...
...
Krhm..
Heh.
Miten on, uskotteko kohtaloon? Musta tuntuu, että mun pitäisi alkaa uskoa.
Viimeksi ratsastustauko kesti kolmisen viikkoa. Nyt about... no, kolme päivää tai jotain.
En mä edes voi selittää tätä. Mä olen suunnattoman kiitollinen tästä. Uskomatonta, kuinka mua voidaankaan auttaa. Useimmiten tuntuu, ettei maailma tarjoa sulle mitään hyvää ja sitten tuleekin se jokin, joka muuttaa kaiken. Mä en ymmärrä, en mitenkään.
Kyllä. Mä pääsen lauantain tunneille takaisin. En käsitä tätä.
Toki hiukan joudun säätämään, vähän vaikeuksia tuon kulkemisen kanssa. Mutta tämä mahdollisuus on niin suuri, etten voi jättää sitä käyttämättä.
En tiedä miten kaikki tulee jatkumaan, en lainkaan. Tiedän vain sen, että tällä hetkellä mä pääsen takaisin. Että mä en joutunut vieläkään kokemaan sitä pitkän tauon tuottamaa tuskaa. Näemmä tauot eivät vaan saa pidettyä mua poissa hevosen selästä.
Ja olen siitä kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti