"Haluaisin nyt lähinnä saada Pomoon fiilistä takaisin"
Kuinka kauniisti asian puinkaan. Samoin taisin kertoilla kuinka parin viikon kärsimyksen jälkeen se Pomokin on kiva. Kyllä, varmasti. Mulla on ollut kauhea kaipuu ratsaille sen jälkeen kun tunnit taas alkoivat. Lueskella kuinka kaikki ratsastaa, intoilin että tiistaikin sieltä ennen pitkää koittaa. Olen yrittänyt miettiä Pompelin hyviä puolia ja yrittänyt ajatella ratsastavani sillä. (ainoat ponit joilla koko ajan kuvittelen ratsastavani ovat Nikkis ja Elvis. Ne riippuvat aina siitä millä on tullut mentyä ja millä haluaisi mennä)
Kyllä mä myös elättelin pieniä toiveita siitä, että ehkä, ihan vain ehkä, pääsisin tänään jollain Elviksellä tai Nikkiksellä tai vaikka Vinskillä! Mutta samaan aikaan olen prepannut itseäni, tietänyt että aivan takuu varmasti menen Pomolla. Mutta hei, ei se haittaa. Pomohan on kiva ja taukoa on ollut. Eihän nyt voi olla mitään väliä sillä minkä selkään pääsee.
Asia ei kuitenkaan mennyt kuten romantisoiduissa kuvitelmissani. Huoh.
Tallille tosiaan, ja meinasin jo kauhistua että onko edes tunteja. Kenttä oli pimeä vaikka kello oli yli puoli kuuden. Uskaltauduttuani sisälle huomasin kuitenkin että ensimmäinen tunti vain puuttui, ei sen kummempaa. Erikoista, ensimmäisenä talvena se eka tunti puuttui lähes aina, mutta..
Minä menin sitten aivan litimärkänä (sadetakit, pah. Eivät pidä vettä niin yhtään kuten taas huomasimme) lukemaan sen taulun. Mun viimeisetkin toivon rippeeni haihtuivat kun taulusta iski vastaan kylmä todellisuus: Pomo.
Kiva ponihan se on. Vaan kun..
Pomo. Pomo. Pomopomopomopomopomo. Yksi sana sai huomaamaan että mun mielikuvaharjoittelu ja kokoaikainen positiivisuuden etsiminen on mennyt tyystin harakoille. Mua ei vaan innostanut. Jotenkin tuntui suorastaan julmalta, kehtasikin olla se Pomo. Siis taas! Nopeasti kyllästyvä, ehkä, mutta olen saanut yliannostuksen Pomoa. Se ei innosta, ei ollenkaan. Yhtä vähän kuin Kaisa (tosin Kaisa nyt kyllästyttää jo kahden peräkkäisen kerran jälkeen.)
Ainoa asia mikä mua piristi oli se, että pääseepä pitkästä aikaa ratsastamaan. En odottanut muuta kuin kivaa puksuttelua, oman itsensä etsimistä tän tauon jälkeen. Ja satoi siellä sitä vettäkin, senkään takia en odottanut mitään maata mullistaa tai upeaa tuntia. Ja vaikka odotukset olivat pohjamudissa, niin silti tunti meni totaalisen pieleen.
No mutta, olin mä ennen tuntia ihan iloisin mielin :) Meidän tunnilla olivat Kaisa, Evita ja Elvis, Pomo oli jo ekalla tunnilla, joten ei tarvinnut sen varustuksesta huolehtia. Pääsin taluttaman hurjaakin hurjemman Nikkis-ponin kentälle. Hän oli taas kuin villi ori tallissa, sitten pihalla vähän jänskätti kun siirtotallia paukuteltiin, ja sen jälkeen vain harpottiin railakkaasti kentän turvaan. Niin suloinen poni, hih.
Sen jälkeen aloitin satulahuonesiivon. En jaksanut olla tekemättä mitään ja kentän laidalla seisominenkaan ei houkutellut, hukkunuthan sinne olisi. Niinpä kävin taas ravistelemassa kaikki matot, lakaisin lattiat ja harjasin vähän mattojakin. Purua ja pölyä tuli ihan kiitettävästi, ja on kai se nyt ainakin hetken (yön yli, maybe. Se näyttää jo nyt ihan likaselta :D) siistimpi. Ja olipahan tekemistä.
Sitten lähdettiin kentän laidalle ja Pomon kyytiin. Kenttä oli likomärkä ja poni oli kuin uitettu koira. Kohtaloonsa alistuen, ja jopa yllättävän innokkaasti poni kuitenkin lähti kiertämään kenttää.
Käytetään nyt "tosi" vanhoja kuvia, ettei ihan tympäännytä kun koko ajan on näitä samoja Pompelinkuvasia
Aloiteltiin ihan rauhallisella kävelyllä suunnilleen uraa seuraten. Pomo vähän katseli taas ulos ja yritin pikkasen saada ponia asettumaan. Oli vaan niin paljon etsimistä itsessäni, että tänään ei keskitytty hirveästi asetteluun tai ponin kokoaikaiseen kuuntelemiseen. Mulla oli vasen käsi aivan halvaantunut, en osannut käyttää sitä enää ollenkaan. Tuntui että vasenta ohjaa ei saanut tuntumalle ja pienet liikkeet vasemmalla kädellä olivat aivan mahdottomia. Samoin kökin taas ihan vinossa ja tuntui että mikään ei onnistu omalta puoleltani. Ainoa positiivinen asia mun ratsastuksessa oli se, että keskityin tänään istumaan suorana, alhaalla ja paikoillaan, samoin käsiin keskityin tosi paljon, jolloin nyrkki pysyi kiinni ja kyynerpääkulman tapainenkin löytyi ajoittain.
Vaan kyllä se tästä taas lähtee kun pääsee tekemään ja ratsastamaan taas edes vähän säännöllisemmin, näin tehokkaasti unhoittuu asiat parin viikon tauonkin aikana.
Kenttä muistutti tosiaan Atlantin valtamerta ja sen takia Pomon mielestä oli harvinaisen hyvä idea kiehnätä aidan vierustoja. Minä en siitä tokikaan pitänyt, mutta tuntui silti ajoittain tyystin mahdottomalta saada se poni pysymään poissa sieltä. En saanut hummaa kääntymään pois aidan reunoista, välistä se vain määrätietoisesti valui sinne. Äh.
Käyntimme oli vähän laiskanpuoleista, mutta annoin asian aikalailla olla. Osin kentän, osin itseni takia.
Lähdettiin käynnistä tekemään kahdeksikkoa puomin päällä. Kovinkaan vaikeaa sen ei toki pitäisi olla, kunhan kävelee pieniä voltteja puomin yli. Silti onnistuttiin tekemään tästä harvinaisen haastava juttu. Mä en saanut yhtään kiinni mistään. Mä en saanut ponia kuuntelemaan, se ei totellut mitään. Olo oli harvinaisen epätoivoinen ja muutenkaan ei innostanut. Yritin silti parhaani, mutta jotenkin en vaan jaksanut yrittää. Vasen voltti oli karmiva. Se pysyi pienenä koska aita pakotti Pomon kääntymään, mutta aina silloin kun mun olisi pitänyt kääntää koko paketti levisi. Poni nyhjäsi aidan vieressä, voltti muuttui niin epämääräiseksi kuvioksi ettei sitä voi kutsua millään nimelläkään. Kun lopulta sain käännettyä niin saatettiin jopa hyvällä tuurilla osua puomin yli.
Oikea voltti ei ollut sen parempi, korkeintaan huonompi. Siellä ei ollut aitaa, joten pikkuinen pyöreä voltti muuttui puolen kentän viritelmäksi. Muoto sentään pysyi parempana kuin toiseen suuntaan, mutta hyvää pientä volttia ei tullut tekemälläkään.
Välillä se kääntyi, onnistuttiin tekemään joku ympyräkin ehkä. Mutta suurimmaksi osaksi se oli pelkkää naama nurinperin juoksentelua, milloin oltiin Kaisa ja milloin Elviksen imussa ravailemassa kuin Vermossa. Minä siellä koitin taas kaikki vippaskonstini, ja siltikään ei. Mä olin niin turhautunut. Mua kyrsi koko touhu niin paljon. Mua ärsyttää ihan suunnattomasti että aina kun viikkokin taukoa niin Pomo on täydellisen mahdoton poni. Nyt se oli toki vielä mahdottomampi kun mua ei vaan kiinnostanut enää ollenkaan. Mä en jaksanut sitä samaa vääntämistä näistä samoista asioista. Välillä ne löytyy ja Pomo kulkee nätisti, kunnes taas aloitetaan uudestaan. Kääntäminen ja tämä ravin kontrollinpuute ovat näitä tämän hetken ongelmia. Siis kyllä se joskus kääntyy niin hyvin ja nätisti ja ilman ajatusta. Kyllä välillä on ollut tunteja jolloin ravi tuntuu hyvältä, eikä siltä että heppa räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Mutta kun mikään ei kestä. Aina pitää aloittaa alusta jokainen asia.
Mä en jaksa just nyt. Pompeli on kiva poni mennä just tälleen useemmin sillä, sitten saan sen toimimaan kivemmin ja on hauskaa. Mutta liika on liikaa, mä en enää kestä tätä samaa ponia, samoja ongelmia ja samaa renkkausta (ja ennen kuin joku miettii niin ei, yksi kerta jollain muulla ei merkitse mitään siinä välissä)
Kevyt ravien jälkeen käveltiin hetki. Sitten otettiin harjoitusravia. Se turhautuneisuus, yhh. Mä tiedän olevani kauhean positiivinen ja kiva ja jee. Mutta kun en jaksa, en jaksa Pomoa enää yhtään. Urf.
Tosiaan, harjoitusravia. Alku oli ihan pelkkää katastrofaalisuutta. Pompom juoksenteli ravissa alta ja oli ilmeisesti sitä mieltä että nyt on vuorossa laukka. Minä istuin suorana ja paikoillani ja yritin kääntää vähän jotain ympyröitä ja muita hassun hauskoja kuvioita. Vaan eipä onnistunut, ei niin ollenkaan. Pompeli vain juoksenteli välillä sinne ja välillä tänne, kun minä yritin kääntää niin me vain lagailtiin edessä olevan perässä ja sitten lähdettiinkin hillumaan keskelle kenttää ja tehtiin jotain ponin päättämää serpentiiniä siellä.
Mulla meni siihen hermot. Tiesin että jännityin joten siirsin käyntiin. Mun teki mieli vaan itkeä siellä tätä kaikkea tylsyyttä ja innottomuutta. Se on hirveää, kun ei inspaa. Siis vaikka kuinka haluaisi tykätä ja ratsastaa täysillä, niin se innostuksen puute tappaa sen. Pienet epäonnistumiset murskaa mielen matalammaksi kuin pitäisi, ei jaksa enää yrittää kun kaikki menee vain huonosti. Sellainen olo tuossa taas tuli. Kuten oli myös sen Kaisan kanssa. Kun ei yksinkertaisesti voisi taas vähempää kiinnostaa.
Sinäänsä kuulostaa kyllä aika kamalalta, että mua ei tänään voinut vähempää kiinnostaa koko tunnin aikana. Mä kuitenkin pidän Pomosta ja nyt on ollut monen viikon tauko. Silti.
Kävelin ihan hetken, koitin koota itseni. Koitin olla vaipumatta epätoivoon, etsiä edes jotain jonka avulla pusertaisin jotain ulos tästäkin tunnista. Etten vain jäisi kävelemään koko loppuajaksi.
Päätin suuttua. No okei, ehkä tuo on taas vähän vahva sana. Päätin kuitenkin että jos kerran mistään ei tule mitään, niin sittenpä me vaikka vaan juostaan täällä ympäri kenttää kuin idiootit. Meidän pitää ravata, piste. Mikäli se ei ponille käy, niin sitten se saa itkeä ja ravata.
Lähdettiin taas raviin ja minä aloin hokea siellä non-stoppina "noniin, nyt sitten juokse, juokse, täysillä vaan, niin kovaa että kaadutaan, ihan sama jos pelästyt jotain mutta nyt juostaan, nyt meitä ei kiinnosta tuollaiset, kun nyt vaan juostaan" Samaan aikaan toki pamautin ponin liikkeelle jos se edes yritti hidastaa johonkin matoiluun. En välittänyt mistään muusta. En kiinnittänyt huomiota siihen kyttäilikö poni. En välittänyt luimiko se jollekin. Paukutin ponia säälimättömästi eteenpäin vaikka samaan aikaan tiesin, että se saattaa oikeasti lähteä menemään jos tarpeeksi jännittyneessä tilassa sitä pusken reippaaseen raviin.
Mä en halunnut kuin ravia. Ja kovaa ravia lähinnä sen takia että mua otti päähän (vauhti auttaa) ja koska mitä enemmän vauhtia niin sitä paremmin ponin pitäisi kääntyä.
Tehtiin kahdeksikkoa ponin kanssa. Reitti oli toki vähän haparoiva ja näin, mutta ainakin poni kääntyi kentän poikki aina kun halusin. Jo tämä oli suuri voitto. Annoin sen oikoa kulmat, kunhan poni kulki niin pitkälle päähän kuin halusin. Tärkeintä oli nyt se, että päästiin menemään niitä kokorataleikkaita ja mahdollisimman reipasta tahtia.
Paukuteltiin kahdeksikkoa aika pitkään, en halunnut yrittää mitään vaikeampaa jottei pilattaisi sitä mikä oltiin jo saavutettu. Kun sitten muut vaihtoivat suuntaa niin päätin minäkin olla hurja. Tein muutamia loivia kolmikaarisia jottei vain automaatilla mentäisi niitä kokorataleikkaita. Tämän lisäksi tein pari ympyrää. Välillä Pomo päätti vähän olla kääntymättä, mutta käännyimme sitten vaikka vähemmän nätisti jollei kauniisti pyytäminen riittänyt. Yllättävän hyviä ympyröitä saatiin siinä tehtyä.
Siis joo. Harjoitusravi oli tosiaan tuollaista.. Aika mielenkiintoista. Mä istuin siinä harjoitusravissa varsin hyvin, Mariannekin riemuitsi. Hain vain sellaista välinpitämätöntä ja suoraa istuntaa, jota ei horjauttaisi yhtään mikään. Vaikka mä vähän toki pompin kun ajoittain Pomo oikeasti ravasi hyvinkin reippaasti eteenpäin.
Ja siis se on toki ihan kiva että sain sen edes tuon verran kääntymään tällä päätökselläni. Ja olihan tuo harjoitusravin eteenpäin paukuttelukin parempi idea kuin se että olisin kävellyt. Eikä Pomo edes säikähtänyt kuin kerran kun Kaisa intoutui liikaa.
Mutta eihän sitä ravia nyt voi hyväksi kehua parhaalla tahdollakaan. Kamalaahan se oli, heh. Poni juoksee puolijännittyneenä eteenpäin, reitti haparoi ja ratsastaja odottaa kuolemaa. Että ei, ei hyvää tai nautittavaa. Olisi sellainen rennon rauhallinen ja hallittu ravi parempaa, todella paljon kivempaa. Mutta parempi tuokin kuin angstaaminen käynnissä.
Harjoitusravin jälkeen kevenneltiin vielä loppuun. Mä nyt istuin vielä ekaan suuntaan alhaalla, kääntelin ja otin vähän ponia vähän hitaammaksi. Halusin kai varmistaa ettei se räjähdä kun alan keventää.
Toiseen suuntaan lähdin keventelemään. Mä pyörin isolla ympyrällä, joka aina välillä vähän katosi, mutta ihmeen hyvin me siinä ympyrällä pysyttiin. Ja koitin ihan pikkuisen hakea sitä loppuravi-fiilistä joka mulla on Elviksen kanssa. Siis pikkuisen, en mä esimerkiksi ruvennut kunnolla asettelemaan kun en ollut koko tuntina asiaan keskittynyt tms. Mutta sain mä pikkasen annettua ohjaa, vaikkei poni nyt tuntunut oikein sinne eteen tai alas valuvankaan.
Käveltiin vielä loppukäynnit. Olin harvinaisen turhautunut. Marianne tuli mietiskelemään kuin kääntäminen nyt oli niin kauhea ongelma. Sitten se kehui mun hienoa harjoitusravi-istuntaa. Ja sen jälkeen mä totesin oikeasti yrittäneeni, mutta mä en vaan jaksa Pomoa enää. Että kai tässä olisi nyt tarkoitus kokeilla jotain muuta. Mä luulen että Elvis on edelleen kaukainen haave vain (...) mutta vaihtelu ylipäänsä olisi hieno juttu. Kunhan se vaihtelu ei meinaa jotain Evitaa ja Kaisaa.
Mitäpä minä nyt sanon. En oikein mitään, kamala tunti. Mistään en saanut kiinni, mikään ei toiminut ja yhtään ei innostanut. Suuri kaipuu melkein minkä tahansa muun hepan selkään kuin Pomon.
Vähintään yhtä suuri kaipuu Pullan selkään. Mutta tiedättekö, kaiken Elvis-kuumeni keskelläkin olen todennut ettei mulla ole enää niin pakottavaa tarvetta päästä ratsastamaan just Elviksellä. Okei, okei, se on edelleen se jolla mä menisin mieluiten ja vähintään kolme kertaa peräkkäin, mutta en niinku enää itke itseäni öisin uneen sen takia että haluan palavasti mennä Elviksellä. Se Nikkis-tunti auttoi, nyt mä olen todennut että ongelmana ei ole mun pakkomielteinen halu mennä Elviksellä, vaan ongelma on nimenomaan se, että olen mennyt Pomolla liikaa ja olen kyllästynyt siihen. Joten hei, edes yksi suru on helpottanut :) (Kyllä mä silti katkerana odotan Pullaa... Heh)
Keskelle ja alas selästä. Pompeli yritti skitsoilla portilla, mutta päätti lopulta kävellä nätisti talliin. Mä olin jäässä ja huonolla fiiliksellä. Mutta siis tosiaan, melkein koko tunnin satoi vettä ja mulla oli kaikki vaatteet litimärkinä. Jeah, näillä pyöräilen kotiin (;
Tallista lähti valot (muttei ponipuolelta, hehehhe) kirjasin kortin ja sain taas kauheasti apua jäätymisongelmaani :D Mut luvattiin heittää kotiinkin mutten voi jättää pyörää, joten Marianne kävi hakemassa mulle kuivan takin ja sit nyysittiin jonkun hanskat (palautan ne tiistaina kuten varmaan sen Mariannen takinkin)
Heh, jotenkin hauskaa että Mariannelta tuntuu löytyvän ihan himona noita takkeja joita saan lainaan "eikä tarvii palauttaa" Tosin tän haluan varmaan palauttaa, toi on ihan siisti ja uusi ja hieno takki, ei sitä nyt roskiinkaan voi herran jumala heittää.
Vaan joo. Kuinka masentavasti tämäkin vuosi alkoi.. Toivottavasti saan nyt pitkän tauon Pomosta. Niin pitkän että saan innon takaisin siihenkin. Pomo ei ole kuin Kaisa, Pomo sentään on kiva ja mukava. Ja haluaisin pitää sen niin..
Mutta ensi viikkoon. Toivottavasti minäkin löydän itseni siihen mennessä, ehkä ratsastus sujuisi paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti