Mun tekee niin pahaa katsoa kuvia.
Videoita.
Lukea.
Ajatella.
Kisat oli tänään.
En mä sinne voinut mennä. En mitenkään.
On niin vaikeaa katsoa sitä kaikkea.
Yksi tuntihan tässä on jäänyt väliin. Vasta.
Mä en tiedä kuinka monta tulee jäämään. Mä niin haluan takaisin, saada kaiken selväksi.
Koitan pitää jonkun ajatuksen kasassa lukemalla ja katsomalla. Se vaan on niin kamalaa. Katsoa sitä kaikkea, mikä on lähtenyt pois. Tavoittelemattomiin.
Ainakin tällä hetkellä.
Mä näen kauhukuvia. Että mitä jos silloin kun mä voisin taas jatkaa. Jos silloin mä en enää pystykään jatkamaan.
Jos mä en enää jaksa. Uskalla. Kykene. Kaiken sen odotuksen jälkeen.
Olettaen että odotus jatkuu pitkään.
Se nyt tuntuu kovin todennäköiseltä.
Toivon vaan. Ja odotan. Mulla on niin ikävä. Elän niin hyvin tulevaisuudessa, että olen jo valmiiksi surrut kaiken sen tulevankin taukoajan. Toisaalta mä koitan pysyä menneessä. Elää ikuisesti sitä viimeistä tuntia. Hassunen poni, minä olin hyvä. Meillä oli mukavaa, iloista.
En mä tiedä. Mä en halua ajatella.
Toisaalta en oikein voi olla ajattelematta.
Kenties mä vielä palaan.
Toivon.
Ehkä jopa uskon.
Ehkei kaunein saati fiksuin, mutta ainakin hienoin ja rakkain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti