Siis kun joo ja että. Se on tuskastuttavaa. Ihan oikeasti. Siis mä olen Pomolla mennyt ensimmäistä kertaa ehkä kolme ja puoli tai jopa neljä vuotta sitten. Mulla on oikeasti ollut ainakin se kolme ja puoli vuotta aikaa kehittyä sen kanssa. Mä olen mennyt sillä hyvinkin paljon, vaikka taukojakin on ollut.
Mä olen mennyt sillä paljon, mä olen mennyt sillä pitkään. Kaiken järjen mukaan voisi kuvitella että se silloin sujuisi - edes mun omalla tasollani.
Kaikkeahan saa toki kuvitella. Mua ärsyttää ihan suunnattomasti se, että mä en ole Pomon kanssa kehittynyt yhtään. Meinaan oikeasti. Ei se tällä hetkellä mene yhtään sen paremmin kuin silloin kolmisen vuotta sitten.
Okei okei, pikkasen liioittelin. Nykyään se nostaa laukan ja laukka on muutenkin helppoa. Sitä se ei silloin ennen ollut.
Sen lisäksi saan ponin kevenemään, aiemmin ratsastelin aina kädet kipeinä kun se vain painoi ja painoi.
Siinä se sitten olikin. Se ei käänny yhtään paremmin kuin silloin joskus. Se ei vieläkään pysähdy, hidastukset ovat yhtä huonoja kuin ennenkin. Poni ei käytännössä ikinä kulje siten, että voisi edes erehtyä luulemaan ratsastajaa muuksi kuin ensimmäistä kertaa selässä rytkyväksi aloittelijaksi.
Ja ylipäänsä kun miettii tätä onnistumisprosenttia. Suurin osa tunneista on pelkkää tahkomista ja taistelua. Suurimpana osana tunneista tapellaan ihan perusasioista. Sitten kun joskus sattuu onnistumaan, niin se onnistuminenhan tarkoittaa käytännössä sitä, että poni kääntyy lähes aina kun pyydän, pysyy reiteillä ja oikeassa askellajissa. Mitä luulette, silloin kolme vuotta sitten ei kyllä olleet hyvät tunnit yhtään tuon huonompia ja huonot tunnit olivat kyllä ihan yhtä surkeita.
Kaikkien muiden hevosten kanssa on menty eteenpäin, yhdessä. Pomon kanssa ei. Ainoastaan se erottaa nykyisen ja entisen Pomo ratsastelun, että nykyään minä pysyn kyydissä paremmin, eikä edes jännitä (ainakaan ihan aina).
Ähh. "Ole positiivinen". En taatusti ole. Se että laukka sujuu paremmin, mua ei jännitä ja poni kantaa päänsä, ei nyt ihan ole riittävä kehitys kolmeen vuoteen - varsinkaan jos kehitys puuttuu täysin niiltä "näin käännät ponin" ja "näin pysäytät ponin" -osa-alueilta.
Mielestäni en edes liikoja pyydä. Haluaisin vain, että poni käytännössä joka tunti kulkisi kohtuu nätisti oikeilla reiteillä, oikeassa askellajissa ja pysähtyisi vielä kaiken huipuksi. Muuten ei ole väliä millaisena kirahvina se juoksisi aitojen läpi, kunhan edes nämä ihan pienet perusasiat onnistuisivat. Edes jotenkin.
Ei. Ei niin mitenkään. Mä en ymmärrä. Enkä mä jaksa.
Joo, ei tässä muuta, päätin että jos jonain päivänä Pomon kanssa alkaa oikeasti sujua (lue edellinen) niin alan kyllä käydä kirkossa ja palvoa jumalaa. Kuten ehkä huomaa, en usko moisen tapahtuvan.
Mutta hei, kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Mä kuitenkin edelleen haluan oppia ratsastamaan Pomolla. Kun sujuu, olen tyytyväinen. Kaisan kanssahan on kaikki toivo mennyttä, kun mua ei voisi vähempää kiinnostaa osaanko ratsastaa sillä vai en.
Mutta mutta. Toivotontahan tämä on. Joskus sanoin ettei Pomo ole mun tyylinen. Nyt en voi kuin alleviivata ja korostaa sen. Jokin meidän jutussa ei vain toimi. Jotain tärkeää mä en osaa, enkä pysty vieläkään sisäistämään. Huoh.
Mutta onneksi näytetään edes pirun tyylikkäiltä.
Kuten arvasitte, oli mulla Pomo. Se oli ensimmäisellä tunnilla ja meidän tunnillamme olivat myös Jack, Vinski, Evita, Simo ja Elvis. Minä hieman kuvailin, auttelin. Tein kaikenlaista yleishyödyllistä. Ja valmistauduin toki myös suureen koitokseeni. Mä uskoin että tänään sujuisi. Yleensähän se menee niin että tauon jälkeen ensin on vaikeaa, sitten lähtee sujumaan ja pian alkaa taas vaikeus. Ja kun lauantaina sujui, niin oletin että olemme jo päässeet taukovaikeuden ohi.
Menin laittamaan Pompelin kuntoon, hän nautiskeli kun harjasin. Hih, on se söpö, tietyistä kohdista harjaaminen on niiin hurjan kivaa. Asiaan kuuluvasti mahan harjaaminen olikin sitten maailman tyhmintä puuhaa, samoin kuin satulavyön kiristäminen. Olimme sentään hetken kavereita.
Käpsyteltiin kentälle ja kiipesin selkään. Lähdettiin kävelemään kun meikäläinen vielä pohdiskeli jalustinten syvintä olemusta. Olin ihan vino, ihan koko ajan. Tuskallista.
Aloitin käynnissä hakemaan sitä reipasta ja etenevää tahtia. Mahdollisimman suurta käyntiä. Pompeli oli ihan okei, kyllä se lähti etenemään ja minä pääsin hyvin keikkumaan liikkeen mukana. Kuitenkin jo alkukäynneissä alkoivat ongelmat. Poni ehkä eteni hyvin - mutta luulitteko todella että se muka kääntyisi. Hah, naurettava ajatuskin. Me kynnettiin sitä metrin syvyistä uraa, välillä sain juuri ja juuri koukittua herran ylös vain sitä varten, että hän voisi vajota takaisin yhden sivun kuljettuaan. Volttien ja ympyröiden kääntäminen tuntui täysin heprealta, vaikka vielä alkukäynneissä taisinkin saada jokusen käännöksen taiteiltua.
Mariannen palattua jäätiin kentän puoliskoille, minä, Elvis ja Jack peltopäähän. Käveltiin vain hieman, etsittiin tuntumaa.
Aivan liian pian oli vuoro siirtyä kevyt raviin.
Se alkoi ihan hyvin. Pomo tosin meinasi aloittaa ravit juoksemalla aidasta läpi, mutta kun liikkeelle päästiin niin se oli ihan okei. Puksutettiin eteenpäin, päästiin ehkä hetkittäin ylös uralta. Jippii.
Ei siinä kuitenkaan kauaa mennyt, ennen kuin se pienikin onnistuminen vain katosi. Siis ponihan ei kääntynyt. Ei edes vahingossa. Minä yritin, tahkoin, tein kaikkeni. Mikään ei toiminut. Vaikka kuinka yrittäisin miettiä mitä muka tein lauantaina eri tavalla, niin en keksi. Silloin se lähti heti menemään, sujui kivasti.
Tänään.. Ei mitenkään.
Kevyt ravit olivat yhtä tahtojen taistelua. Minä heiluin, huojuin, hyvin ja pompin siellä. Koitin olla rauhassa, tehdä rauhassa. Koitin saada meille vauhtia, koitin olla keskittymättä mihinkään. Mikään ei silti parantunut. Olin täysin hukassa. Jalustimet katoilivat, mua ärsytti, poni vain kynteli uraa pitkin (paitsi silloin kun se lähti juoksentelemaan muiden perään) jnejnejne. Mä en kykene edes analysoimaan tätä. Yksinkertaisesti mä en vain osannut. Mä olin täydellisen hukassa.
Ja kuinka se voikaan ottaa päähän. Se meni lauantaina "hyvin". Se sujui. Oli hetken jopa illuusio että se oli helppoa. Ja kappas vain! Kuluu muutama päivä ja yllättäen poni ei enää pysy edes käynnissä poissa uralta. Mm-m, nii-in. Missä vika? Kun en todellakaan tiedä.
Marianne käski etsiä tahtia, jättää kääntämisen. Sen takia me sitten possujonoiltiin siellä. Todella mahtavaa etten paremmin sanoisi. Suorastaan hupaisaa.
Pompom ei tietenkään edes halunnut hiljentää, vaan se halusi kipitellä aina etummaisen perässä. Välillä se ei edes jaksanut seurata edessä kulkevaa, vaan lähti oikomaan kentän keskeltä jonkun perään. Hauskinta oli se, kun vedeltiin kierrostolkulla siellä keskellä - minä en sitten tehnyt yhtään mikään kun mikään ei toiminut ja Pomo taas ei jaksanut kävellä uralle. Jeah.
Jos jotain positiivista ravista pitää etsiä, niin mä todellakin tunnen sen kevennyksen.
Käveltiin hetki, Pomo otti rennosti. Ilmeisesti se ei suuttunut meikäläisen räpeltämisestä..
Jatkettiin harjoitusravilla. Vaikka mun teki mieli itkeä, luovuttaa ja saatoin keskittyä vain elämän surkeuden kiroamiseen, niin mä silti päätin ja uskoin että harjoitusravissa tämä lähtee. Me pistetään ravia menemään ja silloin mä löydän sen ongelman.
Haaveet kaatuu eli joo, siirryttiin siitä raviin. Piti tehdä käyntiin siirtymiä, neljäkin per kierros.
Ravi tuntui ihan alussa jopa kivalta. Luulin että olin oikeassa. Kunnes sitten kaikki romahti. Pompeli lähinnä hillui keskellä, roikkui toisten perässä. Mä en pystynyt sitä kääntämään, enkä saanut oikeastaan mitään muutakaan aikaiseksi. Marianne käski vain ravata eteenpäin, joten me sitten ravailtiin jossain Jackin perässä ja aina sen hiljentäessä meikä heitti etukenoon jottai saisin ponin mahdollisimman nopeasti pysähdyksiin. Marianne valitti, sillä ilmeisesti meidän olisi pitänyt ravata Jackin yli - en tosin tiedä miten se olisi mahdollista.
Suurin osa harjoitusravi ajasta me käveltiin Pomon kanssa keskellä. Minä yritin ohjata ponia uralle, poni taas näki parhaimmaksi hillua keskellä. Mua suorastaan itketti, Marianne koitti käskeä tekemään sitä ja tätä, rauhoittumaan ja vaikka mitä muuta. Alkaa vaan suoraan sanoen tympäisemään kun koko ajan on näin vaikeaa, suorastaan mahdotonta.
Harjoitusravin ainoa positiivinen puoli oli se, että mun istuminen tuntui suorastaan hauskalta. Olen kyllä ihan varma että istuin täysin väärin, mutta silti tuntui jännittävältä kun istuin olevinas ponin ympärillä.
Siirryttiin vielä käyntiin ja otettiin laukannostoja. Se alkoi aivan surkeasti ja vedeltiin vain epämääräisiä pylpyröitä kun Pomo olisi halunnut tehdä kaikkea muuta paitsi kävellä uralla. Lopulta kuin ihmeen kaupalla sain ponin kävelemään Jackin imussa uralle ja saatiin laukkakin nousemaan. Jatkossakin lähes joka kerta tultiin possujonossa nostamaan, sitä riemua kun ehkä kaksi kertaa päästiin ilman alkeisjunailua.
Ja kun kaikki muu menee pieleen, niin laukka yllättää. Olin tosi tyytyväinen. Laukat nousivat hyvin, ensimmäinen oli suunnattoman löysä nosto, mutta sen jälkeen saatiin ripeämpiä siirtymiä. Laukka oli mukavan aktiivista ja etenevää. Ja hei, meikä istui oikeassa laukassa ihan mieltsin hyvin - niin helppoa ja mukavaa. Alaspäin siirtymätkin toimivat ja sain ponin melko reippaassa tahdissa käyntiin asti.
Vasen kierros oli laukan osalta hankalampi. Sain usutettua ponin kerran johonkin kiitolaukan tapaiseen, en edes tiedä. Tuota lukuunottamatta laukat olivat oikein mukavia ja hallittuja.. Mutta istuminen oli kyllä aika kökköä. Oikeaan kierrokseen istuin ihan täydellisyyttä hipoen ja sitten yllättäen vasempaan kierrokseen pompin ja heiluin kuin heinämies. Juurikin näin, mikään ei voi mennä kokonaisuudessaan hyvin.
Lopulta jäätiin vain käyntiin. Ja siinä ennen varsinaisia loppukäyntejä mulle tuli tunne. Musta tuntui että löysin sen. Mun ei tarvinnut ajatella, Pomo vain kääntyi. Se meni minne halusin, ilman ongelmia. Pian se särkyi ja päästin ponin ihan pitkälle ohjallekin. Mutta ihan hetken se sujui.
Ei kai tarvitse edes sanoa etten ollut alkuunkaan tyytyväinen. Todellakin, jos joskus Pomolla opin ratsastamaan, niin.. En mä tiedä, alkaa koko ajan tuntua epätodennäköisemmältä. Kyllä mulla edelleen on ainakin se halu oppia. Mutta ei kyllä ihan kauheasti naurata nämä tällaiset tunnit. Se ei vain ole mahdollista, ei voi olla näin vaikeaa. Oikeasti. Yksi pieni poni = mahdottomuus.
No, laukkaan olin tyytyväinen, istuin megahyvin :) Ja kenties ne loppukäyntien ensimmäiset hetket saavat vielä yrittämään. Se oli hyvää, se sujui. Pitäisi keksiä mitä silloin tein, ajattelin.
Käveltiin loppukäynnit, sitten keskelle ja poni talliin. Pomo tietenkin otti joitain laukkaspurtteja kun talliin käveleminen oli kauhean hurjaa. No, olisin kenties voinut estää sitä. En vain jaksanut, pönttöilköön jos on pönttöilläkseen. Karsinassa oltiin taas kavereita, mun epätoivo katosi ja Pomokin oli iloinen. Kiva ponihan se on, en mä sitä. Se vaan, kun se on mahdoton ratsastaa. Liian vaikea. Huonolla tavalla.
Pomo pois, korttia kirjottamaan ja kotiin.
Toivotaan parempaa onnea lauantaiksi. Siis hurjan paljon parempaa onnea..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti