I'll need him until the stars all burn away...

Elvis on aina ollut mulle tärkeä poni.

Välillä mä olen jännittänyt sitä.
Välillä olen ollut totaalisen kyllästynyt.
Välillä on tuntunut etten osaa ratsastaa sillä, vaan kaikki menee pelkkään täysillä juoksenteluun ja henkensä edestä kyydissä roikkumiseen.

Tärkeäksi sitä on silti voinut sanoa. Tunnearvoltaan suureksi poniksi.
Se opetti minua kun olin "pieni" aloitteleva Milla. Minä sain harjoitella helpon ponin kanssa, joka edes suunnilleen teki niin kuin pyysin. Pidin ponista todella paljon silloin aloittelevana Millana, oli mukavaa kun yhden ponin kanssa oli kohtuullisen helppoa. Vaikka Elvis sitten päättikin ryhtyä pelkäämään ties mitä, jolloin en varsinaisesti nauttinut ponin kanssa ratsastamisesta. Kiva poni se oli koko ajan, mutta kun sieltä jokusen kerran tantereeseen tömähti ja joka tunti meni pelkkään kiitelyyn kenttää ympäri, niin eihän se kovin hauskaa silloin ollut. Kun ei ollut vielä luottoa selässä pysymiseen, eikä työkaluja ponin rauhoittamiseen.

Sitä seuraavana(?) talvena olinkin suunnattoman kyllästynyt poniin, ja sitä valitin täällä oikein urakalla. Oikeastaan en tykännyt mennä Elviksellä koska se oli talvella niin ylipirteä, enkä minä vieläkään saanut sitä hallintaan, saati että olisin syvästi luottanut kyydissä pysymiseeni. Ei ollut kovinkaan viihdyttävää kun lähes joka tunti meni siihen että poni kaahailee niin kovaa kuin jaloistaan pääsee ja säikähtää kymmenellä tunnilla yhdeksästä.

Elvis kuitenkin oli mun lempiponi. Ainakin niin kauan kunnes Roosa tuli.
Roosa oli ihmeellinen, niin suloinen ja hassu pieni aasiponi. Aina mulla oli ollut lempiponi tai -hevonen, mutta Roosa oli jotain aivan erilaista. Olin suoranaisen rakastunut poniin ja Elvis jäi ikään kuin kakkoseksi listoillani.


Silti, kaikkien näiden suvantoaikojenkin aikana olen voinut sanoa että Elvis on ehdottoman tärkeä poni.
Kuten sanoin, tunnearvo on valtava. Toinen tunnearvoltaan suuri on se Varjotallin Esteri, ensimmäinen hevonen jolla oikeasti ratsastin. Vaan ei siitä sen enempää.

Elvis oli ensimmäinen hevonen jolta mä putosin. Hyppäsin ensimmäiset esteeni sen kanssa. Me ollaan kaaduttu, me ollaan oltu maastossa ja hommattu minulle kauhea maastokammo. Mä olen jännittänyt, mä olen pelännyt ponin kanssa. Toisaalta olen myös koko ajan pitänyt ponista, ja se on korvannut kaiken villiytensä olemalla erittäin kiltti ja herrasmiesmäinen.
Elvis oli muuten myös se ensimmäinen jonka kanssa ravasin ja laukkasin ilman satulaa.
Ponilla on paljon tunnearvoa. En tosin tiedä kuinka järkevä sana se on käyttää hevosesta, mutta olen aina käyttänyt. Mielestäni todella kuvaava sana.

Kaikilla on ylämäkiä ja alamäkiä.
Ennen Roosaa, oli Elvis mun lempiponi. Sillä oli kiva mennä, se oli helpon puoleista. Toisaalta välistä jänskätti, usein tuntui että meno on pelkkää rodeota ja oli suorastaan helpotus kun pääsi välistä silloisen luottoponi-Sulon kyytiin. Kun ei tarvinnut koko ajan pelätä mitä ratsu seuraavaksi skitsoaa.

Kun Roosa tuli, siitä tuli myös ehdoton suosikkini. Suloinen poni. Menin sillä aika paljonkin välillä, olin iloinen. Elviksellä jouduin lähes pakosta menemään vähän liikaakin. Tuntui että Elvis ei kiinnosta, ei innosta. Tuntui ettei sen kanssa koskaan mennyt hyvin, että siihen hätään poni ei pystynyt minua auttamaan koska en vielä osannut vaatia sen enempää, kunhan nyt mentiin oikeaan suuntaan ja oikeaa vauhtia. Elvis nyt tekee sen ihan helposti, enkä silloin osannut enempää haluta.

Ajanmyötä alkoi kuitenkin Roosan suurin taika katoamaan. Kuitenkin jos nyt tästä hetkestä puhutaan, niin kyllä mä edelleen pidän Roosasta hyvin paljon. Se on varmasti tallin suloisin poni isoine karvaisine korvineen. Hän osaa olla niin suloinen ja ihastuttava, ja kun joskus onnistuu ratsastus niin sehän on mitä hienointa. Kuitenkaan en tällä hetkellä halua Roosalla ainakaan talvisin mennä - koen sen liian vaativaksi, koska kesälläkin ponin kanssa on välillä sitä kädenvääntöä.
Mutta vaikkei poni enää ratsailla olekaan se kaikkein ihanin, niin onhan se vailla vertaa ihan muuten. Maailman söpöin poniotus.

Kun Roosa alkoi haihtua eikä enää ollut niin suuria tunteita aiheuttava, olin minä vähän kahden tulen välissä. Kyllä mä aina pidän jotain ponia ykkösenä. Joku on se lempihevonen. Vaikka se välillä vaihtuisikin, joku on aina ylitse muiden. Vaikeutena olikin miettiä kumpi nyt loppujen lopuksi on mulle tärkeämpi: Roosa vai Elvis. Tiedättekö, aina löytyy joku joka sitä kuitenkin kysyy, enkä itse osaa ollenkaan olla jollei mulla ole tuohon kysymykseen vastausta.
Mietinnästä huolimatta Roosa pysyi "ykkösenä", sai pitää tittelinsä yhä edelleen. Eli käytännössä Roosa oli se jonka vastasin jos joku kysyi tai jos itse aloin asiaa pohtia. Kuitenkaan yksikään hevosista ei nostanut mitään suurta tunneroihua. Mutta kuten sanottua, Roosa on suloinen hörökorvineen ja sen pöljän ilmeensä kanssa. Että ei tuo ihan tyhjästä ollut nyhjäisty.

Elviksen kanssa koitti siinä sitten vihdoin se ensimmäinen talvi, jolloin koko touhu ei tuntunut ihan hirveältä. Tosin tuona talvena menin aika paljon myös Pomolla, mutta joka tapauksessa. Ja kyllähän tuolloin oli sitä että käytännössä joka tunti poni pelästyi jotain, ja minä sitten harjoitin lentoja kaulalle. Mua ei kuitenkaan jännittänyt enää niin paljon, ja niitä lähtöjä lukuunottamatta Elvis kulki jo vähän kontrolloidummin.
En muuten ole ihan varma koska keksin tuon Pullaponi nimityksen, mutta tuona talvena se oli jo käytössä. En tosin sano että silloin olin vielä oikeasti sitä mieltä että poni on Pulla - pikemminkin nimitys oli rauhoituskeino itselleni. Kun meinaan miettii tuotakin talvea ja syksyä, niin silloinhan me hypättiin lokakuussa ja minä olin lähes paniikissa, kunnes sitten kaaduttiin ja minä rauhoituin. Ja mahdettiinko juuri tuona talvena joutua Laki-ponin jahtaamiksi. Oli kuinka oli, niin se kerta kun se ilkeä ponin retale jahtasi meitä oli kyllä jotain.. Ihan oikeasti, en ole ikinä ollut hevosen selässä joka olisi niin paniikissa kuin Elvis silloin kun pieni kirjava shetlanninponi jahtasi meitä.

Tuona talvena oli se viimeinen ratsastus ennen ponin sairaslomaakin. Ilman satulaa tammikuussa. Olin silloin niin tyytyväinen. Se oli hieno tunti, poni oli rento, rauhallinen ja kaikin tavoin kauhean mukava.

Sitten se menikin katkomaan jalkansa (karrikoidusti, eikös siltä nyt oikeasti murtunut jokin kavioluun tyylinen. Näen sen nyt ihan samana asiana)

Se oli vaan hirveetä. Pieni Pullaponi, jalka poikki ja pinossa. Karsinalepoa ja pitkää jännäilyä siitä kasvaako jalka takaisin vai ei. Olin tuttuun tyyliini todella pessimistinen ja kevät meni aikalailla masennellessa. "Mitä jos se ei tule kuntoon?" "Miksen minä osaa näillä muilla edes ratsastaa?"
Kesästä tuli kuitenkin hyvä. Ponin todettiin paranevan ja löysin tykästyin yllättäen kahteen rouvaan - pienen pieneen Nikkikseen ja suuren suureen Salliin. Suurihan Salli oli siihen nähden etten ole yhteenkään hevoskokoiseen otukseen saanut niin hyvää yhteyttä kuin Salliin.

Vaan joka tapauksessa. Elviksestä mulla oli jokusen kuukauden tauko, tammikuusta elokuulle (jollen ihan väärin muista) Liian pitkä tauko. Odotin että poni palaisi tunneille, että pääsisin taas ratsastamaan sillä. Pitkästä, pitkästä aikaa.
Kun sain olla ensimmäinen tuntilainen ponin selässä, oli se jotain.. Se oli suuri asia, todella suuri asia.
Mä olin silloin niin onnellinen. Siitä oli niin pitkä aika. Poni oli niin tuttu ja turvallinen. Elvis oli palannut.


Tämä sairasloma oli ehdoton käännekohta. Käännekohta mun elämässäni, jos oikein suuresti puhutaan.
Mulla oli suuri huoli ponista. Silloin huomasi todella, kuinka tärkeä se kuitenkin loppupeleissä on. Kun se sitten tuli taas tunneille, ja kun minä sain sillä heti ratsastaa. Se oli sellainen unelmien täyttymyshetki. Kun ne ensimmäiset tunnitkin menivät niin hyvin. Hienoa.

Jokainen tunti on mennyt hyvin. Joku ehkä vähän huonommin, mutta kuitenkin toisaalta hyvin. Me ollaan harpottu eteenpäin, yhdessä ja erikseen. Elviksen kanssa mä löydän niitä asioita, joita en uskonut löytäväni vielä moneen vuoteen.
Ja jokaisen kerran jälkeen poni tuntuu merkitsevän mulle paljon enemmän. En kuitenkaan loppujen lopuksi tiedä onko se hyvä vai huono asia. Olen kuitenkin hyvin onnellinen tällä hetkellä.

Jokin aika sitten päädyin siihen. Tulin siihen tulokseen että Elvis on jälleen se ykkönen. Ehdoton lempiponi kaikista muista.
Ja jos sanoin että Roosa oli erilainen kuin muut, niin Elvis on nyt vähintään toisesta galaksista.

Mä en uskonut että tuntihevoseen jolla minäkin menen nyt erittäin epäsäännöllisesti, voisi kiintyä näinkin paljon. Mä en ole ikinä pitänyt yhdestäkään hevosesta näin paljon, kuin nyt pidän Elviksestä. Elvis on todellakin tärkein poni.
Ja koska "elämäni poni" kuulostaa vähän liioittelulta kun edelleen puhutaan tuntiponista jonka näen maksimissaan kerran viikkoon, niin voisin sanoa että Elvis on ehdottomasti mun elämän tuntiponi.

Toisaalta voidaan kai sanoa että sairasloma muutti kaiken.

Sen jälkeen mä olen alkanut oikeasti luottaa poniin. Aivan eri tavalla kuin ennen, aivan eri tavalla kuin olen mihinkään muuhun hevoseen tähän mennessä luottanut. Pieniäsuuria asioita, mutta tuntuu että uskallan luottaa poniin paljon enemmän. Lähtien ihan vaikka pitkin ohjin ravailusta jatkaen siihen että Elvis on tällä hetkellä se, jonka kanssa mä kaikkein mieluiten tekisin kaikkia "jänniä" asioita. Mä luotan suuresti siihen että pysyn kyydissä. Nyt voin luottaa tosi paljon jo siihenkin ettei poni säikähtele kaikkea, kun saan sen keskittymään aivan eri tavalla kuin ennen. Ja kun Elvis kuitenkin on niin kiltti ja ystävällinen, aina se pysähtyy kun ratsastaja meinaa lähteä maatakiertävälle radalle.
Tietenkin jos oikein saivarrellaan, niin onhan joku Evitakin nyt sellainen että siellä voisi ratsastaa vaikka takaperin pakkopaidassa, mutta jos ajatellaan vähänkin reaktiivisempia ja hivenen sirompia tapauksia. Kyllä Elvis olisi mun mielestä vaikka Roosaakin luotettavampi valinta, vaikka ennen sairaslomaa olinkin ihan eri mieltä. Elviksestä on tullut oikeasti Pullaponi. Poni, jonka minä tunnen paremmin kuin minkään muun ja poni johon kykenen luottamaan muita hevosia enemmän. Poni jonka saan ainakin omasta mielestäni menemään paremmin kuin muut hevoset.
Voidaan sanoa että mun puoleltani on Pullaponin ja minun suhde syventynyt. Se nyt olisi kuitenkin aika liioittelua sanoa että sekin rakastaa minua syvästi, heh.


Mikäli joku tämän tänne asti lukee ja ihmettelee purkausta ja vuodatusta, niin voisinpa sanoa vielä siitäkin sanasen.
Silloin Roosasta mä ihkuttelin paljon. Todella paljon. Nyt mulla on ollut tämä murrosvaihe, ennen kuin lopulta totesin että Elvis, ehdottomasti. Ja loppujen lopuksi halusin kirjoittaa, halusin selventää. Siitä on aikaa kun olen viimeksi oikeasti sanonut että se on tärkein, se on parhain. Halusin vaihteeksi selventää sitäkin.

Ja ylipäänsä kirjoittaa. Kaiken ylös ikään kuin.


Koskaan en ole yhdestäkään pitänyt niin kuin Elviksestä nyt.
Koskaan en ole kehenkään luottanut kuten Pullaponiin nyt.
Kukaan ei ole ollut näin tärkeä. Eikä merkinnyt näin paljon.
Tiedättekö, on ollut aika mieletöntä nyt viime aikoina. Aina kun taulussa on ollut Elvis, tai kun olenkin saanut pyytää Elvistä.. Siihen tulee se lapsenomainen into. Se mikä oli silloin kun ratsastamaan pääseminen oli vielä tosi siistiä, ja jännää. Silmät sädehtii ja on vain iloinen fiilis. Musta tää on aika mahtavaa.

Tosin kuten sanoin, niin tämä on ehkä toisaalta myös huono juttu. Koskaan ei tiedä mitä käy. Ja se on kuitenkin tuntiponi. Ei tiedä kuinka usein mä sillä pääsen, ei tiedä koska joudun lopettamaan tai mitä ponille voi tapahtua.
Ei-omiin hevosiin kun ei saanut rakastua.

Mutta koska se omakin hevonen voi vaikka jäädä meteoriitin alle, niin en minä tiedä.
Mä aion nyt nauttia tästä fiiliksestä niin kauan kuin se kestää, vaikka sen loppuminen onkin harvinaisen surullista ja paljon suurempaa kuin jonkun "tykkäämäni" hevosen lähtö.

Sinäänsä en pidä tästä kliseisyydestä, enkä muutenkaan tästä ylitsevuotavasta tunteilusta, mutta haluan silti lisätä tähän loppuun (kun nyt ensimmäistä kertaa oikeasti voin)

Mä todella rakastan pientä Pullaa, nyt ja aina.


(Nyt olemme tunteilleet, nyt olemme siirtyneet uuteen aikaan. Ja ainakin toivon että tämä nyt olisi pikkusen järkevämpi teksti mitä ne Roosan ihkutukset olivat, heh. Tai kun haluaisin nyt vaikuttaa edes sen pari vuotta aikuismaisemmalta :D  
Ja tosiaan, halusin tuollaisia uskomattoman upeita kuvia, halusin tehdä tästä tällaisen muka-taiteellisen
Ja btw, tätä voidaan ajatella erikoispostauksena, jonka tein 400 postauksen kunniaksi. Kuinka osuvaa!)