa ratsunani toimi Artsi. Hienoa että Mariannen ajatusmaailma kulkee aivan ääripäästä toiseen - pikkuponista isoon Artsiin. Tunnillamme olivat myös Pomo, Vinski, Elvis, Evita ja Simo, Artsi oli vain minun kanssani.
Hain heppasen tarhasta ja hiljalleen laittelin sen kuntoon. Mua vieläkin jaksoi hiukan jännittää, mutta tunnin jälkeen osasin jo olla rauhassa. Ne ekat kerrat vieraan hevosen kanssa ovat jokseenkin hurjia, heh. Harjailin hevosen ja heitin sen varusteisiin, meillä oli hirmuinen taistelu kun Artsin mielestä pää taivaissa seisoskelu oli hirveän mukavaa, mutta se vieressä seisova pätkä ei arvostanut humman mielipiteitä sitten lainkaan. Lopulta lähdettiin kentälle ja hyppäsin selkään.
Jotenkin onnistuin taas vääntämään ne jalustimet eri pituisiksi - ehkä sitten neljäs kerta jo toden sanoo senkin suhteen! Lähdettiin kävelemään alkukäyntejä, minä aloin taas tunnustella tätä hurjan kookasta eläintä.
Meinasin siinä alkuun olla aivan kauhuissani. Olo oli kuin risteilylaivan kapteenilla, koko hevonen tuntui vaan harppovan mieletöntä kyytiä eteenpäin koko jalkapituutensa edestä, samalla vähän epäilyttävästi joka suuntaan tuijotellen. Vaadittiin mielenlujuutta ja teräksisiä hermoja, mutta onnistuin pysymään rentona ja rauhassa, jättämään sen ohjan nypläämisen täysin pois. Kyllä mulla koko ajan jyskytti jossain sellainen pieni ääni joka suorastaan karjui hidastamaan sitä hevosta kun se liikkuu niin reippaasti, mutta onnistuin vakuuttaamaan itselleni että eteenpäin liikkuminen on hyvä ja positiivinen juttu ja hidastamista ajatellaan vasta kun hevonen oikeasti koittaa lingota mut aidan yli. Tuli myös mietittyä että liikkuukohan Artsi nyt oikeasti kunnolla eteenpäin, kun sillä kuitenkin on huono ja lyhyt käynti joka ei oikein helpolla lähde aukenemaan. Kauhistelin itsekseni että mitä jos heppa kuitenkin vain lyllertää eteenpäin ja meikäläinen vain hallusinoi sen vauhdin - onhan Artemis nyt kuitenkin 40 senttiä korkeampi kuin pikku-Nikkis. Luotin kuitenkin itseeni ja oletin Mariannen valittavan jos vauhdissa on vikaa. Hyvä niin, myöhemmin sain kuulla että käynti oli tosi tullut tosi kivasti eteenpäin ja olin saanut liikettä irti. Jes!
Muutaman voltinkin vaivauduin pyörittelemään, mutta otin nämä käynnit enempi tunnustelun ja tuntuman etsimisen kannalta. Koitin saada hepan pään pysymään suorassa ja rauhassa, ilman ylimääräistä tuijotusta. Volteilla hain hiukan nokkaa sisälle, mutta saattoi se taas jäädä vähän vajaaksi. Kuitenkin oikein hyvä kokonaisuus, ei siinä mitään.
Lähdettiin käynnissä väkertämään hieman väistöjä. Olin niin laiska etten jaksanut piirtää uutta kuvaa, mutta periaate oli siis sama kuin tässä, jota tehtiin muutama tunti sitten (kun menin Pomolla). Tehtiin samaa tosin molemmista päädyistä.
Käännyttiin keskihalkaisijalle, tehtiin voltti jolla haettiin asetus ja tahti kuntoon, sitten asettuneella hevosella lähdettiin väistättämään kohti uraa.
Artsi oli kivasti eteenpäin ja mulla oli ihan hyvä fiilis. Sain ohjaa jo paremmin tuntumalle ja heppaakin hieman asettumaan kun oikein uskaltauduin vaatimaan. Väistötkin saatiin onnistumaan ihan superhyvin! Mä uskalsin ja pyysin enemmän, joten saatiin oikeastaan joka kerta edes jotain onnistunutta. Muutaman kerran heppa lähti väistämään takaosa edellä, mutta sain sen korjattua joka kerta. Alkuun mä hidastin aina liian vähän. Mä hidastin kyllä ja Artsin vauhti hidastui, mutta näemmä en sitten kuitenkaan hidastanut tarpeeksi, mikä johti siihen että saatiin muutama loiva väistöaskel onnistumaan, mutta sen jälkeen hevonen lähti karkailemaan vähän lapa edellä ja väistöt menivät pipariksi. Marianne sitten jankkasi että hidasta kunnolla ja lopulta mä todellakin sitten hidastin kunnolla, otin hevosen melkein seisahduksiin ennen väistättävää pohjetta. Siitä alkoi voittoputki, ruunasta löytyi vähän jyrkempääkin väistöä ja onnistuttiin pitämään pakka kasassa melkein uralle asti! Valehtelematta varmaan parhaita väistöjä joita olen ikinä tehnyt.
Ihan uralle asti ei päästy, jäi jostain metristä parista kiinni. Ongelmana oli lähinnä se, että väistö oli edelleen niin loivaa että tila uhkasi loppua kesken, mutta samapa tuo. Oli se silti jyrkempää ja parempaa kuin ikinä ennen. Muutenkin tuli hienoja hetkiä, onnistuin peräti yhden kerran saamaan sen pidätteen oikeasti läpi, niin että tunsin takajalkojen oikeasti hidastavan. Mielettömän hienon tuntuista, olin suunnattoman tyytyväinen meihin molempiin!
Hieman tosin Artsin käynti kuoli mitä enemmän näitä tehtiin. Se alkoi jynssätä paikoillaan, jalat nousivat enemmän ylös kuin eteen. Hiukan potkin sitä välillä liikkeelle, mutten mitään hirveän rajua herätystä halunnut kuitenkaan tehdä. Väistöt ovat vielä niin ydinfysiikkaa, että pitää olla varovainen.
Me pienen ponin kanssa ;)
Siirryttiin kevyt raviin ja lähdettiin hieman hölkkäilemään. Se oli melkoinen kulttuurishokki, sillä koko ravi tuntui lähtevän pelkästään ylöspäin, jonka lisäksi tuntumakin katoili ihan huolella. Alkuun vain heiluin kyydissä ja kummastelin Artsin puuhasteluja, mutta saatuani itseni tasapainoon lähdin ratsastamaan ravia eteenpäin, jotta saataisiin hieman järkeäkin siihen touhuun. Vääntelin hieman voltteja, joille käännyttiin oikein asiallisesti. Hieman reitit levahtivat kun heppa ei kääntynytkään niin terävästi kuin kuvittelin.
Oikein kivaa hölköttelyravia. Mulla oli parempi tunnelma kuin aiempina kertoina, koitin vain vähän koota ohjaa käteen ja ottaa Artsia lyhyemmäksi. Edelleen se tuntui kyllä liian painavalta, enkä saanut kaulaa lyhenemään oikein millään. No, siitä huolimatta parempi fiilis - jotenkin heppa tuntui olevan paremmin hallinnassa kuin ennen. Marianne totesi tahtimme oikein sopivaksi, joten senkin puolesta oikein hyvä.
Siirryttiin takaisin käyntiin ja vaihdettiin hieman reittiä.
Ylläoleva reitti, tosin pääty-ympyrä skipattiin aina kun vaan tilaa oli sopivasti. Piti siis tehdä nuo niin sanotut täyskaarrot aina pitkien sivujen lopussa. Niin sanotut siksi, että nyt piti vain tehdä tuo ympyrän puolikas ja siitä sitten väistättää takaisin uraa kohti. Ja jottei liian helpoksi menisi, niin sen lisäksi piti vielä ottaa asetus väistön suuntaan ja siirtää väistättävää pohjetta reippaasti taaksepäin. Myöhemmin näitä alettiinkin kutsua sulkutaivutuksiksi väistön sijaan, nyt kun haluttiin takapää johtamaan ja etujalat vain kulkemaan mukana.
Tämä alkoikin olla jo vaikeaa! En oikein meinannut saada Artsia asettumaan, saati että olisin samaan aikaan onnistunut saamaan mitään väistättävän tapaistakaan. Pariin otteeseen kun hypeltiin tehtävän läpi kysymysmerkki otsalla, alkoi tehtäväkin jotenkin hahmottua ja homma lähti sujumaan hitaasti mutta varmasti. Nyt kävi taas niin, että itse en tuntenut niitä onnistumisia, mutta saatiin kuitenkin jotain oikeaa tapahtumaan. Sain Artsin asettumaan oikeaan suuntaan ja Marianne antoi siunauksensa väistätyksille. Vaikeaa, mutta Artemiksen kanssa on hirmu kiva tehdä näitä vaikeita juttuja, kun ne peräti onnistuvat noin hyvin. Tulee onnistumisen elämyksiä.
Lopulta alkoi käydä vähän vanhanaikaisesti ja yksinkertaisesti heppa rupesi tuntumaan siltä, että sillä on palkokasveja hengitysteissä. En tiedä väkersinkö liikaa vai menikö herralta muuten vain aivosolut solmuun, mutta se käynti alkoi koko ajan takellella enemmän. Vauhti hiipui hiipumistaan ja sen sijaan humma vain hypähteli suoraan ylöspäin. Pääkin vatkasi kuin tehosekoitin ja hiukan kiskottiin ohjaa. Vaikka kuinka yritin ja koitin, niin ei se vaan oikein rauhoittunut millään. Kun lopulta väistöt sai jättää halutessaan taka-alalle, näpäytin riemuissani hieman pohjetta läpi jotta päästäisiin edes hieman eteenpäin sen pelkän tahtimisen sijaan.
Otettiin vielä pari laukannostoa. Ihan vain sille pääty-ympyrälle, vuorotellen. Voi vain arvata kuinka kauhuissani minä olin "iik, koskaan en ole tällä laukannut, kuollaan varmaan kaikki, se pukitti silloin tuon toisenkin alas, mä varmaan hyperventiloin niin paljon että se vetää hernepellon nenäänsä!!" Onneksi en ole lainkaan dramaattinen!
Koitin vain olla rauhassa ja pitää itseni kurissa. Ensimmäinen nosto tuli vasempaan kierrokseen, käynnistä. Mentiin hitaasti, mä koitin olla sähläämättä kaikkea mahdollista. Hitaasti valmistelin, hitaasti nostin ja pari kertaa jouduin pyytämään ennen kuin Artsi nosti sen laukan hitaasti. Mä vaan karjuin mielessäni itselleni että hyvä, nyt vaan istut mukana ettet vahingossakaan nyi laukkaa alas.
Artsilla oli ihana laukka! Se oli nin keinuheppalaukkaa, että jopa minä pysyin satulassa ilman ongelmia :D Sen lisäksi jalustimetkin pysyivät jalassa, ihan mieletöntä!
Käänsin siinä sen ympyrän, mikä meni ihan kohtuu hyvin, mitä nyt käännös oli taas ihan liian löysä ja ajauduttiin liian suurelle reitille. Sen seurauksena hiottiin melkein aitaa kiiltävämmäksi ja lopulta huomasin että perhana - ponini on karannut reitiltä ja ollaan tällä hetkellä täräyttämässä kohti neljää aivan epämääräisillä väleillä olevaa puomia. Loistavaa, missä onkaan hevosen ohjaamispalkintoni kun sitä kaivataan? Siinä vaiheessa heppaakin alkoi harmittaa mun huonot kääntämis taitoni ja se heitti hiukan päätä alemmas ja esitti pieniä hyppypomppuja.
Vähän oli hätä kädessä, en saanut Artsia käännettyä, mutta puomit vain lähestyivät. Hätäratkaisuna nyin hummaa raviin ja täräytettiin tyylivapaasti, mutta elossa pysyen niiden puomien yli. Sen jälkeen koikkelehdittiin pois ympyrältä, täti jalustimilla keikkuen. Ja se kun meni niin hyvin!
Sen jälkeen olin entistä enemmän kauhuissani. Artsia selvästi nyppi se epämääräinen ohjaus ja käynti alkoi tuntua suoranaisen räjähdysherkältä. Heppa otti pulttia joka asiasta ja aina kun sitä alkoi ärsyttää, niin johan käynti tuntui leijuvan metrin verran ylempänä kuin normaalisti. Vaikka kuinka koitin kaivaa käyntiä eteen, ei se onnistunut vaan herra Artemis vain hytkyi paikoillaan ja kipitteli eteenpäin miniaskelilla. Jes!
Kun mentiin nostamaan laukkaa toiseen suuntaan, niin meikäläinenhän oli aivan varma että nyt on sitten viimeisten rukousten aika. Näin sieluni silmin kuin humma täräyttää mut tantereeseen, enkä vaan voi sille mitään. Kauheasti jännityksestä ja pohtimisesta huolimatta en tietenkään voinut jättää laukkaamattakaan - sehän olisi luovuttamista ja on sitä nyt ennenkin hevosten selästä pudottu, heh.
Artsi keräili taas itseään vain ylemmäs mitä lähemmäs laukkakohtaa tultiin. Olin vain itse rauhassa ja lopulta nostin sen laukan mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti. Heppa nosti hyvin, mutta ekat kolme askelta oli sitä pelkkää kokoamista. Se laukka lähti käytännössä suoraan ylös, kun Artsi yritti esittää kouluhevospiirteitään parhaansa mukaan. Mä vaan jankutin itselleni että ei hätää, nyt sitä ei saa missään nimessä hidastaa ja tökkäisin pohkeella eteenpäin. Myötäsin ohjaakin ja koitin vaan kehua että hieno hevonen olet, menes nyt eteenpäin :D
Tumma herrasmies lähti liikkeelle ja laukka toimi hyvin. Tähän suuntaan ympyräkin kääntyi ilman ongelmia, minä istuin, jalustimet pysyivät jalassa, jalat suunnilleen paikoillaan ja siirtymä alas oli hyvä. Me teimme sen, mahtavaa!
Sen jälkeen käveltiin loppukäynnit ja kaikki mun jännitykseni vain valui pois. Mikä helpotus, nyt on suuren uljaankin kanssa laukattu.
Marianne oli mielettömän tyytyväinen väistöihin, sulun alkeisiin ja etenemiseen.
Minä olin myös erittäin tyytyväinen tämän päiväiseen. Paras kerta tähän mennessä ja hepalla oli niin kiva laukka! Meillä on töitä sen tuntuman kanssa ja laukkakin voisi mennä hieman paremmin, mutta hyvä näin ekaksi kerraksi. Eipähän lingonnut mua alas, se oli se suurin toive.
Ja siis olen niin onnellinen niiden väistöjen takia, ne olivat ihan loistavia! Artsi on oikein mukava, yksinkertainen. Mitä nyt tuo kokoamispuuha hieman häiritsee meidän uskomatonta suoriutumistamme.
Käveltiin ja keskelle. Sitten pikku humma talliin ja harjailin sen pois, nyt kun vihdoin pääsin jo yli siitä jännittämisestäkin. Sen jälkeen kohti kotia ja nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti