Poni oli yhtä mutakasaa, joka ei vaan harjaamisesta huolimatta tullut lainkaan paremmaksi. Siksipä päädyttiin leikkimään ruskeita pieniä poneja ja heiteltiin vain varusteet päälle. Eipä kuraisella kentällä muutenkaan tule hullua hurskaammaksi, vaikka ratsu kuinka hohtaisi puhtauttaan.
Kipsuteltiin kentälle ja kiipesin kyytiin.
Kenttä oli sellainen mukavan märkä, mutta sentään ratsastettava siihen viime viikkoon verrattuna. Tuuli taas oli aika muikea, suurimmat puuskat saivat pienen kirjavan aika tehokkaasti jännittymään. Varsinkin ihan alkuun Jack oli muutenkin todella terävä, reipas ja vähän jopa yliherkkis. Kun hetkinen vaan käveltiin, kiksauteltiin asetusta kulmiin ja tehtiin vähän voltteja, alkoi poni rauhoittua ja tulla parempaan tahtiin. Otin silti alkukäynnit aikalailla vain kävelyn kannalta, pysyin itse rentona ja yritin antaa ponin olla ihan rauhassa vaan tällä kertaa.
Lähdettiin käynnissä kulkemaan loivia kolmikaarisia molemmille pitkille sivuille. Koska Jack alkoi olla rennompi, päätin koittaa ottaa toisen sivun kaarteet pohjetta väistäen. Ja no, se pohkeenväistö oli toisaalta tositosi hyvää, mutta toisaalta ihan surkeaa. Vasenta pohjetta väistäessä hevonen pisti kaatuen, se ei oikein väistänyt yhtään ja mä tunsin itse olevani aivan totaalisen vinossa. Kun kuitenkin suoristettiin ja pamautin oikean pohkeen väistättämään, pysyi hevonen suorana ja väisti ajoittain jopa tarmokkaasti ja jyrkästi. Ero oli vähän liiankin päätä huimaava, enkä vaan missään vaiheessa saanut sitä toista suuntaa toimimaan millään tavalla.
Toisella sivulla keskityttiin lähinnä vaan asetuksiin, nyt tuntui vähän veivaamiselta, mutta kyllä se nokka aina oikeaan suuntaan löytyi.
Siitä siirryttiin kevyt raviin ja toiselle pitkälle sivulle iskettiin parit ravipuomit. Jack aloitti ravin sellaisella kauhunsekaisella ja jännittyneellä juoksemisella, jolloin mulla meni taas hetki saada ryhti kasaan ja kevennys rauhalliseksi. Pidätteet alkoivat mennä läpi ja tahti parani kun sain itseni koottua ja onnistuttiin ylittämään puomejakin vallan kauniisti.
Mutta kun. Oli tuuli, joka jännitti. Ja oli toiset ponit, jotka olivat tietenkin aikeissa hyökätä Jackie-ponin kimppuun! Joten sitten tuli vähän räjähdystä, jolloin juostiin päätöntä laukkaa vähän ympäri kenttää Mariannen huutaessa että ratsastajan sopisi istua ja lopettaa se pakkopanikointi. Eivät ne räjähdykset muuten haitanneet, mutta annoin niiden jatkua liian kauan. Mun pitäisi saada itseni alas, täysin rennoksi ja pidäte läpi heti. On se silti vaan niin vaikeaa!
Aika kauan veivattiin Jackin kanssa siitä, tarvitseeko hänen saada sydäriä joka kerta kun joku tulee lähelle ja onko ihan ok juosta päättömän kanan lailla karkuun kaikkea mikä liikkuu. Lopulta hevonen alkoi kuitenkin tulla kuulolle ja rentoutua, jolloin ratsastamisesta tuli huomattavan paljon helpompaa ja mielekkäämpää. Kyllä Jack silti ajoittain pääsi jännittymään, mutta menipä yleisesti ottaen paremmin.
Mitään sen ihmeempää ei tehty, kunhan yliteltiin puomeja ja minä koitin ylläpitää tahtia. Vaan oli siinäkin taas yllättävän paljon tekemistä. No, huomasin kyllä ongelman perimmäisen syyn tuossa myöhemmin, Jack kyllä yrittää aina parhaansa, mutta akka ei vaan osaa parantaa sen suoritusta.
Ja siis huomasinpa nyt taas että kun hevonen on todella jännittynyt ja juoksee vaan, niin minä edelleen teen sitä, että lykkään kädet alas kohti säkää. En tiedä miksi, kun muuten ratsastelen kädet korvissa, mutta siinä "paniikin"hetkellä yritän ilmeisesti tarrata kiinni :D Kyllä tuli pariin otteeseen taas nosteltua käsiä ylös, en ymmärrä miksi pitää vääntää näitä paniikkioireita siitä, että heppa nyt vähän vaan kaahottaa.
Käveltiin vähän, säädettiin puomit käyntiväleille ja jatkettiin rauhassa. Puomit käynnissä, loppuosa harjoitusravissa. Mua epäilytti tuo harjoitusravin onnistuminen aivan huikeasti, sillä vaikka Jack oli rennompi, oli se silti... no, todella herkkä ja turhankin energinen. Ja helposti säikkyvä. Olin varma että minä pompin ravissa niin pahasti, että hevonen vähintään räjähtää seuraavalle planeetalle. Käyntipuomit nyt sujuivat vallan rutiininomaisesti, ei siinä mitään. Ravi oli sitä mielenkiintoisempaa.
Muistellaanpa tähän väliin miltä näytti keväällä kun pääsin Jackin kyytiin parin vuoden jälkeen ;)
Ravi oli alkuun sellaista yllättävänkin sujuvaa. Jack ravasi ehkä vähän liian kovaa, mutta kuitenkin mukavan tahdikkaasti ja asiallisesti. Saatuani itseni vielä paremmin ajantasalle, tuli siitä hommasta yksinkertaisesti todella sujuvaa. Poni siirtyi raviin istunnalla, siirtymistä tuli pehmeitä ja liukuvia, jolloin ravin tahtikin pysyi rauhallisena ja mukavana. Mä istuin aivan täydellisesti ja Jack ravasi alla, pehmeänä ja pyöreänä. Aivan loistavaa.
Sitten menikin pasmat sekaisin, sillä hurjan pelottava Nikkis-poni kurvaili takaa luoksemme. Jack jännittyi juoksemaan ja minä kallistuin ihan minimaalisesti eteenpäin. Siis niin vähän (tai vähän, en tiedä miten hyvin se ulos näkyy), etten tuntenut sitä itsekään. Kun Jack jännittyi ja minä keikuin etukenossa, olivat ne harjoitusravipätkät pelkkää kaahaamista. Aivan julmetun vaivalloista. Vaan lopulta tajusin että hei, oikeastaan voisin myös istua ja olla tekemättä mitään. Vaikka poni juoksee, ei mun silti tarvitse ruveta säheltämään, vaan mä voin vaan istua alas ja olla tekemättä yhtään mitään. Tämän tajuttuani ymmärsin oikeasti istua alas, paino taakse ja olla vaan hiljaa. Yllätysyllätys - se toimi. Kun ratsastaja suvaitsi istuttaa itsensä penkkiin, ei Jack nähnyt tarvetta juosta, vaan raviin löytyi tahti ja rentous. Vau. Kylläpä sitä osaa olla tyhmä.
Siirtymät ravista käyntiin olivat aika jees. Yhden kerran juostiin pidätteiden läpi kuin alkeisponit, mutta muuten tuli istunnan kautta kivoja hidastuksia.
Jäätiin käyntiin ja käveltiin.
Ongelmanahan olin yksinomaan minä. Meni hyvin ja olin tyytyväinen kun tajusin asioita. Mutta mun syytänihän tämä kaikki oli, sen ainakin huomasi :D Pitäisi vaan istua, olla rauhassa ja sähläämättä. En mä ehkä saa enää jäätäviä paniikkikohtauksia tai muuta, mutta sähellän silti jotain omiani.
Jack oli kuitenkin hyvä ja toimiva. Ei nyt niin loistava, koska joku keikkui selässä kuin aivokuollut, mutta kumminkin.
Käveltiin, keskelle ja Jack jäi jatkamaan. Minä jäin katselemaan tunteja ja lopulta kävin hieman taluttelemassa Evitaa maastossa. Vallan mukavaa puuhaa, ei siellä metsässä edes tuullut tai mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti