Ensin hieman siistin Nikkiksen harjoja, lopulta kävin hakemassa myreän akan sisälle. Poni tuli jälleen portille vastaan, vähän viiveellä vain. On se sitten suloinen!
Harjailin Nikkiksen, josta lähti karvaa kuin pienestä armeijasta. Karsinan pohja näytti siltä että poni oli vähintään nyljetty. Vedeltiin kuteet niskaan ja lähdettiin kentälle ponin kanssa.
Kentälle päästyämme Marianne ehdottikin jos mentäisiin maastoon. Siis maastoon, olen siellä ollut viimeksi kai kolme-neljä vuotta sitten kun oltiin maastoilemassa Varjotallilla. Hirveää hinkua ei sinäänsä tuohon maastoiluun ole ollutkaan, mutta omalla tavallaan olen jopa toivonut että pääsisin käymään maastossa. Ihan vain vaihtelun vuoksi.
Päätettiin lähteä, Marianne otti Vinskin alleen ja me päästiin pikkuponin kanssa heti toisiksi jonoon. Sitten lähdettiin kohti suuria seikkailuja.
..Polvet vähän tutisten. Kyllä mua jännitti ihan tarpeeksi - ei mitenkään maata kaatavasti, mutta selvästi kuitenkin. Olin supertyytyväinen ratsuvalintaani, sillä en tiedä olisinko monenkaan muun kanssa edes uskaltanut mennä maastoon ihan omin avuin (vaikka Marianne kertoilikin että Nikkis varmaan virittäytyy maastossa ja voi jopa pukitella. Poni on silti niin pieni ja turvallinen ja muutenkin luotettava; siis loistava maastoratsu epävarmalle tädille).
Voidaan sanoa että Nikkis oli ihan todella reipas. Se puksutti kuin pieni juna ja hyppi koko ajan raville. Sen vauhdin takia mäkin olin kyydissä aivan ylijännittyneenä, vähän irti satulasta ja hösläsin. Sain kuitenkin yllättävän hyvin rentouduttua ja pidettyä keltaisen salaman aisoissa. Eikä ainakaan jännittänyt hirveästi, kroppa vain jäykistyi, mutta muuten pysyin ihan kunnossa ja ruumiini voimissa.
Ja siis olihan se mukavaa. Pieni Nikkis töpötti niin innokkaana menemään. Päästiin ravaamaankin, jolloin saatiin ohittaa Vinski, jottei ferrarin tarvitse kulkea ison valkean perässä. Poni kipsutti hurjaa hölkkää ja täti oli tipahtaa kyydistä. Välillä vaihtui laukalle kun joku teki jotain takana ja Nikkis otti pientä kipinää siitä. Oltiin kuitenkin koko ajan hallinnassa ja fiilis oli hyvä. Hei, mä oikeasti ravasin ensimmäisenä! Mikä saavutus!
Sitten lähdettiin Vinski kärjessä rämpimään pitkin metsiä. Kokeiltiin polkuja, joita Marianne on käyttänyt viimeksi kymmenen vuotta sitten ja... no.. Siltä se kyllä näyttikin :D
Polut olivat kasvaneet umpeen, täynnä oksia ja kantoja. Nikkistä ei paljoa kiinnostanut epätasainen pohja, vaan ravata olisi pitänyt ja märimmät kohdat pompittiin jollain laukalla yli. Siinä missä poni koki jotain jumalkompleksia, rukoilin minä ettei poni vetäisi nokilleen kun sen oli pakko pitää niin hervotonta kiirettä siellä umpimetsässä. Hengissä kuitenkin selvittiin, päästiinpä vähän
Kun lopulta selvittiin takaisin oikealle tielle ja käveltiin kotiin, aloin minäkin viimein rentoutua. Nikkis ei enää häslännyt niin paljon, joten mäkin sain oman selkäni liikkumaan ja takamuksen penkkiin. Mutta kyllä, oli se kokemus ja oli varsin hauskaakin. Kiva oli päästä turbomummon kanssa rämeikköjä tarpomaan!
Käveltiin tallille ja alas selästä, jonka jälkeen harjailin keltuaisen nopeasti, ennen kuin lähdin kotia kohti.
Oli mukavaa. Sujuvaa. Olin tyytyväinen. Nyt on taas maastoiltu, seuraavaa kertaa voikin katsoa muutaman vuoden päästä taas ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti