Tänään oli kuitenkin jännittävä päivä luontoäidin oikuista huolimatta - pääsin nimittäin ekaa kertaa Nipsu-ponin kyytiin, tunnillamme myös Pomo, Jack ja Evita, Nipsu vain minun kanssani.
Neiti oli vallan pieni ja sirpakka. Vähän hänellä oli omia mielipiteitä tuosta harjauspuolesta, mutta oikein fiksusti seisoi ja antoi akan harjata. Kaviotkin nousivat vallan jämäkästi, etteivät jopa äkäisesti, mutta saatiin poni loppujen lopuksi ongelmitta kuntoon ja sipsuteltiin kentälle.
Kuvista kiitos Hennalle! Nätti Nipsu-poni koko komeudessaan.
Olihan se nyt jännää. Uusi poni ja kaikkea (tai no, eihän se tallilla uusi ole ja olen sitä tunneillakin nähnyt jo ihan riittämiin). Lähinnä muiden tunteja katsoneena koitin vain paukuttaa päähäni, että jos poni etenee, vaikka sitten vähän liikaakin, niin en missään tapauksessa saa roikkua ohjissa pakonomaisena ja panikoida. Pelkäsin tosiaan eniten sitä, että jännittyisin jos poni etenee reippaasti ja jäisin vain roikkumaan sinne jäykistyneenä ja saisin ponin jonkun pakokauhun valtaan tai jotain.
Kiipesin kyytiin ja lähdettiin matkaan. Poni tuntui varsin pieneltä Jackin jälkeen ja olihan se nyt muutenkin todella siro ja pikkuinen poni. Säkäkorkeutta siis kyllä löytyy, mutta tuo ruumiinrakenne sillä on todella keveä, joten sitä oli vähän kuin norsu posliinikaupassa ihan alkuun. Yritin löytää kylkiä pohkeiden väliin ja pysyä suorassa siellä, vaikka poni astetta pikkuisempi olikin.
Mulla oli tosiaan jotain pientä hajua siitä millainen poni Nipsu on ja tiesin ainakin sen, että sen pitäisi olla vallan fiksu, ei-säikkyvä tapaus, joten sen kyydissä ei tarvitsisi huolehtia vihreiden miehien olinpaikoista. Tämä ajatus rauhoittikin mua syvästi ja sain aika nopeasti rentouduttua noissa alkukäynneissä. Tehtiin hiukan reilun kokoisia voltteja, koitin asetella ponia parhaani mukaan ja menin vähän varovasti. Varmaan vähän liiankin varovasti, mutta hei, se oli eka kerta.
En tosiaan saanut ponia juurikaan asettumaan. Yritin parhaani, mutta yleensä sain vain ehkä voltin viimeisellä kymmenellä sentillä ponin antamaan periksi, jos silloinkaan. No, ainakin se hetki kun poni rentoutui ja asettui, tuntui superhyvältä. En vaan todellakaan saanut sitä aikaiseksi joka käännökseen ja suurin osa volteista tehtiinkin rautakangen nielleellä ponilla.
Nipsu oli myös vähän kyttäilevä. Tai siis, ei hän sillä tavalla kyttäillyt että olisi etsinyt mitään pelottavaa. Enemmänkin ponia tuntui kyllästyttävän ja sitten alkoi se pää kääntyillä kun hän rupesi tsekkailemaan ympäristöä. Samoin poni esitteli mulle pariin kertaan tämän hänen taktisen "kaadun tästä suoralta uralta 90 asteen kulmassa vasemmalle, koska nyt vaan tuntuu siltä". Ekalla kerralla poni saikin yllätettyä mut täysin ja käännyttiin vaan kavereiden perään. Sen jälkeen olin enemmän varuillani ja koitin pitää ponia paremmin suorassa sekä päästä että lopusta vartalosta, joten sen jälkeen poni ei enää ihan koko kenttää päässyt kaatumaan omin nokkineen. Kyllä se pariin kertaan pääsi hiukan luisumaan sisällepäin ja se yritti kaatua, mutta sain sen suoristettua paukuttelemalla hiukan sisäpohjetta läpi, tukemalla sisäohjalla ja pyytämällä eteen.
Lähdettiin seuraavaksi ravailemaan, mikä olikin ainakin omasta mielestäni se totuuden hetki. No, poni ei räjähtänyt, juossut alta, enkä minä panikoinut. Alkuun se tuntui juoksevan vähän liian reippaasti, joten vain keventelin ja pidättelin hiukan. Hyvä minä! Tosin hyvin pian Marianne rupesi huutelemaan meille että nyt Nipsua eteenpäin, ei me mitään sipsutella ja ennen kuin huomasinkaan, olin saanut Nipsun ravailemaan ihan kunnolla eteen. Hyvänä ponitätinä tietenkin ensin olin aivan kauhuissani "apua, tämähän liikkuu!!" mutta kun hetken siellä taas toitotin itselleni että Marianne halusi meidän ravaavan tällä tavalla, joten tämän täytyy olla hyvää ravia enkä siten voi millään jännittää täällä, niin johan parani. Vauhti tuntui reippaalta ja hallitsemattomalta, mutta päätin vaan diilata asian kanssa ja tehdä parhaani. Tein mahdollisimman suuria ympyröitä, jotka taisivat silti olla vähän liian pieniä pikku-Nipsulle. Asettelin parhaani mukaan, koitin tarjota tasaista kättä ja toivoin vain että saisin ponin edes hiukan laskemaan päätään jotta se tulisi sinne tuntumalle. Kyllä me pätkissä onnistuttiinkin. Ihan muutamia metrejä sain sen asetettua volteilla kunnolla ja muutamia hetkiä poni pärskähteli ja jopa pyöristyi vähän siihen tuntumalle. Sitten se taas nostikin pään taivaisiin ja tuntuma keveni taas ehkä vähän liiaksi. Toki ihan kiva sinäänsä että poni oli superkevyt ja tälleen, mutta olisihan se ollut kiva saada hiukan paremmin tuntumalle. Tosin, tämä oli eka kerta, joten ei odoteta liikoja kuitenkaan.
Tehtiin kevyt ravissa muutamat rauhaisat väistöt pituushalkaisijalta kohti uraa. Marianne vaan käski tehdä rentoa ja loivaa väistöä, jota yritinkin suorittaa parhaani mukaan. Vaikeaa se oli ja suurin osa yrityksistä epäonnistui varsinkin vasemmalle väistättäessä. Onnistuin kuitenkin muutamaan otteeseen tekemään hyyyvin loivia väistätyksiä ja mikä tärkeintä - pysyin rentona, enkä jäykistänyt kättä tai vääntänyt itseäni solmuun, mikä olikin tärkeämpi asia tämän ponin kanssa kuin ne täydelliset koulurataväistöt.
Istunnasta sain vähän noottia ja Marianne vahtikin mun ravi-istuntaa tarkkana kuin haukka. Kuulemma koko ajan tuijottelin liian alas ja olin etukenossakin, heh. Jos joka sekunti muistan keskittyä, niin sitten sain istuttua suorana. Mutta hitto se unohtuu sitten helposti..
Mitään sen ihmeempiä ei tehty kun kenttä oli taas mitä oli. Käveltiin ja ravailtiin vuoronperään, mutta oli oikein hauskaa. Sain ihan kivasti kiinni Nipsu-ponista, suoritettiin vallan kivasti. Parannettavaa on hurjasti, mutta ei sitä ekalla kerralla täydellisesti vedetäkään (tai siis minä en vedä ainakaan).
Olin joka tapauksessa tosi tyytyväinen. Marianne sanoi että nämä herkemmät eläimet sopivat mulle hyvin ja meillä kuulemma synkkasi ponin kanssa varsin kivasti. En panikoinut, en hätiköinyt ja onnistuin perusjutut tekemään ponin kanssa, joten siitä olen tosi tyytyväinen. Nipsu oli tosi miellyttävä ja hauska poni ratsastaa, joten olen myös oikein iloinen että pääsin neitiä hiukan testaamaan :)
Nipsu pääsi tunnin jälkeen tarhaan rentoutumaan ja nauttimaan on-off-vesisateesta, joka onneksi alkoi vasta meidän tunnin jälkeen. Toivottavasti ensi viikolla ei kenttä ole ihan näin märkä, pystyisi paremmin kuljeskelemaan sielläkin.
P.S. Nipsu-poni oli oikein suloinen. Siellä tosiaan oli tuota vettä aika paljon, joten Marianne lastalla veti sitä pois kentältä ojia kohti. Me sitten käveltiin just siihen kohtaan missä sitä vettä vedeltiin ojaa kohti kunnon aaltoina. Poni pysähtyi niille sijoilleen järkyttyneenä katselemaan että minkä sortin tsunami sieltä nyt on tulossa ja voikohan se jopa viedä kiltit ponit mukanaan. Voi rassukkaa, ei tuollaisia aallokoita joka päivä näekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti