Poni oli vallan reipas heti karsinasta lähtiessä ja koitti hölkkäillä koko matkan kentälle. Taluttelin sitä hetken kentällä, kunnes poni malttoi taas kävellä ihan rauhassa ja ongelmitta.
Kiipesin siitä sitten Nipsun kyytiin ja lähdettiin kävelemään. Poni oli tänään alusta asti erittäin epätasainen suustaan ja se vispaili päätään kuin paremmassakin hevikonsertissa. Välillä poni mulkoili ulos, välillä taipui kaksinkerroin sisälle. Vähän se nyki ja sai mua kiskottua etukenoon ja kaulalle, kunnes sitten viimein keräsin itseni sen verran, etten antanut ponin vain nykiä mua pois tasapainosta. (Mutta on se vaikeaa. Etukeno on niin luonteva, joten se vaan tulee niin helposti aina..)
Poni tuntui alkukäynneissä ihan kivalta. Mutta vähän oli siinä suoraan menemisessä ja kääntymisessä ongelmaa. Aina ei Nipsu jaksanut kääntyä ja välillä hän kääntyi vähän liikaakin. Sain sitä ajoittain suoristettua, mutta välillä mentiin vain nenä heiluen mihin ikinä pientä tyttöponia kulloinkin sattui huvittamaan. Vähän sellaista säheltämistä se tuntui olevan itse kummankin puolelta, joten Marianne päätti että lähdetään kiireesti raviin. Koska you know, vauhti korvaa virheet.
Nipsu oli tästä vauhdista aivan täysin samaa mieltä. Siis ihan ensin meillä oli ongelmia, minä keikuin etukenossa, poni teki vähän mitä sattui ja olin ihan hukassa. Tuntui että Nipsu juoksi alta, siirtyi laukkaan kun meitsi keikkui epätasaisena ja homma oli vähän sellaista ja tällaista. Lopulta kuitenkin sain kerättyä itseni (Mariannen ystävällisellä avustuksella), enkä luopunut toivosta, kuten jo hetken mielessäni pohdin.
Homma rauhoittui ja parani yksinkertaisesti ihan vaan sillä, että meitsi keräsi ruhonsa suoraksi, olin rennonrauhallinen, keventelin vaan mukana, enkä antanut ponin enää kiskoa mua kaulalle lojumaan. Sen jälkeen vaan mentiin, ja varsin kovaa mentiinkin. Ei siis mitenkään hallitsemattomasti, vaan pikemminkin reippaasti. Meinasin alkuun olla järkyttynyt ja funtsin jo että ehkä täytyy vähän hidastaa ja rauhoittaa ponia, mutta kun Marianne ei kommentoinut vauhdista mitään negatiivista, niin päätin olla urhea ja vain antaa ponin mennä kun se nyt kerrankin ihan itsenäisesti etenee. (Sanon kerrankin, koska ei se hemmetti soikoon tällaista tikitystä pistellyt menemään edellisillä kerroilla! Sehän oli ihan rento ja ennemmin laiska kuin turhan reipas.)
Mutta joo, tosiaan. Mehän mentiin ja vallan hurjasti mentiinkin. Mulle vaan kommentoitiin siitä että pysyn siellä suorana ja katson eteen. Eteen katsominen on kyllä vaikeaa, mutta yritin parhaani kun siitä taas kyllin monta kertaa ensin jankutettiin. Sen lisäksi katselin liikaa sisäviistoon ja sain ohjeeksi tuijotella enemmän ulospäin, jonka avulla sainkin ponin taipumaan paremmin ja pysymään suorempana.
Ravi oli vallan hyvääkin jopa. Siis Nipsu eteni, ihan todella eteni. Tytsy pisteli kaiken peliin, liikkui eteenpäin vallan hurjana ja vaikutti jopa oikein tyytyväiseltä. Erittäin epätasaisena se silti pysyi ohjastuntuman puolesta, mutta muuten suoritti suht tasaisesti ja eteni vaan. Nyt kun poni liikkui superhyvin eteen, oli sen kääntäminen ihan suunnattoman helppoa. Tehtiin vain isoja kaaria, jotten kaataisi pientä ponia täydestä höngästä nokilleen, mutta hitsi poni kääntyi nätisti, pysyi reiteillä ja toimi tosi fiksusti muutenkin. Pari kertaa poni päätti kaatua ulos uralta ja lähti jonnekin omille reiteilleen, mutta kun ennakoin vähän ja pidin ponin suorana ennen niitä kohtia joissa se tuppasi kaatumaan, sain sen kyllä säilyttämään halutun reitin ihan kivasti. Siis joo. Poni tuntui oikein hyvältä. Todella älyttömän reippaalta, mutta silti hyvältä. Ja olin aika älyttömän tyytyväinen siihen, etten itse järkyttynyt siitä vauhdista, vaan sain säilytettyä istunnan (mitä nyt tietyt pikku sivuaskeleet tai kiihdytykset tietenkin huojuttivat muakin) ja käden rentona ja rauhallisena koko tunnin ajan.
Mutta kyllä tämä tahti ja suoritusvoima koettelivat rapakuntoista ratsastajaakin. Eivät alkuravit ole kyllä tuntuneet aikoihin noin pitkiltä, kun minä henkeä haukkoen koitin kevennellä, pysyä suorana ja pitää poninkin reitillä ja raiteilla. Kun lopulta vaihdettiin suunta, oli mun tunnustettava tappioni ja otettava pientä käyntihuilia, sillä en vaan enää pystynyt istumaan jämäkkänä siellä ja poni alkoi taas hiukan kadota otteesta kun meikä heilui ja huojui siellä. Ja tosiaan, heti kun mun istunta alkoi rakoilla, niin ponihan alkoi jopa melkein pelätä kentän toista päätyä ja lähdettiin sieltä ihan lapa edellä laukkaa karkuun ja tehtiin joitain muitakin sivuttaisliikkeitä. Oli siis täysin pakko pitää hiukan kävelypaussia, jottei poni järkyty turhista, eikä ratsastaja kuukahda kyydistä.
Runsaiden kävelyiden jälkeen hommaa pystyttiin taas jatkamaan vallan kivasti. Poni ei vielä hyytynyt vaan tarjosi vain huimia elämyksiä ja reipasta liikettä. Vasta kun alettiin vaihtaa loppuraveihin, alkoi Nipsustakin puhti loppua. Ihan nätisti hän siis silti ravasi, mutta ei enää todellakaan edennyt sellaisella powerilla kuin koko alkutunnin oli jaksanut mennä. Sain itseasiassa loppuraveissa jopa ratsastaa ponia hiukan eteenpäin, kun hän meinasi ihan unohtaa takakontit talliin ja alkaa vain nysväilemään kun sai hiukan löysempää ohjaa. Poni tsemppasi hienosti loppuun asti (samaa voidaan sanoa minusta, ei ole pitkään aikaan ollut ratsastaminen yhtä rankkaa vaikkei muuta tehty kuin ravailtu) ja loppukäynnit tulinkin taluttamaan. Nipsu kaiveli lunta turvallaan ja oli vallan tyytyväinen, selvästi hänellä oli nyt ollut joku suunnaton tarve päästä päästelemään hiukan höyryjä. Hikinen ja kaikkensa antanut poni sai jäädä seuraavalle tunnille (minkä aikana poni varmaan toivoi ettei olisi hössöttänyt koko edellistä tuntia ihan täysii!!) ja minä sain lähteä kotiin.
Ja tosiaan, kyllä ponista ihan potkua löytyy. Hän tänään näytteli vallan hapanta naamaa työkavereilleen ja tuntui haistattavan pitkät muille hevosille. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin kiellettyä, joten jouduin pakottamaan ponin työskentelemään ja jättämään kiukuttelut vapaa-ajalleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti