Mafia: Back to Basics II

Eikö me näytetäkin ihan mafialta?

Kahden hengen mafialta toki, mutta kuitenkin. 

Tai en tiedä olenko se vain minä, mutta onhan Pomo nyt ihan mafioson näköinen. Ja tänään mä päätin ryhdistäytyä ja korjata lookkini poniin sopivaksi. Ja kuten ehkä ymmärsitte, niin sain tänään myös kuvia, jippii! Ei tarvitse Pomonkaan kohdalla katsella niitä kivikautisia kuvia. Ja nämä kuvat ovat sitten Hennan käsialaa.

Vaan asiaan. Tänään lähdin heti aamusella tallille, ensimmäistä kertaa lauantain ekalle tunnille. Arvattavasti pääsin jatkamaan Pomolla (Marianne oli siihen niin tyytyväinen. Ja kun mäkään en itkenyt surkeuttani, niin olihan se ilmiselvää) ja tunnilla olivat myös Laki, Sakari, Vinski ja Jack. Pompeli vain minun kanssani.
Poni oli karsinassa odottelemassa, joten harjasin sen nopeasti (ja hieman paremmassa yhteisymmärryksessä kuin keskiviikkona) ja iskin herran varusteisiin. Sen jälkeen lähdimme kentälle. Täytyy kyllä sanoa, että loppujen lopuksi tuo aika ennen tunnin alkua oli kauhean kiva. Oli lämmintä, rauhallista. Kuin aika olisi pysähtynyt. Mua kun tietenkin lähes kauhistutti ajatus siitä, että se on ensimmäinen tunti, eikä kaikki ole samalla tavalla kuin yleensä ja vielä viikonloppukin ja kaikkea. Selviydyin kuitenkin kunnialla, huh hei.

Minä yritän, poni ei ymmärrä katu-uskottavuuden kuolemista

Tepsuteltiin kentälle ja kiipesin satulaan. Lähdimme kävelemään alkukäyntejä ja jakauduttiin heti hevosiin ja poneihin, jäin siis Laki-ponin seurana kiertämään kentän toista puolikasta. Keskiviikon teema jatkui, tosin jos keskiviikkona keskityttiin pikemminkin peruspalikohin: tuntumaan, tahtiin ja rentouteen, niin tänään pääpaino oli istunnassa. Sillä, miten hevonen liikkui ei ollut kauheasti väliä, piti vain keskittyä omaan itseensä ja tekemiseensä.
Käynnissä aloitetiin alavartalon rentouttamisella ja istuinluiden metsästyksellä. Heitettiin jalustimet taas hetkeksi pois, nosteltiin polvia. Koitettiin rentouttaa lantio, pyöriä kunnolla hevosen mukana, tänään sai pyöriä vähän liikaakin. Pomo sai lähinnä kävellä uraa seuraten, pari kertaa oli käännettävä jotain voltintapaista. Ja vaihteen vuoksi Pompeli jopa oikeasti kääntyi, vieläpä aika todella hyvin. Hallelujah. Poni kyllä oli ihan toisessa ohjassa kiinni ja kääntyi ulospäin tuijotellen, mutta sillähän ei tänään ollut väliä, joten.
Vaikka piti keskittyä vain itseensä, niin kyllä mä alusta alkaen lähdin ratsastamaan myös ponia aktiivikseksi, koitin etsiä sitä keskiviikon suurta ja mahtavaa käyntiä. Sitä en tosin löytänyt, poni oli hieman väsähtäneen oloinen. Mutta ehkä se johtui siitä että kesä alkoi. Vihdoin.

Käynnissä käytiin läpi myös ylävartalo. Tuli istua suorana, ryhdikkäänä. Kädet kyynerpääkulmassa, nyrkit kiinni. Sai ajatella ja koittaa hakea sitä oikeaa asentoa ihan rauhassa. Samalla tuli sitten tuupittua ponia eteenpäin. Ihan hyvin tuo kyllä kävelikin, muttei siis niin hyvin kuin viimeksi.

Kerättiin jalustimet ja lähdettiin sitten kevyt raviin. Kyllä mua epäilytti, ihan suunnattomasti. Olin varma että pakka hajoaa täysin, eikä Pomo käänny enää yhtään mihinkään. Siirryin kuitenkin raviin ja lähdin kokeilemaan. Ja itseasiassa homma jopa sujui, melkein kuten normaaleilla ihmisillä. Pomo ravasi ihan nätisti ja kivasti. Joidenkin kierrosten jälkeen lähdin kalastelemaan ponia ylös uralta ja tuli siinä tehtyä jokunen ympyräkin. Eikä siinä kääntymisessä ollut oikeastaan mitään ongelmaa, nätisti ja sulavasti me käännyttiin käytännössä aina kun keksin sitä pyytää. Siis on se aina niin järkyttävää, oikeasti ensin on tunti jolloin poni ei käänny mihinkään, ei mitenkään ja seuraavaksi se saattaakin kääntyä ihan huomaamattomilla pyynnöillä. Miksi?!
Tosin oli tänäänkin muutamia ongelmia. Muutamia kertoja Pomo oli aivan menossa toiselle kentän puoliskolle, jolloin aloin panikoida ja kiskoa ohjalla oikeaa suuntaa. Samoin Pomo pikkasen alkoi lopputunnista tunkea sisälle ja ulos kun en sitä halunnut. Se korjaantui aina raippakäden vaihdolla. Joko Pomo kunnioittaa sitä raippaa niin, ettei tunkenut sitä vasten, tai sitten mun käden asento muuttuu jotenkin kun raippa on kädessä. (Tosin niitä raippoja olisi tarvinnut olla molemmissa käsissä, tuo kun meni sellaiseksi että vuoronperään kaaduttiin joka suuntaan kun poni kaatui aina sinne missä raippaa ei ollut.)

Yhteisymmärrys ja hyvä istunta. Kuvaavat sanat.

Ja meikäläinen takakönöilee! Positiivista kai sekin, mutta.

Kevenneltiin siinä jonkin aikaa. Hain tahtia, keskityin käsiin kuin hullu. Välillä löytyi jo sitä oikeaa asentoa ja nyrkkejä kiinni vaikka ohja olikin kädessä. Hankalaa se kuitenkin oli. Samaten meinasin aina välillä kadota Pomon rytmistä, jäin hieman jälkeen. Koitinkin löytää sen rauhallisen ja tahdikkaan kevennyksen, ryhdikkään olemuksen. Ja koitin näin vaihteen vuoksi katsoa suoraan eteenpäin, en eteen-alas.

Siirryttiin käyntiin ja nostettiin jalustimet kaulalle. Siitä jatkettiin harjoitusravilla. Hah, olin alkuun aivan järkyttynyt, edelleen istuinluut lähes kolisivat siihen hirveään satulaan. Onneksi takamus parkiintui sen verran, että kykenin humputtelemaan lopputunnin ilman jalustimia.
Ravi lähti puksuttamaan ihan kivasti. Tai siis joo, Pomohan oli hidas. En tiedä mitä oikein tapahtui, mutta ilmeisesti tuon lyhyen kävelyn aikana se vain väsähti täysin. Minä yritin ja yritin pyytää ponia reippaammaksi, mutta mitään ei vain tapahtunut! Siellä me vain mennä madeltiin, minä istuin ja ihmettelin, Pomo naureskeli partaansa. Jokusen kierroksen kummallisen tuuppimisen jälkeen alkoi jo pikku hiljaa itää toivoa ja lopulta saatiin vähän lisää sitä ravia. Tosi laiskaa meininkiä.
No, minä istuin siellä varsin kivasti, Pomo ohjautui todella hyvin. Mutta tuo hidas jumputtelu oli ihan naurettavaa :D
Tehtiin siinä ravissa hieman käyntiin siirtymiä. Istunnan kautta tuli ajatella siirtymä ja sitä rataa. Voin vain sanoa että yritin. Mutta tehoja ei silti löytynyt. Istunta ei hidastanut, pienet pidätteet eivät hidastaneet. Vasta kun meikäläinen ilmoitti olemassa olostaan pienellä pirinällä, siirtyi Pomo kuin seinään. Siirtymät tuntuivat muutenkin olevan heikko kohta. Marianne tuli kertoilemaan kuinka pitää saada raviin siirtymä reippaaksi, ponin tulee reagoida pohkeeseen. Muutamilla toistoilla siirtymät raviin nopeutuivat huomattavasti, vaikka täydellisyys jäikin uupumaan. Sen lisäksi keskityin Mariannen avustuksella raamien asettamiseen. Mun piti hieman vauhdittaa ravia, hieman hidastaa, mutta pitää Pompeli koko ajan samalla tuntumalla, ei sen kuulu valua pitkäksi luuskaksi vaikka eteenpäin pyydettäisiinkin. Mun tuli oikeasti ajatella sitä, että ratsastan takajalkoja kohti tuntumaa ja pidän sen tuntuman siellä. Ymmärrän idean ja voinen todeta että tuohon sopii kiinnittää myös jatkossa huomiota, jotta sen joskus saisi oikeasti toimimaan.

Harjoitusravi oli mukavaa, aina on kiva mennä ilman jalustimia. Olinkin hyvin iloinen kun Marianne ilmoitti, että jalustimet saa ottaa laukkaan jos ei uskalla mennä ilman. Wuhuu! Tosin olisin posotellut varmaan ilman vaikkei olisi saanutkaan, muttamutta. Lupa on aina parempi. Heh.
Laukkaa nosteltiin vapaasti ja pistettiin vain menemään.

Tilaa oli eekkerikaupalla, aurinko paistoi. Mahtava hetki. Tosin sitten Pomo päätti pilata kaiken ja ryhtyi siksakkaamaan ja tunki vähän joka paikkaan. Hetken ajan meitsi meinasi vaipua epätoivoon, mutta puskin sitten vain apinanraivolla ponia suunnilleen sinne minne halusin ja lähdin vain nostelemaan sitä laukkaa viime kerrankin edestä. Laukat nousivat aika kehnosti. Nousivat joo, mutta niin hitaita ja laiskoja nostoja että hyi kamala. Laukkakin oli sitä laiskanpuoleista puksutusta.

Onneksi edes minä yritin petrata. Otin pitkiä laukkapätkiä, koitin hanatella muutaman kierroksenkin ennen kuin siirsin Pomon takaisin käyntiin. Välillä sain jopa itse hiljentää, mutta useimmiten se meni niin että Pomo suorastaan romahti käyntiin. Minä tosin vähän epäilen, että saatoin itse valahtaa niin etukenoon, että Pompeli kilttinä ponina siirtyi ihan oman munailuni takia käyntiin. Oli kuinka oli, saatiin joka tapauksessa ihan pitkiä ja iloisia pätkiä, joihin olin kovin tyytyväinen.
Ja hei, sain jopa tehtyä vähän ympyröitä. Sain käännettyä ponia. Ja pysyin vielä kyydissäkin! Upeaa :) Istuin ihan kivasti, ainakin ihan kohtuu hyvin. Enpä ainakaan meinannut pudota kyydistä tai mitään.
Ja siis kyllä olin oikein tyytyväinen laukkaamme. Vaikka se kuolettavan laiskaa olikin. Ja vaikka jouduinkin puolet ajasta laukkaamaan yhdellä kädellä kun aurinkolasit valuivat koko ajan liian alas. (Vaan huomioikaa nyt, että pysyin siis kyydissä - ilman jalustimia ja yhdellä kädellä. Mikä saavutus.)

Hetken liian aikaisin jäin käyntiin herraponin kanssa, en vaan enää jaksanut. Kauhean raskasta se laukan rytkyttäminen. Käveltiin loppukäynnit.

Marianne oli ilmeisesti ihan tyytyväinen. Olin mä itsekin. Tänään se ei ollut niin jumalattoman vaikeaa.
Vaikka olihan se varmasti aika säälittävää. Mutta poni nyt ainakin kääntyi (melkein aina), liikkui ihan kohtalaisesti (ainakin alkutunnista), minä istuin ihan kivasti. Joo. Laukka oli kivaa ja harjoitusravi, tietenkin.
Mutta ehkä kokonaisuudessaan voi sanoa että ei se nyt ihmeellisesti mennyt. Olin kuitenkin tyytyväinen, se oli hyvä suoritus Pomolla. Ja mä toivon ja oletan että tästä peruspalikka-viikosta oli hyötyä, että näihin muistaa keskittyä myös tulevina kertoina.

Käveltiin ja keskelle. Alas selästä, poni talliin. Harjailin herran nopeasti ja heivasin sen tarhan puolelle. Sittemmin kävin vielä hiukan kuvailemassa, autoin Simo-ponin varustamisessa ja myöhemmin myös pois riisumisessa. Kortin kirjailujen jälkeen kotiin ja nyt vain toivon että tuo bensa riittää, enkä jää maanantaiaamuna jonnekin Tampereen valtatien varteen ;)

Nightmare Moonilla ratsastusta

(Siis niille epäsivistymättömille jotka eivät tiedä, niin tuo on ilmeisesti joku pahis My Little Pony-ohjelmasta :D)

Tallille siis tänään. Ja mun pienen pieni intuitio oli oikeassa, meikäläisen ratsuna toimi Pomo. Tunnilla myös Evita, Vinski, Kaisa ja Nikkis, Pomo vain minun kanssani.
Hmm hmm. Siis en kai voi sanoa että olisin ollut pettynyt (joojoo, meitsi itkeskeli jossain karsinan nurkassa ;) Tai ehken ihan), tietyllä tavalla olin varsin iloisena kokeilemassa kuinka maailman vaikeimmalla ponilla ratsastus tällä kertaa sujuu.
Niin, tietyllä tapaa iloisena. Tietyllä tapaa mua vallan kauhistutti ajatus siitä, kuinka karmea esitys Pomolla ratsastuksesta varmasti tulisikaan, menihän se viime kerrallakin niin hemaisevasti. Mutta ei kun sudensuuhun, eihän se yrittämättä parane.

Katselin tunteja, kuvailin hieman tarhailevia poneja. Pomonkin hain oikein ajoissa sieltä laitumen puolelta. Poni oli oikein söpö, käveli portille vastaan ja käppäili kanssani tallille. Ja söi tietenkin joka kadunkulmassa, vähät välittäen akasta, joka roikkui narun toisessa päässä kiskoen pientä ponia eteenpäin. Selvittiin me talliin kuitenkin ja sain herran harjattua oikein siistiksi. Tietenkään positiivisuuden multihuipentumana tunnettu Pomo ei asiaa kauheasti arvostanut, viimeistään siinä kohdassa kun erehdyin mahan alle, niin johan alkoi hampaat käydä ja jalatkin tanssivat ripaskaa. Keskustelimme pitkään ja hartaasti siitä, kuinka kilttien pienten tuntiponien kuuluu käyttäytyä, poni lähes ymmärsi jutun jujun ja iski hampaanjälkensä minuun kesken kavioiden puhdistuksen. Meikäläinen näytti herraponille taivahan talikynttilät ja sen jälkeen onnistuimme olemaan ilman jatkuvaa hammastelua ja muuta vastaavaa. Huh hei, niin mukava ja iloinen otus.

Rätätätäätää!

Heitin mafioson varusteisiin ja käpsyteltiin yhteistuumin kentälle. Minä hyppäsin kyytiin ja lähdimme kävelemään alkukäyntejä.
Mulla oli ideana se, että otetaan rauhallisesti. Tiedättekö, se viime tunti Pomon kanssa meni ihan pipariksi, koska minä yritin saada meille vauhtia. Kun silloin se vauhti muuttui turhan hurjaksi ja mua alkoi jännittää = pelkkää säätöä ja tahkomista. Tänään oli ajatellut että jätetään vauhti muille, köpsötellään vaikka, kunhan ei missään tapauksessa kävisi kuten viimeksi.
Se vaan kun Mariannella oli täysin vastakkainen idea mielessään. Me nimittäin aloitimme ihan peruspalikoista.

Heti alkuun me aloitimme pelkästään sillä, että otettiin hetkeksi jalustimet pois ja nosteltiin polvia irti satulasta. Istuinluut satulaan, lantio rennoksi, jalka rennoksi. Pyöritään liikkeen mukana, täysin rentona. Ei saanut tehdä muuta kuin istua kyydissä ja rentoutua. Kääntää sai vain jos oli pakko, vaikuttaminen hevoseen oli kielletty. (Yleensä sitä pikemminkin itketään verta jos edes yrittää kävellä pitkin ohjin uraa seuraten. Vaihtelua se tämäkin.)
Jalustimet sai ottaa takaisin jalkoihin kun tuntui, että lantio on rento. Sen jälkeen piti edelleen pysyä rentona, tuntuman piti olla kevyt ja pieni. Tarkoituksena oli hakea etenevä käynti ja reipas tahti. Muuta ei saanut tehdä, piti vain ratsastaa takajalkoja aktiivisemmaksi ja pysyä rentona. Ensin oli hiukan ongelmaa kun en uskaltanut käskeä. Mariannen valitettua tarpeeksi, sain hieman näpäytettyä pohjetta läpi, jonka jälkeen käynti lähti kulkemaan aika järjettömän hyvin. Pomon käynnista tuli suunnattoman tarmokasta ja mukavan etenevää. Herra oikeasti keikkui eteenpäin kunnolla kävellen ja tuntui selkään todella magealta. Olin hyvin tyytyväinen.

Tästä jatkettiin pieneen hevoseen vaikuttamiseen. Sai ottaa ohjan tuntumalle ja lyhyillä sivuilla tuli lyhentää, pitkillä pidentää käyntiä. Joo, eihän siitä mihinkään pääse. Pidennykset olivat alaamme, poni lähti etenemään tosi kivasti, vaikka joka kerta saikin apua hieman vahvistaa, mikään pelkkä istunnan keikuttelu tai pohkeella kutittelu ei riittänyt. Käynti kuitenkin löytyi jokaisella pitkällä sivulla, se oli reipasta ja suurta. Marianne kehui käsieni saranaa (heheh) ja Pompelin hyvää käyntiä. Oikein hienoa.
Pidennykset olivat upeita - lyhennykset eivät niinkään. Siis hidastaminen = mission impossible. Ja kun jälleen minä yritin. Lantio rentona, vatsalihakset pidättää, vähän ääniapua ja pientä pidätettä. Ja ei silti, ei niin millään. Jotain pieniä hidastamisen elkeitä olin tuntevinani, mutta epäilen vain hallusinoineeni. Ei ollut hyvää, ei ollenkaan.

Kun käyntiä oltiin tahkottu ja perusjutut näyttivät sujuvan, oli aika siirtyä kevyt raviin. Ja tuttuun tapaani voisin sanoa, että raviin poni lähti vielä ihan kohtuu kivasti ja sitten kaikki meni pieleen. Voihan tuskallisuus. Minä en parhaalla tahdollanikaan ymmärrä miten yksi pieni poni voi olla noin hankala ratsastaa. Mitä minä en osaa, ihan oikeasti nyt! Se oli täydellisen älyvapaata. Poni mennä puksutti milloin kentän keskellä, milloin uralle jämähtäneenä. Jos meikä halusi mennä suoraan, niin voitte olla varmoja että Pomo halusi juuri silloin vetäistä täysillä keskelle ja toisin päin. Yritin yrittämästä päästyäni, mutten vain saanut Pompelia hallintaan. Marianne mäkätti tahdista. Pah joku tahti.. Itseasiassa kun sekunnin ajan keskityin vain uran polkemiseen, niin kyllä se tahti tuli sieltä ihan itsekseen, poni kulki oikein nätisti. Mulle nyt vaan on ihan sama kuinka kivaa ravia se mökeltää siellä uralla, jollei sitä saa kääntymään halutessaan!
Ravi oli tuskallista. Ei siitä tullut yhtään mitään. Noin kaksi volttia saatiin koko kevyt ravien aikana väkerrettyä, Pomolle tuli joku mielenhäiriö ja se päätti tehdä kuten pyysin.

Istuttiin siitä sitten harjoitusraviin. Humputeltiin sitä, keskityttiin istuntaan ja tehtiin jokunen käyntiin siirtymäkin. Tai itsehän en tehnyt mitään edellä mainituista, oma aikani meni lähinnä toisten perässä nyhjäämiseen ja pään nollaamiseen, jotten olisi täysin vaipunut epätoivoon koko jutun takia. Miten vaikeaa se voi olla?

Ja entäpä sitten? Lopuksi otettiin laukkaa, parit nostot tiesivulle.
Joo-o, ei tullut mitään. Pomo ei mennyt minne olisin halunnut, ei vahingossakaan. Tämän takia ei kertaakaan päästy edes lähelle nostokohtaa, vaan lähinnä me vain pyörittiin keskellä kuin sokea tavaratalossa.
Ihan lopputunnista päästiin nostokohtaan ja sain nostettua noin kolme laukka-askelta, sillä Vinski tuli eteen. Olivatpa edes hyviä askelia.

Sitten vain loppukäynnit. Ne sujuivat ihan kohtuullisesti (ainakin kun käveltiin lähinnä uralla).

Marianne oli tyytyväinen. Käynti ja ravi oli hyvää.
Justiinsa juu. No, haluan nyt ensinnäkin sanoa, etten mä pettynyt ole. Ei mulle jäänyt huonoja fiiliksiä, ei ollut huono tunti. Ei mitenkään. Tosin kyllä mua turhauttaa se toivoton Pomolla ratsastus, voi jeesus.
No mutta, maailman vaikein poni. Itse olin tyytyväinen käynnissä etenemiseen. Mietinkin, että me käveltiin hyvin - siis eteenpäin, sivuttaissuunnassa ei ollenkaan. Muuten en oikeastaan ollutkaan tyytyväinen, ei se Pomo noin vaikea voi olla. No, ainakin edettiin.. Ja muuten hei, mä tunsin oikean kevennyksen! Pomolla! Siistii!

Taidonnäyte, upea kouluratsastajalle sopiva istunta

Siinä loppukäyntejä kävellessä totesin jo toistamiseen että Pomon satula on kamala. Hirveä. Järkyttävä. Siis se on kova, se on epätukeva, se on outo.. Kauhea. Loppukäynneissä sen vielä oikein huomasi, ilman jalustimia oli tuskallista istua niin kovassa penkissä. Tai ainakin mulla oli niin selkä kuin istuinluutkin tuhannen tuusannuuskana loppukäyntejä kävellessä. Niinpä päätin jalkautua ja taluttaa käynnit. Ette muuten usko miten pieni olo tuli, yllättäen tipahti maahan ja joutui katsomaan kentän aitojakin lähes tulkoon ylöspäin.
Pompelin kanssa leikittiin kukkahattutätejä. Meikäläinen roikkui ohjien toisessa päässä, sitten vähän käveltiin, kääntyiltiin. Ja tehtiin paljon pysähdyksiä - ei muuten ole ikänä Pomo pysähtynyt noin hyvin mun kanssani ;) Koitin tehdä ihan sellaisia, että poni pysähtyisi ja kävelisi samaan aikaan kuin minä. Valitettavasti vain kerran ponimus ymmärsi pysähtyä vain sillä että itse stoppasin. Muina kertoina jouduin huuteleemaan prrjaata. Kuitenkin poni ymmärsi tosi hyvin, heti se pysähtyi kun minä hiukan pirisin, liikkeelle lähdettiin sulavasti. Oli oikein kivaa.
Sitten vaan keskelle ja lähdettiin takaisin tallille. Ponin harjailin nopeasti siistiksi ja jätin hänet nauttimaan elämästään. Siitä vain kotiin ja nyt on todellakin aika mennä nukkumaan..

Ja reippaasti.

Lauantaihin :)

Mahtavin alku ikinä

Mageeta

Ylipäänsä ratsastamaan pääseminen oli hienoa, tämän pitkän tauon jälkeen. Mutta että pääsin vielä Pullaponin kyytiin - liian hyvää ollakseen totta.
Ja oli kyllä jännää. Huih, jännitti, innostutti. Hirmuisen vaihtelevat fiilikset kun odottelin tuntia alkavaksi, hih.

Minä menin siis Elviksellä, tunnilla myös Simo, Kitty, Nikkis, Pomo, Sakari ja Evita. Elvis oli toisella tunnilla. Katselin vain tunteja odotellessani. Ja ilma.. Siis ihan kamalaa :D Niin jäätävä tuuli ettei mitään rajaa. Kiitän kuitenkin onneani, että ainakaan minä en ole nähnyt lumen häivähdystäkään. Johan tässä olisi maailman kirjat sekaisin kun juhannusviikolla tupruttelisi lunta ja lumiukkoja.

Tunnin alkaessa kipsuttelin ponisen luo. Tänään otin raipan mukaan ja päätin loppujen lopuksi myös nyhtää sen martingaalin irti. Tiedän että sanoin etten ala sitä martingaalia riisumaan jos poni on valmiina tunnilla. Vaan kun asiaa mietin ja pohdin, niin totesin ettei sen irrottaminen hirveästi aikaa kyllä vie ja niin paljon mieluummin kuitenkin menen ilman sitä martingaalia. Kun se kuitenkin tietyllä tavalla tökkii ohjiin. Sitä voidaan sitten miettiä jos menen Elviksellä ja joku menee heti seuraavalla tunnilla sillä. En nimittäin tiedä viitsinkö silloin alkaa lykkäämään sitä martingaalia takaisin poniin.

Joo. Huomaa tämänkin kirjoittamistauon. Vaikeaa saada teksti kulkemaan oikein.
Poni remmittömäksi, keppi käteen ja kiipesin selkään väärältä puolelta. Tänään Marianne jopa huomasi "erheeni" ja kiirehti ihmettelemään. Tiedä häntä mitä ihmettelyä siinä oli - harrastaahan se välillä lastentunneillakin väärältä puolelta selkäänkiipeilyjä.

Nämä eivät ihan täysin nyt sovi, mutta ovat uusia ja näissä on paljonkin käyttämättömiä. 

Pieni poni. Taas Elviksen selässä. Mahtavaa.
Lähdettiin kävelemään alkukäyntejä. Pulla oli vähän laiskanpuoleinen, ei hän alkuun meinannut edetä oikein millään. Minä koitin töniä pohkeella vauhtia ja saada sen vielä ylläpidettyäkin. Ei se kuitenkaan tuntunut toimivan ennen kuin näpäytin raipalla hieman moottoria käyntiin. Elvis lähti raahaamaan jalkojaan reippaammin, eikä vaatinut enää jatkuvaa eteenpäinpuskemista. Saatiin ihan mukava käynti, edettiin mun makuun ihan tarpeeksi ja tahti pysyi kohtuu hyvin yllä. Välillä poni ehkä meinasi taas hidastua, mutta nyt riitti jo pohjemuistutuskin.
Hieman meikä meinasi olla hukassa siellä. Ei siis muuten, mitä nyt hetkittäin meinasi jännittää kun oli niin hurjaa ratsastella taas tauon jälkeen ja kädet olivat ihan omissa maailmoissaan välillä. Vaikka koitin ajatella sitä miten käsien kuuluu olla ja mitä niillä tehdään, niin silti välillä tuntui kuin kädet olisivat olleet halvaantuneet - ne eivät yksinkertaisesti tehneet sitä mitä halusin, könkkäilivät vain jotain sinne päin. Oli siellä kyllä hyviäkin hetkiä käsien suhteen ja tuskin ne oikeasti niin huonot olivat kuin minusta tuntui. Mutta tunne on tärkeä.

Aloitettiin alkukäynneissä heti volttien ratsastuksella. Piti tehdä vähintään kaksi kymmenen metrin volttia per kierros, sen lisäksi tuli keskittyä kulmien ratsastukseen. Voltit lähtivät rullaamaan ihan nätisti. Minä koitin tehdä tarpeeksi isoja voltteja (se jos mikä oli hankalaa) ja sen lisäksi taistelin asetuksen kanssa. Voitte uskoa että asettaminen oli vielä normaalia hankalampaa hullujen käsieni takia, mutta päätin että pakko se on nyt saada tahkottua läpi, jottei mene ihan puksutteluksi tämä "hurjasta" tauosta palautuminen. Voltit olivat joka tapauksessa ihan kívoja. Reitti toimi hyvin, mitä nyt muutamaan otteeseen poni vajosi iloisesti sisäpohjetta vasten. Vauhtikin tuppasi hyytymään alkuun, mutta loppua kohden reippaus tuntui säilyvän kivasti volttienkin läpi.
Asetus oli asia erikseen. Siis olihan se varsin hankalaa, Elvis lähinnä vajosi sisäpohjetta vasten ja minä koitin etsiä käpälien käyttöohjetta. Aikansa se otti, mutta kyllä se sieltä alkoi löytyä. Ponin pää alkoi kääntyä oikeaan suuntaan, sisäpohje saatiin läpi. Löydettiin yllättäen poniin sitä samaa pyöreyden ajatusta kuin ennenkin, eli ei kai se homma nyt niin pahasti mennyt, vaikka välillä olikin vähän vaikeamman oloista. Siis en sano että olisin asetusta missään vaiheessa saanut oikeasti läpi, en todellakaan saanut. Mutta sanotaanko että varsinkin oikealle löytyi se kiva pään kääntö, asetus säilyi jopa välillä vaikka ohjaa löysäsikin. Kyllä se täältä taas löytyy kun vähän kaivelee, en mä nyt ole voinut näin lyhyessä ajassa hukata käsien käyttöä ihan totaalisesti ;)

Poni kulkee mallikkaasti. Meikä taas näyttää miten ponin selässä EI istuta

Yritin parhaani mukaan keskittyä myös istuntaan. Jalat paikoillaan, lähellä kylkeä. Ja ne kädet oikeaan paikkaan! Vähän aina unohdin tämän, eikä muutenkaan kaikki tuntunut toimivan ihan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Eipä tässä, täytyy vaan oikeasti alkaa taas keskittymään käsien asentoon, se on unohtunut nyt viime aikoina.
Voltit sujuivat mielestäni siis tosi kivasti. Kulmat nyt olivat vähän hankalia. Hahmotusongelmat ja ponin kurvien suoraksi vetäminen vaikeuttivat. Keskittymällä saatiin jokunen erittäin kivakin kulma, loput menivät vähän laakeiksi.

Alkukäynneissä tehtiin voltteja, joten teemaa jatkettiin tekemällä kevyt ravissa pääty-ympyröitä. Elvis lähti oikein railakkaasti raviin ja tänään keltuainen tuntui jopa oikeasti reippaalta. Tietenkin se saattoi olla vain sisäinen kukkahattutätini, jota jännitti ravailla pitkän tauon jälkeen, mutta.. No, sama kai tuo. Ainakin poni tuntui reippaalta, ei sitä juurikaan tarvinnut eteenpäin ratsastaa. Välillä ihan mielenkiinnosta koitin saada ponia suurentamaan sitä askellustaan, muttei oikein sen enempää. Ja sitä en toki tiedä tuliko meille yhtään sen suurempaa ravia, mutta aina kannattaa kokeilla.
Elvis oli reipas, sirpakka. Oikein mukava ja toimiva. Meikä sai kevenneltyä kuten normaalit ihmiset ja ympyröiden teko sujui kuin tanssi. Ei tullut mitään ongelmia kääntelyissä, ei ongelmaa vauhdissa. Me vain mennä puksuteltiin. Ympyröillä hain sitä kevyttä asetusta. Se löytyi oikein kivasti, varsinkin oikeaan kierrokseen. Vasen oli todellakin vaikea tänään..
Ravien ainoa vika oli oikeastaan se, että Elvis tykkäsi hörötellä täysin väärään suuntaan aina silloin tällöin. Ei siinä aina ollut ongelmaa, vaan sain ponin pään kääntymään ja huomion siirtymään minuun. Mutta sitten kun välillä en vain saanut sitä asetusta kunnolla läpi ja poni vain kyyläili ja minä vain säädin. Hankalat kädet, hankala asetus.

Mutta ei voi sanoa kuin että yhtä kaikki, ravi oli tosi kivaa. Mullekin tuli ihan kouluratsastajafiilis. Hassua sinäänsä, yleensähän mulle on niitä tullut lähinnä pienten karvaisten ponien kanssa kun jumputetaan harjoitusravia ;) Mutta tänään siinä oli jotain. Siinä kevyt ravissa. Se alkoi tuntua kivalta.
Tosin kannattaa muistaa, että mun tuntemukset ja kouluratsastajafiilikset eivät korreloi mitenkään sen kanssa miten ratsastus menee. Siis silloin kun mulla oli ihan mahtipontiset fiilikset asettelujen ja kevennyksen suhteen, niin se saattoi ulospäin näyttää sen sortin räpeltelyltä että oksat pois.
Vaan kuten sanoattua, tunne on tärkein. Vasta sen jälkeen tulee se, miltä se näyttää.
Ja mulla oli kyllä ihan pirun mageet fiilikset.

Käveltiin ihan hiukan, sitten otettiin jokunen laukannostokin. Jakaannuttiin ympyröille ja tehtiin taas sitä, että muut kävelevät ympyrällä, yksi laukkaa aina pitkän sivun ja jää toiselle ympyrälle kävelemään.
Ensimmäinen laukannosto tuli vielä ihan rauhassa. Elvis vyöryi laukkaa eteenpäin, meikä istui ihan täydellisesti ja kaikki meni mutkattomasti. Vaan annas olla kun jatkettiin. Ponilla tutisi pöksyt taas niin ettei mitään rajaa. Kun käveltiin laukannostokohtaan, oli poni ihan varuillaan. "Laukkaa, pääseekö laukkaan, nostanko laukan?!!?!" Vähänkin jos meikäläinen siinä kohdassa pläjäytti pohjetta kylkeen, niin poni oli ihan täpinöissään. Viuh, se nosti iloisesti laukan ja viuh meitsi koitti vaan kääntää ympyrää ja hidastaa keltaista käyntiin. Varsinkin alkuun tämä meni ihan säälittäväksi kun me laukataan ympyrä - saan Elviksen raviin, sitten se nostaa heti uuden laukan, taas ympyrä ja vielä kerran alusta. Heh, mutta kun en mitenkään viitsinyt nykäistä ponia täysillä käyntiinkään, kivahan se on että se liikkuu. Ja kun niin hallitustikin vielä mentiin ;)

Kyllä mä sitten myöhemmin aloin pitää ponia paremmin kurissa ja nuhteessa. Ei pienten Pullaponien kuulu omin päiten lähteä laukkailemaan. Vähän se koitti edelleen nostella ja joitain omia askeliakin tuli. Pysyttiin kuitenkin paljon sievemmin ruodussa kuin alkuun.
Otettiin vielä pari minun nostamaa laukkaa. Poni oli oikein hauska, hän eteni reippaasti, oli iloinen. Minä istuin ja sain siirrettyä raviin ja siitä käyntiin ihan ookoosti.

Jee, tänään mentiin vielä loppuravejakin! Niin kauan olen odottanut, olenko mä oikeasti viimeksi pimeän aikaan mennyt Elviksellä loppuraveja? No, oli kuinka oli, niin onhan siitä aikaa. Luvattoman kauan. Olin ihan innoissani kun pääsin pitkän pitkästä aikaa kokeilemaan miten käy, kun ohjaa päästää ravissa. (Silloin pimeällähän oli sitä ongelmaa että vasempaan kierrokseen kruisailtiin turhankin reteästi.)
Heitettiin raippa ensin pois ja sitten lähdettiin liitelemään. Ravailin jälleen jollain epämääräisellä ja paikkaa vaihtavalla keskiympyrällä. Ponihan oli edelleen varsin reippaan tuntuinen, mutta silti uskalsin käytännössä heti lähteä laskemaan sitä ohjaa. Elvis ei nimittäin tuntunut yhtään liian innokkaalta ja se selkeästi kuitenkin kuunteli, eikä vain höyrynnyt täysillä eteenpäin.

Oikeaan kierrokseen loppuravit menivät tosi nätisti. Tosin mun kädet ilmeisestikin seikkailevat liian alhaalla ja liian suorana - hei, se nyt on kyllä se ensimmäinen mielikuva "ponin pää alas = minun kädet alas". Yritin pitää kädet paremmin kulmassa ja vähän korkeammalla. Asettelin Pullaa rauhassa sisälle erittäin johtavalla sisäohjalla, yritin kevennellä mahdollisimman rauhassa, pari kertaa uskaltauduin jopa ratsastamaan ravia hieman eteenpäin, tavoitteena sellainen suuri ravi ja isompi askel. Tavoitteeksihan se taisi jäädä, mutta on tämäkin jo alku.
Ohjaa uskalsin päästää ihan löysäksi asti, reitti pysyi ilman ihme väkertelyjä. Ja mikä tärkeintä, saimme ihan sitä kivaa "eteen ja ehkä alaskin"-ajatusta. Olin supertyytyväinen.

Vasempaan oli hankalampaa. Asetusta ei vain tullut, ei yhtään. Ponikaan ei alastautunut oikeastaan yhtään ja tuijotteli vain ulos. Saatiin kuitenkin tähänkin suuntaan ennennäkemätön harppaus eteenpäin - ensimmäistä kertaa meitsi uskaltautui ravaamaan ohjat ponin polvissa roikkuen. Vähän taputtelin ponia ja annoin sen köpsötellä haluamaansa suuntaan. Ei, ei siitä mitään hyötyä ollut... Mutta minä uskalsin ravata täysin löysin ohjin ja vielä yhdellä kädellä. Se on mahtavaa. Aina vain luottamus ja uskallus kasvaa.
Ja joskus reilu vuosi sitten meitsi vielä kiikkui joinain tunteina Elviksen kyydissä kun poni oli hirmuisen villi - nyt uskallan ravailla pitkin ohjin hurjan tauon jälkeen. Kyllä se tästä vaan etenee. Ja toivottavasti etenee myös muiden hevosten kuin Elviksen kanssa.

Vielä loppukäynnit, jotka sujuivat yhteisymmärryksessä. Hih, hienoin poni.

Minä olin suunnattoman tyytyväinen. Ihan mahti fiilikset vähän kaikesta, meni tosi hyvin. Vaikka ehkä ajoittain meinasi alkaa jännittämään, niin silti sain taas tehtyä ja Pulla nyt on niin turvallinen muutenkin. Ja voi että. Kovin tyytyväinen. Jos nyt lähtisi taas tämä ratsastusajatus käyntiin ja kun vielä pääsisi kahdesti viikossa, niin eiköhän se tästä parane :) (Ja tietenkin toivotaan että meikä nyt ratsaille pääsee edes parin kuukauden ajan. Mutta kuten sanottua, en nyt ajattele sitä. Loppuu kun loppuu, ei lopu jos ei lopu. That's it.)

Heh, eikä. Niin onnellinen kun pääsin pienen keltablondin kyytiin. Olen hyvin kiitollinen tästä. Enkä muuten edes pyytänyt ponia, olisin tyytynyt myös johonkin muuhun. Mutta tämä oli mahtavaa. Mulla oli niin hauskaa. Ponilla oli niin mainio ravi (se jäi päällimmäisenä mieleen. Reipas, ehkä jopa ilmava, ravi).

Käveltiin ja keskelle. Alas selästä ja raahustettiin ponimuksen kanssa talliin. Harjailin keltaisen ja sitten kävin järjestelemässä suitset taas kuntoon. Sitten huristelemaan kotiin.

Ja nyt on tosiaan juhannus, joten keskiviikkoon taas :) Hyvää yötä.

P.S.
Otin ihan vaan mahdollisimman nopeasti siitä taulusta kuvan, ajattelin ettei sitä nyt voi mokata.
Tässä on se ensimmäinen versio taulusta:

Melko taitavasti sensuroitu etten sanoisi.

Onni

Edelleen tämä Iinan kuva, josta edelleen pidän niin paljon ettei sen toistelu voi haitata ketään muutakaan (;

Onnellisuuskin on kauhean monimuotoista. Onni muodostuu niin monista pienistä asioista. Onnellisuus on kokonaisvaltaista.

Tällä hetkellä kaikki on hyvin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaa mä olen onnellinen.
Pilvilinnoista toki romahdetaan tosi nopeasti ja sitä rataa, mutta ehkä pian alkaa se aika, kun ei enää tulisi mitään romahduksia. Ei tulisi enää mitään pilaamaan sitä onnellisuutta.

Olin tuossa keskiviikkona tallilla. Totesin että minkä takia mä nyt odottelisin syksyyn ja katsoisin vasta sitten pystynkö ratsastamaan vai en. Mitä järkeä siinä olisi? Paljon ideaalisempaa on ratsastaa nyt, elää hetkessä. Jos syksyn tullen/talven tullen/joskus täytyy lopettaa taas, niin onhan se paljon mukavampaa kun on saanut taas hetken ratsastaa. Hetken olla kokonaisvaltaisesti onnellinen. Sitä paitsi, voi olla että voin ratsastaa syksyn jälkeenkin.
Ja tiedättekö - kenties ensimmäistä kertaa elämässäni, mä aion lähteä positiivisesta. Minä aloitan nyt ratsastuksen. Minä aloitan sen loppuelämäkseni. Kaikkea voi tapahtua, mutta mä en aloita "nyt kesän ajaksi" tai "kunnes työt loppuvat" Ei. Minä aloitan loppuiäkseni. Lopetan jos on pakko, mutta en tuhlaa tätä aikaa siihen, että pohdin kuinka varmasti joudun ihan just kohta taas lopettamaan.

Vaan tosiaan. Keskiviikkona olin tallilla, sillä en jaksanut (heh) soittaa Mariannelle. Se oli hyvin innoissaan siellä, kyseli mun kämpästä ja onko nyt kivaa. On, toki on. (Nyt mulla on myös emäläskit täällä. Kumpikin makaa ja leikkii nälkäkuolemaa. Mä taas suuunnittelen suurinta pudottajaa..)
Katselin tunteja, tuntien jälkeen päätin kysäistä Mariannelta. Että jos on tilaa, niin meikä voisi tulla lähes mihin aikaan vain. Ja itseasiassa, päätin että saman tien voisin tulla vaikka kaksi kertaa viikossa, jos vain tilaa on.

Marianne oli kovin onnellinen minun puolestani. Meitsikin oli ihan liikuttunut, kheh.
Tilaakin oli. Marianne huoli minut yllättäen takaisin, jopa ihan ilomielin :D
Ensi viikosta alkaen mulla on siis tunti keskiviikkona 7-8 (ne olivat ikävöineet mua sinne. Hei ihanaa, mäkin olen ikävöinyt keskiviikon ihmisiä!) ja lauantaina 10-11. Eli vika ja eka tunti.
...Eli mä en ikuna kuunaan herää lauantaina noin aikaisin ;) Tai siis heräisin kyllä muuten, mähän herään aina lauantaisinkin kahdeksan maissa vaikka olisin kuinka kuoleman väsynyt. Vaan auta armias jos mun pitää laittaa kello soimaan. Enhän mä silloin voi herätä edes kymmeneltä jos on kello soimassa, kauhea ajatuskin. En ymmärrä sitä.

No, ehkä mulla on nyt apuvoimia. Voin kuvitella. Emäläskit ovat aikaisemmin saaneet ruokaa varmaan jo seitsemältä, elleivät aikaisemminkin. Ne repivät mut varmaan ylös viimeistään viiden maissa kun tekevät kauheaa nälkäkuolemaa täällä.


Hih, olen varsin innoissani. Keskiviikkona ratsastamaan, tämän hurjan tauon jälkeen :) Lauantaina ei tunteja sitten olekaan kun on juhannus. Se alkaa sitten viikon myöhemmin.
Vaan tärkeintä on että alkaa.


Mä ratsastan taas. Ikuisesti. Kunnes toisin todistetaan.
Ehkä minäkin voin pikkasen positiivisempia tekstejä nyt luoda, kun nyt ollaan päästy eroon siitä "viimeinen, toiseksi viimeinen, kolmanneksi viimeinen" -systeemistä.

Ei tässä muuta. Ajattelin nyt viimein kertoa tämänkin.
Tuli varmaan harvinaisen nerokasta tekstiä. Niin kuoleman väsynyt voi ihminen olla.
Olen silti tyytyväinen - mulla on kellot soineet viideltä, puoli seitsemältä olen lähtenyt (joo, kellot soineet viideltä -> minä olen herännyt ehkä 10 minuuttia ennen kuin pitää lähteä) ja aikaisesta lähdöstä huolimatta en vieläkään ole ajanut autoa ojaan tai muutakaan vastaavaa. Olin meinaan lähes varma etten ikimaailmassa kestä hereillä kun noin aikaisin pitää herätä. Sillä minähän en tietenkään mene yhtään aikaisemmin nukkumaan vaikka heräisin mihin aikaan. Aina menee vähintään yhteentoista, mikä on kyllä ihan liikaa kun viisi päivää pitäisi onnistua heräämäänkin.

Hyvää yötä. Me näemmekin siis keskiviikkona. Jes, minä pääsen taas ratsaille ja kirjoittamaan blogia. Mahtavaa! Vieroitusoireita.
..Enkä edes saanut tämän tauon aikana korjattua näitä blogitekstejä melkein yhtään.. Ei vain jaksanut. Ehkä se lähtee tästä taas.
Ajattelin muuten opetella vihdoin ja viimein soittamaan tuolla pianolla.

Mutta koska ajatus harhailee ja aihe karkaa, niin hyvää yötä nyt oikeasti :)

You'll be so lonely, you could die

Positiivisuus.

On ehkä jopa löytynyt. Hymynaama.


Vielä viime viikolla olin erittäin epätoivoinen. Näytti suunnilleen siltä, että se vuoden ratsastustauko ei ollut edes mitään liioittelua, eikä tiennyt olisiko sekään riittänyt.
Tämä viikko on kuitenkin avannut ja avartanut. Nyt musta tuntuu, että ratsastaminen voi olla mahdollista. Heti.

Ei sitä valitettavasti vielä tiedä kuinka pitkään se olisi mahdollista, jos edes on. Voi olla että kesän ajan pystyisin ratsastamaan. Voi olla että saisin järkkäiltyä ja pääsisin "aina" ratsastamaan.
Ja voi taas olla että huomenna tulen järkiini ja totean, ettei ratsastaminen ole vielä vuosikausiin mahdollista.

Nyt olen kuitenkin huomattavan paljon positiivisemmalla mielellä. Ratsastus on niin lähellä. Nyt on se toivo ja usko siihen, ei sitä "koskaan ikinä en pääse".


Minä mietin. Syvään ja hartaasti.
Mutta ehkä.
Ehkä jopa melko todennäköisesti. Minä palaan.
Näin pian. Kolme tuntiahan tässä on jäänyt välistä.

Siis kolme tuntia liikaa, niin on korventanut sielua tämäkin tauko ja epävarmuus. Se on hirveää, ei oikeasti edes haluaisi olla mihinkään näin rakastunut ja pakkomieleinen.
No, onpahan jotain mistä pitää.
Ja kuinka mahtavaa se on, jos nyt oikeasti pääsen näin pian palaamaan. Vaikka sitten vain kesäksi.
Ainakin siinä on se hyvä puoli, että silloin lopettaminen tulee vähän suurempana yllätyksenä. Tämän lopettamisenhan mä olin kuitenkin tiennyt jo vuotta aikaisemmin. Tiesin että toukokuussa tulen melko varmasti lopettamaan. Ja jotain tämän pituista taukoa toivoin. Tai en missään nimessä ainakaan pidempää.

No, me näemme.

Näitä toki löytyy hemmetin paljon suuremmassa mittakaavassa mun kuvablogista.

Mutta pakko laittaa, aika mageitahan nämä ovat.

Siis minun ottamikseni :D 

Varsinkin tämä! Ja olisi parempi jos sisäinen raviukkoni olisi herännyt ja liittänyt kuvaan myös kärryt kokonaisina.

No johan nyt, koitin etsiä mun megamageita istunnallisia taidonnäytteitä, mutta niin vain kävi etten löytänyt parhaalla tahdollakaan. Dääm. Siinä olisi ollut hieno kokoelma (;

Mutta ei tässä sen suurempia. Mulla on niin ikävä blogin kirjoittamistakin, se on hirveää. Mutten ole jaksanut väkertää mitään "elämä on kamalaa" tekstejä, kun johan se menisi tylsäksi. Varsinkin jos nyt jo pääsisin aloittamaan uudestaan.
Menee niinku katu-uskottavuus.

Jollei mennyt jo. Ei kai sillä niin väliä.
Ehkä minä palaan pian. Ehkä käyn kysymässä huoliiko Marianne mut takaisin kaiken melodramaattisuuden jälkeen, heh.
Mutta siis vain ehkä. Pitää vielä katsella...


P.S Olen siis niin rakastunut tuohon viimeseen kuvaan. Se on täydellinen.
Tai olisi täydellinen mutta ne kärryt. Vaan siis, toi heppa ja kaikki. Mä en jaksa ymmärtää kuinka minä olen onnistunut tuottamaan tuollaisen kuvan. Kyynel.

P.P.S Vihdoin toteutin itseäni ja ostin Williamin (Rauha Hänen sielulleen) seuraajat. Valitettavasti kärpäsloukkuja ei ollut, joten ostin tötterölehden ja kihokin. Aika cooleja ovat molemmat. Heidät on toki myös nimetty, kihokki on Wilhelmina (Williamin väännös tytöksi tai jotain) ja tötterö on Wilrex. Ei tarvitse miettiä mikä perhanan nimi on Wilrex - mä nyt halusin jatkaa samalla kirjaimella ja ensimmäinen nimentapainen mikä mieleen tuli oli Wilrex :D Olisihan sen voinut ristiä vaikka Winstoniksikin, mutta en mä silloin..
Nyt onkin kuulkaa jännät paikat. William pysyi niin kauniisti hengissä, mutta nuo ovat ainakin mun mielestäni jopa vaikeampia kuin William ja se sentään oli jo aika hankala ja hoitoa vaativa. Tai kun Wilrexillä on noita jäätäviä tötteröitä ja hän kaipaisi valoa, enkä tiedä kykenenkö järjestämään sitä tarpeeksi, pelkään myös tötteröiden kuivuvana. Wilhelmina taas on tuollainen kihokki jolla on noita limapisaroita ulkopuolella = kauheat paineet että ne limat kuivuvat ja kukka kärsii.
Vastaan kuitenkin haasteeseen, ehkä täällä pian kiemurtelee tötteröitä pitkin kämpän seiniä.