Vaikka minä sanoinkin, että voisin ihan mielelläni jollain muulla mennä ja kaikkea, niin ei se silti tarkoita että mä haluaisin mennä mönkelömammoilla. Enkä minä todellakaan odottanut, että Marianne olisi niitä mulle keksinyt laittaa.
Vaan niinhän siinä kävi, että taulusta naamalle paukahti se Milla - Evita. Why, God why?
Mä lähinnä toivoin sen olevan vitsi. Evita, ihan oikeasti?! Tajusin kyllä myös, että tämä negatiivinen reaktio kyseiseen uutiseen oli vähän turhankin vahva, ei sitä nyt ihan sopisi maitaan myydä vain sen takia että tänään joutuu sillä kirjavalla paksukaisella menemään. Siltikin, oli se tuskallista.
Tunnillamme olivat myös Vinski, Pomo, Simo, Elvis ja Kitty. Evita oli jo toisella tunnilla.
Katselinkin vain tunteja, kuvasin vähän. Ja mietiskelin. Alkuun se oli sitä "emmää halu, emmää jaksa, mää itken ja kuolen, eikä yhtään inspiroi, eikä muutenkaan tule yhtään mitään". Sittemmin sain käännettyä sen kaiken negatiivisuuden edes hieman ylemmäs ja totesin että voisinhan minä taas yrittää. Oikeasti yrittää. Saisin möhkäleen liikkumaan, menemään oikein. Niin että voisi olla edes tyytyväinen, ei sitä ihan innoissaan tarvitsisi olla.
Vaikka kyllä minä vähän mietin, että ei kannattaisi moisia lupauksia itselleen tehdä, jos minä nyt oletan että hyvinhän se menee ja onnistuu, niin se epäonnistuminen ottaa todella koville, huoh.
Kipsuttelin Evitan luo mahdollisimman positiivisin ajatuksin. Kiipesin selkään ja sitten lähdettiin kävelemään. Mamma oli kuolemanlaiska, eikä olisi jaksanut edes liikkeelle lähteä. Päädyin jälleen ratsastamaan ponin reippaaksi ja eteneväksi.
Voidaan sanoa jotain positiivista tästä tunnista - Evita oli ihan reipas. Se eteni, liikkui, oli hyvä. Sain käynnin aktiiviseksi, vaikka raipalla pitikin ajoittain muistutella. Kirjavainen käveli eteenpäin, askeleet olivat mukavan eteneviä ja ponin koko olemus huokui jopa tietynlaista reippautta. Ehdottoman hyvä juttu ja näemme että osaan edes jotain tehdä. Saan hevosen liikkeelle. Jee!
Kuten arvata saattaa, niin mikään muuhan ei tietenkään onnistunut, ei niin mitenkään. Eihän se Evita mihinkään kääntynyt, ei edes uralle pysynyt. Vähän väliä rouva karvajalka kaarteli kaverein perässä minne sitä huvitti, uralta oikoiltiin kun ei huvittanut. Kääntäminen oli mahdoton tehtävä, vaikka kuinka yritin pitää ulko-ohjaa kädessä ja kääntää ulkopohkeella, niin ei. Välillä se kääntyi puoliksi, tunsin jo onnistuneeni, mutta sitten käykin jotain ja Evita karkaa uomastaan ja lopulta löydetään itsemme ihan jostain muualta kuin tarkoitus oli.
Todella yritin, minä oikeasti keskityin suoraan istuntaan, ulko-ohjan kädessä pitoon. Kaikkeen! Eikä siltikään, ei niin millään. Vahingossa se joskus kääntyi vähän sinnepäin kuin halusin, koko loppuaika vain tahkottiin ja mummeli kuljeskeli muiden perässä, koska se oli ilmeisesti huomattavan paljon hauskempaa. Jippii..
Erinäisiä itse otettuja kuvituskuvia. Mystisesti valitsen nämä huonoimmat :D
Aloitettiin tunti laukkailemalla ihan täysillä. Marianne halusi kokeilla josko hevoset heräisivät tällä reseptillä. Jäimme kahdelle pääty-ympyrälle ja tarkoituksena oli vain vuoronperään laukata se pitkä sivu ja jäädä toiselle ympyrälle vuoroaan odottamaan. Oikein yksinkertaista.
Alku sujui vielä jotenkin. Evita pysyi ympyrällä, käynti eteni. Laukka nousi todella, todella hyvin ja sitten meikäläinen vain istui ja hanatti menemään. Sitten kaikki menikin taas pieleen, Evita kaarsi liian ajoissa sisälle ja tunki ison ruhonsa toiselle ympyrälle. Minä kiersin kenttää ympäri vähintään kolmesti, ja vain yritin saada Evitan oikealle ympyrälle siinä mitenkään onnistumatta.
Kaikki oli ihan kamalaa. Evita kulki siellä missä se halusi, minulla ei ollut mitään sanavaltaa koko hommaan. Välillä Evita päätti vähän laukkailla, enkä kyennyt sitäkään oikein estämään. Mitään ei tehty kuten halusin, ei niin mitään. Pelkkää kurjuutta ja vastusta, tappelemista koko ajan. Mua suorastaan itketti. Asiaan kuuluvasti tosin Marianne häiritsi mun angstimista ja mua suorastaan ärsytti kun Marianne oli niin koominen etten kyennyt olemaan vihainen silloin kun keskustelin syvällisiä sen kanssa. Dääm.
Ei siitä silti mitään tullut. Se oli kamalaa.
No, jälleen jos yksi positiivinen asia kaivetaan, niin laukka oli ihan kivaa. Laukat nousivat ihan ongelmitta ja niissä sitten paahdettiin vain eteenpäin. Minäkin aloin nousta vähän kevyt istuntaan ja vain puskin ja työnsin mummelia eteenpäin. Laukka säilyi yllättäen uralla, ilman mitään oikomisia (sitä ekaa kertaa lukuunottamatta), Evita liikkui ihan kivasti eteenpäin ja siirtyi raviin vasta kun pyysin. Joten ei siinä laukassa mitään vikaa ollut, se oli oikein miellyttävää. Se kaikki muu vain.. Meillä todellakin sujuu juuri niin kauan, kun ei tarvitse kuin mennä päämäärättömästi eteenpäin.
Käveltiin hieman ja otettiin seuraavaksi harjoitusravia. Piti tehdä ympyrää, piti tehdä käyntiinsiirtymiä. Minähän en tietenkään saanut mitään aikaiseksi, mutta se on jo toinen tarina..
Harjoitusravi meni ihan yhtä huonosti kuin kaikki muukin. Mitäpä sitä taas kiertelemään. Evita lyllersi siellä ja täällä ja puuhasteli kaikkea muuta kuin sitä mitä halusin. En saanut käännettyä, siirtymistä ei tullut mitään. Mua lähinnä kyrpi suunnattomasti kun me kyettiin vain lyllertämään uraa pitkin muiden takapuolia seuraten. Sitten asiaan kuuluvasti tietenkin panikoin suunnattomasti kun nyhjättiin toisten perässä ja suoritin tyylivapaita "heittäydy kaulalle makaamaan ja koita samalla pysäyttää se hevonen".
Itketti muutenkin se koko istuminen. Vihaan Evitan satulaa koko sydämestäni, olin tänäänkin koko ajan vinossa ja kaikki kusi. Heitinkin sitten vain jalustimet kaulalle (heti kun sain Evitan pysäytettyä. Se vasta hankalaa olikin) jotten sentään aivan vinoilisi ja tappelisi niiden kanssa koko ajan.
Jalustinten pois heivaamisen jälkeen alkoi jonkinlaista valon pilkahdusta näkymään. Keskityin taas istuntaan, en kenahdellut enää ja koitin muutenkin pysyä suorana. Taistelin käden oikeaan asentoon ja nyrkin kiinni. Sitten hieman ratsastelin Evitaa eteenpäin, kun se meinasi lösähtää. Reippaus kuitenkin löytyi ihan helposti takaisin.
Nyt me saatiin harjoitusravissa muutamia pätkiä, joissa saatoin ajatella että me ehkä tiedetään mitä me tehdään. Mutta sekin tunne johtui siitä, että itse istuin paremmin. Edelleen ne ympyrät olivat jotain puolen kentän kokoisia kun Evita vain jyräsi toisten perään. Siirtymät nyt paranivat, mutta ei kiinnostanut tehdä siirtymiä kun sain koko ajan vain tapella ettei poni vajoaisi uralle lyllertämään. Voidaan vain sanoa, että sentään heppa liikkui ja itse istuin kivasti. Kaikki muu olikin niin vaikeaa, ettei vaikeampaa ole ollutkaan.
Pidin vähän siinä käyntitaukoakin, ilmeisesti Evitan maailman tasaisin ravi oli liikaa minulle, enkä vain pystynyt jatkamaan :D Kauheaa, nyt niitä vatsalihaksia kiitos!
Humputin siinä vielä hetken harjoitusravia, nyt tosin heppa oli jo vähän lösähtänyt. Sen jälkeen käveltiin hieman ja otettiin vielä loppukeventelyt.
Loppukeventelyt nyt olivat ihan kamalat myöskin. Jalustimet olivat hirveät, satula oli hirveä, jonka johdosta minä olin vinossa ja kaikki tuntui huonolta. Ensin sujui, kun poni nyt pysyi uralla eikä tehty muuta kuin ravattu uraa pitkin pidemmin ohjin. Mutta suunnanvaihdon yhteydessä Evita meni keksimään, että olisipa mahtava idea vähän hillua täällä keskellä ja toisiakin olisi kiva seurata. Voihan itkuparkuporu..
Edes loppukäynnit eivät helpottaneet, Evita koitti lyllertää keskelle, mikä tietenkin oli ehdottoman kiellettyä.
Voi plääh. En tiedä mistä edes aloittaisin.
Musta ei ikinä tule hepparatsastajaa. Joo, se on hyvä sanoa heti kärkeen. Ei onnistu, ei tule ikinä onnistumaan.
Tämä tunti oli aika hirveä. Joo, Evita liikkui. Positiivisuuden multihuipentuma. Kaikki muu oli sen sortin räpellystä, eikä mikään toiminut. En tykkää, ei onnistu. Huoh.
Käveltiin ja mentiin sitten keskelle. Mamma lyllersi talliin ja sitten kipitettiin pesulle. Paineella pestiin Evitainen puhtaaksi, kuivateltiin ja lähdettiin kotiin itse kukin.
Jep. Näin se menee. Turhauttavaa, todella..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti