Ja siis kaikki oli jäässä! Nipsua oli ihan kamala taluttaa kun piha on umpijäätä ja ponilla on hokit, mutta minulla ei. Tuntikin meni sitten ihan jäässä. Nipsu meinaan oli vakaasti päättänyt että vasenta pohjetta ei tarvitse kuunnella. Ei auttanut vaikka kuinka taoin sitä jalkaa läpi, ei tyttöä kiinnostanut niinku pätkääkään. Saatiin raippa, mutta oltiin silti vähän siinä ja siinä, että menikö se vasen pohje lainkaan läpi vai ei. No, ainakaan raipan saannin jälkeen ei poni vetänyt uukkareita suoralta uralta, joten kai se positiivisempaan suuntaan meni.
Käynti ei oikein onnistunut. Poni kaatui milloin sisälle, milloin keilaili tiensä väärään kierrokseen. Kun piti lähteä kevyt raviin, niin se ravi oli... no siis epätasaista. Sellaista epätasapainoista oikeastaan. Ja kenttä oli jäässä ja se poni kaatui hitokseen paljon pohjetta vasten. Coctail oli liikaa minulle ja totesin että ok. Paremmalla pohjalla, joo, voisin koittaa ratsastaa ponia ja rentoutua. Ok, toisella ponilla voisin koittaa mennä. Mutta kun se oli Nipsu, vähän epätasapainoinen otus ja kenttä oli jäässä. Niin en vaan kyennyt. Mä olin ihan kipsissä kun pelkäsin vaan että koska poni kaatuu, enkä todellakaan uskaltanut ratsastaa mitään pohjetta läpi ravissa, hyi kamala. Rajansa kaikella. Tiesin etten millään saa rentouduttua kun vaan pelkään että poni kaatuu ja jos jatketaan sellaista epätasaista menoa, niin sitten se voi kaatuakin.
Herrasmiespäätökseni oli sitten kävellä vaan koko tunti, ei vaan pystynyt. Joskus on tällaista, kuten nyt. Käynnissä Nipsu viimein alkoi pikkaisen tuntua siltä että se huomasi vasemmankin pohkeen. Samoin se hiukan tuntui rennommalta. Mutta en mä ravia kyllä viitsinyt nyt laittaa tuolla menemään, ei istunta pystynyt siihen yksinkertaisesti.
No, selkee. Lähdettiin lopputunniksi sitten maastoon, kun eipä siellä kentällä olisi muutenkaan ihmeempiä voinut tehdä. Ja täytyyhän tunti nyt lopettaa edes siihen korkeaan nuottiin ja silleen. Päästiin kävelemään ehkä 50 metriä, kun naapurin rekan perän ovi läiskähti kiinni ja pam, meidän edestä Jackie veti 180 astetta, Nipsu seurasi mallia ja seuraavaksi huomaankin kun laukataan täysiä Elviksen perässä kohti kotia. Jackie onneksi meidän perästä hyppäsi pellolle ja jäi Evitan kanssa tönöttämään rikospaikalle, mutta valitettavasti mun veturilla tai omalla tammallani ei ollut niin mitään aikeita pysähtyä. Tai no, Nipsu hiukan tuntui mallailevan että kuinkahan käy jos sekin hyppäisi pellolle, mutta en ollut ihan niin innokas kokeilemaan moista.
Ihan chilliä menoahan se sitten oli. Elvis juoksi edessä, Nipsu laukkasi perässä, en saanut sitä pysähtymään vaikka kuinka koitin, joten keskityin sitten edes pysymään kyydissä. Onneksi tie oli sula, niin ei tarvinnut jännätä että meneekö poni nokilleen. Ei edes jännittänyt niin kauheasti, vähän kyllä kerkisin siellä miettimään että toivottavasti ei juosta Pammontien toiseen päähän ja kunpa en ainakaan täydestä vauhdista tippuisi.
Onneksi Elvis siinä viisaana ponina karautti kentälle ja me sitten laukattiin sinne Nipsun kanssa myös, hiekkakasojen yli hypellen. Keskikaartoon poni sitten jämähti ja jäi vain tuijottelemaan että mikähän hiton sapelihammas se siellä mahtoi olla. Mä tulin kiireesti alas, mutta sentään sen verran oli voittajaolo, kun selvittiin ehjin nahoin, eikä ollut edes paniikkikohtausta tällä valtaisalla tätiratsastajalla moisen kiidon jälkeen. Loput tästä maastolenkistä käytiin ihan taluttaen sattuneista syistä, mikä oli vähintään yhtä jännää koska ne tiet olivat umpijäässä.
Mutta selvittiin. Nyt sitä voi varmaan selvitä ihan mistä vaan.
Ja todellakin, ei ainakaan vielä ole sellainen olo etten enää ikinä suostu lähtemään maastoon. Katsotaan mikä fiilis iskee kun oikeasti lähdetään maastoon seuraavan kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti