Nyt se on ohi. Hyvästi

Jos suree jokaista menetettyä sielua, ei ehtisi kuin surra. Siksi kannattaa ikävöidä vain parhaimpia.


Omalla tavallaan mä olen herkkä ihminen. Omalla tavallaan taas olen kylmä ja tunteeton.

Ihmisiä ei ole mun ympäriltä juurikaan kuollut. Ehkä kaksi mummoa, niin että asian muistaisin. Toisen kuolemaa hieman itkin, toisen kuolema oli vain ilmoitusluontoinen asia, jolle saattoi kohauttaa olkia ja jatkaa elämää. No, en mä häntä juuri ikinä edes nähnyt.

Yhdenkään kissan menetystä en ole surrut. Meiltä niitä on kadonnut ja kuollut. Muilta niitä on kuollut. Yhtäkään kissaa en ole surrut. Ainakaan muistaakseni. En ehtinyt niihin niin kiintyä. (ja näin btw, en vaan oikeasti tajua ihmistä joka itkee kun kala kuolee, varmaan olen aika kamala ihminen.)

Kummankin koiran kuolemaa mä itkin. Itseasiassa niiden kuolemia olen tähän mennessä surrut eniten. Ne oli mulle tärkeitä.

Olen tässä todennut että sitä saa tietää kuinka tärkeä joku oli vasta kun se lähtee. Ensin voi vain jeesustella kuinka se on niin rakas ja tärkeä. Kuitenkin kun se kuolee tai lähtee muuten pois, saa tietää oliko se oikeasti niin tärkeä. Mä en ainakaan itke kuin tärkeiden perään. En mä itke ja sure vain muodon vuoksi. En angsti tsunamin uhreja tai kuolemaa jollei se mua liikuta lainkaan.

Tästä päästään hevosiin...
Paljon tuttuja hevosia on lähtenyt tai kuollut, sillä Metsäkylästähän niitä lähtee vähän väliä. Yksikään ei ole sen enempää koskettanut, tietysti harmi kuulla kun on sekin kiva kopukka on lähtenyt.
Kun vanhan tallin Päivänsäde kuoli.. Henna ja Jonna itki sen perään, oli kauhean masentuneita. Minä taas... Mä tunsin itseni kylmäksi ja tunteettomaksi, sillä Päivänsäteen kuolinilmoitus oli vaan ilmoitusluontoinen asia. Totta kai vähän harmi, muttei se silleen edes surettanut. Mä olin luullut että se hevonen oli mulle tärkeä. Ei se sitten näemmä ollut, kun ei sen pois lähtökään liikuttanut juuri yhtään. Tunsin kyllä itseni niin pahaksi ihmiseksi kun muut vaan parkuu ja mua ei paljon asia kiinnostanut... Siis silleen... Ei ole koskaan tehnyt pahaa puhua Päivänsäteen kuolemasta.

Kuulin joku aika sitten että vanhan tallin vanha mamma on huonossa kunnossa. Se masensi. Lähes itketti. Aika jännittävä tunne. Saa nähdä miten reagoin kun se joskus kuolee. Vaikka en sitä enää ikinä näe. Niin silti sen tila huolettaa.

Ja nyt päästään siihen miksi mä kirjoitan tätä postausta. Eilen mä itkin ensimmäistä kertaa hevosen takia.

Olin tubessa, näin uuden videon.
Nimeltään "Good bye my big friend"
Kuva oli mustavalkoinen ja siinä oli hevonen hyppäämässä estettä. Mietin, mikä hevonen oli Metsäkylästä nyt lähtenyt. Oliko se kuollut vai myyty?
Kun avasin sen videon. Sisältö oli melko pysäyttävä...
Asta
Sitä videota katsoessa mä itkin. Kun olin katsonut sen, aloin pakkomielteisesti tutkia mitä Astalle on tapahtunut. Lopulta yhdestä blogista luin että Asta on myyty kevyempään käyttöön. Ilmeisesti takajalat oli huonona.

Se vaan tuntui niin pahalta. Asta ei ole enää siellä. Mä en varmaan enää ikinä näe Astaa. Mun pientä rakasta Astaa. Harmittaa vieläkin vähän.
En mä nyt litrakaupalla vuodattanut kyyneliä, mutta. Hieman...

Sinäänsä se tuntuu älyttömältä. Mä harjasin pikku alkeiskurssilaisena Astaa pari kertaa ja tykkäsin siitä koska mä pääsin harjaamaan sitä. Kun lopetin Metsäkylässä, itkin koska jouduin jättämään Astan.
Sen jälkeen aina kun olin Metsäkylässä, kävin katsomassa pientä Astaa. Enää en kuitenkaan itkenyt sen jättämistä. Se oli siellä yhä.
Astaa mä kutsuin mun lempihevoseksi ja pidin siitä. Vaikken mä sitä juurikaan nähnyt.
Kun pääsin sillä ensimmäisen ja viimeisen kerran ratsastamaan, tykkäsin siitä yhä enemmän. Kun Roosa tuli, Asta ei enää ollut se lempihevonen. Mutta oli se silti niin tärkeä mulle.

Mä olen iloinen siitä että Asta pääsi pois ratsastuskoululta. Parempi yksärinä, jollei omistajat ole täysiä psykopaatteja. Mä olen iloinen ettei se ole kuollut. Mä olen iloinen että mä itkin sen lähtöä, iloinen kun se oikeasti oli mulle tärkeä. Ettei se ollut vaan pikku tyttösen "vähän se paras ja kiva hepo", ja sitten hetken päästä keksii uuden lempihevosen ja toinen ei enää kosketa lainkaan.

Mutta mä olen niin surullinen. Mä en näe sitä enää koskaan.

Hyvästi Asta, toivottavasti sun elämä jatkuu hyvänä ja pitkään.

Elämä on arvaamatonta. En mä olisi uskonut että Asta voisi lähteä. En olisi uskonut että sen lähtö liikuttaa tässä määrin. Mä uskoin että Päivänsäteen kuolema olisi liikuttanut. Se ei tehnyt sitä. Mä uskon että mamman kuolema tulee liikuttaan. Vaan.. Sitähän ei tiedä.
Siitä mä olen kuitenkin varma, että kun Roosa lähtee, kuoli tai myytiin, niin mä tulen itkemään. Suoraan sanottuna jos en itke, niin... Pidän itseäni oikeasti outona ja kamalana ihmisenä. Vaikka Asta oli tärkeä, niin ei se koskaan ollut sellainen kuin Roosa on. Mä meinaan itkeä kun olen Roosan kanssa samassa karsinassa. Jos se liikuttaa niin paljon, niin pakko kai senkin on liikuttaa kun se lähtee joskus.

Mutta sitä en tiedä, voiko koskaan yksikään hevonen itkettää mua yhtä paljon kuin koirien lähtö on itkettänyt. Se on kuitenkin eri asia.

Mulla on vaan ikävä Astaa. Vaikka se olisi Metsäkylässä, niin en mä sitä silti olisi ehkä enää ikinä nähnyt. Mutta nyt se on lopullista...