Tämä päivä alkoi niin surkeasti kuin vain on mahdollista. Kaikki mikä voi mennä pieleen, varmasti myös meni. Sen ansiosta olin jo valmiiksi kyrpiintynyt koko elämään kun minä varttia vaille kurvailin tallin pihaan.
Ei siinä mitään, mä olin kuulkaa miettinyt että olen valmis menemään (lähes) millä vain. Mä voisin yrittää vaikka sen Pompelinkin kanssa, mä voisin yrittää (lähes) minkä kanssa vain. Uskoin että saisin asiat rullaamaan tällä ajatusmaailmallani. Kipitin taulua lukemaan.
Evita. Siis E-vi-ta.
...
Evita, jolla ratsastetaan näin.. Köhköh.
Kuten sanoin, olin valmis menemään lähes millä vain. Ainoastaan en tuolla perhanan Muumimammalla. (Okei, Kaisa-mammalla vielä vähemmän.) Olin menettänyt kaiken toivoni positiivisuuden suhteen jo taulua lukiessani, joten menin harvinaisen maahan hakattuna harjaamaan sitä Evitaa. Kiireimmän kaupalla heitin sille suitset päähän ja keksin kysyä voisinko mennä sillä edes ilman satulaa. Meinaan vain, ehkä saisin pidettyä yllä jotain positiivisuutta. Sitä paitsi, se rungoton satula on maailman karsein istua. Ja olin muutenkin halunnut mennä mammalla ilman satulaa, se kun on niin jykevä. Vaikka vähän epäilinkin kyydissä pysymistaitojani, Evitan selässähän on jo satulankin kanssa jotenkin hankala roikkua.
Sainhan mä mennä. Käveltiin kentälle, Marianne vippasi mut kyytiin. Ei se hevonen niin leviä ollutkaan kun ei ollut penkkiä välissä. No, selkä oli ainakin ihan mukava ja kaikkea, tunnillakin olivat vain Sakari, Vinski ja Elvis. Ja käytettiin vielä koko kenttääkin, voi sitä tilaa.
Kaikki alkoi näyttää jo valoisammalta ja ajattelin että voisinhan minä nyt yrittää löytää sen positiivisuuden, olisihan se ihan kiva saada tuo kirjava tynnyri kulkemaan hyvin.
Näiden iloisten ajatusten siivittämänä lähdimme kävelemään.
Eikun siis matelemaan. Evita siirteli lapioitaan eteenpäin niin laiskasti, kuin pieni poni vain voi. Minä kiikuin selässä, koko ajan ihan vinossa, ja kauhistelin hidasta möngerrystämme. Aloitinkin ihan vain vauhdittamalla käyntiämme. Alkuun koko homma oli suunnattoman toivotonta :D Minä painoin pohjetta -> heppa ei edes huomaa sitä. Minä maiskuttelin -> heppa ei edes huomaa. Minä täräytin pikkasen raipalla -> Evita oli lähteä raviin, käveli noin kaksi askelta reippaasti, sitten hyytyi taas. Hah. En luopunut toivosta, vaan päätin että Muumimamman on lyllerrettävä reippaammin eteenpäin. Aikani sain pohkeilla tumputtaa ja raipalla lätkiä, mutta lopulta raskas työni palkittiin ja Evita oikeasti lähti kävelemään. Se eteni mukavan reippaasti ja oli oikein kiva. Tehtiin hiukan voltteja ja ympyröitä, hain hieman asetusta mutta tunsin olevani turhan hukassa. Sainpahan heppasen kääntymään, sekin oli hyvä. Joo, olin ihan tyytyväinen. Tosin ne mun kädet vamoilivat. Siis ihan naurettavaa, koko ajan käsi oli liian suorana, liian vinossa, liian korkealla ja tuntuman pitäminen oli mahdottomuuden multihuipentuma.
Se alkoi kyllä siis ihan hyvin. Mutta sitten lähdettiin iloisesti väistelemään.. No ei, kyllä mä vielä ajattelin että tästä tämä jatkuu kivasti, olenhan mä Evitan saanut tosi hienosti väistelemään silloin joskus.
Aloitettiin väistättämällä takaosaa uran sisälle. Sanalla sanoen toivotonta. Evita käveli reippaasti, se oli tosi kiva. Mutta herran jestas - eihän se hiljentänyt. Mä taidan tarvita jonkun intensiivikurssin "Hei, näin sitä hevosta hidastetaan". Joo, mä yritin hidastaa ja ottaa pidätteitä. Evita vaan ei hiljentänyt. Sitten jos koitin tehdä sitä väistöä, niin eihän se muuta kuin hiihtänyt kovempaa eteenpäin.
Marianne auttoi meitä, tositosi paljon. Pidäte, pidäte, hiljennä, hiljennä. Minä hiljensin ja hiljensin. Joskus sain sitä hiukan hidastettua, sitten kun koitin taas väistättää niin eikös me lähdetty uudelleen kipittelemään eteenpäin. Kun sä kaikkesi yrität ja silti se ei onnistu. On se vähän tuskallista. Ei varmaan askeleen puolikastakaan saatu onnistumaan, suurimmat onnistumiset olivat niitä hetkiä kun se heppa hiljensi hetkeksi. Jee.
Sitten mun piti tehdä muutama takapäänsiirto ihan pysähdyksestä. Sain kirjavaisen pysähtymään ihan kivasti, mutta ne "siirrä takapää" muuttuivat jotenkin kummallisesti, ja aina lopputuloksena oli se, että Evita lähti suunnilleen suoraan sivulle päin koko kroppansa kanssa. Mä en vain saanut pidettyä sitä etupäätä paikoillaan. Vaikka ei sillä, olihan tämäkin jo parempi, edes jotain tapahtui.
Jatkoimme väistölinjalla, nyt otettiin keskihalkaisijalta väistöä uralle. Ensin väistettiin oikealle.
Me menetettiin se kaikki. Pieninkin onnistuminen vain katosi. En saanut sitä hevosta välillä kulkemaan edes suorana sitä keskihalkaisijaa. Kun koitin väistää oikealle, poni lähinnä keksi lähteä rilluttelemaan vasemmalle. En saanut sitä estettyä, joten pyörittiin pitkin kenttää kuin idiootit. Musta tuli aika epätoivoinen, suorastaan itketti. Poni ei kulkenut suoraan, se ei kääntynyt, se ei väistänyt. Se ei tehnyt mitään - ainoastaan kuljeskeli vähän missä mieli. Joskus sain ehkä puolikkaan voltin tehtyä johonkin ja ehkä muutaman kerran päästiin se keskihalkaisijakin oikeaan suuntaan kuljettua. Kaikki muu kuitenkin oli sen sortin pelleilyä, ihan samanlaista kuin sen Pomon kanssa keskiviikkona. Mua itketti. Jotenkin mä kai halusin kuvitella, ettei jonkun Evitan kanssa voi olla näitä ongelmia. Kai mä halusin kuvitella että mä edes jonkun hevosen saisin kääntymään ja kulkemaan suoraan.
Sitten käy taas näin. Mä olen neljä vuotta ratsastanut, ja on näin rehellisyyden nimissä sanottava, että koko maailmasta ei varmasti löydy yhtä pitkään ratsastanutta, joka olisi näin perkeleen huono. Mä en kestä. Ja sitten pitäisi vielä iloita pienistä asioista, ei olla niin perfektionisti. Kun ihan tosissaan, jos mun taso on tällä hetkellä jotain luokkaa "pysyn ehkä selässä kaikissa askellajeissa jos hyvin käy, mikään muu ei onnistukaan", niin ei voi kyllä paljon sanoa että tässä naurattaisi. Kai mä haluaisin kuvitella, että mä osaisin edes jotain. Ehkä se on sitten liikaa vaadittu, ehkä mä en osaa edes hiljentää tai kääntää. Yhtäkään hevosta. Jippii.
Lähdettiin väistelemään vasemmalle. Meitsi vuodatti karvaita kyyneliä, Evita tinttaroi missä sitä huvitti, yhtäkään askelta mitään väistöntapaistakaan ei syntynyt. Mun teki mieli luovuttaa ja taluttaa sitä hevosta lopputunti.
Kunnes sitten. Minä itkin vuolaasti, Marianne koitti käskeä leikkimään zeniä. Sitten mä vain yllättäen suurimman tunnekuohuni vallassa päätin keskittyä. Keskittyä joka solullani. Olin niin hidas, että tunsin ajankin pysähtyvän. Me käveltiin lyhyt sivu, käänsin Evitan keskihalkaisijalle. Sitten mä vain suljin silmäni ja istuin siinä. Marianne huuteli jotain pohkeista ja hidastuksesta, joita yritin parhaani mukaan kuunnella. Kuitenkin halusin vain rauhoittua, hidastaa kaiken äärimmilleen.
Mä istuin ensin hiljaa paikoillaan. Mä pidätin ohjalla, käänsin katseen (no, silmät kiinni :D Mutta pään käänsin), pidin pohkeet lähellä. Sitten jokaisella raajallani mä keskityin vain väistöön ja siihen oikeaan suuntaan. Mä tein niin hitaasti, niin rauhallisesti. Mä tunsin että katseen poistaminen auttoi. Sitten Marianne alkoi huudella hyvää ja jaata. Itsekin tunsin että jotain saattoi tapahtua. Kaksi askelta, kuoleman loivaa väistöä. Kaksi askelta. Ilman sitä, että Evita olisi kesken kaiken kääntynyt väärään suuntaan toisten perään.
Lopun kierroksen mä jatkoin itkemistä, toistin saman väistöllä. Kaksi askelta.
Samoin seuraavalla kierroksella. Loppuun asti. Se oli se kaksi, ehkä kolmekin askelta. Ja oikea suunta loppuun asti. Jotenkin tuntui että se lohduttomuus auttoi mua, vaikka olin suunnattoman onnellinen niistä askelista ja hetkellisestä onnistumisesta, niin en silti halunnut lopettaa sitä itkemistä. Se auttoi.
Jatkettiin väistöä, lähdettiin nostamaan laukkaa aina väistön jälkeen. Mua hieman jännitti - eihän me edes ravattu ja sitten pitäisi nostella kirjavalla laukkoja ilman satulaa! Herranen aika.
Mutta joo. Epätoivo palasi, nyt mun oli keskityttävä siihen laukkaankin, en voinut poistaa katsetta. Sen takia aloitettiin taas sählääminen, hilluttiin ihan väärässä paikassa ja muuta yhtä mukavaa. Mua alkoi taas oikeasti ärsyttää kun heppa ei mennyt mihinkään eikä väistöistä tullut mitään. Luovuin jossain vaiheessa väistöistä täysin ja yritin saada Evitan edes uralle jotta voitaisiin laukata. Paino sanalla yritin..
Sain silti joitain laukkoja nostettua, hieman mentiin sitä raviakin.
Ei se laukka nyt huonoa ollut. Evita nosti tosi hyvin, ihan käynnistäkin välillä. Meitsi taas istui ja pysyi kyydissä. Välillä just ennen laukannostoa mä vähän kökötin edessä, mutta muuten istuin aika mageesti. Ei ollut mitään ongelmaa ja raviin siirtymätkin istuin aika hienosti.
Eihän se laukka nyt mennyt lainkaan sinne minne piti ja tippui alaskin liian usein. Mutta pysyinpä kyydissä ja sain laukattua. Se on hyvä.
Iinan kuva ja moust derpein ratsastaja.
Käveltiin vain loppukäynnit. Minä luovutin, köpöteltiin miten Evita halusi. Ainoa mikä oli kiellettyä: keskellä seisominen. Sitähän mamma yritti tietenkin harrastaa ihan onnessaan.
Että mun pitäisi kuulemma pysyä rauhallisempana. Jep, varmaan. Ehkä. Mä en vaan jaksa. En kestä. Se ensimmäinen tunti Pomolla meni vielä, vaikka se kökköä olikin. Tämä on nyt kolmas tunti, ei ihan putkeen mutta kumminkin.
Mä en ollut tyytyväinen. Alkukäynnit olivat kivat, Evita-mamma liikkui ja oli reipas, hih. Laukka oli kivaa kun meitsi pysyi kyydissä. Ja hei, nyt olen mennyt Evitallakin ilman satulaa! Yksi uusi, suunnilleen hevosen puolella oleva, ratsu kokeiltu. Mutta muuten, ihan hirveää. Mä sain Evitan kovetettua ihan hirveäksi, mistään ei tullut mitään. Itkuparku.
Mä olin tosi vihainen itselleni. Miten ei osaa. Ruoskin itseni raidalliseksi ja pelottelin Evitaa.
Sitten mentiin keskelle ja alas selästä. Evita jatkoi, joten hänelle tultiin iskemään satula. Sitten nuo lähtivätkin kaikki maastoon.
Sain jonkin aikaa olla ihan yksin tallissa. Sittemmin pääsin auttelemaan sekä Nikkis että Laki-ponin kuntoonlaitossa. Taluttamaankin pääsin, ensin Lakin kanssa koitettiin juosta kilpaa (poni oli löysä!) ja Nikkiksen kanssa lähinnä tsiikailin ettei se tee mitään totaalisen pöljää. Lopputunnista nämäkin pienet lähtivät maastoilemaan, me mentiin Nikkiksen kanssa edellä, Marianne ja Laki tulivat perässä. Mulle tuli hyvä mieli siinä autellessa. Ja Nikkis on kovin söpö pieni keltainen :)
Hyvä sentään että jotain hyvää mieltä sain aikaiseksi. Tässä on taas liian monta päivää välissä. Ennen kuin pääsen keskiviikkona taas pahoittamaan mieleni ja munaamaan totaalisesti. Siihen asti, näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti