Se on ihmeellistä. Vuodessa mä olen kehittynyt niin paljon että osaan hypätä. Vaikken siinä vuodessa hypännyt kertaakaan. Jännittävää.
Toisaalta, tosi asia on se, että vasta nyt mä olen oikeasti valmis hyppäämään. Viime vuonna joo, oli ihan kiva kun hypättiin. Se oli sellasta kokeilua. Mutta en mä silloin ollut valmis, en osannut tarpeeksi. Ei sillon se hyppääminen olisi edes voinut onnistua.
Ekalla kerralla mulla oli laukkaaminenkin siinä tilassa että jee, sain nousemaan. En saanut nostettua takasin, pompin ihan mielettömästi, en oikeestaan osannut edes kääntää. (Mua aina huvittaa kun Marianne uhkailee tyttösiä että jollette osaa laukata näin ja näin hyvin niin ei hypätä :') Mä oonkin erikoislapsi, eiköh)
Sillon ekalla kerralla tosiaan laukka ei onnistunut vielä oikeen missään mielessä. Ja oli se ratsastaminen muutenkin tosi paljon vaikeampaa mitä nykyään. En uskaltanut kunnolla käskeä, muutenkin jännitin paljon herkemmin. Enkä oikeen muutenkaan osannut mitään. Ravipuomeillakin huojuin matkassa ja jäin jälkeen :'D
Eka hyppyhän oli ihan naurettava kun ohitettiin este ainakin kaks kertaa. Ja sit ku yli mentiin niin mentiin kyllä ihan järkyttävällä tyylillä ku jäin niin pahasti jälkeen.
Ei sillon ekalla kerralla oikeesti käyny mielessäkään että olisin laukassa hypännyt. Elvis ois kuitenkin pimahtanut (ku sillon vielä pelkäsin hieman sitä ku Elvis säikky kaikkia, se myös säikky enemmän) En olis saanu käännettyä ja olisin varmaa pudonnu satulasta ennen hyppyä.
Ei se seuraavakaan tunti mitenkään hurrattava ollut. Siihen mennessä olin jo hieman oppinut kääntämään laukassa. Mutta oli se laukkaaminen yhä niin raakaa. Joskus nousi takas, joskus käänty, joskus nousi. Joskus joskus joskus.
Ja tietenki ku menin vielä Pomolla, heh :D Ei siinä vaiheessa tullu muuten mieleenkään laukkailla ku en saanu edes ravissa ponia esteelle ja ku poni kuskas mua käynnissäkin mihin se vaan halus.
No, nyt sitten mä olin jo oikeasti sillä tasolla että tossa hyppäämisessä oli jotain järkeä. Valmis siinäkin mielessä että tällä kertaa siinä hyppäämisessä oli jotain järjen hiventäkin ;)
Kuitenkin kun nykyään (katotaa talvel sit uudestaa..) laukka nousee aika hyvin (sitä Sallia ei lasketa :D) istun jo tuhat kertaa paremmin, pystyn kääntämään ja saan ehkä laukan nousemaan takasinkin.
Ite oon rohkeempi kuin vuos sitten, ja osaan muutenkin niin paljon paremmin ratsastaa. Eikä myöskään tällä kertaa pelottanu se Pomo, eikä myöskään se Sallilla loikkiminen vaikka se olikin, hui kauhea, eka kerta ku sillä menin. (minähän oon tässä niin rohkiaksi tullut, heh)
Joka tapauksessa tuntuu ihan oudolta että se vuosi on parantanut tota hyppäämistä NOIN paljon. Että se sujuu noin hyvin. Vuoden hyppytauon jälkeen, vuoden kehittymisen jälkeen. Wau.
Ja ku kuitenkin talvella (siis sinä lumiaikana) menin vähän taaksepäin ainakin laukan suhteen kun ei pystynyt tekemään laukassa Elviksellä muuta ku kaahaamaan päättömästi ympäri kenttää :D
Joo, olenhan mä sanonut tätä toista vuotta kehittymisen vuodeksi, onhan sen nähnyt videolta kuinka hienolta nykyään näyttää (ja olen niin vaatimaton ja mikä olisi hyvä sivistyssana) Mutta jotenkin silti toi hyppykerta näytti niin konkreettisesti kuinka paljon mä olen kehittynyt. Vuodessa.
Kyllähän se meni hyvin. Vaikkakin joo, aina ku hypättiin se iso mega ristikko niin mokasin jotenkin :D Joko mentiin ohi, tai sit melkeen putosin. Ja joka kerta ku mentiin sen esteen yli, niin mä onnistuin aina kolahtaa Pomon kaulalle (ja kolahdin sinne siks, ku muuten oisin kiskassu suusta. Tein sit aina paniikkiratkasun ja heilautin ruhoni ponin kaulalle) Minkäs sille mahtaa, eihän noin isoissa esteissä voi pysyä kyydissä mukana :)
Tein tässä tota kaksi vuotta videota. Ja jotenkin se taas niin herkistää. Se kun kattoo sitä kaikkea, ajattelee sitä onnea joka mulla on. Sitä iloa mikä oli kun vaihdoin tallia. Muistaa millaista oli, kun vuos sitten teki sitä Vuosi videota. Kuinka iloinen mä silloin olin kun tajusin että mä pidän taas ratsastuksesta.
Kaksi vuotta.. Mm-m.
Vielä yksi asia. Aina kun asiaa ajattelee se on niin vaikeeta. Surullista. Se on uskomatonta kuinka paljon voi välittää hevosesta, jonka olen nähnyt ehkä.. korkeintaan 9 kertaa. Jolla olen ratsastanut kerran. Ja jota olen harjannut ehkä kolmesti. Jonka syöttelyä olen kerran nähnyt (heh, luokanvalvoja sitä talutti, kuljettiin metsässä, kun palattiin tallille veti hevonen pultit ja loikki pystyynkin)
Tosiasia on kuitenkin se, että se oli mun ensimmäinen lempihevonen. Sitä mä sanoin tosi kauan mun lempihevoseksi.
Mä silloin henkisesti pienenä aloittelijana siihen tykästyin, sitä pääsin harjailemaan, siihen pääsin tutustumaan. En mä koskaan sitä unohtanut. Aina unelmoin että pääsisin kyytiinkin.
Kun mä sitten pääsin, se oli aivan uskomatonta. Vaikka olinkin tuolloin vaihtanut tallia jo kahdesti, ratsastanut muualla jo pari vuotta. Mun unelmien täyttymys.
Tai ei, en olis voinut kuvitellakaan että koskaan pääsisin sen selkään. Ei se nyt ehkä mahtavasti mennyt. Meni se silti ihan hyvin. Oikein hyvin. Ja minä olin iloinen. Mä olin päässyt mun rakkaalla. Ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Kyllähän Asta jo joku aika sitten lähti Metsäkylästä (kirjoitin siitä, en nyt tarkista koska)
Se oli.. niin lopullista. Se oli surullista. Tiesi ettei Astaa enää näkisi. Vaan oli se sentään elossa, ja ehkä sillä oli parempi.
Nyt sen on vielä parempi. En muista koska sain kuulla, en jaksanut silloin kirjoittaa tänne.
Se oli.. Noh.
Hyvästi Asta. Aivan liian myöhään herännyt.
2002-2012
Sillä ei ole väliä kauanko jonkun tuntee, paljonko on tekemisissä.
Kenties näin on jopa parempi. Tääkin on mulle jo näin vaikeaa. Entä jos olisin oikeasti tuntenut Astan kunnolla.
Kun asiaa ajattelee, suru iskee läpi. Jaksaahan se ihmetyttää kuinka paljon se surettaa kun se on nyt poissa. Olihan se poissa mun elämästäni jo ennen kuin Metsäkylästä lähti.
Mutta nyt se on poissa. Ihan oikeasti poissa. Se oli niin nuori. Niin nätti. Niin ihana. Ja olihan sillä myös kaunis nimi.
Mä olen onnellinen että sain silloin henkisesti pienenä harjailla Astaa. Nauttia siitä tunteesta kun hevonen ei musta ja mun pienestä harjailusta välittänyt, vaan oli kiltisti.
Kun mä sain harjoitella kavioiden puhdistusta. Muistan kuinka raskasta se fyysisesti oli, en jaksanut pitää kaviota ylhäällä, en jaksanut puhdistaa sitä (ja minäkö muka huonokuntoinen ennen kuin aloin ratsastaa [Maskulla])
Kun mä sain tykästyä siihen nättiin Astaan ja ihailla sitä.
Kun mä lopulta pääsin sen selkään ja sain todeta kuinka kiltti se oli sieltä käsinkin mulle. Kuljetti mua kiltisti, totteli mua.
Astassa oli sitä jotain. Se oli melkeinpä ainoa syy, miksi mun oli tosi vaikea vaihtaa tallia ja lopettaa Metsäkylässä.
Niin hieno, niin nätti.
Hyvästi
Teille sanon vain näkemiin, sillä huomenna jo pitäisi päästä hieman kirjoittelemaan. Hieman iloisemmista aiheista, toivon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti