Truehyppärit ilmoittautuvat

Enää kerta.
Yksi kerta.

Kaikki se, mistä on tullut niin tärkeää.. se vain loppuu.
Kun vain tietäisi että kyllä, tauko kestää kuukauden. Tai vaikka vuoden. Kun vain tietäisi kuinka kauan, se helpottaisi niin paljon.
Nyt en tiedä kuin epävarmuutta. Voi olla että palaan ennen kuin ehdin lopettaakaan. Voi olla että menee se useampi kuukausi, ehkä vuosikin. Kenties voisi sanoa, että täytyyhän mun nyt pystyä asiat järjestämään niin, ettei tästä tauosta nyt mitään vuotta tule. Vaan kun.. Mistä sitäkään ikinä tietää.

Toisaalta mä olen niin onnellinen. Mulla on kämppä, pian mä pääsen sinne. Pian mä voin oikeasti olla onnellinen, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Kaikin tavoin hienoa, vihdoin se rauha, vihdoin se onnellisuus. Ei enää ketään pilaamassa sitä kaikkea. Lyttäämässä mua.

Sitten taas toisaalta olen myös onnettomampi kuin koskaan. Ratsastus on mennyt niin hyvin. Kaikki menee nyt niin hyvin. Se on mahtavaa, kaikki sujuu. Mä olen harvinaisen addiktoitunut koko touhuun muutenkin kun se on tähän asti ollut sellainen valopilkku kaiken muun keskellä.
On niin vaikeaa kuvitella että ensi viikon jälkeen se on ohi.
Määrittelemättömäksi ajaksi.
Keltaiset ponit, onnistumiset, fiilistelyt, Marianne, talli, ylipäänsä hevoset, ratsastus, kehittyminen... Kaikki jää. Pois. Täysin. Kokonaan.

Mä olen surullinen. Kyllä.
Harvinaisen onneton.
Onneksi pystyin ratsastamaan hyvillä fiiliksillä. Vaikka muuten tallilla olikin tosi vaikea olla. En mä voinut kuin ajatella että kaikki mitä teen, on nyt toiseksi viimeinen kerta.
Ensi viikolla on viimeinen kerta. Aika kuluu liian nopeasti. Mä haluaisin jatkaa. Kaikkea. En halua menettää sitä kaikkea.
Ehkei tästä tule niin pitkää taukoa. Heh, ei meitsi edes kehtaa aloittaa uudestaan ratsastusta jos tässä tulee vain joku kahden viikon tauko, kerran olen jo joka paikassa surrut kuin olisi maailmanloppu käsillä.

Kun vaan tulisikin niin lyhyt tauko. Ehkä voisin kaikella riemulla peittää porukan muistista tämän surun jota nyt vielä oikein paisuttelen. Huoh.
Vielä ensi viikko.
Enää ensi viikko.
Tai okei. Marianne kyseli mua koulukisoihin. Menisin niin mielelläni, mä niin haluaisin. Kuitenkin se on niin, että tällä hetkellä ainoa hevonen jolla sinne voisin mennä on Pulla. Nikkis on se seuraava ehdokas, mutta en ole sillä nyt oikein mennyt, joten ehkä ei ihan.
Jos vain Pullalla saan mennä, niin minä menen. Riemusta kiljuen. Menen kuulkaa uusimaan sen been, katsotaan paljonko porukka saa myötähäpeillä tällä kertaa. Kaikki riippuu nyt kuitenkin siitä, kuinka paljon Elviksellä on halukasta porukkaa. Että saanko minä sen vai en.

Ensi viikolla on siis viimeinen kerta. Mutta jos niin hyvin käy, että pääsen niihin kisoihin. Niin sittenpä pääsen ratsaille vielä sitäkin seuraavalla viikolla. Tosin sitten kyllä täytyisi vähintään voittaa ne kisat, etten ainakaan saa mitään negatiivisia viboja viimeisellä ratsastuksella ;)
Heh, täytyy vaan sanoa että jos mä pääsen niihin kisoihin, niin aika soitellen sotaan me lähdetään. Ensi viikolla mulla pitäisi olla Pulla. Tai mulla on pakko olla, haluan lopettaa sen kanssa. Ja mielellään vielä ilman satulaa.
Eli käytännössä, jos kisoihin pääsen, niin meikähän olisi lähdössä sinne ihan loistavalla valmistautumisella -> pari kertaa ilman satulaa ja vähän vielä hyppelyä. Sen lisäksi ennen kisoja alkaa tauko, kun en siihen kisoja edeltävälle tunnille enää olisi menossa. Että en mä tiedä, kenties se voisi olla jopa hyväkin idea etten pääsisi niihin kisoihin.
Mutta kyllä mä haluaisin.

Kuvituskuva joka sopii aiheeseen tosi hyvin. Ja huomatkaa, musta tulee nyt esteratsastuskuvaaja, näin hienon sain, vaikka taisi olla eka kerta kun esteitä kuvasin :D Kyllä se tästä lähtee.

Okei, voisin nyt aloittaa tämän postauksenkin, jättää tämän muka-syvällisen ja muka-dramaattisen kirjoittelun. Odottakaa vaan mitä ensi viikolla mahdan runoilla kun kaikki oikeasti loppuu..

Mutta siis, iloisempiin asioihin. Tallille polkaisin ja minut olikin sitten tosi kiltisti jätetty taulusta pois. Tunnillamme olivat Evita, Vinski, Kaisa, Elvis ja Pomo. Ei kai siinä muuta, menin kuvaamaan ja kyselin Mariannelta millä hevosella minun olisi sitten tarkoitus mennä. Vastauksen sain tosin vasta tunnin loputtua, pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin Nikkis-poniin. Se kävi minulle. Vaikka tietyllä tavalla olisin Elviksellä halunnut mennä, niin myönnettäköön että olen jo jonkun aikaa salaisesti toivonut tätä pienempää keltaista. Elvistä tulee suurin ikävä, mutta toinenkin keltainen on kyllä suunnattoman valloittava. Nikkis oli kaikilla tunneilla ja kaikilla tunneilla myös hypättiin. Jotain pientä vain, mutta kuitenkin. Pieni, paksu ja keltainen otti ainakin ensimmäisellä tunnilla homman ihan tosissaan. Este oli noinkin huima, mutta poni pisteli menemään kuin raketti ja oli mitä villein. Heh.

Katselin tunteja, jäädyin ja surin. On se niin onnetonta. Nyt on niin vähän kertoja jäljellä ettei vaan kykene enää olemaan kun ainoa ajatus on se lopettaminen. No jaa. Kun mä saan taas jatkaa, niin kenties silloin olen yhtä iloinen kuin nyt suruinen. (Siis miettikää nyt, mun tiistaitunti.. kohta siellä ei ole mua. Mä olen ollut siinä aina. Mitä se nyt muka on? Ilman mua?)

Pistin itseni kuntoon ja tuntimme alettua kipsuttelin keltuaisen luo. Se oli vähintään järkyttynyt huomatessaan että joutuu ponin kidustukseen, jälleen. Kiipesin selkään ja lähdettiin kävelemään. Poni oli hauskanen. Heh. Se on niin pieni, sitä ei oikein voi ottaa vakavasti. Minä nyt alkuun lähinnä katselin maisemia ja fiilistelin pikku keltaista. Vähän poni oli laiskan puoleinen, siltä löytyi hetkittäin suht reipasta liikettä, mutta suurimman osan ajasta toinen vai löllötteli eteenpäin. Patistelin rouva ponia liikkeelle, sai sitä suht jämäkästikin tuuppia, mutta saatiinpa ihan kivaa aktiivisuuttakin löytymään. Vaikkei se reippaus tuntunutkaan säilyvän kovin pitkään. Ehkä pitää ymmärtää ponia, kolme tuntia on rankkaa puuhaa.

Jonkun aikaa vain matkustelin maisemia ihaillen ja ponia eteenpäin puskien. Lopulta totesin että voisi sitä kai jotain tehdäkin. Keräilin hieman ohjaa ja lähdin vääntelemään Nikkistä volteille. Ihan mielenkiintoista toki. Neiti oli aika pitkältä sitä mieltä että ohjien kerääminen tarkoittaa ilmiselvästi pysähtymistä tai vähintään matelua eteenpäin. Koitin saada ponin päähän iskostumaan että vaikka ohjat on kädessä, niin silti voi kyllä ihan edetä. Samaa juttua jatkettiin volttien kohdalla. Pieni poni vain möngersi ja lösähti, iso Milla sitten koitti parhaansa mukaan säilyttää tasaisen temmon läpi volttien. Ja voi kai sanoa että kyllä se sieltä parani. Hieman laiskanpulskeita oltiin koko ajan, mutta alettiin pysyä paremmin vauhdissa eikä vain juurruttu maahan joka toinen sekunti. Minäkin koitin keskittyä istumiseen, että saisin pidettyä kädet kulmassa vaikka poni koittikin lojua pää alhaalla. Hiukan oli vaikeaa, mutta kyllä se käsien asento saatiin parantumaan.

Kuten saatoitte arvata, mekin lähdettiin hyppäämään. (Tai no, alkuun puhuttiin kavaleteista, mutta lopultahan me hypättiin niitä saman kokoluokan ristikoita kuin yleensäkin. Niitä mun mielestä esteen näköisiä ristikoita :D) Minä olin ihan.. no, en tiedä voinko sanoa että innoissani.. Mutta oikein kivahan se oli, hyppäämisestä on ollut se puolitoista vuotta taukoa (koska kolmen puomin kasat eivät ole esteitä) joten oli tosi kiva nähdä miten se nyt sujuukaan. Ja olihan se nyt ihan kiva hypätä ennen taukoa. Ettei tule vieläkin pidempää estetaukoa.
Hyppääminen aloitettiin ihan yksittäisellä maapuomilla. Se oli siinä pitkän sivun keskellä, tolppien välissä. Käynnissä yliteltiin sitä, harjoiteltiin kevyttä istuntaa. Vaihteeksi siis näinkin perusteellisesti, heh.
No mutta. Nikkis oli pikkuisen laiskiainen, yhä edelleen. Tuupin sitä eteenpäin parhaani mukaan, mutta silti me useimmmiten käveltiin puomin yli kuin unissa kävelijät. Minäkin olin aivan hukassa siinä alussa, en yhtään tiennyt kuinka saan takamukseni ylös satulasta. Kun tämä vähän-turhan-wnb-tuuppari sai noustua kunnolla jalustimille, alkoi homma sujua ihan kivasti. Minä pysyin ylhäällä hyvin, harjoiteltiin tuota käsien kaulaan tukemista/harjasta kiinni pitämistä. Välillä jätin hieman tukematta ja säilyin ylhäällä silti ihan kivasti. Nikkiskin selviytyi puomin yli yhtenä kappaleena, joten kaikki sujui varsin mallikkaasti ;)

Tämän jälkeen ylitettiin puomi samaan tapaan kevyt ravissa. Nikkis jatkoi löllöä linjaansa, puomille se välillä melkein syttyi ja jaksoi raahata kinttujaan reippaammin eteenpäin. Tehtiin välillä voltteja, poni kääntyi hyvin vaikka vähän hidastuttiinkin aina. Ja minä muuten tunsin taas kevennykset! Jes!
Ravissa tämä kevyt istunta oli hieman helpompaa. Sujahdettiin mukavan sulavasti puomin yli, minä pysyin ylhäällä. Oikein mukavaa tämä oli.

Seuraavaksi siitä tehtiinkin este. Isompi kuin kuvan este, mutta siihen nämä korkeusmääritelmät taas jäävätkin. Huih.
Sitä lähdettiin ylittämään ravissa. Tämä sujui vielä oikein asiallisesti, kellon tarkasti. Me ravailtiin, tehtiin hiukan voltteja, väänneltiin ja käänneltiin ja lopulta saatiin aina sen verran tilaa että uskallettiin lähteä esteelle. Poni otti esteiden loikkimisen ihan tosissaan, mutta pysyi oikein nätisti lapasessa. Tai no, taisi se tähän ekaan suuntaan kertaalleen pistää vähän turhankin reippaasti esteelle ja hypyn jälkeen vedettiin muutamat ilon pukit ja laukkailtiin reippaammin kuin olisi tarvinnut. Mutta mikäs siinä.
Ravista tosiaan, ristikko oli ihan kivan kokoinen. Ja kyllä minä vain yllätin itseni. Niinkin pitkä tauko, Nikkiksellä en ole edes hypännyt. Ja silti meni ihan mahtavasti! Me olimme ihan true-esteratsukko :D Varsinkin ravista mä näin ihan selkeästi milloin me hypätään. Pystyin joka kerta nousemaan ylös just sillä oikealla askeleella, ei ollut tarvetta kiikkua yläilmoissa montaa askelta ennen estettä (enkä myöskään jäänyt kertaakaan jälkeen). Joka ikinen kerta myös päästiin esteen yli, olihan sekin aika suuri asia. Mulla oli ihan kohtuu hyvät fiilikset mun esteistunnan suhteen, Mariannekin kehui meitä kovin tyylikkäiksi, kuinka esteiden hyppely sujui tosi kivannäköisesti. Mainiota!
Nikkiskin tosiaan meni suunnattoman asiallisesti. Sitä yhtä kertaa lukuunottamatta taidettiin mennä asiallista ravia, hypättiin nätisti ja esteen jälkeen laukattiin kunnes minä hiljensin. Vaihteen vuoksi muuten minäkin pysyin suorana siellä selässä hypyn jälkeen, enkä vain hyökännyt kaulalle taputtelemaan! Siis kyllä, olin tyytyväinen. Olin niin keskittynyt, ehdittiin ottaa monta hyppyä. Ja ponilla oli hauskaa.
Kai mullakin oli. Vaikken kyllä vieläkään tuosta esteilystä oikein syttynyt. Mutta poni oli hauska ja ylitin itseni. Tietenkin oli hauskaa :D

Toinen kuva by me. Sinäänsä näitä on tyhmä laittaa, mutta kun mulla kerran on Nikkis hyppykuvia, niin kyllähän ne aiheeseen sopivat. Vaikka ratsastaja onkin väärä.

Vaihdettiin siitä suunta. Estekin taisi korottua tällä välin, tai sitten Marianne vain huvin ja urheilun vuoksi siirteli niitä tolppia. Ken tietää.
Nyt Nikkis alkoi jo kuumua. Poni suorastaan intoutui. Arvatkaas vaan kun lyhyeltä sivulta koitin siirtää ihan vaan raviin jotta päästäisiin sille esteelle, niin keltuainen ampaisi laukkaan ja viuh vain me pläjäytettiin esteen yli. Heh, hups. Muualla ravi oli kyllä niin löysää ja poni koitti vakuuttaa olevansa niin väsynyt tästä rankasta työstä, mutta heti kun esteelle mentiin, niin johan mönkelö syttyi, eikä tähän suuntaan kertaakaan päästy ravissa esteelle kun joka kerta oli vain lähdettävä tumpsuttamaan sitä pientä ponilaukkaa kohti huiman korkeaa estettä. No, mikäs siinä. Hypeltiin laukasta sitten tyylivapaasti. Viimeisen hypyn hyppäsinkin tarkoituksellisesti laukasta, jotta edes kerran päästäisiin vähän paremmassa laukassa esteelle. Tämä laukasta hyppääminenkin sujui aikalailla mukiin menevästi. Pari kertaa taisin hyökätä hieman ajoissa kevyt istuntaan, mutta yllättävän hyvin näin edelleen sen paikan. (Tiedä häntä, joko olen oppinut puolessa toista vuodessa niin hyvin ratsastamaan että hahmotan paikatkin paremmin, tai sitten Nikkis oli huomattavan paljon ennalta-arvattavampi kuin muut hevoset. Vaikka kyllä mä muidenkin kanssa olen, ainakin välillä, osannut nousta ihan oikeassa kohdassa kevyt istuntaan, niin kyllä se silti tuntui tänään onnistuvan vielä paremmin, tyylikkäämmin ja helpommin.) Nyt esteistuntani taisi pari kertaa muistuttaa ties minkälaista kyyrimistä siellä selässä, mutta suurimmaksi osaksi olin ainakin itse tyytyväinen. Tietenkään en sitten tiedä miltä se todellisuudessa näytti. Voinen kuitenkin ainakin leikkiä että se näytti paremmalta kuin se kun Pomolla hyppäsin, silloinhan mä olin joka esteellä jäljessäkin.

Meikäläisen itsesuojeluvaisto toimi tänään muuten harvinaisen hyvin.
"Voi jeesus sentään, poni pistelee täyttä laukkaa kohti estettä. Hmm.. Pitäisikö kääntää ohi, tai kenties vaikka hidastaa. Kun se näin kovaa menee, niin kohta ollaan ihan varmana mukkelismakkelis kun Nikkis vetää tonne esteen sekaan"
...
"Njääh, no ei se varmaan mitään kaadu, mä vaan nousen tässä tarpeeksi ajoissa ylös ja otan harjasta kunnolla kiinni kun ei yhtään tiedä millasen kamikaze-loikan se vetää"
Kuten huomataan, ei se viime hyppykerran kaatuminen tainnut suurempia traumoja aiheuttaa ;) Ja selvittiin esteistä, vaikka poni niitä pari kertaa hyppäsi sellaisesta laukasta että huh hei.

Hyppyjen jälkeen käveltiin loppukäynnit. Minä matkustelin ja tsiikailin maisemia. Nikkis taas oli väsynyt.
Marianne kehui meidän tyylikästä esteratsastustamme. Meni hyvin, istuin hyvin, teimme kaiken hyvin.
Siis onhan se ehdottomasti sanottava, että kyllä tämä oli paras hyppykertani tähän asti. Oikeasti, me suoritettiin mielettömän hienosti, en olisi ikinä uskonut moiseen. En jäänyt hypyissä jälkeen, mikä on kyllä ollut harvinaisen suurena ongelmana. Näin paikat ihan älyttömän hyvin. Mua ei jännittänyt ollenkaan. Joka kerta ylitettiin este ja tehtiin se vielä tyylikkäästi. Ehkä mulle vaan sopii tällanen "hypellään kerran vuoteen jos sitäkään", tai mun parhaimmat estetunnit ikinä on aina tulleet näiden jäätävien taukojen jälkeen. Kun niiden taukojen aikana opin ratsastamaan.
Mutta joo. Kivaa oli, poni oli hieno ja innoissaan. Siis kivaa, ylitin itseni ja kaikkea.
Ja siltikään en rakastunut esteisiin, kyllä se kerta vuoteen on ihan riittävä edelleen.

Käveltiin loppukäynnit. Sitten keskelle, alas selästä ja taaperrettiin talliin ponin kanssa. Riisuin ponin, harjasin sen ja vielä jutustelemaan Mariannen kanssa. Pyytämään Pullaponia. Suremaan yhdessä.
Heh.

Toiseksi viimeinen kerta on ohi.
Vielä viimeinen.
On se vaan kamalaa.


Hyvää yötä.