Jää jäljelle ku tuhkaa ja kaipaus

*

Mun tekee niin pahaa katsoa kuvia.
Videoita.
Lukea.
Ajatella.

Kisat oli tänään.
En mä sinne voinut mennä. En mitenkään.
On niin vaikeaa katsoa sitä kaikkea.

Yksi tuntihan tässä on jäänyt väliin. Vasta.
Mä en tiedä kuinka monta tulee jäämään. Mä niin haluan takaisin, saada kaiken selväksi.
Koitan pitää jonkun ajatuksen kasassa lukemalla ja katsomalla. Se vaan on niin kamalaa. Katsoa sitä kaikkea, mikä on lähtenyt pois. Tavoittelemattomiin.

Ainakin tällä hetkellä.
Mä näen kauhukuvia. Että mitä jos silloin kun mä voisin taas jatkaa. Jos silloin mä en enää pystykään jatkamaan.
Jos mä en enää jaksa. Uskalla. Kykene. Kaiken sen odotuksen jälkeen.
Olettaen että odotus jatkuu pitkään.
Se nyt tuntuu kovin todennäköiseltä.


Toivon vaan. Ja odotan. Mulla on niin ikävä. Elän niin hyvin tulevaisuudessa, että olen jo valmiiksi surrut kaiken sen tulevankin taukoajan. Toisaalta mä koitan pysyä menneessä. Elää ikuisesti sitä viimeistä tuntia. Hassunen poni, minä olin hyvä. Meillä oli mukavaa, iloista.

En mä tiedä. Mä en halua ajatella.
Toisaalta en oikein voi olla ajattelematta.


Kenties mä vielä palaan.
Toivon.

Ehkä jopa uskon.

Ehkei kaunein saati fiksuin, mutta ainakin hienoin ja rakkain.

I can't deny .. It's not goodbye

Minä ja hieno keltuainen

Oikeastaan en mä edes tiedä mitä tähän nyt sanoisi. Kaikki on ohi. Määrittelemättömäksi ajaksi, joka nyt tällä hetkellä tarkoittaa mulle tietenkin ikuisuutta.
En mä tiedä olenko sisäistänyt sitä. Kuinka kauan sitä vaan vastailee kaikille että joo, harrastan ratsastusta, ennen kuin sitten muistaa että hupsis, siinäkin on nyt tauko.
Jotenkin en vieläkään ymmärrä sitä että ensi viikolla mä en mene ratsastamaan. En sitä seuraavalla viikolla, enkä sitä. Edelleen mä kai alitajuisesti ajattelen että pian pääsee taas. Jatkamaan.

Ehkä pian pääseekin. Vain ehkä. Voi olla ettei pitkänkään ajan päästä pääse. Mitään ei vaan tiedä.
Mulla on ikävä. Vaikken vielä tajua että tiistai ei enää ole ratsastuspäivä, niin silti on ikävä. Kaikkea sitä, mitä ratsastus on tuonut.
On ikävä pientä keltaista.

Ylipäänsä en nyt oikein tiedä mitä mä teen asioiden kanssa. Kisoihin en ole menossa - Marianne ehdotti Pomoa tai Evitaa. Juu ei kiitos. Mä en halua lopettaa mihinkään totaalimunaukseen. Se myös kysyi olenko menossa katsomaan kisoja.
Alkuun se oli kai ideana. Mutta. Nyt kun olen miettinyt, niin en olekaan enää niin varma.

Menisin sinne. Kaikki ne ihmiset jotka saavat vielä jatkaa. Tutut ponit.
Luulen että on parempi olla menemättä, olisi ihan eri asia katsoa jotain vieraita kisoja. Uskoisin että tuolla mulle iskee vain masennus. Ratsastus on kuitenkin se juttu. Hevoset on kivoja, joo, mutta ratsastus on se juttu, jolloin se hevosten ja toisten ratsastuksen katselu ei välttämättä ole mikään toimivin asia.
Huoh.

Saa nyt nähdä, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma..

Tekstin on kuitenkin tarkoitus olla positiivinen. Viimeinen tunti oli mahtava.
Katsokaa vaikka tämä koostevideo, ainakin mulla vaihtuu moodi heti positiivisempaan. Suvi kun oli niin kiltti että tuli kuvaamaan. Nyt minä olen iloinen, mulla on paljon Elvis-kuvia ja videoita ilman satulaa.

Tallille siis tänään. Olin jopa ihan hyvillä mielin, kai olin jotenkin unohtanut ajatella sitä "viimeinen se ja tuo". Kuvailin hieman ensimmäistä tuntia, kävin kysymässä saanko mennä satulatta. Kun mullahan oli tosiaan se Elvis, kuten pitikin. Tunnilla myös Evita, Kaisa, Vinski, Pomo ja Nikkis. Elvis oli ekalla tunnilla.
Satulatta sain mennä (kukaan ei varmaan aavistanut).

Fiilikset olivat ihan hyvät. Siinä kohdassa kyllä hiukan romahdin kun menin pientä Pullaa harjaamaan. Viimeistä kertaa. Koitin kuitenkin koota itseni, täytyy olla positiivisempi kun Suvikin vaivautui tallille asti, heh.
Harjailin ponin, se oli jo aika siistin näköinen. Ei niin kapisen oloinen. Sitten vetäistiin suitset päähän ja lähdettiin tallustamaan. Poni suorastaan laahautui perässäni kentälle, mutta selvittiin ja minut käytiin heittämässä selkään.

Tänään käytettiin koko kenttää! Jee, pitkästä aikaa (kai?) Tilaa oli ihan hurjasti ja ponikin kulki just niinkuin piti - heti kun oltiin hiukan kytsäilty pelottavia lyhyitä sivuja ynnä muuta samanlaista. Käynnissä keltainen oli hieman löysähkö. Ei nyt kuolemanlaiska, muttei ihan eteneväkään. Alkuun tuo saikin vähän löysäillä, myöhemmin hieman pyysin vauhtia. Voltteja me sitten tehtiin aina fiiliksen mukaan. Koitin parhaani mukaan asettaa Elvistä läpi ja sieltä löytyi taas ihan sitä kivaa ja mukavaa asetusta, vaikkei läpimenemisestä ehkä voidakaan puhua.
Vaan koska tämä oli viimeinen tunti, niin tietenkin periaatteena oli lähinnä fiilistellä. Mä keikuin kyydissä, fiilistelin Pullaa ja sen askelia. Sitten hiukan käänneltiin ja väänneltiin jotta saisin ponin kulkemaan vähän nätimmin. Pikkasen pyydettiin vauhtia jottei ihan juurruttaisi. Ei sen ihmeemmin.

Sieltä kun Marianne tuli niin lähdettiin kevyt raviin (ilman keventelyä). Tänään oli laiska päivä, ei meillä mitään tehtävää ollut. Kunhan kipsuteltiin ympäri kenttää vapaamuotoisesti. Mitä hienoin idea.
Poni lähti oikein iloisesti raviin ja tipsutteli sitä menemään. Ei se mitenkään hurjan reipas ollut. Sellainen ihan kohtuu kivasti etenevä, pariin otteeseen intouduttiin niin että täti kiljui kyydissä, mutta muuten oikein asiallisesti ;) Ja minä muuten istuin aika ihanasti. Edellisviikolla oli pikkasen hommaa tuossa ravissa istumisessa, mutta tänään se oli suurimmaksi osaksi sellaista, että vaikka olisin yrittänyt pomppia siellä ravissa, niin se ei olisi onnistunut. Kyyti oli niin tasaista ja meitsi istui niin taidokkaasti (joo, istuin niin takakenossa ettei paremmasta väliä. Ei näin).

Ravailtiin vain ympäri kenttää. Tein voltteja ja muita pylpyröitä. Välillä meinasi olla jotain ongelmaa istumisessa ja kääntämisessä, Elviskin hyytyili kun muut hepat olivat hurjia. Kun saatiin homma toimimaan, ei siinä ollut mitään vikaa. Ravailtiin rennon rauhallisesti, väänneltiin hiukan asetuksen kanssa. Poni oli hauskanen, mulla oli huikean hyvät fiilikset. Se oli yksinkertaisesti niin kivaa.

Käveltiin hiukan välikäyntejä. Mä nyt lähinnä katselin maisemia ja ponikin sai viimein vajota uralle kävelemään.
Sen jälkeen hiukan laukattiin. Laukkaa otettiin tallisivulla, ei muita rajoitteita.

Hiukkasen taas jännitti lähteä laukkaa nostamaan, mutta koitin luottaa itseeni. Laukka nousi joka kerta ihan ongelmitta. Poni oli hereillä ja innoissaan, joten se olisi lähtenyt ilman pyyntöäkin. Ponkaistiin mukavan reippaasti siihen laukkaan ja laukassakin edettiin ihan tarpeeksi - ainakin kun ottaa huomioon että kyydissä keikkui maailman surkein ilman satulaa ratsastaja!

Mä muuten istuin laukassa taas ihan mielettömän hyvin. Voisin sanoa että ehkä pikkasen paremmin kuin viimeksi. Ei siinä kuitenkaan suurta eroa -> alkuun istuin aina ihan tosi hyvin ja lopussa pakka lähti vähän hajoamaan, jolloin sitten jouduin heilumaan puolelta toiselle. Kuitenkin, hemmetin hyvin - ottaen huomioon kuinka kökköä mun laukkailu ilman satulaa on ollut.
Laukasta voi kai sanoa että pirun hauskaa meillä oli. Poni oli innoissaan laukasta ja pisteli menemään tyytyväisenä, meikäläinen pysyi kyydissä ja kädetkin säilyivät asteen paremmin kuin viime kerralla. Hiukan kokeiltiin myös kääntää ympyrää, vieläkään ei ihan täydellistä ympyrää tullut, vaan laukka tipahti aina vähän kesken. Ja oikeaan kierrokseen ponin retale ei kääntynyt lainkaan kun en osaa.

Oikea oli muutenkin hankala kierros, Elvis tykkäsi laukkailla ihan aitojen vieressä ja minä hypin kyydissä kuin aropupu :D Mutta olipa hauskaa, ylitettiin taas itsemme. Se, jos mikä on tärkeintä.

Lopuksi vielä käveltiin loppukäynnit.
Marianne kävi kehumassa mun hienon laukassa istumisen.
Itsehän olin tyytyväinen. Onnellinen, iloinen. Keltainen Pullaponi. Viimeistä kertaa. Niin hieno, upea. Me todella onnistuttiin, me fiilisteltiin. Mulla oli kivaa.

Keskelle ja alas selästä. Poniotus talliin, harjailin sen kauniiksi.

Sitten vain.. Pois.

Ikuisesti.
Tai no. Ainakin joksikin ajaksi.

...

Blogin kohtalo on nyt sama kuin mun - epämääräinen hiljaisuus. Katsotaan, kenties jotain järkevää (tai vähemmän järkevää) saatan kirjoitella. Muuten mun blogin pito rajoittunee vanhojen tekstien korjaukseen, nyt kun pitäisi olla aikaa niillekin. Muttamutta. Mitään ei voi tietää. Ei vielä.


(Haluan nyt loppuun mainita, että tässä on varmaan historian lyhin tuntisepustus. Vaan juuri mitään ei tehty ja meikäkin on vähän apeissa fiiliksissä. Eiköhän tämä riitä - varsinkin kun tässä on kuvia ja videokin. Mitä luksusta! Nyt hei, palaillaan kun palaillaan.)

Truehyppärit ilmoittautuvat

Enää kerta.
Yksi kerta.

Kaikki se, mistä on tullut niin tärkeää.. se vain loppuu.
Kun vain tietäisi että kyllä, tauko kestää kuukauden. Tai vaikka vuoden. Kun vain tietäisi kuinka kauan, se helpottaisi niin paljon.
Nyt en tiedä kuin epävarmuutta. Voi olla että palaan ennen kuin ehdin lopettaakaan. Voi olla että menee se useampi kuukausi, ehkä vuosikin. Kenties voisi sanoa, että täytyyhän mun nyt pystyä asiat järjestämään niin, ettei tästä tauosta nyt mitään vuotta tule. Vaan kun.. Mistä sitäkään ikinä tietää.

Toisaalta mä olen niin onnellinen. Mulla on kämppä, pian mä pääsen sinne. Pian mä voin oikeasti olla onnellinen, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Kaikin tavoin hienoa, vihdoin se rauha, vihdoin se onnellisuus. Ei enää ketään pilaamassa sitä kaikkea. Lyttäämässä mua.

Sitten taas toisaalta olen myös onnettomampi kuin koskaan. Ratsastus on mennyt niin hyvin. Kaikki menee nyt niin hyvin. Se on mahtavaa, kaikki sujuu. Mä olen harvinaisen addiktoitunut koko touhuun muutenkin kun se on tähän asti ollut sellainen valopilkku kaiken muun keskellä.
On niin vaikeaa kuvitella että ensi viikon jälkeen se on ohi.
Määrittelemättömäksi ajaksi.
Keltaiset ponit, onnistumiset, fiilistelyt, Marianne, talli, ylipäänsä hevoset, ratsastus, kehittyminen... Kaikki jää. Pois. Täysin. Kokonaan.

Mä olen surullinen. Kyllä.
Harvinaisen onneton.
Onneksi pystyin ratsastamaan hyvillä fiiliksillä. Vaikka muuten tallilla olikin tosi vaikea olla. En mä voinut kuin ajatella että kaikki mitä teen, on nyt toiseksi viimeinen kerta.
Ensi viikolla on viimeinen kerta. Aika kuluu liian nopeasti. Mä haluaisin jatkaa. Kaikkea. En halua menettää sitä kaikkea.
Ehkei tästä tule niin pitkää taukoa. Heh, ei meitsi edes kehtaa aloittaa uudestaan ratsastusta jos tässä tulee vain joku kahden viikon tauko, kerran olen jo joka paikassa surrut kuin olisi maailmanloppu käsillä.

Kun vaan tulisikin niin lyhyt tauko. Ehkä voisin kaikella riemulla peittää porukan muistista tämän surun jota nyt vielä oikein paisuttelen. Huoh.
Vielä ensi viikko.
Enää ensi viikko.
Tai okei. Marianne kyseli mua koulukisoihin. Menisin niin mielelläni, mä niin haluaisin. Kuitenkin se on niin, että tällä hetkellä ainoa hevonen jolla sinne voisin mennä on Pulla. Nikkis on se seuraava ehdokas, mutta en ole sillä nyt oikein mennyt, joten ehkä ei ihan.
Jos vain Pullalla saan mennä, niin minä menen. Riemusta kiljuen. Menen kuulkaa uusimaan sen been, katsotaan paljonko porukka saa myötähäpeillä tällä kertaa. Kaikki riippuu nyt kuitenkin siitä, kuinka paljon Elviksellä on halukasta porukkaa. Että saanko minä sen vai en.

Ensi viikolla on siis viimeinen kerta. Mutta jos niin hyvin käy, että pääsen niihin kisoihin. Niin sittenpä pääsen ratsaille vielä sitäkin seuraavalla viikolla. Tosin sitten kyllä täytyisi vähintään voittaa ne kisat, etten ainakaan saa mitään negatiivisia viboja viimeisellä ratsastuksella ;)
Heh, täytyy vaan sanoa että jos mä pääsen niihin kisoihin, niin aika soitellen sotaan me lähdetään. Ensi viikolla mulla pitäisi olla Pulla. Tai mulla on pakko olla, haluan lopettaa sen kanssa. Ja mielellään vielä ilman satulaa.
Eli käytännössä, jos kisoihin pääsen, niin meikähän olisi lähdössä sinne ihan loistavalla valmistautumisella -> pari kertaa ilman satulaa ja vähän vielä hyppelyä. Sen lisäksi ennen kisoja alkaa tauko, kun en siihen kisoja edeltävälle tunnille enää olisi menossa. Että en mä tiedä, kenties se voisi olla jopa hyväkin idea etten pääsisi niihin kisoihin.
Mutta kyllä mä haluaisin.

Kuvituskuva joka sopii aiheeseen tosi hyvin. Ja huomatkaa, musta tulee nyt esteratsastuskuvaaja, näin hienon sain, vaikka taisi olla eka kerta kun esteitä kuvasin :D Kyllä se tästä lähtee.

Okei, voisin nyt aloittaa tämän postauksenkin, jättää tämän muka-syvällisen ja muka-dramaattisen kirjoittelun. Odottakaa vaan mitä ensi viikolla mahdan runoilla kun kaikki oikeasti loppuu..

Mutta siis, iloisempiin asioihin. Tallille polkaisin ja minut olikin sitten tosi kiltisti jätetty taulusta pois. Tunnillamme olivat Evita, Vinski, Kaisa, Elvis ja Pomo. Ei kai siinä muuta, menin kuvaamaan ja kyselin Mariannelta millä hevosella minun olisi sitten tarkoitus mennä. Vastauksen sain tosin vasta tunnin loputtua, pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin Nikkis-poniin. Se kävi minulle. Vaikka tietyllä tavalla olisin Elviksellä halunnut mennä, niin myönnettäköön että olen jo jonkun aikaa salaisesti toivonut tätä pienempää keltaista. Elvistä tulee suurin ikävä, mutta toinenkin keltainen on kyllä suunnattoman valloittava. Nikkis oli kaikilla tunneilla ja kaikilla tunneilla myös hypättiin. Jotain pientä vain, mutta kuitenkin. Pieni, paksu ja keltainen otti ainakin ensimmäisellä tunnilla homman ihan tosissaan. Este oli noinkin huima, mutta poni pisteli menemään kuin raketti ja oli mitä villein. Heh.

Katselin tunteja, jäädyin ja surin. On se niin onnetonta. Nyt on niin vähän kertoja jäljellä ettei vaan kykene enää olemaan kun ainoa ajatus on se lopettaminen. No jaa. Kun mä saan taas jatkaa, niin kenties silloin olen yhtä iloinen kuin nyt suruinen. (Siis miettikää nyt, mun tiistaitunti.. kohta siellä ei ole mua. Mä olen ollut siinä aina. Mitä se nyt muka on? Ilman mua?)

Pistin itseni kuntoon ja tuntimme alettua kipsuttelin keltuaisen luo. Se oli vähintään järkyttynyt huomatessaan että joutuu ponin kidustukseen, jälleen. Kiipesin selkään ja lähdettiin kävelemään. Poni oli hauskanen. Heh. Se on niin pieni, sitä ei oikein voi ottaa vakavasti. Minä nyt alkuun lähinnä katselin maisemia ja fiilistelin pikku keltaista. Vähän poni oli laiskan puoleinen, siltä löytyi hetkittäin suht reipasta liikettä, mutta suurimman osan ajasta toinen vai löllötteli eteenpäin. Patistelin rouva ponia liikkeelle, sai sitä suht jämäkästikin tuuppia, mutta saatiinpa ihan kivaa aktiivisuuttakin löytymään. Vaikkei se reippaus tuntunutkaan säilyvän kovin pitkään. Ehkä pitää ymmärtää ponia, kolme tuntia on rankkaa puuhaa.

Jonkun aikaa vain matkustelin maisemia ihaillen ja ponia eteenpäin puskien. Lopulta totesin että voisi sitä kai jotain tehdäkin. Keräilin hieman ohjaa ja lähdin vääntelemään Nikkistä volteille. Ihan mielenkiintoista toki. Neiti oli aika pitkältä sitä mieltä että ohjien kerääminen tarkoittaa ilmiselvästi pysähtymistä tai vähintään matelua eteenpäin. Koitin saada ponin päähän iskostumaan että vaikka ohjat on kädessä, niin silti voi kyllä ihan edetä. Samaa juttua jatkettiin volttien kohdalla. Pieni poni vain möngersi ja lösähti, iso Milla sitten koitti parhaansa mukaan säilyttää tasaisen temmon läpi volttien. Ja voi kai sanoa että kyllä se sieltä parani. Hieman laiskanpulskeita oltiin koko ajan, mutta alettiin pysyä paremmin vauhdissa eikä vain juurruttu maahan joka toinen sekunti. Minäkin koitin keskittyä istumiseen, että saisin pidettyä kädet kulmassa vaikka poni koittikin lojua pää alhaalla. Hiukan oli vaikeaa, mutta kyllä se käsien asento saatiin parantumaan.

Kuten saatoitte arvata, mekin lähdettiin hyppäämään. (Tai no, alkuun puhuttiin kavaleteista, mutta lopultahan me hypättiin niitä saman kokoluokan ristikoita kuin yleensäkin. Niitä mun mielestä esteen näköisiä ristikoita :D) Minä olin ihan.. no, en tiedä voinko sanoa että innoissani.. Mutta oikein kivahan se oli, hyppäämisestä on ollut se puolitoista vuotta taukoa (koska kolmen puomin kasat eivät ole esteitä) joten oli tosi kiva nähdä miten se nyt sujuukaan. Ja olihan se nyt ihan kiva hypätä ennen taukoa. Ettei tule vieläkin pidempää estetaukoa.
Hyppääminen aloitettiin ihan yksittäisellä maapuomilla. Se oli siinä pitkän sivun keskellä, tolppien välissä. Käynnissä yliteltiin sitä, harjoiteltiin kevyttä istuntaa. Vaihteeksi siis näinkin perusteellisesti, heh.
No mutta. Nikkis oli pikkuisen laiskiainen, yhä edelleen. Tuupin sitä eteenpäin parhaani mukaan, mutta silti me useimmmiten käveltiin puomin yli kuin unissa kävelijät. Minäkin olin aivan hukassa siinä alussa, en yhtään tiennyt kuinka saan takamukseni ylös satulasta. Kun tämä vähän-turhan-wnb-tuuppari sai noustua kunnolla jalustimille, alkoi homma sujua ihan kivasti. Minä pysyin ylhäällä hyvin, harjoiteltiin tuota käsien kaulaan tukemista/harjasta kiinni pitämistä. Välillä jätin hieman tukematta ja säilyin ylhäällä silti ihan kivasti. Nikkiskin selviytyi puomin yli yhtenä kappaleena, joten kaikki sujui varsin mallikkaasti ;)

Tämän jälkeen ylitettiin puomi samaan tapaan kevyt ravissa. Nikkis jatkoi löllöä linjaansa, puomille se välillä melkein syttyi ja jaksoi raahata kinttujaan reippaammin eteenpäin. Tehtiin välillä voltteja, poni kääntyi hyvin vaikka vähän hidastuttiinkin aina. Ja minä muuten tunsin taas kevennykset! Jes!
Ravissa tämä kevyt istunta oli hieman helpompaa. Sujahdettiin mukavan sulavasti puomin yli, minä pysyin ylhäällä. Oikein mukavaa tämä oli.

Seuraavaksi siitä tehtiinkin este. Isompi kuin kuvan este, mutta siihen nämä korkeusmääritelmät taas jäävätkin. Huih.
Sitä lähdettiin ylittämään ravissa. Tämä sujui vielä oikein asiallisesti, kellon tarkasti. Me ravailtiin, tehtiin hiukan voltteja, väänneltiin ja käänneltiin ja lopulta saatiin aina sen verran tilaa että uskallettiin lähteä esteelle. Poni otti esteiden loikkimisen ihan tosissaan, mutta pysyi oikein nätisti lapasessa. Tai no, taisi se tähän ekaan suuntaan kertaalleen pistää vähän turhankin reippaasti esteelle ja hypyn jälkeen vedettiin muutamat ilon pukit ja laukkailtiin reippaammin kuin olisi tarvinnut. Mutta mikäs siinä.
Ravista tosiaan, ristikko oli ihan kivan kokoinen. Ja kyllä minä vain yllätin itseni. Niinkin pitkä tauko, Nikkiksellä en ole edes hypännyt. Ja silti meni ihan mahtavasti! Me olimme ihan true-esteratsukko :D Varsinkin ravista mä näin ihan selkeästi milloin me hypätään. Pystyin joka kerta nousemaan ylös just sillä oikealla askeleella, ei ollut tarvetta kiikkua yläilmoissa montaa askelta ennen estettä (enkä myöskään jäänyt kertaakaan jälkeen). Joka ikinen kerta myös päästiin esteen yli, olihan sekin aika suuri asia. Mulla oli ihan kohtuu hyvät fiilikset mun esteistunnan suhteen, Mariannekin kehui meitä kovin tyylikkäiksi, kuinka esteiden hyppely sujui tosi kivannäköisesti. Mainiota!
Nikkiskin tosiaan meni suunnattoman asiallisesti. Sitä yhtä kertaa lukuunottamatta taidettiin mennä asiallista ravia, hypättiin nätisti ja esteen jälkeen laukattiin kunnes minä hiljensin. Vaihteen vuoksi muuten minäkin pysyin suorana siellä selässä hypyn jälkeen, enkä vain hyökännyt kaulalle taputtelemaan! Siis kyllä, olin tyytyväinen. Olin niin keskittynyt, ehdittiin ottaa monta hyppyä. Ja ponilla oli hauskaa.
Kai mullakin oli. Vaikken kyllä vieläkään tuosta esteilystä oikein syttynyt. Mutta poni oli hauska ja ylitin itseni. Tietenkin oli hauskaa :D

Toinen kuva by me. Sinäänsä näitä on tyhmä laittaa, mutta kun mulla kerran on Nikkis hyppykuvia, niin kyllähän ne aiheeseen sopivat. Vaikka ratsastaja onkin väärä.

Vaihdettiin siitä suunta. Estekin taisi korottua tällä välin, tai sitten Marianne vain huvin ja urheilun vuoksi siirteli niitä tolppia. Ken tietää.
Nyt Nikkis alkoi jo kuumua. Poni suorastaan intoutui. Arvatkaas vaan kun lyhyeltä sivulta koitin siirtää ihan vaan raviin jotta päästäisiin sille esteelle, niin keltuainen ampaisi laukkaan ja viuh vain me pläjäytettiin esteen yli. Heh, hups. Muualla ravi oli kyllä niin löysää ja poni koitti vakuuttaa olevansa niin väsynyt tästä rankasta työstä, mutta heti kun esteelle mentiin, niin johan mönkelö syttyi, eikä tähän suuntaan kertaakaan päästy ravissa esteelle kun joka kerta oli vain lähdettävä tumpsuttamaan sitä pientä ponilaukkaa kohti huiman korkeaa estettä. No, mikäs siinä. Hypeltiin laukasta sitten tyylivapaasti. Viimeisen hypyn hyppäsinkin tarkoituksellisesti laukasta, jotta edes kerran päästäisiin vähän paremmassa laukassa esteelle. Tämä laukasta hyppääminenkin sujui aikalailla mukiin menevästi. Pari kertaa taisin hyökätä hieman ajoissa kevyt istuntaan, mutta yllättävän hyvin näin edelleen sen paikan. (Tiedä häntä, joko olen oppinut puolessa toista vuodessa niin hyvin ratsastamaan että hahmotan paikatkin paremmin, tai sitten Nikkis oli huomattavan paljon ennalta-arvattavampi kuin muut hevoset. Vaikka kyllä mä muidenkin kanssa olen, ainakin välillä, osannut nousta ihan oikeassa kohdassa kevyt istuntaan, niin kyllä se silti tuntui tänään onnistuvan vielä paremmin, tyylikkäämmin ja helpommin.) Nyt esteistuntani taisi pari kertaa muistuttaa ties minkälaista kyyrimistä siellä selässä, mutta suurimmaksi osaksi olin ainakin itse tyytyväinen. Tietenkään en sitten tiedä miltä se todellisuudessa näytti. Voinen kuitenkin ainakin leikkiä että se näytti paremmalta kuin se kun Pomolla hyppäsin, silloinhan mä olin joka esteellä jäljessäkin.

Meikäläisen itsesuojeluvaisto toimi tänään muuten harvinaisen hyvin.
"Voi jeesus sentään, poni pistelee täyttä laukkaa kohti estettä. Hmm.. Pitäisikö kääntää ohi, tai kenties vaikka hidastaa. Kun se näin kovaa menee, niin kohta ollaan ihan varmana mukkelismakkelis kun Nikkis vetää tonne esteen sekaan"
...
"Njääh, no ei se varmaan mitään kaadu, mä vaan nousen tässä tarpeeksi ajoissa ylös ja otan harjasta kunnolla kiinni kun ei yhtään tiedä millasen kamikaze-loikan se vetää"
Kuten huomataan, ei se viime hyppykerran kaatuminen tainnut suurempia traumoja aiheuttaa ;) Ja selvittiin esteistä, vaikka poni niitä pari kertaa hyppäsi sellaisesta laukasta että huh hei.

Hyppyjen jälkeen käveltiin loppukäynnit. Minä matkustelin ja tsiikailin maisemia. Nikkis taas oli väsynyt.
Marianne kehui meidän tyylikästä esteratsastustamme. Meni hyvin, istuin hyvin, teimme kaiken hyvin.
Siis onhan se ehdottomasti sanottava, että kyllä tämä oli paras hyppykertani tähän asti. Oikeasti, me suoritettiin mielettömän hienosti, en olisi ikinä uskonut moiseen. En jäänyt hypyissä jälkeen, mikä on kyllä ollut harvinaisen suurena ongelmana. Näin paikat ihan älyttömän hyvin. Mua ei jännittänyt ollenkaan. Joka kerta ylitettiin este ja tehtiin se vielä tyylikkäästi. Ehkä mulle vaan sopii tällanen "hypellään kerran vuoteen jos sitäkään", tai mun parhaimmat estetunnit ikinä on aina tulleet näiden jäätävien taukojen jälkeen. Kun niiden taukojen aikana opin ratsastamaan.
Mutta joo. Kivaa oli, poni oli hieno ja innoissaan. Siis kivaa, ylitin itseni ja kaikkea.
Ja siltikään en rakastunut esteisiin, kyllä se kerta vuoteen on ihan riittävä edelleen.

Käveltiin loppukäynnit. Sitten keskelle, alas selästä ja taaperrettiin talliin ponin kanssa. Riisuin ponin, harjasin sen ja vielä jutustelemaan Mariannen kanssa. Pyytämään Pullaponia. Suremaan yhdessä.
Heh.

Toiseksi viimeinen kerta on ohi.
Vielä viimeinen.
On se vaan kamalaa.


Hyvää yötä.

On niin helppoo olla onnellinen

Tiistailta kuvia, näistä kiitos Saanalle :)

Poni on hämmentynyt, minä keikun kyydissä. Ja hei, en minä nyt niin pitkä ole, ihan vakavasti otettava (yli)pitkä ponityttö (;

Me oltiin tosi edustavia, ihan kouluratsukko. Vaikka poni nyt kyylääkin eteenpäin ja keskittyy kaikkeen muuhun paitsi minuun. Mutta muuten, tosi vakavasti otettavia :)

Poni näyttää klonkulta.

Minä Notre Damen kellonsoittajalta.

Ollaan hyvä pari siis :D

Mut tsekatkaa kuinka söpöjä ja edustavia sitten oltiin. Poni ojentelee, etuosa on jo kesäkarvalla.

Taas näytetään ihan siltä että tiedetään mitä tehdään.

Keskity, keskity.

Poni on pallopulla. Minä näytän kauhean jännittyneeltä. Mutta me laukataan, se on aika selvä.

Ja nyt me näytetään kauhean paksuilta :D 

Poni on innokas. Minä pysyn kyydissä!

Poni seurusteli Roosan kanssa liian pitkään.

Katsokaa nyt sitä, ihan aasi! Onneksi minä sentään edustan kun poni ei osannut :D 

Pulla on palannut!

Haikein fiiliksin. Kerrat vaan valuvat ohi.
Tallille ja sain onnekseni jatkaa Elviksen kanssa. Tunnilla myös Pomo, Evita, Vinski ja Kaisa. Elvis oli ensimmäisellä tunnilla.
Iloista. Pieni keltainen. Hih.

Kävin jälleen kuvailemassa (kun ratsastus loppuu niin mulla on edes jotain tekemistä. Ja tässä on todellakin vielä tekemistä..) ja jutustelin porukan kanssa. Sitten kävin kysäisemässä tekisimmekö jotain hirveän erikoista, vai voisinko kenties mennä ilman satulaa. Avontapaisia jatkettaisiin, satulatta sain mennä. (Ei voi sanoa ei kun meitsi suruissaan toteaa että haluaisin fiilistellä nämä viimeiset kerrat. Marianne tosin oli sitä mieltä ettei ne mitään viimeisiä kertoja ole, tauko siinä vain on. ..Tauko on suhteellinen käsite.)
Olin iloinen. Viimeiset kerrat. Vielä kaksi kertaa. Mä en kuollaksenikaan halua saada mitään pahoja viboja näinä viimeisinä kertoina. Mä haluan fiilistellä. Nyt ei ole niin väliä vaikkei sujuisi perfektosti. Ei haittaa vaikkei ihan täysillä voi tehdä ja yrittää. Meinaan vain, jos tässä tulee vaikka vuodenkin tauko, niin se on ihan yksi lysti olenko mä nämä viimeiset tunnit humputellut ilman satulaa vai vääntänyt niska limassa. Nyt tärkeintä on saada hyvää mieltä haikeuden keskelle.
Jotta niinä öinä kun itken itseni uneen on edes jotain muisteltavaa. Jotain positiivista.
...Vaikka se pakkopositiivisuus tarkoittaisi sitä että mun on pakko mennä ilman satulaa nämä viimeiset kolme kertaa. En tosin tiedä tykkäisikö Marianne siitä jos haluaisin mennä niin monta kertaa peräkkäin satulatta.
No, menemme fiiliksen mukaan. Se on ainoa mikä merkitsee.

Kävin taluttamassa hieman Nikkis-ponia, sitten lähdin harjaamaan isompaa keltaista. Ja otettiin hienoja selfieitä. Poni poseerasi parhaansa mukaan, minä virnuilin ja puhelin jätti tarkentamatta. Saimme yhden onnistuneen, se on tarpeeksi.

Puhelinkuva - selfiekameralla joka on surkea - Facesta tallennettu 

= laadukkuuden multihuipentuma

Poni otti tuon ihan tosissaan :D Harjasin Elviksen mahdollisimman siistiksi, sitten vippasin suitset päähän ja lähdettiin tallustelemaan kentälle. Poni vähän laahusti, mutta pääsimme kentälle asti. Ja tänään minä ensimmäistä kertaa tosissani yritin hypätä sinne selkään!
En siis kyllä päässyt, en lähellekään. Vauhtiakin koitin ottaa, mutta selviydyin vain kyljelle roikkumaan. Mutta hei, jakkaran kanssa olisin kyllä päässyt. En ole ihan säälittävä (vähän vaan).
Onneksi Marianne tuli pelastamaan minut ja ponin kärsimykseltä, joten voitiin aloittaa alkukävelyt.

Käveltiin ensin vasempaan kierrokseen. Aloitin ihan vain kiikkumalla kyydissä kuin merisairas, tuntui niin hankalalta tuo kyydissä pysyminenkin. Elviskin päätti viihdyttää itseään kyttäilemällä vauvoja ja metsämiehiä. Viisaasti poni kuitenkin tyytyi kävelemään, hyvä vaan.

Hetken aikaa totuteltuani menoon, saatoin alkaa tehdäkin jotain. Tein voltteja ja hain sitä asetusta nyt oikeasti läpi. Alkuun oli todella hankalaa, pohkeet vain lensivät ja Pulla kulki pökkelönä. Aikani tahkottuani sain kuitenkin nenää sisälle ja asetuksesta tuli ainakin omasta mielestäni jopa varsin hyvä. Saatiin päätä kääntymään kunnolla, asetus säilyi kivasti. Oikein hyvä, varsinkin kun ilman satulaa mennessä tämä on normaalia hankalampaa niiden lentokonejalkojen tähden. Tänään otettiin myös pysähdyksiä. Herra Pullava oli kauhean kiireinen, eikä paikoillaan seisominen tuntunut lainkaan hyvältä idealta. Muutaman pyynnön jälkeen hän kuitenkin alistui kohtaloonsa ja seistä pönötti nätisti paikoillaan kunnes liikkeelle pyydettiin.
Poni eteni ihan ookoosti. Kai se paremminkin olisi voinut, mutten ihan niin paljon pyytänyt. Volteille kyllä hyydyttiin ihan liikaa, sai aika reilustikin tuuppia eteenpäin. Kytsäily väheni kun saatoin kunnolla pyytää ponia asettumaan ja keskittymään.
Mun istumisessa oli kyllä pikkuinen pulma. Kädet nimittäin. Jostain kummallisesta syystä työnsin niitä alkutunnista koko ajan eteenpäin. Muutenkin istunta tuntui kovin jäykältä. Se tosin parani kun päästiin reippaampia askellajeja menemään, sitä se on, edelleen vähän jänskättää "tauon" jälkeen mennä ilman satulaa. On se niin hurjaa.

Adan ottamia kuvia ovat nämä kaikki

Lähdettiin sitten käynnistä tekemään avontapaisia. Aloitimme vasempaan kierrokseen jotta päästäisiin lopettamaan helppoon oikeaan kierrokseen. Tiesivulla oli jälleen merkitty voltti ja siitä avontapaista eteenpäin. Toisella sivulla sai tehdä ominpäin.
Minä lähdin innosta puhkuen suorittamaan tehtävää. Olenhan mä näitä joskus aiemminkin tehnyt ilman satulaa ja näin ilman satulaa mä tunnen paremmin jos vinoilen tai teen muuta vastaavaa. Joten periaatteessa tämä voi sujua tosi hyvinkin. Poni alkoi edetä jo kivemmin eikä niin hirveästi hyytynyt volteillakaan. Tälle voltille ponin sai käännettyä ilman ongelmia, asetus nyt vaati vähän enemmän töitä. Välillä tuli tosi hyvä ja kiva asetus todella helposti, mutta sitten kun Pulla hiukan koitti luikerrella ja taipui vähän turhan vähän. Sitä sai aika reippaastikin välillä muistuttaa että tarkoituksena on taipua, ei valua ohjan perässä. Saatiin me ajoittain hyvää asetusta ja taipumista tällä voltilla jolloin oli helppo jatkaa avontapaiselle. Joitain kertoja päästiin suoristumaan turhan paljon ennen voltin loppua ja silloin oli hankalampaa.

Avontapaiset onnistuivat tänään myös vasempaan kierrokseen. Huima edistys siis siihen viime viikkoon jolloin vasempaan ei tapahtunut mitään! Siis tietenkin se jälleen sitä, että poni käveli hiukan taipuneena sen kaksi askelta, vaan kaksi on enemmän kuin nolla. Olenkin erittäin tyytyväinen.
Osa yrityksistä meni täysin penkin alle kun poni ei ymmärtänyt ja minä en osannut. Sitten mentiin vain ponin pää yhteen suuntaan ja ratsastaja toiseen suuntaan osoittaen. Mutta sitten siellä oli näitä että saatiin se kolmekin onnistunutta askelta. Kerran taidettiin saada jopa lyhyt pätkä onnistumaan. Se jos mikä tuntui hienolta.
Suurin ongelma tässä hommassa olin minä itse, semmoista kökkimistä ja vinoilua ja jännittymistä se minun avontapaisen ratsastus oli. Siis on se kamalaa kun pitäisi keskittyä, ja sitten se keskittyminen ilmenee siten, että väännetään itsemme rusetille siellä selässä :D Rentona suorittaminen on ihan mahdotonta.

Elviksellä oli tänään hiukan juttuja Vinskin kanssa. Kyllä pientä ponia voikin kauhistuttaa kun hurjaakin hurjempi Vinski kävelee meidän takana. Huih. Tosin oli Kaisa ja Evitakin vähän pelottavia.
Mutta Vinski oli kamalin.

Elvis on kielimiehiä. Huvitan itseäni ajatuksella, että etsisin jokaisen kuvan jossa ponilla on kieli ulkona ja tekisin kollaasin. 

Kun oltiin jonkun aikaa väännelty käynnissä, saatiin ottaa toinen pitkä sivu ravissa. Siis minä olin ihan yllättynyt kun ponia ei tarvinnut tuuppia liikkeelle. Ei suinkaan, sehän oli reipas. Minä pyysin pikkaisen ravia, poni lähti heti innokkaasti kipsuttelemaan. Korvat töröttivät täysin väärään suuntaan ja herran meno tuntui siltä että se pian se säikähtää ja lähtee menemään. Sen lisäksi käyntiin siirtyminenkin kesti ikuisuuden kun ponin mielestä pikku ravi oli kivempaa. Ohoh, pieni Pulla etenee pitkän pitkästä aikaa.

Poni eteni ravissa koko ajan todella hyvin. Meillä oli kuulemma kaunista ravia (ja minä välillä toivoin rauhallisempaa liikkumista kun tuntui vielä turhan huteralta se selässä keikkumiseni.) Raviin siirryttiin nätisti, alaspäin siirtyminen oli tosi paljon tylsempää. Ja koko ajan se poni törötteli sinne pelottavaan metsään.
Koska poni nyt oli näinkin reipas ja kyttäilevä, tein hiukan jonkinnäköisiä voltteja.
Hitusen oli välillä kääntämisessä ongelmia, Elviksellä oli omat juttunsa ("en niinku voi kääntyy nyt ku mun pitää juosta Kaisan perässä. Eiku hetkinen, en mä halukkaa juosta Kaisan perässä. Mut en silti voi kääntyy") ja mulla kädet vispailivat hiukan kun mulla oli muka jotain ongelmia istunnan kanssa. En tiedä oikein mikä siinä muka feilasi, kuitenkin pysyin selässä hyvin ja istuin muuten kivasti, mutta kädet heiluivat kuin tehosekoittimet aina välillä. Näiden asioiden takia meidän kauniit käännöksemme muuttuivat välillä turhankin liioitelluiksi ohjasotteiksi ja ponikin pikemminkin pamahti toiseen suuntaan kuin kääntyi rauhallisesti. Koitin rauhoittaa kädet, koitin asetella ponia ja saada sen kuulolle paremmin. Kaikki parani loppua kohden.

Vaihdettiin suunta oikeaan ja jatkettiin samaan tapaan. Poni alkoi toimia jo lähes automaattisesti, raviin se lähti ihan omatoimisesti, se tiesi miten tiesivulla toimitaan. Meillä menikin aina silloin tällöin hieman aikaa siihen kun minä koitin kaivella niitä manuaalivaihteita esiin.
Avontapaiset sujuivat oikein kivasti tähän suuntaan. Asettaminen oli huikean paljon helpompaa ja suorastaan nautin siitä kun tehtiin sitä volttia ennen avoa. Poni asettui niin nätisti, pienehköillä avuilla ja se pysyi kivasti asettuneena. Avot olivat edelleen samanlaisia kuin yleensä. Oli karmeita epäonnistumisia, oli hienoja (parin askeleen) onnistumisia. Välillä tuntui että oikeasti jopa tajuan mitä haen ja teen. Aina sen tajuamisen jälkeen tajusin etten todellakaan tajunnut mitä olen tekemässä ja mitä hakemassa :D

Ravia poni pisteli menemään vallan innokkaana. Tein voltteja ja koitin saada asetusta. Alkuun se oli hirveää, poni kääntyi töksähtelevästi ja asettui ihan samalla tavalla. Mutta sitten löydettiin ja saatoin käyttää pienempiä ohjasotteita, pystyin myötäämään välissä. Ja asetuskin saatiin aikaiseksi ilman sitä kaameaa töksähdystä - poni oikeasti käänsi päänsä suuntaan johon halusin. Ei kulkenut pää suorana ja sitten heittänyt sitä suuntaan johon halusin.

Jatkettiin edelleen avontapaisilla, mutta nyt sai nostaa laukkaa toiselle pitkälle sivulle. Hihi, miten jännää, pitkästä aikaa ilman satulaa laukkaa Pullalla! Kävin heivaamassa takin Mariannelle ja sitten jännityksellä nostamaan.
Pikkasen se oli hurjaa, mutta sain kerättyä itseni ja pyydettyä ponin laukkaan. Pullanen nosti hienosti ja laukkaili kauniisti menemään. Ja tattadaa! Meikäläinen istui ja siis aivan täydellisesti!!! Se oli mieletöntä! Hah :D Meinasin pudottaa silmät päästäni siinä kohdassa kun poni lähti laukkaamaan ja huomasin että ensimmäistä kertaa mä ihan aikuisten oikeasti istun siellä. En irronnut yhtään, pysyin niin hienosti. Wau.
Toki laukkapätkän lopussa aloin vähän pomppia ja heiluin sitten taas kyljeltä kyljelle siellä. Ei sen kuitenkaan niin väliä, mä istuin ensimmäistä kertaa kunnolla laukassa ilman satulaa. Voin kuolla onnellisena.

Laukassa istuminen oli siis mieletöntä koko ajan. Ainakin minun laukkaamista katsoessa. Alkuun istuin aina tosi kivasti, loppua kohden lähdin irtoilemaan ja heilumaan varsinkin sivuttaissuunnassa. En mä nytkään pudota meinannut, mutta pikkasen jouduin heittelemään itseäni puolelta toiselle ennen kuin pääsin takaisin selän puolelle.
Ylipäänsä tunnin loppua kohden mentäessä mun laukassa istuminen alkoi huonontua kun se oli ilmeisesti niin kovin rankkaa. No jaa. Koitin keskittyä kunnolla siihen istumiseen niin kyllä se sieltä taas lähti. Mulla oli myös pieni käsiongelma, edelleen. Kun aloin pomppia niin vein kättä alemmas jotta voisin tarpeen vaatiessa pelastautua Elviksen säälittävässä letissä roikkuen. Tämä sitten aiheutti sen, että ohjat nykivät tyhjää ja Elvistä vuoronperään. Jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, ennen kuin sain kädet säilytettyä ylhäällä ja stabiileina. Silti ne kyllä heiluivat vähän liikaa, mutta olivat ne paremmat kuitenkin.

Laukka nousi tosi hyvin, poni oli varsin reippaasti menossa. Koko ajan mentiin kuitenkin asiallisesti ja sen puolesta ongelmitta. Pulla tosin harrasti uran ulkopuolella laukkaamista, joka vaikeutti mun istumista vielä lisää. Kun lopulta ymmärsin keskittyä ohjaamiseen, alkoi keltainen laukata uralla tai jopa sen sisäpuolella.

Vaihdettiin suunta ja jatkettiin samaa hommaa. Jos Elvis oli jo tähän asti ollut reipas, niin nyt se vasta hurjimus olikin! Ponihan muistutti ihan sitä Elvistä mikä se ennen oli. "Laukkalaukkalaukkalaukka!"
Laukat sujuivat kivasti tähänkin suuntaan. Nousi hienosti, tosin epäilen että puolet laukoistamme oli vääriä.
Minä istuin tähänkin suuntaan hyvin, käsien puolesta kenties jopa paremmin kuin toiseen suuntaan. Ja nyt toinen riemastuttava asia: minä tein kaksi ympyräntapaista! Ekaa kertaa käänsin ilman satulaa, upeaa! Siellä me mentiin hienosti, toisella ympyrällä laukka putosi koko ajan (mutta sain nostettua takaisin ja käännettyä silti) ja toisen ympyrän Elvis käänsi puoliksi itse. Ei se kuitenkaan haittaa, pointti on se, että vihdoin olen kääntänyt laukassa ja pysynyt kaiken lisäksi kyydissä. Eikä edes ollut vaikeaa, vähän vinossa taisin kyllä kököttää, mutta muuten ihan asiallisesti selvisin. Jes :)
Heh, pienet on ilot. Syy miksi ilman satulaa nyt halusinkin mennä. Näitä pieniä iloja ja loistavia fiiliksiä mä haluan. Ei sen niin väliä jos jokin menee pieleen tai jos satulan kanssa onnistuisi paremmin. Nämä ovat saavutuksia.

Joo. Laukat menivät hyvin, ei mitään ongelmaa. Poni oli innoissaan, minä pysyin kyydissä, ylitettiin itsemme, end of story.
Vaan auta armias kun yritettiin väkertää niitä avontapaisia. Pulla oli aivan täpinöissään! "Okei, nyt painettiin pohjetta. Se varmaan tarkoittaa laukkapohjetta, lähden nyt tästä ihan varoiksi raviin niin saadaan sitten nopeammin nostettua. Aa, nyt tulee pidätteitä. Hmm, ne on varmaan niitä laukkaan valmistavia puolipidätteitä. No mä vähän hidastan ravia ja kuuntelen oikein tarkasti milloin saan räjähtää täyteen vauhtiin." Kun lopulta sain vakuutettua ponin siitä että kyllä, meidän on aivan pakko kävellä, niin eikös heti seuraavasta pohkeesta lähdetty taas raviin ja sitten aloitettiin alusta. Minä koitin siinä asettaa ponin läpi ja lähteä vääntämään avontapaista, kun herra Pullava halusi vaan laukata ympäri kenttää kuin päätön kana.

Ensin mua melkein ärsytti, pirullinen poni kun ei se tuntunut rauhoittuvan yhtään millään! Laukat menivät kyllä hyvin, eikä skitsoiltu ylimääräisiä, mutta avontapaiset olivat pelkkää keskustelua siitä kuuluuko tässä ravata vai kävellä. Pian mua kuitenkin alkoi lähes naurattaa ponin innokkuus. Hauskaa että pieni Elvis-poni oli taas pitkästä aikaa reipas. Pitkästä aikaa ehdoteltiin itse raveja, kipsuteltiin reippaasti ja kyttäiltiin vähän. Poni oli herkkänä ja hyvin paljon miellyttävämpi mitä näin viime aikoina on ollut.
Alkuun oli ajatellut että olisi poni saanut olla ilman satulaa löysäläinen, satulan kanssa sitten näinkin reipas. Mutta sitten tuumin että väliäkös sillä, minä pysyn kyydissä, poni on fiksu. Ja on kai se kivaa että meillä on molemmilla kivaa. Me humputellaan, fiilistellään. Onhan sitä ilman satulaakin kivempi mennä kun poni on taas omaitsensä. Jonkin aikaa jouduin naureskelemaan ponin ylireippaudelle. Sitten saatiin yhteisymmärrys ja onnistuttiin väkertämään jokunen avoaskel sieltä. Ilman ravia tai muuta ylimääräistä. Hieno poni.

Otettiin sitten loppukäynnit.
Elvis oli hieno. Meillä oli hauskaa. Mahtavaa kun poni oli innokas, reippaan railakas. Toisaalta se oli viisas. Kyllä me oltiin oikein iloisia. Ponilta ei nyt kysytä, heh.
Minä ylitin itseni niin monesti. Laukka oli ihan mieltsiä. Ja siis tämä nyt oli vain hauskaa. Niin hauskaa mennä taas Pullerolla ilman satulaa. Fiilistellä vaan. Mukavaa, kaikin tavoin. Olin tyytyväinen. Vaikka olisinkin voinut istua paremmin.

Poni päätti loppukäynneissä yrittää skitsoilla Vinskin takia. En sallinut tätä, koska olen julma ihminen. Sen jälkeen keskelle ja alas selästä.
Elvis on kyllä moust säälittävin. Ensin se säikähti kun joku huusi sen takana (kaukana takana) Mariannea. Sen jälkeen se säikähti kun tarhassa oleva shetlanninponi kajautti ilmoille kimakan hirnahduksen. Elvis näytti siinä kohdassa siltä kuin olisi saanut sydärin, sen näköisenä säälittävyys hyppäsi eteenpäin ja katseli ympärilleen silmät suurina.
Vein ponin karsinaan turvaan, harjasin sen siistiksi.

Kortin kirjailun jälkeen kotiin.


Olin tyytyväinen. Fiilikset ovat hyvät. Kaksi kertaa. Hmm..

Vihdoin se sai sen vaihdettua

Heti sen edellisen bannerin tehtyäni vihasin sitä, koska siinä oli se hirveä virhe joka häiritsi mua joka kerta. Nyt (jo) sain tehtyä uuden, hallelujah! Pikkasen kaikki seisoo, mun pitäisi näitä blogitekstejäkin korjata ihan hirveästi, tällä hetkellä olen -3:ssa.. Tosin jos lasketaan muiden viikkojen plussat, niin mähän olen varmaan jossain lähes +100. Mutta ei, ei. Ei tekosyitä, pitäisi oikeasti taas ottaa itseään niskasta kiinni ja korjata.

Tähän banneriin olen muuten tyytyväinen...

..Paitsi nuo häivytykset! Nyt ei ollut minun vikani, Gimpillä oli joku ihme vammailu päivä, joten en sitten saanut tuon parempaa aikaiseksi (niinniin)
Mutta oli oikeastikin.


Nyt loppuun vielä pari hypertärkeää kännykkäkuvaa ruumiista:

Heh ;) Huomiseen. Toivottavasti tämä armoton lumentulo loppuisi.