Näin et jää leijonan kitaan

Heipsan, pitkästä aikaa ihan tuntipostausta. Ja kuten huomataan, en ole jaksanut vieläkään kirjoittaa sitä yhtä juttua. Minä yritän, minä yritän. (Ja nyt on pakko yrittää keitellä puuroa..)

Tallille pitkän pitkän kesäloman jälkeen. Ja vaikka tästä lämmöstä tykkäänkin, niin olin kyllä aika helpottunut kun oli hieman viileämmän näköistä.
Perille päästyäni kipitin taulua lukemaan. Hihi, mulla oli Elvis, tunnilla myös Vinski, Evita, Pomo, Simo ja Kitty. Elvis vain minun kanssani.

Katselin siinä tunteja, nautin sateesta, ihailin Elvistä joka päätti mennä litimärkänä piehtaroimaan ja sitä rataa. Ponin hain tarhasta aika ajoissa, sillä halusin harjata sen tänään kunnolla. Ponikin ymmärsi että kun on värjäyttänyt itsensä ruskeaksi, niin silloin on parasta olla kiltisti. Elvis tuli kauniisti portille vastaan kun hiukan huutelin sitä ja käppäili iloisesti kanssani talliin.
Harjasin Pullasen tosiaan extrakauniiksi tänään. Vähän siinä meinasi epätoivo iskeä, en meinannut saada ponista keltaista ja ajattelin jo, että tänään sitä ei voi kutsua keltuaiseksi kun joku mutakasa on lähempänä totuutta. Sain kuitenkin lopulta herrasta keltaisen puoleisen ja tänään olin niinkin aktiivinen että jopa harjasin ja selvitin jouhet. Kyllä poni oli niin fiininä sen jälkeen, heitin sen vain varusteisiin ja lähdettiin kentälle.

Lehmät

Kipsuteltiin ponin kanssa kaartoon ja kiipesin selkään. Oli se vaan taas jännää, kyllä mua vaan näiden hurjien taukojen jälkeen vähän jännittää. Lähdettiin ponin kanssa kävelemään ihan rauhassa uraa pitkin. Hiukan turhankin rauhassa. En sano että Elvis olisi ollut laiska, mutta hieman liian löysä. Ratsastin sitä vähän eteenpäin, koitin etsiä vähän isompaa käyntiä. Alkuun oli hankalaa, raipalla kun näpäytin niin johan alkoi ponistakin irrota jonkinmoista liikettä eteenpäin. Ja no, oli se lopulta oikein kivakin. Olisi keltsu varmasti voinut kävellä vieläkin enemmän ja paremmin, mutta ainakaan Marianne ei valittanut ja itse olin tyytyväinen.
Tehtiin siinä voltteja ja ihan rauhassa koitin asetella Pullaa. En ihan hulluna vielä vääntänyt kun vasta lomalta palattiin itse kumpikin, mutta pakkohan sieltä oli jotain koittaa kaivaa. Voin vaan sanoa, että tänään mulla oli oman tekemiseni suhteen niin paljon parempi fiilis verrattuna näihin viime kertoihin. Tuntui että tänään olin mukana ja ymmärsin mitä teen. Sen ansiosta myös asetus tuntui löytyvän helpommin ja paremmin. Sain ponilta nenää sisälle, välillä pyysin jopa tarpeeksi. Ja oli se nyt ainakin positiivisempaa kuin vähään aikaan, jotain tapahtui ja tuntui ihan hyvältä. Niillä volteilla Elvis meinasi kyllä taas lösähtää, mutta koitettiin yhteistuumin jaksaa kävellä vaikka tie kaarevaksi muuttuikin.

Elvis oli oikein kiva ja hyvä. Tarpeeksi kiva ainakin. Mitä nyt vähän kyttäiltiin taas sitä, ah niin pelottavaa, porttipäätä. Ei me karkuun edes yritetty, mutta olihan sitä aina vähän kyylättävä. Vähän koitettiin ehkä väistääkin sitä. Kun onhan se nyt aika hurjaa, että joutuisi ihan yksin porttipäähän menemään.

Siirryttiin siitä kevyt raviin ja ravailtiin rauhaksiin ympäri kenttää. Poni oli oikein hyvä ravissa. Eteni kivasti, ei liikaa kuitenkaan. Minä keskityin itseeni, suoruuteen, muutenkin siihen istuntaan joka on tuntunut pettävän minut joka tunti. Tehtiin myös voltteja ja ympyröitä. Pulla nyt kääntyi hyvin ja ongelmitta. Asetuskin tuntui löytyvän aina välillä. Joskus se tuntui jopa hyvältä ja oikealta asetukselta.
Kaikin tavoin ravi oli oikein helppoa ja kivaa. Puksuteltiin, fiilisteltiin. Tai ei fiilistelty, mulla oli tänään ihan työskentelymoodi päällä :D Oikein taistelin itseni kanssa, hain ponia suoraksi ja pois uralta, keskityin niihin voltteihin ja asetuksiin. Muutamina hetkinä keltainen pääsi vähän kipittämään. Se porttipää oli hurja ja niin. Ei se muuta, pikkuisen viipotti vain liian kovaa menemään. Saatiin homma hallintaan alta aikayksikön, joten ei se niin haitannut.

Poni ottaa homman ihan tosissaan. Minä hillun kyydissä kuin banaani..

Käveltiin välikäyntejä. Pulla nyt lösähti taas, ei se liikkunut oikein mihinkään. Se ei tuntunut ymmärtävän että käyntiä voisi kävellä eteenpäin, heh. Käveltiin ihan rauhassa ja kuunneltiin kun Marianne kertoili mitä hevosten loman aikana ja sen jälkeen pitää huomioida.
Sitten päästiinkin jatkamaan, tarkoituksena ottaa harjoitusravia ja laukata toinen pitkä sivu. Ympyrääkin sai laukassa tehdä.

Hah, tämä alkoi halvatun vakuuttavasti. Elviksen mielestä ravi oli ihan tylsää, joten herra kipitti ja kapitti eteenpäin, hieman otettiin niitä laukka-askeliakin väliin. Minä istuin parhaani mukaan ja yritin hidastaa ponia, käännellä sitä volteille. Pullaa nyt ei vain niinkuin kiinnostanut. Heitin raipan pois ja yllättäen ponistakin alkoi löytyä niitä rauhallisempia vaihteita.
Otin hiukan sitä ravia, tein voltteja. Keltainen oli aivan löysä, ilmeisesti sen mielestä raipan poisheitto tarkoitti suunnilleen pystyynkuolemista. Yritin sitten edes itse edustaa kun poni ei jaksanut, istuin parhaani mukaan, jalat pysyivät kivasti kyljen tuntumassa ja käsienkin kanssa tuli tapeltua. Tuntuman piti pysyä tasaisena ja käsien paikoillaan. Helpommin sanottu kuin tehty.

Meillä meni aivan hyvin niin kauan kunnes erehdyttiin sinne laukannostopäähän. Siihen asti poni oli ollut pikemmin laiska kuin reipas. Siihen asti oltiin tehty yhteisymmärryksessä ja rauhassa. Vaan auta armias sitä laukan nostamista..
Mitä mä edes voin sanoa? Ensin Elvis oli sitä mieltä, ettei hän mitenkään voi mennä porttipäähän koska se varmasti syö hänet. Tahkosimme hieman ja sain Elviksen ymmärtämään ettei hänen mielipidettään nyt kysytty. Ravailtiin oikein fiksusti lyhyelle sivulle, sitten koitin nostaa laukan ihan pienellä pyöräytyksellä. Eipä noussut, joten loogisesti heitin käyttöön vähän isommat avut. Herra Pullaponi ilmeisesti päätti sitten ottaa pyynnön vähän turhankin kirjaimellisesti. Keltainen salama kiihtyi nollasta tuhanteen alle sekunnissa. Ja niin me sitten mentiin. Elvis juoksi niin kovaa kuin pienillä koivillaan pääsi. Kesken iloisen ja harvinaisen railakkaan matkamme poni päätti olla hurjaakin hurjempi ja heitti kaiken huipuksi pukin. Peräti sen verran ison pukin, että meikäläinen lausui jo viimeisiä rukouksia. Olin täysin varma että nyt minä sitten menen Pullaponilta tipahtamaan.

Huh hei. Ei siellä auttanut kuin istua parhaansa mukaan ja samalla koitin kiskoa ponin pysähdyksiin. Kyllä me jokunen kymmenen metriä taas juostiin kuin päättömät kanat, kunnes poni lopulta rauhoittui ja jatkettiin matkaamme tyynen rauhallisina. Jahas.
Seuraavaksi porttipää oli tietenkin hurjaakin hurjempi. Ratsuni otti lähtöä sieltä, vähän tinttaroitiin kun ilkeä ratsastajatäti pakotti pienen ponin kulkemaan asiallisesti. Kun lopulta päästiin asiallisesti kävelemään nostokohdalle, niin johan oli taas puurot ja vellit sekaisin. Poni ei edennyt mihinkään. Se hiippaili eteenpäin. Kun sitten yritin tämän "hurjan ja tulisen" ratsun siirtää laukkaan, niin eihän sieltä tullut mitään. Koska se poni ei edennyt. Lopulta oli taas heitettävä vähän ronskimpaa apua ja maiskauttaakin päälle. Sittenpä herra suuri egoinen poni päättää jälleen pistää vauhtia ja laukattiin ihan suunnattoman tyylivapaasti siellä ja täällä. Voihan nyt herranen aika :D

Lopulta selvittiin toiseen päähän kenttää, kauas pelottavasta porttipäästä. Marianne käski ottaa rauhallista ja nättiä laukkaa, jottei ponilla mene ihan yli tämä touhu. Alkuun oli säälittävää, Elvis ei edennyt, laukka ei noussut, kun nousi niin sekin oli jotain keltaisen omaa sähläystä. Lopulta koitin ponin sekoamisen uhallakin ratsastaa käyntiä edes hiukan eteenpäin ja nostin sitten laukan. Laukassa istuin ihan ookoosti. Vähän se oli vinoa ja toispuoleista. Parannettavaa olisi.
Mutta tosiaan. Pyöritin ponia sitten pääty-ympyrällä. Ja eihän siinä enää mitään ongelmaa ollut, Elvis puksutti laukkaa kuin kunnon tuntijuna, minä sain pikemminkin ratsastaa eteenpäin. Ympyrällä pysyttiin ja oltiin aikuismaisia, jee! Siirsin välissä hetkeksi raviin ja otin vielä uuden laukan, senkin yhtä hyvällä menestyksellä.

Vaihdettiinkin suunta ja otettiin laukkaa vielä oikealle. Nyt tosin nostettiin peltopäästä, eli laukattiin tätä hirveää porttipäätä kohti.
Tähän suuntaan laukat olivat tosi vaihtelevia. Käynnissä mä siellä lähinnä menin, ihan pariin kertaa pyysin ravia välissä. Ja Elvis oli vaan tosi laiska, niin käynnissä kuin ravissakin. Laukoissa tuo sen sijaan heräsikin. Saatiin me jokunen hyvä ja siisti laukka. Nousi rauhassa, laukattiin asiallisesti, pysyttiin reitillä ja hiljennettiin hyvin. Vaan sitten oli myös vähän vähemmän korrektia menoa. Poni saattoi ampaista matkaan kuin raketti ja pisteltiin menemään kuin laukkahevoset. Välillä porttipää oli ihan hirmuisen pelottava, jolloin ponin oli pakko ainakin yrittää oikoa sitä, tai vaihtoehtoisesti se saattoi kilaroida siellä ja lähteä turhan vauhdikkaasti pois. Ja kääntäminen ei tähän suuntaan onnistunut ollenkaan. Vaikea vasen käsi, joka ei pidä ulko-ohjaa kädessä.

Otettiin loppuun vielä loppuraveja, jippii! Ensin oli harvinaisen vaikeaa. Poni oli turhan intsinä, se ei oikein kääntynyt, me vain paahdettiin menemään vailla järkeä. Kun lopulta sain parit käännökset pakotettua, niin parani huomattavasti. Pysyttiin ihan helppouden vuoksi peltopäässä pääty-ympyrällä ja koitettiin vaan hakea sitä eteen-alas-ajatusta. Oikein tyytyväinen olinkin, poni valui nätisti ohjan perässä, pysyi rauhallisena. Ohja oli todella pitkänä, oikein hyvä. Ja vaikka se hetkittäin nousi ylös ja meinasi alkaa hiihtämään, niin sain sen kuitenkin aina takaisin rennon rauhalliseksi. Oikein hyvä.

Vielä loppukäynnit, joissa me tuijoteltiin Mariannen sadetakkia todella tarkkaan. Alkoihan se siinä viiden kierroksen jälkeen käymään jo melko koomiseksi kun poni joka kerta tuijottaa ja puhisee kun se takki on vain niin järkyttävä!

Poni oli hauska. Heh, se on ihan villinä :D
Ja siis olin mä tyytyväinen. Meillä oli helppoa, poni oli hyvä. Pyöreyden-ajatus, eteen ja ehkä alaskin-ajatus. Molemmat löytyivät. Saatiin ravailtua loppuraveja oikein nätisti, vaikka hieman yli-innokkaita oltiinkin. Laukassa oli hyvääkin pätkää. Mutta olihan se laukka kaikkein huonointa koko tunnissa.
Vaan ainakin poni oli villi. Availtiin vähän paikkoja kun riekuttiin kuin villivarsat. Heh.

Käveltiin ja sitten keskelle. Alas selästä ja Poni the Hurjin talliin. Harjailin sen vielä nopeasti läpi, kävin säätämässä suitset kuntoon ja kirjasin kortin, ennen kuin lopulta saatoin huristella kotiin.


Nyt, kiitos ja näkemiin. Nähdään taas.

DiiPiiTiiElElElElll!

Koko postaus tulee sisältämään täysin aiheeseen liittymätöntä löpinää eilisen festareista. Teitä on varoitettu ja toivon ettei kukaan tuhlaa aikaansa mikäli asia ei kiinnosta. Haluan vain varoittaa, sillä ainakin itse olen tosi valikoiva sen suhteen mitä turhia "lifestyle"-postauksia jaksan lukea.

Kuvia tietokoneen näytöltä kännykkäkameralta. Mutta halusin ohjelmiston mukaan :D

Eilen tuli sitten oltua ensimmäistä kertaa elämässäni festareilla. Minä myönnän että tähän asti olen ollut vähän skeptinen.. Siis ihmismassat ja no, ylipäänsä livemusiikki ei ole ihan tuntunut mun jutulta. Tiedättekö, kasa ihmisiä, porukka kiljuu ja mökää, laulusta ei saa selvää, meteli on hirveä ja mitään ei näe. Sen takia en ole tähän mennessä kaivannutkaan mitään livemusiikkia ja ainoat livekokemukset ovat tosiaan niitä laivojen humppaorkestereja.

Mutta kuten kaikki tiedämme, kaikkea pitää kokeilla (koska YOLO) joten olihan sitä nyt festareillekin mentävä. Eihän sitä muuten voi tietää pitääkö vai ei, jollei edes yritä. Muutenhan se on sitä nirsoilu, en tykkää vaikken koskaan ole maistanutkaan.
Jonna tuli matkaani ja minä tietenkin älykkäänä lapsena halusin saapua paikalle heti kun tuo systeemi vain alkaa. Koko rahalla näin sanoakseni. Senkin sitten kyllä tiesi, että kun sinne menee heti kahdelta, niin ainakin sinne puoli yhteentoista on kestettävä. Vaan eihän se niin pitkä aika edes ole (;

Meitsi selfaa vessassa. Too cool for school.

Paikalle päästyämme mentiin sitten hiukan tsiikailemaan Pariisin kevättä. Meillä oli samat ajatukset Jonnan kanssa. Siis koskaan en ole nähnyt (tai ainakaan rekisteröinyt jos olen nähnyt) Pariisin kevään laulajaa. Ja jotenkin petyin, mun mielikuvat oli ihan jossain muualla :D Muutenkin noin aikaisin se oli vielä ihan hakemista ja siellä oli pirun tyhjää. Enkä tiennyt tyyliin yhtään näiden lauluakaan. Koitin kuitenkin näyttää niiden suurimmalta fanilta (ihan kohteliaisuuden vuoksikin) ja hoilasin mukana niissä muutamissa lauluissa jotka peräti osasin. Oli se kuitenkin tosi asia että hiukan pettymys nämä olivat. Siis missään vaiheessa näiden keikka (kutsun näitä nyt keikoiksi vaikka olisikin väärä ilmaus. Olen juntti) ei sillä tavalla lähtenyt tai syttynyt. Sen takia kyllästyttiinkin vähän kesken kaiken ja käytiin hillumassa ja hakemassa vettä. Seistiin sitten vielä hiukan siellä kohtuu edessä ja katsottiin kun ulkomaalaiset bailasivat.
Ja olihan sitä nyt hauska kattoa. Aina jos laulajat pyysi porukkaa taputtamaan, niin yleisö taputti just niin kauan kun käskettiin. Sitten kaikki yksi kerrallaan lopettivat "mittään en tee, mittään en kehtaa tehä". Samanlainen olin toki itsekin, mua jotenkin viehättää tämä suomalaisuus :D

Pariisin kevään lopetettua erehdyttiin Rantalavalle jossa esiintyi tuo Shitter Limited. Elämäni avartavimpia kokemuksia jos näin kauniisti sanotaan.
Ei se ehkä ihan ollut tätä minun tyylistäni musiikkia. Soundiltaan. Eikä sanoiltaan. Eikä oikeastaan miltään muultakaan :D Mutta asennetta sillä jätkällä oli, respektiä. Varsinkin siinä vaiheessa kun se rääkyi kalsareillaan ja kirosi varmaan koko maailman maan rakoon. Jonnan lapsenmieli saattoi järkkyä sitä katsoessa. Ei se kauan onneksi kestänyt, sitten päästiinkin lepuuttamaan mieliämme Poets of the Fallin seurassa.

Mää ja Jontsuki.

Mä puffasin tuon tukan ennen kuin lähdin. Toimii.. Not.

PotF on sellanen bändi että minä toki tiedän sen. Mutta en minä näemmä tiedä mitään niiden uusia biisejä :D Aiheutin Jonnalle harmaita hiuksia kun en tiennyt mitään. Lopulta ne onneksi soittivat jokusen sellaisen laulun jotka olivat suuressa huudossa silloin joskus aikoinaan joten en minäkään joutunut ihan typeryksenä siellä seisomaan.
Tosin se että lauluja en tiennyt ei näiden keikalla edes haitannut, kuten sen Pariisin kevään kanssa. Sillä laulajalla (jonka nimeä en tiedä, enkä googlaa) oli ihan hirmusen mahtava meininki siellä lavalla! Tuntui että näiden keikan aikana aloin todella ymmärtää mikä se juttu livemusassa on. Laulaja juoksi ympäri lavaa, me Jonnan kanssa naurettiin ja kauhisteltiin miten se edes jaksaa. Mahtavia tyyppejä ja mainiota meininkiä, tykkäsin. Päästiin myös tähän suuren maailman meininkiin ja saatiin sitä vesipullo suihkua. Jonna nyt tosin juntteili ja väisteli pisaroita, minä tietenkin asiantuntevasti häpesin siinä vieressä ;)
Joka tapauksessa, tästä jäi tosi hyvä fiilis, oikein mahtavaa ylipäänsä.

PotF:n jälkeen käytiin katsomassa vielä Signmarkin loppuveto. Jonna ei tiennyt siitä mitään, mä tiesin että se on se viittova räppäri, jolta olin peräti yhden (kamalan) biisinkin kuullut. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta mä kyllä tykästyin tosi paljon. Se ilo mikä siellä oli, oli ihan tosi mageeta. Niillä oli pirusti porukkaa lavalla, laulut olivat peräti hyviä ja sitten siellä oli kauniita taustatanssijoita. Kauneus on kaunista ja tanssi on kaunista. Ja ilo on kaunista. Tosi hyväntuulista meininkiä niillä, tuntui että tuli itsekin vain naureskeltua, mutta nimenomaan heidän kanssaan. Ei heille. Tykkäsin tosi paljon.

Meidän jalat

Seuraavaksi mentiin vähän istuskelemaan ja kai syömäänkin. Skipattiin siis tämä Appendix täysin, ei se hirveän kiinnostavalta kyllä näyttänytkään. Kun selviydyttiin jatkamaan musiikillista matkaamme, oli vuorossa My First Band. Se oli sellanen bändi, että me ei oltu kumpikaan siitä koskaan kuultu. Ja heti kun ne tyypit pamahtivat lavalle, niin lähinnä ihasteltiin niiden upeaa pukeutumista (siis olivat tyylikkäitä, todella).
Me taidettiin olla ensin vähän sellasia että en tykkää, vaikken koskaan ole kuullutkaan. Mutta siinä kun niitä katsoi ja kuunteli, niin nehän olivat tosi hyviä! Siis niin ihanan iloinen se laulaja, kaikki jätkät olivat suunnattoman tyylikkäitä. Biisit olivat tosi kivoja ja meikäläinen lauloi siellä hienosti mukana vaikken niitä koskaan ollut kuullutkaan. Suorastaan rakastuin näihin, ihan loistavia :D Ja kyllä sitten kun ne soittivat tämän kappaleen ja minä tajusin että olen peräti kuullut tämän joskus, niin tuntui että oma meininki vain parani. Kun ainakin saatoin yrittää laulaa hieman paremmin mukana.
Älyttömän kiva bändi kyllä kaikin tavoin. Onneksi mentiin katsomaan, olen tänäänkin vain bailannut näiden biisien mukana, ihana fiilis!

Mä tykkäsin tästä laulajasta

Ja Jonna tuosta kitaristi(tai basisti)sta joka on tuossa lehtipaidassa oikealla. Ihanan tyylikkäitä hei, mä oikeasti rakastan sitä kun esiintyjillä on jotain cooleja releitä ja hieno pukeutumistyyli. Rakastan.

Pete Parkkonen ei kiinnostanut oikein kumpaakaan. Käytiin kuitenkin vilkaisemassa, moppi oli laulamassa. Siis magee tukkahan se on, en mä sitä sano. Huimaa kuinka iso se tukka voi oikeasti olla :D Katseltiin jokunen biisi, ei se hirveästi iskenyt kumpaankaan mutta tulipa vilkaistua.

Seuraavaksi olikin Herra Ylppö & Ihmiset. Mä tiedän näiltäkin peräti muutaman kappaleen joista todella tykkään. Kuitenkin suurin syy siihen miksi halusin mennä näiden vetoa katsomaan oli se, että mun mielestä tuo Herra Ylppö on niin sympaattinen. Siis tiedän että se ei välttämättä ole se adjektiivi mitä jokainen käyttäisi matalaäänisestä, kaljusta, mustiin pukeutuvasta äijästä. Mutta mun mielestä se on suloinen ja sympaattinen. Ja sillä on kiva ääni. Ja kuten sanoin, ne biisit ovat hyviä :D
Tuosta keikasta voi kai sanoa että todella, Herra Ylppö oli just niin ihastuttava kuin yleensäkin. Ja soittivat ne muutamat biisit jotka itse tiedän. Tykkäsin kyllä tästäkin. Tosin ihan kokonaan ei edes katsottu, Jonna lähti tässä välin pois ja itse en ihan enää jaksanut seistä paikoillani enää.

Mun upeat kynnet. Näyttivät siltä kuin joku parkinsonin taudista kärsivä olisi rajannut, mutta ei se häiritse ainakaan tässä kuvanlaadussa.

Seuraavaksi oli vuorossa Jannika B, kuten kuvasta näkyy. Hirveästi ei innostanut ja alkoi pikku hiljaa väsyttääkin. Menin silti eturiviin, lähinnä koska se oli lähes tyhjä, siellä oli tuuletin ja koska siihen etuaitaan pystyi nojailemaan, tuohon aikaan illasta ei enää hirveästi istumapaikkoja löytynytkään.
Tämänkään keikka ei ihan lähtenyt. Ehkä olin vain väsynyt ja tuulettimen naamaan puhaltaminen väsytti vielä lisää. Silti se vain jotenkin jäi vaisuksi. Yritin nyt laulaa mukana niissä noin kahdessa biisissä jotka tiesin (miten mä en yhdeltäkään esiintyjältä tiennyt kuin noin kaksi kappaletta) jotten näyttäisi ihan zombilta kun eturiviinkin oli tungettava :D

Sen jälkeen esiintyi AHOLA, jonka julmasti skippasin. En jaksanut kävellä ja koska Reckless Lovella oli sen verran intohimoisia faneja, että sinne jäi melkein eturivillinen porukkaa heti Jannika B:n jälkeen odottamaan ja itse halusin myös olla siellä etuosan tuntumassa. Vaihdoin hiukan keskemmälle eturiviä ja hilluin siinä kännykän kanssa tappelemassa sen kolme varttia.

Vaihdan nyt ovelasti aihetta.
Tähdet tähdet. Siinä oli ohjelma johon mä oikeasti tykästyin ihan hirveästi. En sen jälkeen ole mitään tuollaista ohjelmaa yhtä intohimoisesti katsonut, ja viimeksi olen noin katsonut varmaan jotain Idolsin ekoja kausia tai jotain tuollaista :D Ei telkkarin katsominen hirveästi kiinnosta. Mutta Tähdet, tähdet oli hyvä ohjelma, katson sitä nyt oikeastaan uudestaankin kun sitä uusitaan.
Joka tapauksessa. Ennen tuota ohjelmaa mulle ei Olli Herman sanonut näin niinkuin yhtään mitään. Mä olin sellainen sivistyneisyyden huippu etten koskaan tajunnut sitä Pelle Hermanniakaan. Mutta Tähdet, tähdet ja tämä veto muuttivat koko maailmani ja käsitykseni. En edes aloita sitä tarinaa siitä kuinka paljon mä tykkään ja arvostan ja rakastan tuota vetoa, ihan mahtava. Ihan jo tuon takia mä tykästyin Olliin suunnattomasti ja se oli Irinan kanssa kun suosikki koko kisan ajan (ja olen yhä katkera siitä kun Irina ei voittanut, vaikka oli kokonaisuudessaan kyllä paras :D). Ja ihan tuon ohjelman ja tuon vedon takia aloin pikku hiljaa pohtia että voisin teoreettisesti ainakin mennä Recklessiä katsomaan. Ensi kuussa olen menossa. Ja ihan niiden takiahan mä juuri tuona päivänä (ja kenties juuri niiden takia koko festareille edes vaivauduin?) tuonne halusin. Mielenkiinnosta.

Mahtiluokan pysäytyskuva. Tosin tämähän on parempi kuin se kuva jonka Jannikasta otin, että sinäänsä.

Neljänkymmenenviiden minuutin odotus palkittiin kun tyypit pomppivat lavalle riehumaan. Näin positiivisessa mielessä :D
Täytyy sanoa että kyllä mä siinä heräsin. Oikeastaan heti. Enää ei painanut pitkän pitkä festaripäivä, ei väsyttänyt. Siellä minä kaikessa järkevyydessäni kiljuin ne loputkin äänen rippeet jotka olivat koko päivän huutamisen jälkeen jäljellä (oikeasti tuo kiljuminen on mulle tosi hankalaa. Mä en osaa sillä tavalla kiljua. You know. Opettelin tuossa koko päivän aikana siis ihan vaan kiljumaan, huutamaan. Kyllä se sujui tuolla keikalla jo huomattavan paljon paremmin, vaikka turhan usein ääni särkyikin kun menin liian ylös tai kuulosti kauhealta kun jäin liian alas. Tuskin se ketään muuta häiritsi, mutta olen niin kontrollifriikki. Mähän en vieläkään saanut edes käsiä nostettua sitä mun tiettyä rajaa ylemmäs. En vaan kykene. Enkä voi pakottaa itseäni).

Ja mitäpä voi sanoa. Siis meininki oli ihan mahtava. Mökä oli korvia huumaava, itse jaksoin vielä ihan kevyesti kiljua ja heilua sillä omalla säälittävällä tavallani. Ja huomaa kuinka hyvä fiilis mulla oli, siis olihan se joo näin lähellä etten kolkannut takana olevaa känniläistä kun se kippaili viinasensa mun niskaan ja pomppi sylissä. Mutta sain peräti unohdettua tämän suurimmaksi osaksi ja keskityttyä olennaiseen. Se kun ei tosiaankaan ole mikään itsestäänselvyys.
Hyvä hyvä fiilis, ihan älyttömän hienoa. Meitsi osasi kaikki biisit, kahta lukuunottamatta (se kaksi on joku mun juttu, hah). Ja äh, ylipäänsä. Lavashow oli hienoa, iloista, mukaansa tempaavaa. Ja kyllä Recklesillä oli ehdottomasti hienoimmat valot. Siis se valoshow oli tosi upeaa. Muilla oli joko tylsää tai epilepsiakohtauksia aiheuttavaa. Noilla se oli oikeasti tosi hienoa, olisin voinut ihan jo valoja katsella koko keikan ajan :D
Olin tosi iloinen, tosi tyytyväinen että seisoin härkäpäisesti siellä eturivissä vaikka sinne meinasinkin kuolla. Ja voidaan sanoa että tämä todella innoitti, ihan erilaista katsoa näitäkin livenä. Hienoa, oikein hienoa. Nyt vain alle kuukausi odottelua ja Naantaliin :D

Näiden vedon jälkeen minä taisin vähän pelätä sitä suuren maailman meininkiä ja väistin kun rumpukapulat lensivät yleisöön. Vaan hei, en mä niitä päähäni halua. Vaikkeivat kyllä lähellekään edes tulleet :D

Edustusselfietä :D

Ja kellonaika selittämässä. Kahdesta asti oltu...

Recklessin lopetettua menin vähän kuuntelemaan Lauri Tähkää. Lauloin ja tanssin siellä mummojen kanssa tuolla energialla joka oli herännyt. Ja tosiaan, lauloin vaikka taisin olla jo sitä mieltä että ääntä ei lähde enää ikinä, olisin ollut kaunista kuultavaa. Kauniimpaa kuin yleensä.

Lopuksi oli vielä Leningrad Cowboys. Tästäkään kokoonpanosta en tiennyt kuin isot tukat ja yhtä isot kengät. Katsoin heitä noin puoli kappaletta, sitten olinkin niin väsähtänyt että lähdin haahuilemaan bussille. On kyllä heidän edukseen sanottava, että hyvinhän nuo kuuluivat soittavan ja laulavan. Myönnettäköön että mun oletus oli jossain ihan muualla kun koko bändi näyttää ulkoisesti niin pelleltä :D Ehkä se on positiivista, jäävät mieleen.


Huh hei. Ensimmäiset festarit takana. Mikäs tässä, olen nyt fiilistellyt sitä eilisen hyvää tunnelmaa.
Oli joitain pettymyksiä. Mutta oli myös suunnattoman hyvää lavaesiintymistä ja hyvää meininkiä. Nyt mä todella tiedän millainen on hyvä ja huono esiintyjä livenä. Niillä hyvillä oli niin mahtava meno ja hyvä mieli että niitä oli ilo kuunnella, suurimmaksi osaksi sitä itsekin vain nauroi ja iloitsi kun esiintyjästä huokui se ilo ja rentous.

Ja kyllä se vaan on niin, että ehdottomasti parhaiten mieleen jäivät My First Band sekä Reckless Love. Positiivista on se, että ensimmäinen näistä oli kuitenkin se nevahööd bändi, jolta olin kuullut sen yhden biisin. Nyt olen kuunnellut niitä vähän enemmän, tykkään ihan suunnattomasti, kivoja biisejä.
Reckless taas oli sellanen että sitä on nyt tullut muutenkin kuunneltua, mutta sain tästä kyllä uutta boostia kun se live-esiintyminen oli niin mageeta.



Hah, halusin hehkuttaa johonkin ja onpa jotain muistoja itsellänikin näin kirjoitetussa muodossa.
Nyt kai voi vain sanoa että I am happyy ja clap along vai miten se meneekään :D

Vielä viimeinen. Ihan mahtavaa!

Ratsastusvaatteet esittelyssä

Eli toinen pyydetty asia oli ratsastusvarusteiden esittely. Tässä se tulee.

Linkki videoon

Hah, mun loistava huumori kukkii taas tässäkin, mutta ei sitä ole pakko katsoa jollei kestä :D
Ja pahoittelen nyt, siinä kävi pikku moka ja kamera nauhoitti äänet paremmin kuin oletin. Sen takia mun ääni voi olla vähän hankala kuulla, ainakin välillä. Hieman tekstitin sitä, mutten koko videota jaksanut. Mutta päättäkää itse jaksaako sitä katsoa (varsinkin noin loistavilla taustamusiikeilla).

Terveiset erinäiseltä lomalta

Heltsunkei. Pitkästä aikaa, ihan itkettää katsoa kuinka pitkä aika on edellisestä postauksesta. Ensi viikko vielä taukoillaan, sitten jatkamme entistä ehompina. Tai surkeampina, jännityksellä odotamme.

Minäkin sain peräti toisen vapaaviikon tälle kesälle - ensi viikolla ei siis ole mitään tekemistä. Luojalle kiitos, olen ollut jo aivan surullinen siitä, että en saa yhtäkään päivää vain olla. Tai siis, päivän on töissä, ilta on niin lyhyt. Ja viime viikonloput ovat olleet niin täynnä toimintaa, ei vaan ole ollut yhtäkään päivää jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään. Ensi viikolla näyttäisi moisia päiviä olevan vähän enemmänkin.

Tosin, ei tuokaan viikko täysin tyhjäksi jää, ei toki. Meitsi menee peräti DBTL - Down By The Laituriin! Wuhuu, olen jopa innoissani :D
Siis ei muuta, mutta tiedättekö. Kun ikinä en ole kuullut live-musaa, ainakaan siis sillä tavalla. Mun elävän musiikin kuulemiset rajoittuvat niihin laivojen humppaorkestereihin, jotka soittavat niissä aikuismaisissa "baareissa" (yhtään niitä humppaorkestereita väheksymättä, mä rakastan kyllä niitäkin).
Joten olen innoissani. Ensimmäistä kertaa elämässäni menen festareille. Menen myös ihan keikantapaisellekin. Hehe, vihdoin minäkin kuulen musiikkia -livenä. Se on hauskaa ainakin näin kokemuksen puolesta. En mä muuten tiedä, kauhea mökä ja ihmispaljous. Vaan kun kaikkea pitää kokea. On muutenkin mahtavaa tuntea edes joskus itsensä ihmismassaan kuuluvaksi, kaikki on tehnyt sitä ja tätä ja minä en ole.

Joojoo. Ensi viikko on oikein hieno viikko. Minä voin hillua tekemättä mitään ja toisaalta sitten vaivautua myös kokemaan jotain uutta.


Muttamutta, tämä ei ollut postauksen suurin pointti. Kolme toive-ehdotusta mulle on tullut. Nimenomaan on tullut, mutta ei ole ollut aikaa kuten juuri mainitsin :D
Ajatuksenani oli kuitenkin toteuttaa näitä toivehia tässä loman aikana joten tässä olisi ensimmäinen.

Pienimuotoinen kämpän esittely

On mulla kyllä vloggaajan ura edessä. Vähintään..
Nojaa, kauhean pitkä se on, mutta alkuun koko systeemi oli puolen tunnin pituinen. Joten on tuo nyt lyhyempi.
Ja niin. Vähän mennään ehkä turhan kauas, mutta päätinpä nyt kumminkin tämän tehdä kun erikseen pyydettiin. Toivottavasti siinä on jotain järjentapaista.


Adios, yritän kyllä tehdä näitä muita ehdotettuja tuossa ensi viikon aikana. Jos ehdin, ehkä saan ämpättyä koko viikon täyteen ohjelmaa jotten vahingossakaan saisi vain lösöillä koko päivää (:

Poni löysi sisäisen dinosauruksensa

Tänään oli kyllä kiva päivä. Oli hiukkasen viileämpää, oli niin seesteistä. Tosiaan, nythän alkoi sitten tämä tallin loma, eli pari seuraavaa viikkoa blogikin on hiljaisempi. Eiköhän me taas selvitä.

Ja voi, minä olen jo aivan liian hyvä bloggaaja, arvatkaa vaan kun mulla on tänäänkin muutamia kuvia ja jopa pari videopätkää. Videoita tosin on oikeastikin vain pari, joten linkkailen niitä tekstin lomaan "reaaliaikaisesti".
Vielä yksi asia ennen kuin päästään asiaan. Mä halusin jo viimeksi linkata tämän, mutta unohdin. Ada teki siis musta ja Pullavasta videon. Kyllä mä olen ihan otettu tästä kunniasta :)

Tallille siis tänään, ensimmäistä kertaa jaksoin lähteä ajoissa vaikka tallilla lopulta aika myöhään olinkin. Hiukan mua jännitti minkä heppasen selkään pääsenkään, en kuitenkaan halunnut mitään epäonnistumistuntia nyt kun lomakin tulee. Siitä ei onneksi ollut huolta, taulu kertoi että sain jatkaa Elviksen kanssa, tunnillamme myös Vinski, Sakari, Nikkis ja Laki. Elvis oli vain minun kanssani. Menin harjaamaan Pullaponia, joka odottelikin jo karsinassaan lähes malttamattomana. Pistin ponin kuntoon ja iskin varusteisiin. Oli se varustaminen taas oma taiteenlajinsa, mutta kyllä me siitä lopulta selvittiin.
Lyllerrettiin ponin kanssa kentälle ja kiipesin kyytiin.

Selkään kiristämään vyötä. Pulla on selkeästi ottanut nimensä turhan tosissaan - se on paisunut ihan hulluna kun ei vyökään meinannut mennä kiinni! Kuvista kiitos sitten Tiialle, nämä ovat alkutunnin puolelta :)

Lähdettiin kävelemään alkukäyntejä koko kenttää käyttäen. Poni oli ihan okei, eteni varsin kivasti. Hieman pyysin liikettä lisää, muttei poni liian laiska ollut. Sen lisäksi tein voltteja ja yritin hakea asetusta nyt paremmin läpi. Musta tuntuu että tällä hetkellä on lievä suvantovaihe, en nimittäin tunne olevani yhtä hyvin mukana kuin jokin aika sitten. Sen takia asetuksen läpi saaminen jäi jälleen vajaaksi. Kyllä mä sain ponin pään välillä kääntymään oikein kauniisti ja hyvin, asetus säilyi välillä vaikka ohjaa päästikin. Mutta siltikään se asetus ei ollut samalla tavalla läpi kuin se on joskus ollut. Ei se huonosti kuitenkaan mennyt ja oikeaan kierrokseen asettelukin oli paljon helpompaa.
Hah, poni oli oikeasti tänään villi. Siis oikeasti villi. Ihan aikuisten oikeasti :D Siitä on tosi paljon aikaa kun se on viimeksi ollut noin hurja ja noin herkkis. Elvis aloitti jo alkukäynneissä sen hurjailunsa - hänen mielestään kun porttipää oli hirmuisen pelottava. Ihan kamala. Pieni keltainen oli siellä välillä aivan järkyttynyt, poni kyttäili kauheuksia joita aitojen takana liikkui sankoin joukoin. Välillä otettiin jopa ihan rehellistä ravia karkuun kun, hui, siellä porttipäässä oli niin kovin pelottavaa olla ihan yksin.
..Tai kun kyse on Elviksestä, niin sen mielestä se olisi varmaan vielä kamalampaa jonkun toisen kanssa. Kun kaikki muut hevoset ovat tietenkin hirveän pelottavia.
(On kyllä Elviksen puolustukseksi mainittava että siellä porttipäässä taisi oikeasti olla jotain. Jack näytti myös skitsoilevan samassa paikassa.)

Mua huvitti ja toisaalta kummastutti ponin käytös. Että tällaisena hellepäivänä hän päättää olla taas pitkästä aikaa skitso-Elvis joka paahtaa vain täysillä karkuun. Ei siinä sitten mitään, minä koitin aina istua suorana ja rauhassa, nätisti siirsin ponin takaisin käyntiin siitä ravista. Hieman tehtiin voltteja siellä päässä ja haettiin asetusta läpi. Se ei kylläkään toiminut ihan yhtä hyvin kuin yleensä, mun raippa taisi välillä heilua turhan paljon, jolloin Elvis päätti kilaroida siitäkin ja veteli jotain miniravia voltilla lailla kamelin.
Saatiin me jotain yhteisymmärrystä asiasta ja kyllä se poni ihan asiallisesti suurimman osan ajasta meni. Kun minäkin vain keskityin asettamiseen ja ponin huomion hakemiseen niin kyllä se aina aisoissa pysyi.

Yritys 10+/10

Meitsin istunta hipoo pilviä. Ponikin näyttää venäläiseltä kaakilta :D

Voihan irvistys. 

Päivän teemana olivat siirtymiset ja aloitettiin käynnissä ihan pysähdyksillä joita tehtiin omaan tahtiin. Poni oli rauhoittunut suurimmasta skitsoilustaan ja tyytyi lähinnä silloin tällöin kyyläämään hurjan pelottavaa porttia.
Alun pysähdykset olivat melko huonoja (linkki, jossa hiukan alkukäyntiä ja eka pysähdys) älkää muuten kyseenalaistako tuota videon kokoa. Mä en todellakaan tiedä mitä siinä on tapahtunut.. Ja olettaen toki että tuo video ylipäänsä toimii
Tai huonoja ja huonoja, tietenkin alussa on köykäisempää kun vasta lämmitellään. Eli alkuun pysähdykset olivat juuri tuon videon kaltaisia - vähän hitaita, hiipiviä, ei seisty paikoillaan. Pitkäpiimäistä hommaa. Toistojen myötä pysähdykset kyllä paranivat, keltainen jaksoi seistä paikoillaan kun pyysin, minä keräsin ohjaa jolloin pysäyttämiseen riitti se käden liikkeen pysäyttäminen. Tosin istuntaa en löytänyt tänään hidastamiseen pätkän vertaa, mikä liittyi taas siihen "tunnen olevani hukassa"-fiilikseen. Tuntuu että mun istunta ja hevosen liikkeen mukana oleminen on hukassa. Sen takia on jotenkin vaikea vaatia vaikka jotain asetusta ja on hankala yrittää edes ajatella istuntaa. Mutta, kenties tämä on suvantovaihe, enköhän minä tästä vielä nouse.

Seuraavaksi lähdettiin kevyt raviin, josta oli tarkoitus ottaa käyntiinsiirtymiä. Hah, Pullaponin hurja luonne tuli taas esiin. Siis kyllä me noin kaksi metriä ravattiin kauniisti mutta sitten.. (linkki)
Itse ajattelin että poni nyt halusi vain karata pelottavasta porttipäästä, mutta video nyt näyttää suunnilleen siltä, että Elvis halusi laukata ja innostui sitten hiukan liikaa. Ken tietää sen ponin aivoituksista välillä.
Joka tapauksessa. Se kaksi metriä me ravattiin nätisti. Sitten poni lähtee laukkaan, meitsi istuu selässä ihan hoomoilasena "mitä ihmettä, tämä ponihan laukkaa!?" Muutaman siistin laukka-askeleen jälkeen Elvis muuttuu ferrariksi ja pistelee menemään hieman turhankin railakkaasti. Koitin istua parhaani mukaan ja pidättää, hennot pyyntöni menivät kuitenkin läpi vasta puolen kentän laukkailun jälkeen. Marianne ei pitänyt siitä, mutta hei - en kai mä nyt halunnut ponia kiskaistakaan pysähdyksiin?
Saatuani keltuaisen ruotuun, jatkettiin me ravilla. Pulla nyt kävi ihan ylikierroksilla, se kipitti ravia pois alta ja tuntui niin räjähdysalttiilta, ettei se ole tuollaiselta ihan hetkeen edes tuntunut. (Linkki, ensimmäiset ravit ponin rauhoituttua laukasta + pökkelö voltti) Minä keventelin ihan liian reippaasti, koska oman kevennyksen hidastaminen tuntui lähes mahdottomalta. Koitin ottaa pieniä pidätteitä ja jutella rauhoittavia ponille. Ei kauheasti tuntunut auttavan ponin kipittäessä pää pystyssä kaikkea mahdollista kyttäillen.

Jatkoin kuitenkin, tein voltteja, hain asetusta. Volteille ponin sai hidastamaan, lopulta hitaampi tahti alkoi säilyä myös suoralla. Ei siinä loppujen lopuksi kauaa mennyt, ennen kuin sain kipittäjäkirahvista rauhallisen Pullaponin. Rennon rauhallinen olisi ehkä vähän yliampuvasti sanottu, sillä kyllähän poni nyt kyyläili edelleen, mutta ainakin saatiin tahti ja poni alkoi tuntua joltain muulta kuin ruutitynnyriltä.
Siirtymiäkin tuli tehtyä kun kerran käsky kävi. Ne eivät olleet kyllä mitenkään erityisen kehuttavia. Siis niin hitaita ja vaivalloisia siirtymiä ei ole varmaan ikinä ollut! Siis ei muuten mitään, kyllä poni ihan ookoosti hidasti.. Vaan ei koskaan käyntiin asti. Aina kun minä pyysin käyntiä, poni muka ovelasti hiippailee sitä pienen pientä, suorastaan minimaalista ravia eteenpäin. Aikani sain vaatia ennen kuin poni huokaisten siirtyi oikeasti käyntiin.
Tosin käyntikään ei ollut mitään kyllin hyvää. Käyntiaskeleet olivat niin pieniä, että viivotinkin olisi ollut liioiteltu työkalu niiden pituuden mittaamiseen. Jalat kyllä kävivät, mutta askeleet eivät yksinkertaisesti edenneet mihinkään. Ja voi, minä niin yritin saada käynnistä parempaa. Eihän siitä oikein mitään tullut, kun aina käynnissä poni vain odotti ja intoili, että milloin päästäisiin jatkamaan sitä ravia. Minä yritän lähes epätoivoisena ratsastaa ponia eteenpäin käynnissä -> herra ei mitenkään voi käsittää että käyntiäkin voisi kävellä eteenpäin, kun tietenkin jokainen pohkeenpainallus meinaa sitä, että nyt ravataan ja mielellään täysiä!

Huh hei, kyllä voi olla vaikeaa :D Poni oli yli-innokas. Sen verran saatiin nuo käyntisiirtymät paranemaan, että poni alkoi hiukan nopeammin siirtymään käyntiin siitä pikku ravista ja käyntiaskeleetkin pitenivät ehkä puolella sentillä aina välillä.
Siirtymiä lukuunottamatta ei ravissa kuitenkaan mitään ongelmaa ollut. Nättiä ravia, hienoja voltteja. Asetus jäi nyt hieman jopa hakematta. Mutta hei, ainakin tunsin oikeat kevennykset.

Käveltiin hetkinen. Välikäynneissä Elvis otti ihan rennosti. Ei mikään kiire, ei mitään ongelmaa. Mutta kyllä se sieltä taas heräsi kun jatkettiin siirtymillä kaikkien askellajien välillä.
Käytännössä siis toisella pitkällä sivulla otettiin harjoitusravi - käyntisiirtymiä, vaikka neljäkin sivun aikana. Toinen pitkä sivu tultiin laukassa, sai nostaa käynnistä tai ravista. Joo, heti kun siirsin ponin raviin, niin se oli jo aivan innoissaan laukkailemassa. Käytettiinkin yksi pitkä sivu ihan vain siihen, että poni laukkaili innoissaan, minä taas hiljentelin vähän vähemmän innoissani -> aina kun sain keltaisen raviin, niin saman tien se pomppasi taas laukalle ja aloitettiin alusta. Yksi pitkä sivu me tapeltiin, väänneltiin voltteja ja oltiin ihan hypätä ulos pöksyistämme. Päästyämme päähän jossa laukka kuului nostaa, päätin luovuttaa ravin suhteen ja siirsin Elviksen vain käyntiin. Nostettiin käynnistä laukka, ihan ponteva nosto se olikin, laukkakin eteni ihan tarpeeksi. Siirtymä raviinkin oli hieman turhan hidas. Tällä kertaa taisin hylätä käyntiinsiirtymät täysin, tein vain voltteja ja koitin pitää pakan kasassa jottei laukkailtaisi yhtään ylimääräistä. Elvis räpelsi edelleen menemään, mutta pitäytyi sentään asteen hitaammassa askellajissa. Seuraava laukka sujui suunnilleen samaan tapaan, taisin tämän jälkeen heittää raipankin pois - poni tuntui aivan tarpeeksi reippaalta.
Raipan hylkäämisen jälkeen tehtävä lähti sujumaan hitaasti mutta varmasti. Koitin hakea sen vakaan ja tasaisen kouluratsastajaistunnan jota ei järkytä mikään mahti maailmassa. Jutustelin rauhoittavia ponille, kääntelin hiukan voltteja. Tehtiin myös niitä siirtymiä. Aikalailla samalla menestyksellä ne sujuivat kuin alkutunnista, mutta tulipa edes jotain käyntiin verrattavaa. Aloin saada Elviksen kuulolle, ravi rauhoittui eikä enää kipsuteltu sillä tavalla pois alta. Uskalsin alkaa ottaa laukannostotkin ihan ravista.

Täytyy sanoa että olin hyvin tyytyväinen niihin ravinostoihin, Pulla ei edes yrittänyt lähteä omin tuumin laukkaamaan, vaan aina odotettiin nätisti minua. Aina riitti joko istunnan pyöräytys tai pienen pieni pohjeapu. Laukkakin oli sitä aktiivista (ehkä liiankin?) ja etenevää iloista puksutusta. Itse istuin läpi tunnin ihan kohtuu kivasti, hieman mä hetkittäin pompin kun vauhti kiihtyi liiaksi ja jalat nyt eivät meinanneet kulkea mukana ollenkaan. Vain muutamien askelien ajan sain jalustimet pidettyä nätisti jaloissa ja jalatkin paikoillaan.

Vaihdettiin suunta ja otettiin oikealle pari nostoa. Ravissa homma hajosi taas hiukan, lähdettiin kipsuttelemaan ja poni vähän jännittyi. Mutta laukat olivat entistä parempia. Taisin ottaa tähänkin suuntaan nostot ravissa, ja oi että. Niin rauhallisia ja nättejä nostoja, kiltisti avusta nostettuna. Laukkakin oli hyvää, ei turhan kiireistä. Oli aina ihan taputeltava Elvistä kun niin kiltisti vaivautui laukat nostamaan.
Ei kai niissä nostoissa mitään sen ihmeellisempää ollut. Mutta tuntuivat pirun hyviltä, kun koko tunnin erinäisen skitsoilun jälkeen saatiin jokunen laukannosto tuollaisella rentoudella. Superhienoa!

Kiitos ja kumarrus

Käveltiin sitten vain loppukäynnit.
Marianne naureskeli ponin säpäkkyydelle.
Siis olihan tämä ihan vaihtelua, pitkästä aikaa tällaista lapsekkuutta. Ihan hauskaa. Mutta kyllähän hiukan pienempikin reippailu riittäisi, meillä oli välillä aika hankalaa kun poni vain kipitteli miten halusi. Vaan kehitystä, kehitystä. Ainakaan minä en tänään roikkunut etukönössä kiinni ohjassa koska poni on kauhean "hurja". Näin ollen ponikin saatiin hiukan paremmin rauhoittumaan kuin silloin joskus.
Mutta mutta, olin minä tyytyväinen. Hieman oli hankaluuksia itseni kanssa, eikä aina saatu ihan täydellistä harmoniaa kun ponia jänskätti. Kuitenkin laukoissa tuli mageeta pätkää, saatiin raveihinkin rennon puoleista Pullaa. Olin minä varsin tyytyväinen. Ja poni nyt on aina kiva, hih.

Käveltiin, Elvis päätti hiukan pelätä Vinskiä. Huih :D
Mentiin sitten keskelle ja käveltiin tallille. Pullava oli kauhean sympaattinen kävellessään rennon rauhallisesti perässä. Riisuin sen varustuksestaan ja mentiin pesulle. Keskiviikonahan mulla oli Jonna apuna, Elvistä kun ei viitsi sitoa siihen puuhun kiinni kun suihkutellaan. Tänään ei tallista löytynyt niin potentiaalisia kiinnipitäjiä, joten päätin kokeilla selviytyä yksin. Ei siinä oikeastaan ongelmaa edes ollut, hieman jouduin maanittelemaan että poni suostui tulemaan suihkupaikalle ja vähän me keskusteltiin siitä, voiko poni ihan omin luvin marssia kesken kaiken pois. Muuten onnistuttiin, sain ponisen suihkuteltua ja kuivattua. Sen jälkeen kävin heittämässä otuksen tarhan puolelle ja siirryin vähän kuvailemaan.

Viimeisellä tunnilla pääsin sitten taluttelemaan Kitty-ponia. Innokas pieni paksukainen se olikin, käytiin vähän maastossakin ja hyvä fiilikseni vain jatkui.
Tunnin jälkeen kun vietiin Kittyä tarhaan, pääsin jopa leikkimään suurta poninmetsästäjää, kun löysimme Lakin tarhan ulkopuolelta. Siinä se pieni kirjava söi aivan tyynen rauhallisena. Antoi se kyllä kiinnikin, heti ilmaistuaan mielipiteensä asiasta ja saatiin heitettyä pienet ponit tarhan puolelle.

Sitten vain kotiin, ja huomisen jälkeen poniset pääsevätkin viettämään lomaa. Oikein kiva heille. Meille ei välttämättä niinkään, mutta kuten sanottua, ehkä me selviämme.

Nyt heihei.
Ja tosiaan, toivon että ne videot nyt ylipäänsä näkyvät. Minulla näkyvät, mutten jaksa kirjautua youtubesta ulos tarkistaakseni, näkyvätkö ne muillakin. Kun en todellakaan tiedä mitä se sivu tällä hetkellä leikkii siellä.

On pitkä kuuma kesä

"Ota meistä yhteiskuva" they said..

Jonna oli tosiaan kuvaamassa :D 

Ja pistetään heti kärkeen mun lyhyt ja karmealaatuinen videokooste.

Huh hellettä. Olen ihan tyytyväinen. Tosin töissä en kovin mielelläni näillä keleillä olisi. Enkä voi väittää, etteikö kymmenen astetta pienempi lämpötila olisi ihan kiva lauantaina. Hauskaa on myös se, että vaikka helteitä on ollut vasta nämä pari päivää, niin silti olen täysin sitä mieltä että nyt on se pitkä kuuma kesä ollut ja mennyt, lisähelteet olisivat vain kummallisia. Nyt kun tulee taas talvi ja kylmä.

Ihan näiden kolmenkympin helteiden ansiosta, olin jo kotona päättänyt että tänään on ilman satulaa päivä. Ehkä olisin harkinnut, jos jostain syystä olisin jollekin Vinski/Jack/Sakari-linjalle joutunut, mutta muussa tapauksessa en suostunut edes harkitsemaan hevosen satuloimista näissä lämpötiloissa.

Muut olivat (yllättäen ;) ) samalla linjalla kanssani, koko päivänä tasan yksi ihminen meni sen satulan kanssa. Kuvailin hieman, kävin punttailemassa porukkaa kyytiin, duunailin kaikkea. Nautin auringosta, nyt kun siitäkin saattoi oikeasti nautiskella.
Aivan. Ja mullahan oli tänään tuo Elvis, keltainen Pulla. Vain minun kanssani, tunnilla myös Evita, Jack, Kaisa, Pomo ja Kitty. Poni oli jo karsinassa, joten kävin vain hiukan harjailemassa sitä. Kovin nuutuneen näköinen herrasmies siellä seistä tönötti, ei poni nyt varsinaisesti näyttänyt hyppivän riemusta.

Onni on yksinkertainen asia. 

Se on pieni ja keltainen. Karvainen ja suloinen. 

...Ainakin sisäisesti.

Mulla oli hyvä fiilis. Tiesin ettei tänään tulisi ongelmia, tänään ei tarvitsisi surkutella. Elviksellä ilman satulaa, mikäs sen mukavampaa. Ja oikeasti, on lämmintä, on poni, mennään ilman satulaa. Vain fiilistellään tätä lyhyttä kesää. Ihan mahtavaa.
Vedin ponille suitset päähän ja lähdettiin käpsyttelemään kentälle. Poni lyllersi oikein nätisti perässä, mitä nyt kävi syömässä kun meikäläisen keskittymistä häirittiin.
Heh, järkytin ponin mielentilaa syvästi ja yritin parkkeerata sen tuolin viereen. Hui, se jos mikä oli ihan hirveä idea "kun niinku mä en voi tohon nyt mennä, tuoli syö mut, aita syö mut, kaikki syö mut!". Sen jälkeen kokeilin ihan piruuttaan myös hypätä Elviksen selkään. Mahasta jäin kiinni, niin lähellä ja silti niin kaukana. Lopulta minut heitettiin selkään, itse heitin kengät jaloista ja sitten lähdettiin kävelemään.

Tänään oli rauhallinen päivä. Kuten ehkä arvata saattoi, me vain humputeltiin ja käveltiin paljon. Kyllä sen ponista huomasi että turhan kuuma sille tuli, raukkaparka oli muutaman raviaskeleen jälkeen sieraimet tötteröllä.
Alkukäynneissä otin lähinnä voltteja ja koitin itse selviytyä hengissä. Tuntui että aivot sulivat päähän ja poninkaan työskentelymotivaatio ei ihan ollut sitä parasta luokkaa. Hiukan keltuainen tykkäsi vajota uralle ja kääntäminen oli hieman hankalaa varsinkin alkutunnista. Saatuamme yhteisen sävelen, ei hommassa ollut enää ongelmia. Tiedä häntä sitten - joko ponia vain otti päähän tuo kuumuus eikä se sen takia jaksanut ihan hurjan tarkasti totella tai vaihtoehtoisesti olin itse niin vinossa ja kuuman kangistama, etten saanut oikealla tavalla edes pyydettyä. No, tärkeintä on että pian löytyi joku tatsi ja saatettiin zombeilla yhdessä. Oikeaan suuntaan kulkien.

Volteille poni kääntyi ihan ookoosti, välillä meinasi olla hankalampaa. Koitin itse myös etsiä jotain asetuksen tapaista. Ei se läpi mennyt, en kyennyt itse pyytämään tarpeeksi. Kelpuutin tänään kuitenkin sen, että nokka kääntyi ja pysyi edes suunnilleen koko voltin oikeassa suunnassa. Ei noissa lämpötiloissa voi viilata pilkkua. Tai ainakaan ei halua.

Elvis muuten oli tosi reipas ja railakas heti alkutunnista :D Kyllä hän myöhemmin lösähti, mutta alkuun poni oli niin järkyttynyt siitä penkistä, jonka takia Pulla suorastaan sipsutti ja kipsutti eteenpäin, välillä hypähdettiin ravinkin puolelle kun poni oli niin herkkistä, niin herkkistä. Hah, just niin tätä, ollaan niin taiteilijasielua että vedetään herneenpalko keuhkoihin asti kun ilkeä ratsastaja täti yrittääkin kuskata pienen ponin lähellekin jotain hirmuisen kamalaa tuolia.

Kuvakokoelma aiheesta "meikäläinen derppaa". Poni nyt lähinnä häpeää :D 

P.S. Huomatkaa kuinka pieneltä näytän tuossa ekassa kuvassa - ihan kuin pieni ponityttö. 

Lähdettiin ottamaan kevyttä ravia hieman ympäri kenttää pyörien. Ravimme tahti oli ehkä hieman rauhallisen puoleinen, mutta kesäpäivän ilman satulaa humputteluun se oli ainakin minun mielestäni täydellisen riittävä. Välistä mulle meinasi iskeä paniikki kun istuminen olikin yllättäen mahdotonta. Suurimman osan ajasta istuin kuitenkin kuin tatti, ilman ongelmia ja saatoin lähinnä vain fiilistellä ja killua kyydissä. Ravissakin oli alkuun pieniä kääntämisvaikeuksia, mutta kun selvisimme niistä alkoi homma toimia hyvin helposti. Tein jonkun verran voltteja ja ympyröitä, asettelin parhaani mukaan. Sen lisäksi yritin tapella itseni kanssa, on se suorana pysyminen hirveän vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
Ravi oli oikein mukavaa köpsöttelyä. Siirryttiin käyntiin, vaihdettiin suunta ja käveltiin hetkinen. Sen jälkeen ravailtiin hiukkasen myös toiseen suuntaan. Ja jälleen välikäynnit ja juomatauko.

Ferrari :D 

Täti ajaa mopoa - poni kaahaa silmät ummessa. Huomatkaa myös mun kauhistunut ilme.

Hieno ponimus (:

Lopuksi otettiin sitten laukkaa. Iloista ja railakasta laukkaa, ei sitä edes huomannut että oli muka jotenkin kuuma. Laukat aloitettiin vasempaan kierrokseen ja pisteltiin vain menemään.
Ensi alkuun laukannostot olivat vähän veteliä. Ei noussut ihan suoraan käynnistä, laukka oli sellaista peruspuksutusta eteenpäin. Minä tosin istuin megamageesti ja äärettömän helposti. Ongelmana oli tosin se, että aina Pulla kaarsi pois uralta. Minä kun koitin laukata suoraan koko pitkän sivun, niin poni oikaisi puolet kentästä. En tiedä, ehkä se väisti sitä keskiporttia tai jotain. No, monen monta laukkapätkää meni oikoen, aina Pullan kaartaessa lähdin vähän pomppimaan ja jouduin hakemaan etten tipahtaisi sieltä kesken kaiken alas.
Lopulta kuitenkin yritin ulko-ohjalla vähän "väkisin" johtaa oikeaan suuntaan. Silloinkin vielä kaarreltiin, mutta ainakin poni sai ajatuksen siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Tämän ansiosta pari viimeistä laukkapätkää tulivat suoraa uraa laukaten. Niissä minäkin oikein keskityin istumaan suorana, katsomaan eteen ja pitämään ohjat tuntumalla (kovin helposti heitin kädet kaulalle jotta saisin tukea). Toisen pätkän aikana sain ponin jopa vihdoin ja viimein innostumaan. Meikä kiikkui kyydissä välillä jaloilla puristaen ja iloisesti maiskutellen. Käänsin jonkun ylisuuren ympyrän ja keltainen oli ihan innoissaan kun pääsi laukkaamaan pidempää pätkää.

Vaihdettiin suunta ja nyt Elvis oli ihan tulisilla hiilillä. Niin innoissaan pieni otus oli nostamassa sitä laukkaa, laukannostot muuttuivat erittäin railakkaiksi ja vauhtiakin löytyi välillä niin paljon että tätiä hirvitti kyydissä. Koitin nostaa aina mahdollisimman pienin avuin, pelkällä ajatuksella näin sanoakseni. Silti suurin osa tämän suunnan nostoista oli sitä luokkaa, että poni räjähti turhankin reippaasti, jolloin minä jäin metrin jälkeen ja kauhistuin joka kerta, että nytkö minä sitten tipun tuolta takapuolen yli kenttä hiekkoihin. Ainakin melkein.
No, laukattiin hyvin ja kivasti. Pysyin kyydissä hyvin, ajoittain hieman taistelin jotten liukuisi. Poni oli innokas ja pisteli ihan ykkönen silmässä siellä menemään :D Mua jännitti moinen vauhti, mutta olin superylpeä itsestäni kun pysyin selässä.

Tämän iloisen laukkailun (kaahailun) jälkeen jäätiin loppukäynteihin. Siinä piti tietenkin hommata erinäistä jännitystä - Elvis meinasi kaksi kertaa lähteä ihan kunnolla menemään ja toisella kerralla se oli näääin lähellä etten olisi pudonnut sieltä. Pienten hurjasteluiden jälkeen poni rauhoittui kävelemään ja käppäiltiinkin vain ympäri kenttää vähän miten sattui.

Jonna kuvaa?

Oli kyllä kiva tunti :) Mukavaa vaihtelua tähän viime aikojen tasapaksuun epäonnistumiseen. Elvis on niin kovin kiva, hih. Meni hyvin, minä pysyin kyydissä, poni oli vallan hieno. Vaikka hieman oli hakemista niin silti löydettiin ajoittain jotain pyöreyden ajatustakin ja kaikkea.
Elvis on mainio poni. Oikeasti on tosi sääli, että Elvis on "se helppo poni". Meinaan vain, jos se olisi vaikea poni, niin sitten ei olisi niin suuri ongelma mennä sillä koko ajan. Nyt kun Marianne taitaa lähinnä ajatella tämän siten, että haluan mennä Pullalla koska se on niin helppo.
Helppous on suhteellinen käsite. Se on hyvin tärkeä poni.

Keskelle ja alas selästä. Poninen talliin, sieltä hän pääsi nopeasti pesulle. Sitten vain kotiin päin.
Heissan (:

With Nobody To Love ~

Pahoittelen näistä masenteluteksteistä. Sinäänsä on pieni ristiriita - mä olen iloinen kun pääsen taas ratsastamaan. Mutta mua masentaa tämä touhu, mistään ei tule mitään..

Tämä päivä alkoi niin surkeasti kuin vain on mahdollista. Kaikki mikä voi mennä pieleen, varmasti myös meni. Sen ansiosta olin jo valmiiksi kyrpiintynyt koko elämään kun minä varttia vaille kurvailin tallin pihaan.
Ei siinä mitään, mä olin kuulkaa miettinyt että olen valmis menemään (lähes) millä vain. Mä voisin yrittää vaikka sen Pompelinkin kanssa, mä voisin yrittää (lähes) minkä kanssa vain. Uskoin että saisin asiat rullaamaan tällä ajatusmaailmallani. Kipitin taulua lukemaan.

Evita. Siis E-vi-ta.

...

Evita, jolla ratsastetaan näin.. Köhköh.

Kuten sanoin, olin valmis menemään lähes millä vain. Ainoastaan en tuolla perhanan Muumimammalla. (Okei, Kaisa-mammalla vielä vähemmän.) Olin menettänyt kaiken toivoni positiivisuuden suhteen jo taulua lukiessani, joten menin harvinaisen maahan hakattuna harjaamaan sitä Evitaa. Kiireimmän kaupalla heitin sille suitset päähän ja keksin kysyä voisinko mennä sillä edes ilman satulaa. Meinaan vain, ehkä saisin pidettyä yllä jotain positiivisuutta. Sitä paitsi, se rungoton satula on maailman karsein istua. Ja olin muutenkin halunnut mennä mammalla ilman satulaa, se kun on niin jykevä. Vaikka vähän epäilinkin kyydissä pysymistaitojani, Evitan selässähän on jo satulankin kanssa jotenkin hankala roikkua.

Sainhan mä mennä. Käveltiin kentälle, Marianne vippasi mut kyytiin. Ei se hevonen niin leviä ollutkaan kun ei ollut penkkiä välissä. No, selkä oli ainakin ihan mukava ja kaikkea, tunnillakin olivat vain Sakari, Vinski ja Elvis. Ja käytettiin vielä koko kenttääkin, voi sitä tilaa.
Kaikki alkoi näyttää jo valoisammalta ja ajattelin että voisinhan minä nyt yrittää löytää sen positiivisuuden, olisihan se ihan kiva saada tuo kirjava tynnyri kulkemaan hyvin.

Näiden iloisten ajatusten siivittämänä lähdimme kävelemään.
Eikun siis matelemaan. Evita siirteli lapioitaan eteenpäin niin laiskasti, kuin pieni poni vain voi. Minä kiikuin selässä, koko ajan ihan vinossa, ja kauhistelin hidasta möngerrystämme. Aloitinkin ihan vain vauhdittamalla käyntiämme. Alkuun koko homma oli suunnattoman toivotonta :D Minä painoin pohjetta -> heppa ei edes huomaa sitä. Minä maiskuttelin -> heppa ei edes huomaa. Minä täräytin pikkasen raipalla -> Evita oli lähteä raviin, käveli noin kaksi askelta reippaasti, sitten hyytyi taas. Hah. En luopunut toivosta, vaan päätin että Muumimamman on lyllerrettävä reippaammin eteenpäin. Aikani sain pohkeilla tumputtaa ja raipalla lätkiä, mutta lopulta raskas työni palkittiin ja Evita oikeasti lähti kävelemään. Se eteni mukavan reippaasti ja oli oikein kiva. Tehtiin hiukan voltteja ja ympyröitä, hain hieman asetusta mutta tunsin olevani turhan hukassa. Sainpahan heppasen kääntymään, sekin oli hyvä. Joo, olin ihan tyytyväinen. Tosin ne mun kädet vamoilivat. Siis ihan naurettavaa, koko ajan käsi oli liian suorana, liian vinossa, liian korkealla ja tuntuman pitäminen oli mahdottomuuden multihuipentuma.

Se alkoi kyllä siis ihan hyvin. Mutta sitten lähdettiin iloisesti väistelemään.. No ei, kyllä mä vielä ajattelin että tästä tämä jatkuu kivasti, olenhan mä Evitan saanut tosi hienosti väistelemään silloin joskus.
Aloitettiin väistättämällä takaosaa uran sisälle. Sanalla sanoen toivotonta. Evita käveli reippaasti, se oli tosi kiva. Mutta herran jestas - eihän se hiljentänyt. Mä taidan tarvita jonkun intensiivikurssin "Hei, näin sitä hevosta hidastetaan". Joo, mä yritin hidastaa ja ottaa pidätteitä. Evita vaan ei hiljentänyt. Sitten jos koitin tehdä sitä väistöä, niin eihän se muuta kuin hiihtänyt kovempaa eteenpäin.

Marianne auttoi meitä, tositosi paljon. Pidäte, pidäte, hiljennä, hiljennä. Minä hiljensin ja hiljensin. Joskus sain sitä hiukan hidastettua, sitten kun koitin taas väistättää niin eikös me lähdetty uudelleen kipittelemään eteenpäin. Kun sä kaikkesi yrität ja silti se ei onnistu. On se vähän tuskallista. Ei varmaan askeleen puolikastakaan saatu onnistumaan, suurimmat onnistumiset olivat niitä hetkiä kun se heppa hiljensi hetkeksi. Jee.
Sitten mun piti tehdä muutama takapäänsiirto ihan pysähdyksestä. Sain kirjavaisen pysähtymään ihan kivasti, mutta ne "siirrä takapää" muuttuivat jotenkin kummallisesti, ja aina lopputuloksena oli se, että Evita lähti suunnilleen suoraan sivulle päin koko kroppansa kanssa. Mä en vain saanut pidettyä sitä etupäätä paikoillaan. Vaikka ei sillä, olihan tämäkin jo parempi, edes jotain tapahtui.

Jatkoimme väistölinjalla, nyt otettiin keskihalkaisijalta väistöä uralle. Ensin väistettiin oikealle.
Me menetettiin se kaikki. Pieninkin onnistuminen vain katosi. En saanut sitä hevosta välillä kulkemaan edes suorana sitä keskihalkaisijaa. Kun koitin väistää oikealle, poni lähinnä keksi lähteä rilluttelemaan vasemmalle. En saanut sitä estettyä, joten pyörittiin pitkin kenttää kuin idiootit. Musta tuli aika epätoivoinen, suorastaan itketti. Poni ei kulkenut suoraan, se ei kääntynyt, se ei väistänyt. Se ei tehnyt mitään - ainoastaan kuljeskeli vähän missä mieli. Joskus sain ehkä puolikkaan voltin tehtyä johonkin ja ehkä muutaman kerran päästiin se keskihalkaisijakin oikeaan suuntaan kuljettua. Kaikki muu kuitenkin oli sen sortin pelleilyä, ihan samanlaista kuin sen Pomon kanssa keskiviikkona. Mua itketti. Jotenkin mä kai halusin kuvitella, ettei jonkun Evitan kanssa voi olla näitä ongelmia. Kai mä halusin kuvitella että mä edes jonkun hevosen saisin kääntymään ja kulkemaan suoraan.
Sitten käy taas näin. Mä olen neljä vuotta ratsastanut, ja on näin rehellisyyden nimissä sanottava, että koko maailmasta ei varmasti löydy yhtä pitkään ratsastanutta, joka olisi näin perkeleen huono. Mä en kestä. Ja sitten pitäisi vielä iloita pienistä asioista, ei olla niin perfektionisti. Kun ihan tosissaan, jos mun taso on tällä hetkellä jotain luokkaa "pysyn ehkä selässä kaikissa askellajeissa jos hyvin käy, mikään muu ei onnistukaan", niin ei voi kyllä paljon sanoa että tässä naurattaisi. Kai mä haluaisin kuvitella, että mä osaisin edes jotain. Ehkä se on sitten liikaa vaadittu, ehkä mä en osaa edes hiljentää tai kääntää. Yhtäkään hevosta. Jippii.

Lähdettiin väistelemään vasemmalle. Meitsi vuodatti karvaita kyyneliä, Evita tinttaroi missä sitä huvitti, yhtäkään askelta mitään väistöntapaistakaan ei syntynyt. Mun teki mieli luovuttaa ja taluttaa sitä hevosta lopputunti.
Kunnes sitten. Minä itkin vuolaasti, Marianne koitti käskeä leikkimään zeniä. Sitten mä vain yllättäen suurimman tunnekuohuni vallassa päätin keskittyä. Keskittyä joka solullani. Olin niin hidas, että tunsin ajankin pysähtyvän. Me käveltiin lyhyt sivu, käänsin Evitan keskihalkaisijalle. Sitten mä vain suljin silmäni ja istuin siinä. Marianne huuteli jotain pohkeista ja hidastuksesta, joita yritin parhaani mukaan kuunnella. Kuitenkin halusin vain rauhoittua, hidastaa kaiken äärimmilleen.
Mä istuin ensin hiljaa paikoillaan. Mä pidätin ohjalla, käänsin katseen (no, silmät kiinni :D Mutta pään käänsin), pidin pohkeet lähellä. Sitten jokaisella raajallani mä keskityin vain väistöön ja siihen oikeaan suuntaan. Mä tein niin hitaasti, niin rauhallisesti. Mä tunsin että katseen poistaminen auttoi. Sitten Marianne alkoi huudella hyvää ja jaata. Itsekin tunsin että jotain saattoi tapahtua. Kaksi askelta, kuoleman loivaa väistöä. Kaksi askelta. Ilman sitä, että Evita olisi kesken kaiken kääntynyt väärään suuntaan toisten perään.

Lopun kierroksen mä jatkoin itkemistä, toistin saman väistöllä. Kaksi askelta.
Samoin seuraavalla kierroksella. Loppuun asti. Se oli se kaksi, ehkä kolmekin askelta. Ja oikea suunta loppuun asti. Jotenkin tuntui että se lohduttomuus auttoi mua, vaikka olin suunnattoman onnellinen niistä askelista ja hetkellisestä onnistumisesta, niin en silti halunnut lopettaa sitä itkemistä. Se auttoi.

Jatkettiin väistöä, lähdettiin nostamaan laukkaa aina väistön jälkeen. Mua hieman jännitti - eihän me edes ravattu ja sitten pitäisi nostella kirjavalla laukkoja ilman satulaa! Herranen aika.
Mutta joo. Epätoivo palasi, nyt mun oli keskityttävä siihen laukkaankin, en voinut poistaa katsetta. Sen takia aloitettiin taas sählääminen, hilluttiin ihan väärässä paikassa ja muuta yhtä mukavaa. Mua alkoi taas oikeasti ärsyttää kun heppa ei mennyt mihinkään eikä väistöistä tullut mitään. Luovuin jossain vaiheessa väistöistä täysin ja yritin saada Evitan edes uralle jotta voitaisiin laukata. Paino sanalla yritin..
Sain silti joitain laukkoja nostettua, hieman mentiin sitä raviakin.
Ei se laukka nyt huonoa ollut. Evita nosti tosi hyvin, ihan käynnistäkin välillä. Meitsi taas istui ja pysyi kyydissä. Välillä just ennen laukannostoa mä vähän kökötin edessä, mutta muuten istuin aika mageesti. Ei ollut mitään ongelmaa ja raviin siirtymätkin istuin aika hienosti.
Eihän se laukka nyt mennyt lainkaan sinne minne piti ja tippui alaskin liian usein. Mutta pysyinpä kyydissä ja sain laukattua. Se on hyvä.

Iinan kuva ja moust derpein ratsastaja.

Käveltiin vain loppukäynnit. Minä luovutin, köpöteltiin miten Evita halusi. Ainoa mikä oli kiellettyä: keskellä seisominen. Sitähän mamma yritti tietenkin harrastaa ihan onnessaan.
Että mun pitäisi kuulemma pysyä rauhallisempana. Jep, varmaan. Ehkä. Mä en vaan jaksa. En kestä. Se ensimmäinen tunti Pomolla meni vielä, vaikka se kökköä olikin. Tämä on nyt kolmas tunti, ei ihan putkeen mutta kumminkin.
Mä en ollut tyytyväinen. Alkukäynnit olivat kivat, Evita-mamma liikkui ja oli reipas, hih. Laukka oli kivaa kun meitsi pysyi kyydissä. Ja hei, nyt olen mennyt Evitallakin ilman satulaa! Yksi uusi, suunnilleen hevosen puolella oleva, ratsu kokeiltu. Mutta muuten, ihan hirveää. Mä sain Evitan kovetettua ihan hirveäksi, mistään ei tullut mitään. Itkuparku.

Mä olin tosi vihainen itselleni. Miten ei osaa. Ruoskin itseni raidalliseksi ja pelottelin Evitaa.
Sitten mentiin keskelle ja alas selästä. Evita jatkoi, joten hänelle tultiin iskemään satula. Sitten nuo lähtivätkin kaikki maastoon.
Sain jonkin aikaa olla ihan yksin tallissa. Sittemmin pääsin auttelemaan sekä Nikkis että Laki-ponin kuntoonlaitossa. Taluttamaankin pääsin, ensin Lakin kanssa koitettiin juosta kilpaa (poni oli löysä!) ja Nikkiksen kanssa lähinnä tsiikailin ettei se tee mitään totaalisen pöljää. Lopputunnista nämäkin pienet lähtivät maastoilemaan, me mentiin Nikkiksen kanssa edellä, Marianne ja Laki tulivat perässä. Mulle tuli hyvä mieli siinä autellessa. Ja Nikkis on kovin söpö pieni keltainen :)

Hyvä sentään että jotain hyvää mieltä sain aikaiseksi. Tässä on taas liian monta päivää välissä. Ennen kuin pääsen keskiviikkona taas pahoittamaan mieleni ja munaamaan totaalisesti. Siihen asti, näkemiin.

Mafiani ratsastaakin vain Pomon näköisillä poneilla

Vaikka niin mä taisin sanoakin. Että ei se mun mafia niinkuin Pomolla ratsasta, eiei. Vain Pomon näköisillä poneilla.

Siis kun joo ja että. Se on tuskastuttavaa. Ihan oikeasti. Siis mä olen Pomolla mennyt ensimmäistä kertaa ehkä kolme ja puoli tai jopa neljä vuotta sitten. Mulla on oikeasti ollut ainakin se kolme ja puoli vuotta aikaa kehittyä sen kanssa. Mä olen mennyt sillä hyvinkin paljon, vaikka taukojakin on ollut.
Mä olen mennyt sillä paljon, mä olen mennyt sillä pitkään. Kaiken järjen mukaan voisi kuvitella että se silloin sujuisi - edes mun omalla tasollani.

Kaikkeahan saa toki kuvitella. Mua ärsyttää ihan suunnattomasti se, että mä en ole Pomon kanssa kehittynyt yhtään. Meinaan oikeasti. Ei se tällä hetkellä mene yhtään sen paremmin kuin silloin kolmisen vuotta sitten.
Okei okei, pikkasen liioittelin. Nykyään se nostaa laukan ja laukka on muutenkin helppoa. Sitä se ei silloin ennen ollut.
Sen lisäksi saan ponin kevenemään, aiemmin ratsastelin aina kädet kipeinä kun se vain painoi ja painoi.
Siinä se sitten olikin. Se ei käänny yhtään paremmin kuin silloin joskus. Se ei vieläkään pysähdy, hidastukset ovat yhtä huonoja kuin ennenkin. Poni ei käytännössä ikinä kulje siten, että voisi edes erehtyä luulemaan ratsastajaa muuksi kuin ensimmäistä kertaa selässä rytkyväksi aloittelijaksi.

Ja ylipäänsä kun miettii tätä onnistumisprosenttia. Suurin osa tunneista on pelkkää tahkomista ja taistelua. Suurimpana osana tunneista tapellaan ihan perusasioista. Sitten kun joskus sattuu onnistumaan, niin se onnistuminenhan tarkoittaa käytännössä sitä, että poni kääntyy lähes aina kun pyydän, pysyy reiteillä ja oikeassa askellajissa. Mitä luulette, silloin kolme vuotta sitten ei kyllä olleet hyvät tunnit yhtään tuon huonompia ja huonot tunnit olivat kyllä ihan yhtä surkeita.
Kaikkien muiden hevosten kanssa on menty eteenpäin, yhdessä. Pomon kanssa ei. Ainoastaan se erottaa nykyisen ja entisen Pomo ratsastelun, että nykyään minä pysyn kyydissä paremmin, eikä edes jännitä (ainakaan ihan aina).

Ähh. "Ole positiivinen". En taatusti ole. Se että laukka sujuu paremmin, mua ei jännitä ja poni kantaa päänsä, ei nyt ihan ole riittävä kehitys kolmeen vuoteen - varsinkaan jos kehitys puuttuu täysin niiltä "näin käännät ponin" ja "näin pysäytät ponin" -osa-alueilta.
Mielestäni en edes liikoja pyydä. Haluaisin vain, että poni käytännössä joka tunti kulkisi kohtuu nätisti oikeilla reiteillä, oikeassa askellajissa ja pysähtyisi vielä kaiken huipuksi. Muuten ei ole väliä millaisena kirahvina se juoksisi aitojen läpi, kunhan edes nämä ihan pienet perusasiat onnistuisivat. Edes jotenkin.
Ei. Ei niin mitenkään. Mä en ymmärrä. Enkä mä jaksa.

Joo, ei tässä muuta, päätin että jos jonain päivänä Pomon kanssa alkaa oikeasti sujua (lue edellinen) niin alan kyllä käydä kirkossa ja palvoa jumalaa. Kuten ehkä huomaa, en usko moisen tapahtuvan.
Mutta hei, kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Mä kuitenkin edelleen haluan oppia ratsastamaan Pomolla. Kun sujuu, olen tyytyväinen. Kaisan kanssahan on kaikki toivo mennyttä, kun mua ei voisi vähempää kiinnostaa osaanko ratsastaa sillä vai en.

Mutta mutta. Toivotontahan tämä on. Joskus sanoin ettei Pomo ole mun tyylinen. Nyt en voi kuin alleviivata ja korostaa sen. Jokin meidän jutussa ei vain toimi. Jotain tärkeää mä en osaa, enkä pysty vieläkään sisäistämään. Huoh.

Mutta onneksi näytetään edes pirun tyylikkäiltä.

Kuten arvasitte, oli mulla Pomo. Se oli ensimmäisellä tunnilla ja meidän tunnillamme olivat myös Jack, Vinski, Evita, Simo ja Elvis. Minä hieman kuvailin, auttelin. Tein kaikenlaista yleishyödyllistä. Ja valmistauduin toki myös suureen koitokseeni. Mä uskoin että tänään sujuisi. Yleensähän se menee niin että tauon jälkeen ensin on vaikeaa, sitten lähtee sujumaan ja pian alkaa taas vaikeus. Ja kun lauantaina sujui, niin oletin että olemme jo päässeet taukovaikeuden ohi.
Menin laittamaan Pompelin kuntoon, hän nautiskeli kun harjasin. Hih, on se söpö, tietyistä kohdista harjaaminen on niiin hurjan kivaa. Asiaan kuuluvasti mahan harjaaminen olikin sitten maailman tyhmintä puuhaa, samoin kuin satulavyön kiristäminen. Olimme sentään hetken kavereita.

Käpsyteltiin kentälle ja kiipesin selkään. Lähdettiin kävelemään kun meikäläinen vielä pohdiskeli jalustinten syvintä olemusta. Olin ihan vino, ihan koko ajan. Tuskallista.
Aloitin käynnissä hakemaan sitä reipasta ja etenevää tahtia. Mahdollisimman suurta käyntiä. Pompeli oli ihan okei, kyllä se lähti etenemään ja minä pääsin hyvin keikkumaan liikkeen mukana. Kuitenkin jo alkukäynneissä alkoivat ongelmat. Poni ehkä eteni hyvin - mutta luulitteko todella että se muka kääntyisi. Hah, naurettava ajatuskin. Me kynnettiin sitä metrin syvyistä uraa, välillä sain juuri ja juuri koukittua herran ylös vain sitä varten, että hän voisi vajota takaisin yhden sivun kuljettuaan. Volttien ja ympyröiden kääntäminen tuntui täysin heprealta, vaikka vielä alkukäynneissä taisinkin saada jokusen käännöksen taiteiltua.
Mariannen palattua jäätiin kentän puoliskoille, minä, Elvis ja Jack peltopäähän. Käveltiin vain hieman, etsittiin tuntumaa.
Aivan liian pian oli vuoro siirtyä kevyt raviin.

Se alkoi ihan hyvin. Pomo tosin meinasi aloittaa ravit juoksemalla aidasta läpi, mutta kun liikkeelle päästiin niin se oli ihan okei. Puksutettiin eteenpäin, päästiin ehkä hetkittäin ylös uralta. Jippii.
Ei siinä kuitenkaan kauaa mennyt, ennen kuin se pienikin onnistuminen vain katosi. Siis ponihan ei kääntynyt. Ei edes vahingossa. Minä yritin, tahkoin, tein kaikkeni. Mikään ei toiminut. Vaikka kuinka yrittäisin miettiä mitä muka tein lauantaina eri tavalla, niin en keksi. Silloin se lähti heti menemään, sujui kivasti.
Tänään.. Ei mitenkään.

Kevyt ravit olivat yhtä tahtojen taistelua. Minä heiluin, huojuin, hyvin ja pompin siellä. Koitin olla rauhassa, tehdä rauhassa. Koitin saada meille vauhtia, koitin olla keskittymättä mihinkään. Mikään ei silti parantunut. Olin täysin hukassa. Jalustimet katoilivat, mua ärsytti, poni vain kynteli uraa pitkin (paitsi silloin kun se lähti juoksentelemaan muiden perään) jnejnejne. Mä en kykene edes analysoimaan tätä. Yksinkertaisesti mä en vain osannut. Mä olin täydellisen hukassa.
Ja kuinka se voikaan ottaa päähän. Se meni lauantaina "hyvin". Se sujui. Oli hetken jopa illuusio että se oli helppoa. Ja kappas vain! Kuluu muutama päivä ja yllättäen poni ei enää pysy edes käynnissä poissa uralta. Mm-m, nii-in. Missä vika? Kun en todellakaan tiedä.

Marianne käski etsiä tahtia, jättää kääntämisen. Sen takia me sitten possujonoiltiin siellä. Todella mahtavaa etten paremmin sanoisi. Suorastaan hupaisaa.
Pompom ei tietenkään edes halunnut hiljentää, vaan se halusi kipitellä aina etummaisen perässä. Välillä se ei edes jaksanut seurata edessä kulkevaa, vaan lähti oikomaan kentän keskeltä jonkun perään. Hauskinta oli se, kun vedeltiin kierrostolkulla siellä keskellä - minä en sitten tehnyt yhtään mikään kun mikään ei toiminut ja Pomo taas ei jaksanut kävellä uralle. Jeah.
Jos jotain positiivista ravista pitää etsiä, niin mä todellakin tunnen sen kevennyksen.

Käveltiin hetki, Pomo otti rennosti. Ilmeisesti se ei suuttunut meikäläisen räpeltämisestä..
Jatkettiin harjoitusravilla. Vaikka mun teki mieli itkeä, luovuttaa ja saatoin keskittyä vain elämän surkeuden kiroamiseen, niin mä silti päätin ja uskoin että harjoitusravissa tämä lähtee. Me pistetään ravia menemään ja silloin mä löydän sen ongelman.
Haaveet kaatuu eli joo, siirryttiin siitä raviin. Piti tehdä käyntiin siirtymiä, neljäkin per kierros.
Ravi tuntui ihan alussa jopa kivalta. Luulin että olin oikeassa. Kunnes sitten kaikki romahti. Pompeli lähinnä hillui keskellä, roikkui toisten perässä. Mä en pystynyt sitä kääntämään, enkä saanut oikeastaan mitään muutakaan aikaiseksi. Marianne käski vain ravata eteenpäin, joten me sitten ravailtiin jossain Jackin perässä ja aina sen hiljentäessä meikä heitti etukenoon jottai saisin ponin mahdollisimman nopeasti pysähdyksiin. Marianne valitti, sillä ilmeisesti meidän olisi pitänyt ravata Jackin yli - en tosin tiedä miten se olisi mahdollista.

Suurin osa harjoitusravi ajasta me käveltiin Pomon kanssa keskellä. Minä yritin ohjata ponia uralle, poni taas näki parhaimmaksi hillua keskellä. Mua suorastaan itketti, Marianne koitti käskeä tekemään sitä ja tätä, rauhoittumaan ja vaikka mitä muuta. Alkaa vaan suoraan sanoen tympäisemään kun koko ajan on näin vaikeaa, suorastaan mahdotonta.
Harjoitusravin ainoa positiivinen puoli oli se, että mun istuminen tuntui suorastaan hauskalta. Olen kyllä ihan varma että istuin täysin väärin, mutta silti tuntui jännittävältä kun istuin olevinas ponin ympärillä.

Siirryttiin vielä käyntiin ja otettiin laukannostoja. Se alkoi aivan surkeasti ja vedeltiin vain epämääräisiä pylpyröitä kun Pomo olisi halunnut tehdä kaikkea muuta paitsi kävellä uralla. Lopulta kuin ihmeen kaupalla sain ponin kävelemään Jackin imussa uralle ja saatiin laukkakin nousemaan. Jatkossakin lähes joka kerta tultiin possujonossa nostamaan, sitä riemua kun ehkä kaksi kertaa päästiin ilman alkeisjunailua.
Ja kun kaikki muu menee pieleen, niin laukka yllättää. Olin tosi tyytyväinen. Laukat nousivat hyvin, ensimmäinen oli suunnattoman löysä nosto, mutta sen jälkeen saatiin ripeämpiä siirtymiä. Laukka oli mukavan aktiivista ja etenevää. Ja hei, meikä istui oikeassa laukassa ihan mieltsin hyvin - niin helppoa ja mukavaa. Alaspäin siirtymätkin toimivat ja sain ponin melko reippaassa tahdissa käyntiin asti.
Vasen kierros oli laukan osalta hankalampi. Sain usutettua ponin kerran johonkin kiitolaukan tapaiseen, en edes tiedä. Tuota lukuunottamatta laukat olivat oikein mukavia ja hallittuja.. Mutta istuminen oli kyllä aika kökköä. Oikeaan kierrokseen istuin ihan täydellisyyttä hipoen ja sitten yllättäen vasempaan kierrokseen pompin ja heiluin kuin heinämies. Juurikin näin, mikään ei voi mennä kokonaisuudessaan hyvin.

Lopulta jäätiin vain käyntiin. Ja siinä ennen varsinaisia loppukäyntejä mulle tuli tunne. Musta tuntui että löysin sen. Mun ei tarvinnut ajatella, Pomo vain kääntyi. Se meni minne halusin, ilman ongelmia. Pian se särkyi ja päästin ponin ihan pitkälle ohjallekin. Mutta ihan hetken se sujui.

Ei kai tarvitse edes sanoa etten ollut alkuunkaan tyytyväinen. Todellakin, jos joskus Pomolla opin ratsastamaan, niin.. En mä tiedä, alkaa koko ajan tuntua epätodennäköisemmältä. Kyllä mulla edelleen on ainakin se halu oppia. Mutta ei kyllä ihan kauheasti naurata nämä tällaiset tunnit. Se ei vain ole mahdollista, ei voi olla näin vaikeaa. Oikeasti. Yksi pieni poni = mahdottomuus.
No, laukkaan olin tyytyväinen, istuin megahyvin :) Ja kenties ne loppukäyntien ensimmäiset hetket saavat vielä yrittämään. Se oli hyvää, se sujui. Pitäisi keksiä mitä silloin tein, ajattelin.

Käveltiin loppukäynnit, sitten keskelle ja poni talliin. Pomo tietenkin otti joitain laukkaspurtteja kun talliin käveleminen oli kauhean hurjaa. No, olisin kenties voinut estää sitä. En vain jaksanut, pönttöilköön jos on pönttöilläkseen. Karsinassa oltiin taas kavereita, mun epätoivo katosi ja Pomokin oli iloinen. Kiva ponihan se on, en mä sitä. Se vaan, kun se on mahdoton ratsastaa. Liian vaikea. Huonolla tavalla.

Pomo pois, korttia kirjottamaan ja kotiin.
Toivotaan parempaa onnea lauantaiksi. Siis hurjan paljon parempaa onnea..