"Once upon a time I was falling in love, but now I'm only falling apart..."
Eikä edes parempaa otsikkoa tullut, kamalaa.
Tosiaan, minä menin tänään Elviksellä. Tunnilla oli myös Roosa, Milo ja Simo. Elvis oli kaikilla tunneilla, joten en tehnyt mitään järkevää. Kunhan katselin tunteja ja nautiskelin lämmöstä. Pomoakin kävin taluttamassa ihan hetken ja onnistuin. Jee.
Tunti loppui, joten menin Elviksen luo ja hyppäsin kyytiin. Elvis tuntui sanalla sanoen kamalalta. Se mateli eteenpäin ja se mahtava eteenpäin pyrkimys oli olematonta. Hirveää. Turhaan yritin puskea paksua ponia eteen, se vaan mateli. Tein sitten vähän voltteja, joilla Elvis oli suurin piirtein simahtaa. Odotin malttamattomasti Mariannen paluuta ja raviin siirtymistä, uskoin vakaasti että Elvis herää kyllä kunhan päästään raviin.
Kun Marianne palasi, lähdettiinkin sitten raviin. Elvis kulki tosi rauhallisesti. Liiankin rauhallisesti. Koitin tehdä voltteja. No, ei ne mitään onnistuneet. Ulko-ohja ei tainnut pysyä tuntumalla ja sitten kun poni halusi uralla kulkea ja sitä rataa. Tälleen oikeaan kierrokseen onnistuttiin vaan muutamissa volteissa, jotka tuli vasta järkyttävän tappelun ja lähes luovutuksen jälkeen. Elvis oli juurtua maahan, ja koitin vaan ratsastaa sitä keveästi eteen, enhän mä toisaalta halunnut että se innostuu liikaa ja lähtee käsistä.
Vaihdettiin suuntaa ja nyt alkoi jopa sujua. Miksi mä olen näin vino? Oikea käsi kun oli ulkona, niin heti sujui paremmin. Koitin asetellakin, mutta mun kaikki energia tuntui keskittyvän jalkojen eri parisuuden valitteluun ja yläselän jännittämiseen. Ärh..
En tiedä mikä mun ongelma oli, kun jostain syystä mahakin alkoi pistelemään. Ihan normaalit alkuravit ja mä teen kuolemaa, heh. Siirryttiinkin sitten käyntiin ja käveltiin jonkun aikaa. Elvis olisi kauheesti tykännyt kulkea Roosan perässä ja jouduimme tästäkin keskustelemaan hyvin vakavasti.
Käynnin jälkeen piti siirtyä harjoitusraviin ja sitten toinen pitkä sivu tuli laukata. Ei oikein muuta, kun lumi oli sellaista tilsalunta.
Siirryinkin sitten harjotusraviin ja tein voltin kahdesta syystä; toiset oli edessä ja sitten kun halusin kokeilla että kääntyykö. "Et nyt tee sinne mitään hidasteluvoltteja ku mä halusin nähä ku sä laukkaat :(" Ai muitten päälle vai, tsiisus :D
Elvis nosti turhankin hyvin. Aika usein se nosti itsekseen jossain lyhyen sivun puoli välissä. Yritin kumminkin pitää sen hevosen ihan ravissa kulmaan asti, ja muutaman kerran jopa siirsin ponin raviin laukasta ja nostin ihan itse. Ongelma oli tietty se, kun sitten nostosta tuli hirmu hätänen ja kertaalleen nousikin väärä laukka, kertaalleen ei mitään ja kerran taisi tulla jopa pari askelta sitä mitä hain.
Ja kuten mä lupasin, pidin mielessä sen istumisen :) Mä sanoisin näin, että tänään oli nostot huonoja, kädet meni laukassa surkeasti. Mutta istuin hyvin, niin laukassa (pompin silti hieman), hiljennyksessä (krhm, kyllä mä pari kertaa, aika montakin pari kertaa, seisoin pikkasen jalustimilla. Mutta ajattelin ainakin istuvani) ja laukan jälkeisessä ravissa, siinä istuin sitten oikeesti.
Ja hei, mä jopa käänsin Elvistä pikkaisen laukassa. Tehtiin ihan puolikas ympyrän kaarre, kun oltaisiin muuten jyrätty Roosa. Elvis laukkasi sen verran rauhassa tänään (pohja + kolmas tunti) joten uskalsin tällaistakin kokeilla.
Laukassa ei muuta hyvää tämän yhden käännöksen, rauhallisuuden ja melko kivan istumisen lisäksi ollutkaan. Nousi laukat ihan huonosti, joko poni nosti itse tai mä hätiköin, olin ihan jännittynyt lapojen kohalta, kädet oli kamalat eikä tuntunu yhtään hyvältä. Huoh.
Nostin sitten loppuun yhden kerran käynnistä jolloin sain itseni rauhallisemmaksi (ravissa oli lieviä istuntavaikeuksia, jippii. Liu'uin satulassa puolelta toiselle). Nousi myös käynnistä ihan hyvin, joten saatoin jäädä sitten loppuraviin. Elviksen rauhallisuudessa oli yksi hyvä puoli, loppuravit oli kivat. Ensin hieman mentiin reippaampaa, sitten rauhotuttiin vähän. Vauhdin suhteen ei tainnut muutosta tapahtua, mutta toisessa vaiheessa poni tuntui paremmalta. Uskalsin taas päästää ohjaa (se on nykyään niin uskallus kysymys. Ei uskalla kun ei käänny, ei uskalla kun ei pysy ravissa. Ennen ratsastin koko tunnin ohjat polvissa roikkuen, nykyään ei vaan uskalla) ja lönköteltiin hirveän mukavasti siellä, tehtiin vähän jotain voltteja. Sitten jäätiinkin käyntiin.
Marianne jostain ihmeen syystä jaksoi koko tunnin jankata että hyvin menee, hieno ravi, hyviä nostoja, hyvin istut, hyvää laukkaa, kaik on niin hyvää.
"Hyviä nostoja" Minä menen ohi päätäni pudistellen
"Äläkä yhtään pudistele siellä"
Mä sitten sanoin siinä kävellessäni että huonosti meni, huonolta tuntui kaikki. Marianne ei vaan ollut samaa mieltä ja jatkoi hourailuaan hyvästä tunnista ja sen kaikesta hienoudesta. Ja pah. Poni oli hirveä laiskimus. Tällaisen kokemuksen jälkeen arvostan yhä enemmän sitä kun se painaa pää kuudentena jalkana ympäri kenttää. Mä olin ihan vino ja vimpula. Asetukset oli ihan puuttuvat. Kädet oli vammaset, yläselkä jännittyi. Istuminen oli näennäisen vaikeaa. Mulla oli jotain henkisiä ja fyysisiä ongelmia.
Oikeastaan tämä oli ihan hirveä tunti. Miten voikin mennä näin huonosti.
Mä jumppapelleilin loppukäyntien ajan, sitten keskelle ja alas selästä. Poni talliin ja matkalla keskustelin syvällisiä Mariannen kanssa
"Millaki meni sillon Roosalla tosi paljon ja sehän meni ihan hyvin sen kanssa"
"Enpäs, vaan tosi huonosti. Senhän takia mä en sillä nytkään mene"
"No mutta, olihan tälläkin ongelmia sen kanssa, ei se nyt susta vaan johdu"
"No, mut silti mä oon ihan surkea. Sen takia mä en Roosalla pääse"
"No mut ethän sä Elvikselläkään menny pitkään aikaan ennen tätä"
"Niin, me vaihdettiin Elvis pois kun en osannu mennä sillä"
"Ai niinkö sä oot kuvitellu"
Kyllä, näin se tuppaa menemään. Jos jollain menee hyvin -> sen kanssa saa jatkaa. Jos menee huonosti, ollaan armottomia. Näin se menee, kuka voikaan väittää että olisin väärässä (;
Pistin Elviksen pois. Ja tsupaduu, Mariannepa ei enää kuolevaisten pariin palannutkaan. Erno kirjoitti kortin, ja mä en edes saanut valittaa että voinko mennä jollain muulla. Näin tämä aina menee. Elämä on julmaa.
Torstaina tarttisi siis päästä. Arvatenkaan ei sillon pääse, kun kumminkin on kylmä/jäistä/tuulista/liian lämmintä tai mitä tahansa etten varmasti pääse ja jäkä jäkä. Tämä on niin tätä. Toisaalta mulla on pieni toivonkipinä kun tämä tunti nyt oli näin köyhä. Tai siis kun valittelin taas surkeuttani. Mutta se kipinä taitaa olla turhan pieni.
"Once upon a time I was falling in love, but now I'm only falling apart..."
tiistai 28. helmikuuta 2012
tiistai 21. helmikuuta 2012
Olen kuin toteemipaalu
Tänään olinkin jälleen tallilla ja pyörällä menin.
Ekaa tuntia ei ollut ja meidän tunnilla oli vain kolme ihmistä. Pomo ja Milo, sekä minä... Elviksellä. Tympäisee :D
Elvis oli ekalla tunnilla (tai no tokalla, anyway) joten päätin harjailla Roosaa, vaihteen vuoksi. Köhin keuhkot pihalle, nenä valui naamasta ja hohkasin kuumuutta. Miksi nyt tänä talvena mä olen koko ajan kipeänä? Ei viime talvikaan ollut näin paha, ärh.
Sitten Elviksen selkään ja käyntiä. Miten se Elvis tuntuikaan tosi oudolta..
Päätin tänään että okei, kun mä nyt kerran tällä ponilla menen, niin voisinpa oikeasti panostaa 110% tähän mun omaan touhuuni. Päätin ratsastaa mahdollisimman hyvin, nätisti ja oikein. Heti alusta lähdin katsomaan kyynerpääkulmaa ja rentoutumista ja vaikka mitä kaikkea!
Käynnissä käveltiin ensin. Pieni poni kompuroi vähän väliä, kenttä kun oli valitettavan muhkurainen. Koitin laittaa ponia tarpeeksi reippaaseen käyntiin ja otin hieman isoja voltteja, joilla katselin sitä asetusta. Elvis olisi kävellyt laiskanpulskeasti, mutta suostui ripeyttämään askeltaan keveillä pyynnöillä.
Pian lähdimme suorittamaan tehtävää, joka siis ilmeisesti meni näin:
Teimme kokorataleikkaan kohti Mariannea, sitten lyhyella sivulla täyskaarto. Kävelimme lyhyen ja pitkän sivun ja vielä sen lyhyen, kunnes teimme taas tuon kokorataleikkaan kohti Mariannea. Kokorataleikkaalla ja pitkällä sivulla piti sitten ilmeisesti höllätä ohjaa, etsiä pidempää (ja matalempaa) käyntiä. Lyhyillä sivuilla mentiin pienempää käyntiä.
Heh, Marianne vaan hehkutteli että hyvä käynti Elviksellä. Yritin kaikkeni, enkä mä oikein tiedä. Ärsyttävää kun tuo käynnin pienennys meni heti sellaiseksi ohjilla pidättelyksi, raivostuttavaa kun en mä osaa. Mutta joo, ehkä se pidentely sitten sujui.
Sitten siirryimmekin kevyt raviin. Elvis alkoi hyvin pian ravata rauhallisen tahdikkaasti, joten tein sitten voltteja ja etsin jälleen kadonnutta asetusta. Kyllä välillä tapahtui jotain, ei tarpeeksi. Ja sen mä tänään huomasin, että vasempaan kierrokseen ei poni asettunut millään ja vasempaan kierrokseen voltit olivat pieniä ja liian reippaita. Oikeaan kierrokseen se sitten taas suvaitsi paremmin asettua. Mutta toisaalta, helpompi sen oikean käden kanssa on pelleillä..
Tämän jälkeen jäimme käyntiin ja "koska meistä tulee niin loistavia ratsastajia, nyt analysoidaan" tai jotain tuommosta. En mä nyt oikein osannut itse sanoa mitään. Tai osasin, vaan en halunnut.. Totesimme että Elvis on rento (mä olisin käyttänyt ilmaisua laiskanpulskea. No hyvä on, ehkä se aina välillä tuntui hyvältä ja rennolta. Tosin väitän ettei se johtunut taidokkaasta ratsastuksestani, vaan pohjasta joka ei antanut ponin kaahata.)
Seuraavaksi laukkasimme. Mä olisin mielellään vaikka skipannut koko laukan, mieluummin humputellut tuota harjoitusravia, mutta miten vaan. Piti nostaa laukka harjoitusravista johonkin ja sai käännellä vapaasti. ..Eli ei voinut käännellä toisin sanoen. Elvis ei koko tuntina ollut juurikaan Milosta välittänyt, mutta auta armias kun näiden välikäyntien jälkeen piti sitäkin alkaa taas väistelemään. Myönnettäköön myös että kun siirryin harjoitusraviin sain tehdä töitä rentoutumisen eteen. Jokin alkoi jännittämään hiukan, heh.
Ravailin ensin hetken ja taistelin itseni rauhalliseksi. En halunnut pomppia siellä satulassa yhtään. Laukka nyt nousi oikeastaan ihan hyvin. Laukka oli jopa rauhallista, mutta katkaisin ponin siivet silti pitkän sivun loputtua. On niin monia syitä miksen halunnut alkaa pelleilemään käännösten kanssa tänään. Vaikka Marianne taidokkaasti valehtelikin että meillä ne hevoset pysyvät tahdissa. Ei ehkä kaikilla kumminkaan.
Mutta hei! Uskokaa tai älkää, mä istuin!! Omg ja sitä rataa. Kun mä hiljensin raviin, mä en seissyt jalustimilla, enkä nojannut eteen!! Ei ole totta :D En edes ajatellut pahemmin asiaa. Saatoin mä vähän horjua kun lähdin laukassa pidättelemään, mutta kun raviin siirryttiin niin istuin, selkä hienosti suorana ja rauhoittelin ravia (en edes käyntiin siirtänyt ennen seuraavaa laukkaa). Ainoa vaan kun se tuntui niin väärältä! Oli sellainen olo ettei laukan jälkeisessä ravissa kuulu istua. Ja mulle tuli sellainen mielikuva että olen inkkareiden toteemipaalu. Olin niin suorassa, ihan liian suorassa. Niin kuin toteemipaalu.
Tosiaan, pidin Elviksen koko ajan joko ravissa tai laukassa ja istuin vaikka väkisin. Välillä oli tehtävä joitain ravikaahausvoltteja, Elvis taas hieman kuumui siinä laukassa. Laukat nousivat hyvin, liiankin hyvin pariin otteeseen. Välillä kylläkin laukat tipahtivat alas, olihan isoa pahaa Miloakin väistettävä. Että juu. Suunnan vaihduttua meno meni aivan mahdottomaksi. Vasen kierros, ei asetuksen mahdollisuuttakaan ja voltitkin ovat niitä pieniä kaahailuvoltteja. Sitten tähän suuntaan Elvis oli älyttömän innokas (yleensä se odottaa tähän suuntaan paremmin) ja laukkamme oli taas sellaista raketin lailla kiitämistä. Elossa sentään selvittiin ja kyydissä pysyttiin, vaan oli siinä vauhtiakin. Mä istuin laukassa miten istuin, liikaa vauhtia niin pompinhan mä vähän. Mutta vaan ihan vähän.
Sitten olikin loppuravit. Elvishän tietenkin tyylilleen uskollisena otti kunnon kaahailut, mutta uskomatonta kyllä sain sen tänään rauhoittumaan. Wau. Ravattiin loppuravit kahdeksikolla, jolla piti ajatella suorat linjat kun mentiin kentän poikki ja sitten asetukset kun mentiin siellä ympyrällä ja niin. Tässä kun ravailtiin niin Elviskin alkoi rauhoittumaan. Mä keskityin asetteluun, tosin siinä vasemmassa ympyrässä poni tunki sisälle, oikoi, eikä oikein asettunut. Onnistuin asettamaan vain jos tein siihen päähän jonkun ylimääräisen ympyrän. Ehkä se tästä. Olin oikeasti yllättynyt positiivisesti kun poni rauhoittui ja ravasi rauhassa ne loppuravit. Päästin jopa ohjaa pidemmäksi. Siis aika tosi pitkäksi ja poni vaan lönkötti menemään. Jeah. Sitten loppukäynnit. Piti taivutella vielä hevosia, joten kävelin vasempaan kierrokseen ja asettelin sinne lähinnä. Sitten ihan loppukäynnit.
Mariannen mielestä.. Hyvin meni, käynti oli hyvää ja varsinkin alun ravityöskentely. Poni oli rentonakin välillä. Asetusta saisi olla enemmän ja laukassa ei saisi jännittyä (ei saisi pomppia, heh).
Sitten alas selästä. Elvis otti ensin hurjia lähtöjä kun kaikkialla oli niin hurjaa. Kuitenkin tänään mä kerrankin käskin ja vein loppuun asti, joten mä sain sen Elviksen kävelemään talliin ihan rauhassa, mun rinnallani. Kerrankin!
Harjailin Elviksen nopeasti ja kirjasin kortinkin nopeasti.
Ja sanonko mitä sanon, mutta tympeää. Tämä tunti onnistui sinäänsä tosi hyvin, ei tässä nyt paljon paremmin olisi voinut mennä (no okei, asetus, kyynerpääkulma, ei edes niitä pieniä etukenoja) mutta nämä on nyt niin hienosäädön hienosäätöä, että moro vaan.
Mä istuin tänään, mä istuin jee jee. Elvis kulki hyvin, suht rauhassa. Kaikki onnistui.
Ja ainoa mikä jäi mieleen, on tympeys. Mä haluan kyllä mennä jollain muulla. Täytyisikö alkaa ensi viikolla valittamaan :D
Elvis on kuin ala-asteen opettaja. Se on mukava, tuttu ja turvallinen. Se on opettanut paljon, tosin jo aika kauan sitten. Sitä on kiva nähdä.
Mutta toisaalta ei sitä halua enää opettamaan.
Gudpai, minä tuskin menen torstaina tallille. Haluaisin.. Mutta jos olo jatkuu tämmöisenä niin tuskin mä jaksan mennä
Ekaa tuntia ei ollut ja meidän tunnilla oli vain kolme ihmistä. Pomo ja Milo, sekä minä... Elviksellä. Tympäisee :D
Elvis oli ekalla tunnilla (tai no tokalla, anyway) joten päätin harjailla Roosaa, vaihteen vuoksi. Köhin keuhkot pihalle, nenä valui naamasta ja hohkasin kuumuutta. Miksi nyt tänä talvena mä olen koko ajan kipeänä? Ei viime talvikaan ollut näin paha, ärh.
Sitten Elviksen selkään ja käyntiä. Miten se Elvis tuntuikaan tosi oudolta..
Päätin tänään että okei, kun mä nyt kerran tällä ponilla menen, niin voisinpa oikeasti panostaa 110% tähän mun omaan touhuuni. Päätin ratsastaa mahdollisimman hyvin, nätisti ja oikein. Heti alusta lähdin katsomaan kyynerpääkulmaa ja rentoutumista ja vaikka mitä kaikkea!
Käynnissä käveltiin ensin. Pieni poni kompuroi vähän väliä, kenttä kun oli valitettavan muhkurainen. Koitin laittaa ponia tarpeeksi reippaaseen käyntiin ja otin hieman isoja voltteja, joilla katselin sitä asetusta. Elvis olisi kävellyt laiskanpulskeasti, mutta suostui ripeyttämään askeltaan keveillä pyynnöillä.
Pian lähdimme suorittamaan tehtävää, joka siis ilmeisesti meni näin:
Teimme kokorataleikkaan kohti Mariannea, sitten lyhyella sivulla täyskaarto. Kävelimme lyhyen ja pitkän sivun ja vielä sen lyhyen, kunnes teimme taas tuon kokorataleikkaan kohti Mariannea. Kokorataleikkaalla ja pitkällä sivulla piti sitten ilmeisesti höllätä ohjaa, etsiä pidempää (ja matalempaa) käyntiä. Lyhyillä sivuilla mentiin pienempää käyntiä.
Heh, Marianne vaan hehkutteli että hyvä käynti Elviksellä. Yritin kaikkeni, enkä mä oikein tiedä. Ärsyttävää kun tuo käynnin pienennys meni heti sellaiseksi ohjilla pidättelyksi, raivostuttavaa kun en mä osaa. Mutta joo, ehkä se pidentely sitten sujui.
Sitten siirryimmekin kevyt raviin. Elvis alkoi hyvin pian ravata rauhallisen tahdikkaasti, joten tein sitten voltteja ja etsin jälleen kadonnutta asetusta. Kyllä välillä tapahtui jotain, ei tarpeeksi. Ja sen mä tänään huomasin, että vasempaan kierrokseen ei poni asettunut millään ja vasempaan kierrokseen voltit olivat pieniä ja liian reippaita. Oikeaan kierrokseen se sitten taas suvaitsi paremmin asettua. Mutta toisaalta, helpompi sen oikean käden kanssa on pelleillä..
Tämän jälkeen jäimme käyntiin ja "koska meistä tulee niin loistavia ratsastajia, nyt analysoidaan" tai jotain tuommosta. En mä nyt oikein osannut itse sanoa mitään. Tai osasin, vaan en halunnut.. Totesimme että Elvis on rento (mä olisin käyttänyt ilmaisua laiskanpulskea. No hyvä on, ehkä se aina välillä tuntui hyvältä ja rennolta. Tosin väitän ettei se johtunut taidokkaasta ratsastuksestani, vaan pohjasta joka ei antanut ponin kaahata.)
Seuraavaksi laukkasimme. Mä olisin mielellään vaikka skipannut koko laukan, mieluummin humputellut tuota harjoitusravia, mutta miten vaan. Piti nostaa laukka harjoitusravista johonkin ja sai käännellä vapaasti. ..Eli ei voinut käännellä toisin sanoen. Elvis ei koko tuntina ollut juurikaan Milosta välittänyt, mutta auta armias kun näiden välikäyntien jälkeen piti sitäkin alkaa taas väistelemään. Myönnettäköön myös että kun siirryin harjoitusraviin sain tehdä töitä rentoutumisen eteen. Jokin alkoi jännittämään hiukan, heh.
Ravailin ensin hetken ja taistelin itseni rauhalliseksi. En halunnut pomppia siellä satulassa yhtään. Laukka nyt nousi oikeastaan ihan hyvin. Laukka oli jopa rauhallista, mutta katkaisin ponin siivet silti pitkän sivun loputtua. On niin monia syitä miksen halunnut alkaa pelleilemään käännösten kanssa tänään. Vaikka Marianne taidokkaasti valehtelikin että meillä ne hevoset pysyvät tahdissa. Ei ehkä kaikilla kumminkaan.
Mutta hei! Uskokaa tai älkää, mä istuin!! Omg ja sitä rataa. Kun mä hiljensin raviin, mä en seissyt jalustimilla, enkä nojannut eteen!! Ei ole totta :D En edes ajatellut pahemmin asiaa. Saatoin mä vähän horjua kun lähdin laukassa pidättelemään, mutta kun raviin siirryttiin niin istuin, selkä hienosti suorana ja rauhoittelin ravia (en edes käyntiin siirtänyt ennen seuraavaa laukkaa). Ainoa vaan kun se tuntui niin väärältä! Oli sellainen olo ettei laukan jälkeisessä ravissa kuulu istua. Ja mulle tuli sellainen mielikuva että olen inkkareiden toteemipaalu. Olin niin suorassa, ihan liian suorassa. Niin kuin toteemipaalu.
Tosiaan, pidin Elviksen koko ajan joko ravissa tai laukassa ja istuin vaikka väkisin. Välillä oli tehtävä joitain ravikaahausvoltteja, Elvis taas hieman kuumui siinä laukassa. Laukat nousivat hyvin, liiankin hyvin pariin otteeseen. Välillä kylläkin laukat tipahtivat alas, olihan isoa pahaa Miloakin väistettävä. Että juu. Suunnan vaihduttua meno meni aivan mahdottomaksi. Vasen kierros, ei asetuksen mahdollisuuttakaan ja voltitkin ovat niitä pieniä kaahailuvoltteja. Sitten tähän suuntaan Elvis oli älyttömän innokas (yleensä se odottaa tähän suuntaan paremmin) ja laukkamme oli taas sellaista raketin lailla kiitämistä. Elossa sentään selvittiin ja kyydissä pysyttiin, vaan oli siinä vauhtiakin. Mä istuin laukassa miten istuin, liikaa vauhtia niin pompinhan mä vähän. Mutta vaan ihan vähän.
Sitten olikin loppuravit. Elvishän tietenkin tyylilleen uskollisena otti kunnon kaahailut, mutta uskomatonta kyllä sain sen tänään rauhoittumaan. Wau. Ravattiin loppuravit kahdeksikolla, jolla piti ajatella suorat linjat kun mentiin kentän poikki ja sitten asetukset kun mentiin siellä ympyrällä ja niin. Tässä kun ravailtiin niin Elviskin alkoi rauhoittumaan. Mä keskityin asetteluun, tosin siinä vasemmassa ympyrässä poni tunki sisälle, oikoi, eikä oikein asettunut. Onnistuin asettamaan vain jos tein siihen päähän jonkun ylimääräisen ympyrän. Ehkä se tästä. Olin oikeasti yllättynyt positiivisesti kun poni rauhoittui ja ravasi rauhassa ne loppuravit. Päästin jopa ohjaa pidemmäksi. Siis aika tosi pitkäksi ja poni vaan lönkötti menemään. Jeah. Sitten loppukäynnit. Piti taivutella vielä hevosia, joten kävelin vasempaan kierrokseen ja asettelin sinne lähinnä. Sitten ihan loppukäynnit.
Mariannen mielestä.. Hyvin meni, käynti oli hyvää ja varsinkin alun ravityöskentely. Poni oli rentonakin välillä. Asetusta saisi olla enemmän ja laukassa ei saisi jännittyä (ei saisi pomppia, heh).
Sitten alas selästä. Elvis otti ensin hurjia lähtöjä kun kaikkialla oli niin hurjaa. Kuitenkin tänään mä kerrankin käskin ja vein loppuun asti, joten mä sain sen Elviksen kävelemään talliin ihan rauhassa, mun rinnallani. Kerrankin!
Harjailin Elviksen nopeasti ja kirjasin kortinkin nopeasti.
Ja sanonko mitä sanon, mutta tympeää. Tämä tunti onnistui sinäänsä tosi hyvin, ei tässä nyt paljon paremmin olisi voinut mennä (no okei, asetus, kyynerpääkulma, ei edes niitä pieniä etukenoja) mutta nämä on nyt niin hienosäädön hienosäätöä, että moro vaan.
Mä istuin tänään, mä istuin jee jee. Elvis kulki hyvin, suht rauhassa. Kaikki onnistui.
Ja ainoa mikä jäi mieleen, on tympeys. Mä haluan kyllä mennä jollain muulla. Täytyisikö alkaa ensi viikolla valittamaan :D
Elvis on kuin ala-asteen opettaja. Se on mukava, tuttu ja turvallinen. Se on opettanut paljon, tosin jo aika kauan sitten. Sitä on kiva nähdä.
Mutta toisaalta ei sitä halua enää opettamaan.
Gudpai, minä tuskin menen torstaina tallille. Haluaisin.. Mutta jos olo jatkuu tämmöisenä niin tuskin mä jaksan mennä
torstai 16. helmikuuta 2012
Rankka matka
Että juu, näin hirveän monen viikon jälkeen oli viimeinkin hyvä ilma ja minä olin terve, joten saatoin käydä tallilla!
Ja oli ihana polkea auringon paistaessa (tai pikemminkin laskiessa, mutta).
Harjailin ensin Nikkistä, näin pitkästä aikaa. Ja ponihan oli hyvällä tuulella! Vain vähän näytti nyrpeää naamaa ja tarjosi hammaskalustoa, muuten se seisoi nätisti, pää maassa roikkuen. Aika kiva.
Harjailin huolella karvaa pois siitä ponista, jutustelin sen kanssa. Lopulta Nikkiksestä tuli siisti ja lähdin pois häiritsemästä ponia. (Awws, siellä me seistiin, ponin pää mun sylissä. Vihainen ja ilkeä poni näytti parastaan, oli vaikea lähteä siitä.)
Katsoin sitten tuon tunnin, jolla mäkin ennen olin. Nyyhky. Sitten kylmyys ajoi mut takaisin talliin, jossa lämmittelin ja kävin katsomassa Suloa. Söpö poni oli sekin. Vähän lapsetti ja höpläiltiin kaikkea turvalla plus hampailla. Mutta varsin söpö kaveri siellä oli.
Lopuksi kävin vielä Roosulia harjaamassa, pitäähän nyt rakasta Roosaakin käydä paapomassa, viime kerrastakin on jo ikuisuus.
Harjasin ponin ja sitten tietysti juteltiin syvällisiä ja halailtiin (no okei, mä kiusasin Roosaa lääppimällä sitä). Ja oikein mukavaa oli tämäkin.
Sitten olikin jo aika lähteä kotiin, niin se aika vain rientää. Ehkäpä tästä alkaa mun uusi nousu, nyt mä alan käymään aina torstaisin!
Tai sitten käy niin että ensi viikolla tulee liukasta ja sitten en saakaan mennä kun on niin liukasta :D
P.S Tässä yhtenä päivänä iski haikeus! Mun ex-hoitoponi (ensimmäinen poni johon tykästyin todella). Se kääntyy nyt jo 5-vuotiaaksi. Siis sehän on periaatteessa jo viisi! Sehän on jo niin vanha.
Kun mä aloitin sen hoitamisen, oli poni vasta kaksi. Kun lopetin, oli poni kolme vuotta. (Hoidin sitä puoli vuotta, siinä välissä oli sen synttärit.)
Se oli kaksi. Nyt se on jo neljä. Ja ihan just viisi. Sehän on jo iso tyttö. Kohta siitä tulee tuntiponi, kohta se on jo kymmenvuotias. Sitten se jääkin jo eläkkeelle ja kuolee pois.
Miten nopeasti aika kulkeekaan.
Ja oli ihana polkea auringon paistaessa (tai pikemminkin laskiessa, mutta).
Harjailin ensin Nikkistä, näin pitkästä aikaa. Ja ponihan oli hyvällä tuulella! Vain vähän näytti nyrpeää naamaa ja tarjosi hammaskalustoa, muuten se seisoi nätisti, pää maassa roikkuen. Aika kiva.
Harjailin huolella karvaa pois siitä ponista, jutustelin sen kanssa. Lopulta Nikkiksestä tuli siisti ja lähdin pois häiritsemästä ponia. (Awws, siellä me seistiin, ponin pää mun sylissä. Vihainen ja ilkeä poni näytti parastaan, oli vaikea lähteä siitä.)
Katsoin sitten tuon tunnin, jolla mäkin ennen olin. Nyyhky. Sitten kylmyys ajoi mut takaisin talliin, jossa lämmittelin ja kävin katsomassa Suloa. Söpö poni oli sekin. Vähän lapsetti ja höpläiltiin kaikkea turvalla plus hampailla. Mutta varsin söpö kaveri siellä oli.
Lopuksi kävin vielä Roosulia harjaamassa, pitäähän nyt rakasta Roosaakin käydä paapomassa, viime kerrastakin on jo ikuisuus.
Harjasin ponin ja sitten tietysti juteltiin syvällisiä ja halailtiin (no okei, mä kiusasin Roosaa lääppimällä sitä). Ja oikein mukavaa oli tämäkin.
Sitten olikin jo aika lähteä kotiin, niin se aika vain rientää. Ehkäpä tästä alkaa mun uusi nousu, nyt mä alan käymään aina torstaisin!
Tai sitten käy niin että ensi viikolla tulee liukasta ja sitten en saakaan mennä kun on niin liukasta :D
P.S Tässä yhtenä päivänä iski haikeus! Mun ex-hoitoponi (ensimmäinen poni johon tykästyin todella). Se kääntyy nyt jo 5-vuotiaaksi. Siis sehän on periaatteessa jo viisi! Sehän on jo niin vanha.
Kun mä aloitin sen hoitamisen, oli poni vasta kaksi. Kun lopetin, oli poni kolme vuotta. (Hoidin sitä puoli vuotta, siinä välissä oli sen synttärit.)
Se oli kaksi. Nyt se on jo neljä. Ja ihan just viisi. Sehän on jo iso tyttö. Kohta siitä tulee tuntiponi, kohta se on jo kymmenvuotias. Sitten se jääkin jo eläkkeelle ja kuolee pois.
Miten nopeasti aika kulkeekaan.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Ny se on innostunu laukkaamaan
Tänäänkin tallille ja oi että kun oli lämmintä! Ihanaa :)
Lukaisin taulun ja pienoinen järkytys: mä menin Pomolla. Tunnilla olivat myös Vinski, Roosa, Elvis ja Simo.
Pompeli oli kaikilla tunneilla, joten hieman katselin tuntia ja seisoskelin vain kuin idiootti.
Sitten olikin vuorossa meidän tunti ja hieman jännittyneenä kiipustin Pomon selkään. Käyntiä siitä vaan eteenpäin.
Pomo on turhan kapea, joten pohkeet eivät menneet kylkiin kiinni niin millään. Pomo käveli ihan kivasti, madellen kylläkin. Suurin ongelma oli kumminkin se kääntyminen. Ei vaan kääntynyt ja minä yritin ja ei. Koitin ja koitin kääntää, mutta en vain osannut. Ohjasotteet menivät aina ihan liiallisiksi jolloin luovutin, rauhoituin ja yritin uudestaan. Lopulta keksin: otin raipan mahdollisimman pitkäksi käteen, jolloin sain hieman heiluteltua sitä siellä pohkeen takana (väitän kyllä että se raippa vaan hieman heilui mun jalalla, ei se poniin kyllä koskenut, ei varmasti). Kun sitten hieman heiluttelin raippaa pohkeen takana, alkoi pohje mennä hienosti läpi ja Pomo kääntyi tosi nätisti. Oikea valaistuminen, heh.
Ongelmana oli myös ohjastuntuma. Ei luoja sitä. Oikea ohja oli upotettu betoniseinään, kun vasen oli varmaan irronnut kuolaimesta. Sitten koitat hienosti asetella ponia jonka suu on tuommoinen sekasikiö, jolle et osaa edes tehdä oikein mitään. Ei siis tullut mitään hienoja asettuneita voltteja, erävoitto tuli sentään kun sain hieman sen kaulan kääntymään. En oikein sen enempää.
Alkuun oli ylipäänsä vaikeaa kun mä vähän jännitin ja Pomo tuntui hivenen oudolta ja ohjien päässä oli tuommoinen fiilis, eikä poni edes kääntynyt. Mutta kun aloin rentoutua ja kun pikkuhiljaa keksin miten siellä selässä kuuluu olla ja miten se Pomo toimii, niin alkoi tuntua jo paremmalta. (Olen kirjoittanut epäloogisessa järjestyksessä, sillä Pomo alkoi kunnolla toimia vasta hetken ravailun jälkeen.)
Tosiaan, alkukäynneissä meni vähän kaikki huonosti, enkä edes juurikaan käännellyt. Koitin itse lähinnä relata ja tutustua poniin. (Tutustua, ei edes ole pitkä aika kun sillä menin..)
Hetken kävelyn jälkeen lähdettiin väistelemään. Mua alkoi kauheasti jännittämään pohkeenväistö, ajattelin ettei se taatusti onnistu. Kerran vaan kävelin tehtävän ohi, koitin rauhoittua ja ratsastin Pompelin kerran jopa oikeasti kulmaan. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin suorittamaan tehtävää. Piti tehdä toiselle pitkälle sivulle voltteja ja toisella väistää keskemmälle ja takaisin uralle. Pomo alkoi olla jo ihan kivasti hanskassa, joten voltit onnistuivat hyvin. Mutta se väistäminen oli mahdotonta. Eka kerta oli paras ja silloinkin Marianne huuteli että hidasta, poni nyt vaan kävelee sillä reitillä. Hitsit, mä jo elättelin toivoa onnistumisesta :D
Väistöt eivät onnistuneet, koska Pomo ei hiljentänyt. Se on nyt se suurin ongelma. Mun hiljennys = vedä ohjista. Pomon hiljennys = istunnalla hiljentelet ja kaikenlaista muuta todella siistiä ja ihmeellistä. Ajatuksemme eivät käy yhteen, joten Pompeli ei hiljentänyt yhtään. Eikä edes auttanut kun Marianne valittaa että hiljennä. Yritän, yritän.
Väistelyjen (tai väistöyritysten) jälkeen siirryttiinkin kevyt raviin. Pomo lähti ihan mukavaan raviin ja kääntöongelmat palasivat. Mulla oli ilmeisesti jalat jännittyneinä, takana ja etukenoakin kai, joten juoksenneltiin sitten hivenen päättömästi ympäriinsä ja mun jalat olivat kipeinä. Marianne huuteli koko ajan että jalat rennoiksi, joten mä sitten koitin. Koitin ottaa niitä eteenpäin ja rentouttaa. Lopulta otin myös sen raipan avuksi ja ponihan alkoi kääntyä varsin mallikkaasti. Ja kun poni alkoi kääntyä, niin mäkin rentouduin, heh. Alkuun oli Pomolla ravaaminen ihan järkyttävää, se tuntui passaavan vähän väliä, ravasi jotenkin kamalan tuntuisesti, jos istuin hetkenkin niin pompin ilmaan ihan hirveästi ja niin edelleen.. Kun sitten alkoi sujua ja mä aloin rauhoittua, niin sehän alkoi tuntua jo aika hyvältä, siis ravilta ponin selässä. Ei siltä että olisin vetämässä pikakisaa kamelin selässä keskellä autiomaata.
Ravissa ihan vaan lämmiteltiin ja kun Pomo alkoi toimia tein mahdollisimman paljon voltteja. Ohjat tykkäsivät valua käsistä (ja kun raviin siirryttiin niin ne nyksytti kamalasti) ja Pomo tykkäsi aina välillä ravata pitkänä, pää maan jatkona. Ei siinä muuten mitään, mutta kun silloin mäkin makasin kaulalla kädet ojossa. Kun sitten keräsin ohjia, nosti Pompelikin päänsä ylös. Ja tuli tänään taas huomattua että myös Pomon kanssa on kyynerpääkulma tosi vaikea käsite. Kun se tuntui niin painavalta käsille ja sitten kun tuntui että kiskoin sitä seisahtumaan koko ajan. Ehkä se tästä..
Kevyt ravien jälkeen jäätiin taas käyntiin. Marianne oli pistänyt kolmeen kohtaan kahdet tötsät. Piti siis tulla pitkältä sivulta joidenkin tötsien väliin ja pysäyttää (harjoittelimme puolipidätteitä, aloitimme sitten pysähdyksillä). Ja mä olin aivan kauhuissani. Oikeasti mun pitää pysäyttää tämä vai? Onneksi Pomo oli erittäin laiskana ravien jälkeen, se mateli eteenpäin. Onneksi, sain sen nimittäin pysähtymään :D Tehtiin huikeat kaksi pysähdystä, sen jälkeen poni alkoi kävellä ja pysähdykset olivat mahdottomia. Onneksi siihen mennessä oltiinkin siirrytty puolipidätteiden tekoon. Piti kävellä tötsien välistä, niiden kohdalla puolipidätettä ja sitten eteen taas. Käytännössähän mitään ei tapahtunut, vaan Pompeli raahusti tasapaksusti ohi tötsien maailmasta mitään tietämättä.
Siirryttiin sitten kevyt raviin ja piti taas ottaa sitä pidätettä tötsien kohdalla. Tämä sujui jo paremmin. Tai miten sen nyt ottaa. Me mentiin Pomon kanssa vaan kahdessa eri kohdassa. Porttipäässä kun mentiin tötsien välistä niin raville ei käynyt mitään. Kun mentiin keskimmäisten tötsien välistä, Pomo jopa hieman hiljensi ja sitten sain ratsastaa eteen. (Muutenkin käytin tunnista aika paljon eteenratsastamiseen, kun nyt oli taas alla ratsu joka ei tuntunut siltä, että se sinkoaa pienimmästäkin johonkin.) Vaihdettiin suuntaa ja istuttiin harjoitusraviin. Samaa tehtävää jatkettiin yhä. Ensin olin ihan hukassa siellä harjotusravissa. Pääsin kyllä istumaan pomppimatta, mutta olin ihan ihme vimpulassa. Kyllä se asento vähän parani, mutta ongelmana olivat kädet, jotka eivät voineet olla kyynerpääkulmassa. Siellä seilasin ratsuni kanssa kädet ojossa ja selkä vähän takakenossa että saisin hyvin istuttua.
Muuten meni ihan hyvin ja Pomokin kääntyi hetken suostuttelun jälkeen. Ja taisi se ravi hieman hiljentyäkin. Sitten käyntiä taas ja Marianne heivasi tötsät pois.
Käyntien jälkeen oli laukka. Ilokseni saatiin tänään mennä vapaasti. Tai kun, käyhän se nyt vähän tylsäksi, se: "pitkä sivu ja voitte tehdä pääty-ympyrän".
Siirsin Pomon raviin ja nostin laukan jostain pitkän sivun keskeltä. Hienosti nousi laukka, ihan pohkeella ja innokkaalla maiskuttelulla. (Ja joka kerta, jes!) Mentiin ihan innoissaan siellä. Ja kyllä tuli taas huomattua kuinka hyvin hepat pysyy hanskassa laukassa. Pomo aloitti suht rauhallisella laukalla, mutta lopussa baanattiinkin hieman reippaammin. Hitaammin kuin Elvis sentään.
Tästä on vaikea sen enempi kertoilla. Pomo nosti hienosti aina kun pyysin, vain kerran yritti itse vähän lähteä. Nousi niin käynnistä kuin ravistakin. Mä istuin suht hyvin, vähän paremmin tietty olisi voinut. Kerran laukka tippui raville, nostin jopa takaisin. Ja vauhtia alkoi tosiaan loppua kohti löytymään.
Ja paljon käänneltiin! Vaikka olikin hivenen.. Epämääräisiä ne käännökset, niin käännöksiä kumminkin. Tein jotain isoja keskiympyröitä (tunnustan, en muuten tainnut tehdä yhtäkään ympyrää päätyyn, tuntui niin vaikealta). Vähän olivat käännökset tietty raakoja, mutten mä oikeasti ole paljon laukassa käännellyt. Ja mun laukan ratsastaminen oli just melkeinpä joka askeleella pohkeita, sitten käännöksissä otettiin sisäohjalta jotain otetta ja ulkopohkeella rummuteltiin vähän kylkeen. Vaan tästä se sitten lähtee. Ja oli taas niin älyttömän kivaa, vaihteeksi pystyin edes hieman tekemään jotain laukassa. Ettei se ollut sellaista kuoleman rukoilua raketin kyydissä.
Tällaista se on, kun Roosalla menin niin laukka oli ihan turha askellaji ja nyt mä baanaan tuolla ihan intopiukassa, heh. Mutta kyllä tänään laukka oli niin täynnä fiilinkiä, nousi älyttömän hyvin ja kääntyikin vähän ja aika kivasti jo istuinkin. Jes. Ja alla kumminkin Pomo, jonka laukassa en muuten osaa istua.. Tajusinpa vasta nyt.
Laukan jälkeen vähän loppuravia. Pomo oli tänään tosi kiva itse asiassa. Alun nappuloiden etsintää lukuunottamatta se oli tosi luotettava ja yksinkertainen. Kun yleensä en oikein pidä Pomosta sen takia että se tuntuu epäluotettavalta ja on vaikea. Joo, olihan se tänäänkin, varsinkin sen ohjastuntuman takia, tosi hankala. Mutta jotenkin tosi helppo. Uskalsin ravata pidemmällä ohjalla ne loppuravit ja ponikin jopa kääntyi sen raipan avulla (tai siis, kun ensin pari kertaa avustin raipalla). Tänään siihen uskalsi käyttää raippaa kun yleensä tuntuu että se on itsemurha. Ja ei tarvinnut pelätä mihin se nyt sinkoaa ja laukat nousivat tosi hyvin. Kauhean kiva se sinäänsä oli tänään. Vaikkei se siltikään pääse sieltä alakastistaan mihinkään. Pomo on kiva, mutta se on silti se vähiten kivoin.
Loppuravien jälkeen käveltiin ja Marianne kävi pitkästä aikaa jutustelemassa. (Tässä aloin miettiä että jos kumminkin Pomo pääsisi Elviksen yläpuolelle. Miettikää Elviksen huonoja puolia; tunnen itseni aina niin huonoksi ja Marianne ei käy silloin juttelemassa :D No joo, ehkei.) Hienosti meni ja mites koulussa. Että ei sen informatiivisempaa tänään :)
Ja mä olin taas tänään tyytyväinen. Äh, tämä on kyllä nyt oikeasti vähän ristiriitaista ja sinäänsä olen aina tykännyt Elviksestä ja nyt sitten tuntuu että "jes kun en enää mennyt Elviksellä". Mutta kun, sen kanssa on aina sitä samaa. (Tai jos ei ole samaa, niin se on täysin surkeaa, joka ei ole ainakaan parempaa.) Elvis on kauhean hieno poni ja tosi kiva. Mutta sitten kumminkin sen kanssa vaan tuntuu kerta toisensa jälkeen että ongelmana on etukeno ja muut isot virheet. Meni ihan hyvin, kontrollia lisää. Sen kanssa virheet on sitä luokkaa ettei niitä saa millään korjatuksi (tai saa, tänäänkin olin päättänyt etten seiso jalustimilla. Seisoin vaan ihan pari kertaa. Taistelin ja istuin kun hiljensin laukkaa). Kun esimerkiksi nyt tuon Pomon kanssa oli niin paljon enemmän, pitäisi rentoutua heti alusta asti ja saada se asettumaan jotta se ohjien pitäminen ei tuntuisi niin kamalalta ja niin edelleen. Elvis on vaan tylsä, mitäs iloa on siitä jollei ole niitä virheitä, heh. Tai mitäs iloa on siitä jos ne virheet ovat niin perhanan isoja etteivät ne edes katoa millään. Tjaa-a.
Mutta kuten aloitin, olin tänään tosi tyytyväinen. Kiva mennä pitkästä aikaa jollain muulla kuin keltaisella salamalla, kiva mennä Pomolla pitkästä aikaa.
Pomo meni aika kivasti ja mä olin tyytyväinen. Ja nyt vannon jälleen pyhästi että isken takaraivooni sen mantran "persus penkkiin ja selkä suoraksi". Tänään oli vähän etukenoilua ja vähän seisoskelua. Mutta seisoskelua oli aika vähän ja ymmärsin istuakin, aina välillä ainakin.
Loppukäyntien jälkeen poni karsinaan. Harjailin sen nopeasti ja herra käyttäytyi kauhean hyvin. Vain vähän kerran tönäisi mua kun katsoin etukaviot ja mahaa harjatessa se näytti koko ilmerepertuaarinsa ja esitteli hohtavia hampaitaankin mulle. Ei kumminkaan näykkinyt, hän on oikea herrasmies! Ja kyllähän Pomo sen ilmeilynsä lopetti kun nostin käden hetkeksi sen eteen. Aika mamis se on loppujen lopuksi.
Lukaisin taulun ja pienoinen järkytys: mä menin Pomolla. Tunnilla olivat myös Vinski, Roosa, Elvis ja Simo.
Pompeli oli kaikilla tunneilla, joten hieman katselin tuntia ja seisoskelin vain kuin idiootti.
Sitten olikin vuorossa meidän tunti ja hieman jännittyneenä kiipustin Pomon selkään. Käyntiä siitä vaan eteenpäin.
Pomo on turhan kapea, joten pohkeet eivät menneet kylkiin kiinni niin millään. Pomo käveli ihan kivasti, madellen kylläkin. Suurin ongelma oli kumminkin se kääntyminen. Ei vaan kääntynyt ja minä yritin ja ei. Koitin ja koitin kääntää, mutta en vain osannut. Ohjasotteet menivät aina ihan liiallisiksi jolloin luovutin, rauhoituin ja yritin uudestaan. Lopulta keksin: otin raipan mahdollisimman pitkäksi käteen, jolloin sain hieman heiluteltua sitä siellä pohkeen takana (väitän kyllä että se raippa vaan hieman heilui mun jalalla, ei se poniin kyllä koskenut, ei varmasti). Kun sitten hieman heiluttelin raippaa pohkeen takana, alkoi pohje mennä hienosti läpi ja Pomo kääntyi tosi nätisti. Oikea valaistuminen, heh.
Ongelmana oli myös ohjastuntuma. Ei luoja sitä. Oikea ohja oli upotettu betoniseinään, kun vasen oli varmaan irronnut kuolaimesta. Sitten koitat hienosti asetella ponia jonka suu on tuommoinen sekasikiö, jolle et osaa edes tehdä oikein mitään. Ei siis tullut mitään hienoja asettuneita voltteja, erävoitto tuli sentään kun sain hieman sen kaulan kääntymään. En oikein sen enempää.
Alkuun oli ylipäänsä vaikeaa kun mä vähän jännitin ja Pomo tuntui hivenen oudolta ja ohjien päässä oli tuommoinen fiilis, eikä poni edes kääntynyt. Mutta kun aloin rentoutua ja kun pikkuhiljaa keksin miten siellä selässä kuuluu olla ja miten se Pomo toimii, niin alkoi tuntua jo paremmalta. (Olen kirjoittanut epäloogisessa järjestyksessä, sillä Pomo alkoi kunnolla toimia vasta hetken ravailun jälkeen.)
Tosiaan, alkukäynneissä meni vähän kaikki huonosti, enkä edes juurikaan käännellyt. Koitin itse lähinnä relata ja tutustua poniin. (Tutustua, ei edes ole pitkä aika kun sillä menin..)
Hetken kävelyn jälkeen lähdettiin väistelemään. Mua alkoi kauheasti jännittämään pohkeenväistö, ajattelin ettei se taatusti onnistu. Kerran vaan kävelin tehtävän ohi, koitin rauhoittua ja ratsastin Pompelin kerran jopa oikeasti kulmaan. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin suorittamaan tehtävää. Piti tehdä toiselle pitkälle sivulle voltteja ja toisella väistää keskemmälle ja takaisin uralle. Pomo alkoi olla jo ihan kivasti hanskassa, joten voltit onnistuivat hyvin. Mutta se väistäminen oli mahdotonta. Eka kerta oli paras ja silloinkin Marianne huuteli että hidasta, poni nyt vaan kävelee sillä reitillä. Hitsit, mä jo elättelin toivoa onnistumisesta :D
Väistöt eivät onnistuneet, koska Pomo ei hiljentänyt. Se on nyt se suurin ongelma. Mun hiljennys = vedä ohjista. Pomon hiljennys = istunnalla hiljentelet ja kaikenlaista muuta todella siistiä ja ihmeellistä. Ajatuksemme eivät käy yhteen, joten Pompeli ei hiljentänyt yhtään. Eikä edes auttanut kun Marianne valittaa että hiljennä. Yritän, yritän.
Väistelyjen (tai väistöyritysten) jälkeen siirryttiinkin kevyt raviin. Pomo lähti ihan mukavaan raviin ja kääntöongelmat palasivat. Mulla oli ilmeisesti jalat jännittyneinä, takana ja etukenoakin kai, joten juoksenneltiin sitten hivenen päättömästi ympäriinsä ja mun jalat olivat kipeinä. Marianne huuteli koko ajan että jalat rennoiksi, joten mä sitten koitin. Koitin ottaa niitä eteenpäin ja rentouttaa. Lopulta otin myös sen raipan avuksi ja ponihan alkoi kääntyä varsin mallikkaasti. Ja kun poni alkoi kääntyä, niin mäkin rentouduin, heh. Alkuun oli Pomolla ravaaminen ihan järkyttävää, se tuntui passaavan vähän väliä, ravasi jotenkin kamalan tuntuisesti, jos istuin hetkenkin niin pompin ilmaan ihan hirveästi ja niin edelleen.. Kun sitten alkoi sujua ja mä aloin rauhoittua, niin sehän alkoi tuntua jo aika hyvältä, siis ravilta ponin selässä. Ei siltä että olisin vetämässä pikakisaa kamelin selässä keskellä autiomaata.
Ravissa ihan vaan lämmiteltiin ja kun Pomo alkoi toimia tein mahdollisimman paljon voltteja. Ohjat tykkäsivät valua käsistä (ja kun raviin siirryttiin niin ne nyksytti kamalasti) ja Pomo tykkäsi aina välillä ravata pitkänä, pää maan jatkona. Ei siinä muuten mitään, mutta kun silloin mäkin makasin kaulalla kädet ojossa. Kun sitten keräsin ohjia, nosti Pompelikin päänsä ylös. Ja tuli tänään taas huomattua että myös Pomon kanssa on kyynerpääkulma tosi vaikea käsite. Kun se tuntui niin painavalta käsille ja sitten kun tuntui että kiskoin sitä seisahtumaan koko ajan. Ehkä se tästä..
Kevyt ravien jälkeen jäätiin taas käyntiin. Marianne oli pistänyt kolmeen kohtaan kahdet tötsät. Piti siis tulla pitkältä sivulta joidenkin tötsien väliin ja pysäyttää (harjoittelimme puolipidätteitä, aloitimme sitten pysähdyksillä). Ja mä olin aivan kauhuissani. Oikeasti mun pitää pysäyttää tämä vai? Onneksi Pomo oli erittäin laiskana ravien jälkeen, se mateli eteenpäin. Onneksi, sain sen nimittäin pysähtymään :D Tehtiin huikeat kaksi pysähdystä, sen jälkeen poni alkoi kävellä ja pysähdykset olivat mahdottomia. Onneksi siihen mennessä oltiinkin siirrytty puolipidätteiden tekoon. Piti kävellä tötsien välistä, niiden kohdalla puolipidätettä ja sitten eteen taas. Käytännössähän mitään ei tapahtunut, vaan Pompeli raahusti tasapaksusti ohi tötsien maailmasta mitään tietämättä.
Siirryttiin sitten kevyt raviin ja piti taas ottaa sitä pidätettä tötsien kohdalla. Tämä sujui jo paremmin. Tai miten sen nyt ottaa. Me mentiin Pomon kanssa vaan kahdessa eri kohdassa. Porttipäässä kun mentiin tötsien välistä niin raville ei käynyt mitään. Kun mentiin keskimmäisten tötsien välistä, Pomo jopa hieman hiljensi ja sitten sain ratsastaa eteen. (Muutenkin käytin tunnista aika paljon eteenratsastamiseen, kun nyt oli taas alla ratsu joka ei tuntunut siltä, että se sinkoaa pienimmästäkin johonkin.) Vaihdettiin suuntaa ja istuttiin harjoitusraviin. Samaa tehtävää jatkettiin yhä. Ensin olin ihan hukassa siellä harjotusravissa. Pääsin kyllä istumaan pomppimatta, mutta olin ihan ihme vimpulassa. Kyllä se asento vähän parani, mutta ongelmana olivat kädet, jotka eivät voineet olla kyynerpääkulmassa. Siellä seilasin ratsuni kanssa kädet ojossa ja selkä vähän takakenossa että saisin hyvin istuttua.
Muuten meni ihan hyvin ja Pomokin kääntyi hetken suostuttelun jälkeen. Ja taisi se ravi hieman hiljentyäkin. Sitten käyntiä taas ja Marianne heivasi tötsät pois.
Käyntien jälkeen oli laukka. Ilokseni saatiin tänään mennä vapaasti. Tai kun, käyhän se nyt vähän tylsäksi, se: "pitkä sivu ja voitte tehdä pääty-ympyrän".
Siirsin Pomon raviin ja nostin laukan jostain pitkän sivun keskeltä. Hienosti nousi laukka, ihan pohkeella ja innokkaalla maiskuttelulla. (Ja joka kerta, jes!) Mentiin ihan innoissaan siellä. Ja kyllä tuli taas huomattua kuinka hyvin hepat pysyy hanskassa laukassa. Pomo aloitti suht rauhallisella laukalla, mutta lopussa baanattiinkin hieman reippaammin. Hitaammin kuin Elvis sentään.
Tästä on vaikea sen enempi kertoilla. Pomo nosti hienosti aina kun pyysin, vain kerran yritti itse vähän lähteä. Nousi niin käynnistä kuin ravistakin. Mä istuin suht hyvin, vähän paremmin tietty olisi voinut. Kerran laukka tippui raville, nostin jopa takaisin. Ja vauhtia alkoi tosiaan loppua kohti löytymään.
Ja paljon käänneltiin! Vaikka olikin hivenen.. Epämääräisiä ne käännökset, niin käännöksiä kumminkin. Tein jotain isoja keskiympyröitä (tunnustan, en muuten tainnut tehdä yhtäkään ympyrää päätyyn, tuntui niin vaikealta). Vähän olivat käännökset tietty raakoja, mutten mä oikeasti ole paljon laukassa käännellyt. Ja mun laukan ratsastaminen oli just melkeinpä joka askeleella pohkeita, sitten käännöksissä otettiin sisäohjalta jotain otetta ja ulkopohkeella rummuteltiin vähän kylkeen. Vaan tästä se sitten lähtee. Ja oli taas niin älyttömän kivaa, vaihteeksi pystyin edes hieman tekemään jotain laukassa. Ettei se ollut sellaista kuoleman rukoilua raketin kyydissä.
Tällaista se on, kun Roosalla menin niin laukka oli ihan turha askellaji ja nyt mä baanaan tuolla ihan intopiukassa, heh. Mutta kyllä tänään laukka oli niin täynnä fiilinkiä, nousi älyttömän hyvin ja kääntyikin vähän ja aika kivasti jo istuinkin. Jes. Ja alla kumminkin Pomo, jonka laukassa en muuten osaa istua.. Tajusinpa vasta nyt.
Laukan jälkeen vähän loppuravia. Pomo oli tänään tosi kiva itse asiassa. Alun nappuloiden etsintää lukuunottamatta se oli tosi luotettava ja yksinkertainen. Kun yleensä en oikein pidä Pomosta sen takia että se tuntuu epäluotettavalta ja on vaikea. Joo, olihan se tänäänkin, varsinkin sen ohjastuntuman takia, tosi hankala. Mutta jotenkin tosi helppo. Uskalsin ravata pidemmällä ohjalla ne loppuravit ja ponikin jopa kääntyi sen raipan avulla (tai siis, kun ensin pari kertaa avustin raipalla). Tänään siihen uskalsi käyttää raippaa kun yleensä tuntuu että se on itsemurha. Ja ei tarvinnut pelätä mihin se nyt sinkoaa ja laukat nousivat tosi hyvin. Kauhean kiva se sinäänsä oli tänään. Vaikkei se siltikään pääse sieltä alakastistaan mihinkään. Pomo on kiva, mutta se on silti se vähiten kivoin.
Loppuravien jälkeen käveltiin ja Marianne kävi pitkästä aikaa jutustelemassa. (Tässä aloin miettiä että jos kumminkin Pomo pääsisi Elviksen yläpuolelle. Miettikää Elviksen huonoja puolia; tunnen itseni aina niin huonoksi ja Marianne ei käy silloin juttelemassa :D No joo, ehkei.) Hienosti meni ja mites koulussa. Että ei sen informatiivisempaa tänään :)
Ja mä olin taas tänään tyytyväinen. Äh, tämä on kyllä nyt oikeasti vähän ristiriitaista ja sinäänsä olen aina tykännyt Elviksestä ja nyt sitten tuntuu että "jes kun en enää mennyt Elviksellä". Mutta kun, sen kanssa on aina sitä samaa. (Tai jos ei ole samaa, niin se on täysin surkeaa, joka ei ole ainakaan parempaa.) Elvis on kauhean hieno poni ja tosi kiva. Mutta sitten kumminkin sen kanssa vaan tuntuu kerta toisensa jälkeen että ongelmana on etukeno ja muut isot virheet. Meni ihan hyvin, kontrollia lisää. Sen kanssa virheet on sitä luokkaa ettei niitä saa millään korjatuksi (tai saa, tänäänkin olin päättänyt etten seiso jalustimilla. Seisoin vaan ihan pari kertaa. Taistelin ja istuin kun hiljensin laukkaa). Kun esimerkiksi nyt tuon Pomon kanssa oli niin paljon enemmän, pitäisi rentoutua heti alusta asti ja saada se asettumaan jotta se ohjien pitäminen ei tuntuisi niin kamalalta ja niin edelleen. Elvis on vaan tylsä, mitäs iloa on siitä jollei ole niitä virheitä, heh. Tai mitäs iloa on siitä jos ne virheet ovat niin perhanan isoja etteivät ne edes katoa millään. Tjaa-a.
Mutta kuten aloitin, olin tänään tosi tyytyväinen. Kiva mennä pitkästä aikaa jollain muulla kuin keltaisella salamalla, kiva mennä Pomolla pitkästä aikaa.
Pomo meni aika kivasti ja mä olin tyytyväinen. Ja nyt vannon jälleen pyhästi että isken takaraivooni sen mantran "persus penkkiin ja selkä suoraksi". Tänään oli vähän etukenoilua ja vähän seisoskelua. Mutta seisoskelua oli aika vähän ja ymmärsin istuakin, aina välillä ainakin.
Loppukäyntien jälkeen poni karsinaan. Harjailin sen nopeasti ja herra käyttäytyi kauhean hyvin. Vain vähän kerran tönäisi mua kun katsoin etukaviot ja mahaa harjatessa se näytti koko ilmerepertuaarinsa ja esitteli hohtavia hampaitaankin mulle. Ei kumminkaan näykkinyt, hän on oikea herrasmies! Ja kyllähän Pomo sen ilmeilynsä lopetti kun nostin käden hetkeksi sen eteen. Aika mamis se on loppujen lopuksi.
torstai 9. helmikuuta 2012
IT'S READY
Palapelihän on ollut jo aika kauan valmis.
JEE!!
Elämäni sisältö onkin nyt sitten loppu tai jotain.
JEE!!
Tällaisena viimeksi nähty (22.1.)
Lopetin salamoilla kuvaamisen jotta näkyisi paremmin. Eipä toiminut, heh
(3.2.)
Libra ja Virgo, melkein valmiina! (4.2.)
Jes!! Joo, nuo Cancer ja Aquarius (tai tuommoinen joku) on vähän säälittäviä :D (4.2.)
Melkein valamis! (5.2)
Hengenahdistus, sehän ON valmis!! (5.2. se valmistui!)
Toinen kuva, eri valaistus, heh (5.2.)
Capricorn & Aquarius
Pisces & Aries
(minä)
Taurus & Gemini
(Jonna)
Cancer & Leo
(Henna)
Virgo & Libra
Scorpio & Sagittarius
Elämäni sisältö onkin nyt sitten loppu tai jotain.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Kyllä mä olen huono
Tämän päiväinen oli varsinainen pohjanoteeraus, todella surkeasti meni. Ongelmani löytyivät tänään oikein hyvin, heh. Harmi vaan kun viimeksi humputeltiin, meni niin hyvin ja tänään en sitten muka osannut yhtään olla.
Päätinpä tänään että joo, on tosi lämmin. Jätin siis vaatekerroksia pois, turhankin paljon. Mitähän järkeä siinäkin oli? Ei mitään, varsinkin kun olen kipeä. Olen oikea järjen jättiläinen aina välillä.
Tallille, autolla, ja taulu lukemaan. Elvishän se, jälleen. Tunnilla myös Sakari, Milo, Simo ja Pomo. Meninkin sitten harjaamaan Elvistä. Kunnolla karvaa vaan irti ja poni puhtaaksi. Kävin myös kentän laidalla totuttelemassa kylmyyteen ja kirosin omat nerokkaat ideani.
Varustin Elviksen ja siirryimme kentälle, Elvishän oli siis vain minun kanssani tunnilla (upeaa, suorastaan). Koitin kiristellä vyötä, mutta Elvis on niin läski ettei se kiristynyt lainkaan tarpeeksi. Päätin kumminkin nousta selkään ja odotella että kiltti Marianne-täti tulee sen kiristämään. Elvis ei kuitenkaan voinut vain seistä, joten kävelimme volttia Simon ympärillä. Jalustimet tuntuivat lyhyiltä, vaikka olivat juuri oikean mittaiset, ja kertaalleen Elviskin kerkesi säikähtää ja ottaa muutaman reippaamman askeleen. Marianne kiristi vyön ja lähdimme kävelemään. Otin voltteja ja pysähdyksiä. Ja keskityin asettelemaan. Onnistuinkin by the way, mitä hankalaa siinäkin on muka ollut? Okei, ehkä vähän enemmän olisi voinut välillä asettua ja sitä rataa, mutta joka tapauksessa.
Elvis käveli reippaasti ja mukavasti ja mulla oli ihanan tukeva olo siellä. Lähdimmekin sitten käynnissä tekemään tehtävää. Eli voltti, sen puolivälissä piti sitten väistättää hevosta hieman isommalle voltille ja jatkaa siellä loppuvoltti. Ja voltti tehtiin porttipäähän.
Ja sielläpä ei tästä tullut yhtikäs mitään! Ensinnäkin, Marianne valitti koko ajan että poni juoksee alta. Ongelma: mä en edes huomannut asiaa! Voi elämä tällaisen torvelon kanssa. (Merkillisintähän on se, että käynti oli hyvää kun mun mielestä Elvis juoksi alta pois? Normaalia.) Asetus oli myös melkoisen laimea. Äh, aina välillä musta tuntui että poni meni hyvin ja sitten Marianne selittääkin että alta se juoksee, asettunutkin on liian vähän. Äh.
Väistöt eivät onnistuneet koskaan. Välillä tuntuivat vähän paremmilta, mutta se oli optista harhaa vaan. Elvis juoksi alta eikä väistänyt, vaan käveli suoraan sinne suuremmalle voltille. Perhanan perhana, ei mikään taas suju. Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin Elvis ei sitten pitänyt Milosta yhtään. Ehei, se oli niin huisin pelottava, ei sen lähelläkään voinut mennä kun piti vähän väistellä kauemmas. Ja mitä tekee sitten suuri ja mahtava ratsastaja? Istuu kyydissä, jokainen orgaaninen elin jännittyneenä (ei peläten, vaan jännittäen) ja siinä maailman tunnetuimmassa etukenossa. Siellä mä yritän saada asioihin jotain tolkkua rusettisolmuun taipuneena ja tärkkipullon nielleenä, vai?
Ja ei, tämä ei parantunut sillä että siirryttiin raviin. Myönnetään että mulle tuli mukavan lämmin, olin ihan jäässä siinä käynnissä. Muuta hyvää ei siinä sitten ollutkaan. Elvis ravasi ihan kivan reippaasti, mutta herttileijaa sitä mun touhua. Olin ties miten vinossa, ihan jännittyneenä kun koitin saada Elvistä ravaamaan hitusen enemmän kontrollissa. Oli selkä ihan jännittyneenä, koko ajan sai sitäkin koittaa rentouttaa. Saappaat natisi raivostuttavasti sitä satulaa vasten. Ja sitten vielä poni piti kaikkea huisin kammottavana. Sieltä se otti sujuvan laukannoston kun ihmiset taisivat olla hurjia. Sitten kun siellä istuu (= seisoo jalustimilla) suuri ratsastajatar, joka ei vaan saa ponia siirrettyä takas raviin, vaikka suuri ja mahtava poni vetää vaan ihan normaalia laukkaa. Jes.
Meidänhän siis piti jatkaa tätä tehtävää ravissa. Ekaan suuntaan voidaan sanoa että ainakin päästiin suorittamaan tehtävää, se on jo paljon. Pari kertaa tuntui ihan hyvältä. Mutta sitten kun Marianne katsoi, ei siitä tullut hevonpaskaa taaskaan. Taisi se armahtaa yhden suorituksemme, se meni jo vähän siihen suuntaan.
Sitten oli välikäynnit, suunnanvaihto ja ravia.
Elvishän on VIISAS poni. Elvishän tietää että välikäyntien jälkeen KUULUU LAUKATA. Joten arvatkaa vaan millaista vauhtia me pistettiin menemään. Ärsyttävää, kun ennen käyntiä se poni oli ravannut jo melko siedettävää vauhtia ja jopa mennyt aika kivasti. Sitten käynnin jälkeen..
Elvis painoi menemään kuten kunnon pikakiituriponit menee. Mä koitin (paino sillä koitin sanalla) hiljentää ponia. Enpä vaan onnistunut, hah hah. Mä olin siellä taas jokainen solu jännitettynä kun koitin sitä ponia hiljentää, mutta kun ei. Kun ei vaan tajua ettei se auta, että kevennän hillitöntä tahtia jännittyneenä ja sitten vielä nojailen eteen niin paljon kuin sielu sietää.
Pyörittelin Elvistä volteilla ja ajattelin vaan asetusta, ponin hiljentämistä. Mutta kun sitten se aina keksi jonkun kohdan; "tässä nostetaan laukka" ja joko nosti laukan tai aloitti pikakiituriravin uudelleen. Monesti, hyvin monesti, me vaan juoksimme ohi tehtävän. Välillä olisin jo mennyt tehtävää suorittamaan, mutta sitten siellä oli Milo tai Sakari ja Elvis sai siivet.
Muutaman kerran pääsimme sinne tehtävälle. Yksi kerta onnistui jo jotenkin (arvatkaa katsoiko Marianne sitä), mutta ne pari muuta kertaa olivat jotain järkyttävää. Kun ei se hiljennä. Olin valmis ampumaan pääni kun poni kulki jo rauhassa, sitten Milo ravaa puolen kilometrin päässä -> Elvis vetää kilarit ja alkaa kaahaamaan. Sen jälkeen en enää saanutkaan sitä rauhalliseksi, joten kaahasimme tehtävän läpi, Mariannen valittaessa vauhdista.
Otin vielä yhden tuommoisen yrityksen toisessa päässä kenttää, se meni ihan kivasti, joten siirryin käyntiin. (Hah, joo niin siirryin.. Ei siinä mennyt kuin pitkän sivun verran että poni siirtyi käyntiin. Tai kyllä se käyntiin siirtyi hyvin nopeasti, mutta oli sitten taas sitä mieltä että aika ravata..)
Lähdimme nostamaan laukkaa. Piti tehdä voltti käynnissä siellä peltopäässä, sitten laukata pitkä sivu ja sai tehdä ihan jopa vaikka pääty-ympyrän. Heh heh. No joo, sanottiin kyllä että "jos ei pysy käsissä, niin topakasti vaan käyntiin takas".
Elvis ei sitten halunnut ekaksi kävellä sinne. Sain sen etenemään ja nostoyritys. Okei, ei noussut, tuli vaan pikkuravia. Uusi yritys heti ja poni räjähti! Ah. Ponilla oli hivenen energiaa. Se laukkasi kuin rasvattu salama sen pitkän sivun ja siellä porttipäässä vetäisikin hauskasti sen päänsä alas. Mä olin taas hirveässä etukenossa Elviksen pomppiessa pää koipien välissä. Pysyin selässä koska kenkien korot otti jalustimista kiinni. Kuitenkin Elvis siirtyi kiltisti raviin kun pyysin ja melko kiltisti myös käyntiin asti. Sen jälkeen se alkoi ennakoimaan tosi hauskasti. Oli ihan menossa ja vauhtia olisi ollut vaikka muille jakaa. Nostin ja poni ihan innostui. Peräpääkin lennähti hivenen ja otimme uuden spurtin toiseen päähän. Mutta.. No..
Elvis ei oikein jaksanutkaan hiljentää. Taisi se seuraavalla pitkällä sivulla hiljentää. Kerran yritin hiljentää raviin puoli kierrosta, ennenkuin se lopulta meni läpi. Hmm..
Yritti ennakoida ihan hirveästi. Sain kumminkin ponin jopa odottamaan, ennen kuin se räjäytti voimansa valloilleen.
Suunnanvaihto ja jälleen Elvis odotti niin paljon paremmin. Vaikka vauhtia oli kyllä edelleenkin todella paljon. Tähän suuntaan jopa hieman kääntelin. Oli tosi turvallisen tuntuista kun poni vetää raketin lailla eteenpäin ja sitten kääntyillään siellä, huh. Mutta kun ei poni oikein hiljentänytkään..
Marianne ei tainnut oikein arvostaa meidän vauhtia ja jostain kumman syystä se halusi Elviksen pitävän päänsä ylhäällä :D En sitten tajua.
Onneksi jäätiin laukkojen jälkeen loppukäynteihin. Pelkäsin mahdollisia raveja jo etukäteen, Elviksellä oli vähän liikaa virtaa taas.
Loppukäynnit olivat ihme pelleilyä, mä tunsin suurta tarvetta jännittyä ja nojata eteen. Elvis ei tuntenut suurta tarvetta kävellä, vaan se tykkäsi ottaa ravia, joo.
Mutta hei jee, otin paljon (huikean määrän!) pysähdyksiä. Niistä oli vähän juteltava kun Elviksen mielestä sellainen sekunnin seisahdus riitti ja heti kun ohjat hellitti sai lähteä kävelemään. Saatiin kuitenkin jossain määrin pysähdykset onnistumaan, poni seisoi ja jopa hieman rauhoittui.
Ja kerran kun hurja Milo tuli häntä kohti, oli Elviksen käännyttävä kannoillaan ja otettava hitunen laukkaa. Hmm, aijoo, selässähän oli vaan puolijäätynyt täti, ilman jalustimia, ohjat pitkinä. Lentelin siellä selässä hieman. Ja kun Elvis siirtyi raviin, jäin jostain syystä sen kaulalle makaamaan. En tiedä mitä mä ajattelin, olin varmaan väsynyt :D Makoilin siinä hetken, kunnes sitten nousin ja hiljensin Elviksen käyntiin.
Ja lopulta päästiin alas selästä. Elvis talliin ja harjailin sen huolellisesti. Sitten kirjoitin kortin ja lopulta kotiin.
Mitenköhän tämä nyt näin surkeasti meni? Hmm..
Ihmeen jännittynyt olin koko ajan. En saanut hiljentämään, joten jännitin kaiken, jos se vaikka auttaisi. Ja etukeno samasta syystä. Ärsytti kun ei pysy yhtään poni rauhaisimmissa askellajeissa. Huoh.
Toisaalta ponissa oli vaan virtaa, ei sille mitään voi. Ja onhan se toisaalta hyvä.
Olisi vaan itse pitänyt taas taistella ja istua "vaikkei se sitten hiljennäkkää". Olisi tarvinnut rauhoittaa itsensä kokonaan, ettei jännittyneenä koita saada asioita rullaamaan. Liikaa energiaa, liikaa yritystä. Ja vielä kun olin kipeä ja ihan jäässä, puh.
Noo, laukat olivat ainoa kohta josta tänään nautin. Tämä on niin tätä. Suuri ja jännittynyt täti vetää siellä ponin kanssa hallitsemattomasti kenttää ympäri täyttä ravia, koittaen koko ajan hiljentää ja sitten samainen täti tykkää eniten tunnin laukkaosiosta, jossa poni veti täyttä laukkaa ympäri kenttää, erittäin hallitsemattomasti ja täti vain vaivoin selässä keikkuen.
En tiedä, mutta nyt kun olen Elviksellä mennyt, olen alkanut tykkäämään taas tuosta hurjasta laukasta. Tai taas ja taas, kun en ole oikein koskaan välittänyt vauhdista.
Vaikka olisihan mukavampaa jos laukka olisi hallinnassa. Kumminkin, tykkään omalla tavallaan tuosta jäätävästä vauhdista, ei jännitä. Ja Elviksen selässä pysyy ihmeen hyvin.
Mutta oli miten oli, en ole tyytyväinen. Mun pitää vaan rentoutua ja istua. Harmi vaan kun esimerkiksi asetukseen oli ihan helppo keskittyä ja sitä oli helppo tehdä. Mutta ei vaan istumaan pysty.
Ainoa asia johon olen oikeasti tyytyväinen: MÄ istuin laukassa. En siis suoralla, mutta ympyröillä mä istuin! Poni laukkasi sillon hiljempaa, joten mä istuin. Wuhuu.
Ei tästä Elviksellä menosta tule oikein mitään. Mä haluan mennä Roosalla.
Lienee myös hyvä etten toteuttanut suunnitelmiani ja kysynyt Mariannelta miten meni, kumminkin se olisi sanonut "joo joo ihan mahtavasti!"
"Ai, musta tää oli kyllä pohjanoteeraus."
"Häh :o"
Mä tarvin sellaista satulaliimaa, liimaan takamukseni penkkiin kiinni jotten seisoisi niillä jalustimilla koko ajan.
Päätinpä tänään että joo, on tosi lämmin. Jätin siis vaatekerroksia pois, turhankin paljon. Mitähän järkeä siinäkin oli? Ei mitään, varsinkin kun olen kipeä. Olen oikea järjen jättiläinen aina välillä.
Tallille, autolla, ja taulu lukemaan. Elvishän se, jälleen. Tunnilla myös Sakari, Milo, Simo ja Pomo. Meninkin sitten harjaamaan Elvistä. Kunnolla karvaa vaan irti ja poni puhtaaksi. Kävin myös kentän laidalla totuttelemassa kylmyyteen ja kirosin omat nerokkaat ideani.
Varustin Elviksen ja siirryimme kentälle, Elvishän oli siis vain minun kanssani tunnilla (upeaa, suorastaan). Koitin kiristellä vyötä, mutta Elvis on niin läski ettei se kiristynyt lainkaan tarpeeksi. Päätin kumminkin nousta selkään ja odotella että kiltti Marianne-täti tulee sen kiristämään. Elvis ei kuitenkaan voinut vain seistä, joten kävelimme volttia Simon ympärillä. Jalustimet tuntuivat lyhyiltä, vaikka olivat juuri oikean mittaiset, ja kertaalleen Elviskin kerkesi säikähtää ja ottaa muutaman reippaamman askeleen. Marianne kiristi vyön ja lähdimme kävelemään. Otin voltteja ja pysähdyksiä. Ja keskityin asettelemaan. Onnistuinkin by the way, mitä hankalaa siinäkin on muka ollut? Okei, ehkä vähän enemmän olisi voinut välillä asettua ja sitä rataa, mutta joka tapauksessa.
Elvis käveli reippaasti ja mukavasti ja mulla oli ihanan tukeva olo siellä. Lähdimmekin sitten käynnissä tekemään tehtävää. Eli voltti, sen puolivälissä piti sitten väistättää hevosta hieman isommalle voltille ja jatkaa siellä loppuvoltti. Ja voltti tehtiin porttipäähän.
Ja sielläpä ei tästä tullut yhtikäs mitään! Ensinnäkin, Marianne valitti koko ajan että poni juoksee alta. Ongelma: mä en edes huomannut asiaa! Voi elämä tällaisen torvelon kanssa. (Merkillisintähän on se, että käynti oli hyvää kun mun mielestä Elvis juoksi alta pois? Normaalia.) Asetus oli myös melkoisen laimea. Äh, aina välillä musta tuntui että poni meni hyvin ja sitten Marianne selittääkin että alta se juoksee, asettunutkin on liian vähän. Äh.
Väistöt eivät onnistuneet koskaan. Välillä tuntuivat vähän paremmilta, mutta se oli optista harhaa vaan. Elvis juoksi alta eikä väistänyt, vaan käveli suoraan sinne suuremmalle voltille. Perhanan perhana, ei mikään taas suju. Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin Elvis ei sitten pitänyt Milosta yhtään. Ehei, se oli niin huisin pelottava, ei sen lähelläkään voinut mennä kun piti vähän väistellä kauemmas. Ja mitä tekee sitten suuri ja mahtava ratsastaja? Istuu kyydissä, jokainen orgaaninen elin jännittyneenä (ei peläten, vaan jännittäen) ja siinä maailman tunnetuimmassa etukenossa. Siellä mä yritän saada asioihin jotain tolkkua rusettisolmuun taipuneena ja tärkkipullon nielleenä, vai?
Ja ei, tämä ei parantunut sillä että siirryttiin raviin. Myönnetään että mulle tuli mukavan lämmin, olin ihan jäässä siinä käynnissä. Muuta hyvää ei siinä sitten ollutkaan. Elvis ravasi ihan kivan reippaasti, mutta herttileijaa sitä mun touhua. Olin ties miten vinossa, ihan jännittyneenä kun koitin saada Elvistä ravaamaan hitusen enemmän kontrollissa. Oli selkä ihan jännittyneenä, koko ajan sai sitäkin koittaa rentouttaa. Saappaat natisi raivostuttavasti sitä satulaa vasten. Ja sitten vielä poni piti kaikkea huisin kammottavana. Sieltä se otti sujuvan laukannoston kun ihmiset taisivat olla hurjia. Sitten kun siellä istuu (= seisoo jalustimilla) suuri ratsastajatar, joka ei vaan saa ponia siirrettyä takas raviin, vaikka suuri ja mahtava poni vetää vaan ihan normaalia laukkaa. Jes.
Meidänhän siis piti jatkaa tätä tehtävää ravissa. Ekaan suuntaan voidaan sanoa että ainakin päästiin suorittamaan tehtävää, se on jo paljon. Pari kertaa tuntui ihan hyvältä. Mutta sitten kun Marianne katsoi, ei siitä tullut hevonpaskaa taaskaan. Taisi se armahtaa yhden suorituksemme, se meni jo vähän siihen suuntaan.
Sitten oli välikäynnit, suunnanvaihto ja ravia.
Elvishän on VIISAS poni. Elvishän tietää että välikäyntien jälkeen KUULUU LAUKATA. Joten arvatkaa vaan millaista vauhtia me pistettiin menemään. Ärsyttävää, kun ennen käyntiä se poni oli ravannut jo melko siedettävää vauhtia ja jopa mennyt aika kivasti. Sitten käynnin jälkeen..
Elvis painoi menemään kuten kunnon pikakiituriponit menee. Mä koitin (paino sillä koitin sanalla) hiljentää ponia. Enpä vaan onnistunut, hah hah. Mä olin siellä taas jokainen solu jännitettynä kun koitin sitä ponia hiljentää, mutta kun ei. Kun ei vaan tajua ettei se auta, että kevennän hillitöntä tahtia jännittyneenä ja sitten vielä nojailen eteen niin paljon kuin sielu sietää.
Pyörittelin Elvistä volteilla ja ajattelin vaan asetusta, ponin hiljentämistä. Mutta kun sitten se aina keksi jonkun kohdan; "tässä nostetaan laukka" ja joko nosti laukan tai aloitti pikakiituriravin uudelleen. Monesti, hyvin monesti, me vaan juoksimme ohi tehtävän. Välillä olisin jo mennyt tehtävää suorittamaan, mutta sitten siellä oli Milo tai Sakari ja Elvis sai siivet.
Muutaman kerran pääsimme sinne tehtävälle. Yksi kerta onnistui jo jotenkin (arvatkaa katsoiko Marianne sitä), mutta ne pari muuta kertaa olivat jotain järkyttävää. Kun ei se hiljennä. Olin valmis ampumaan pääni kun poni kulki jo rauhassa, sitten Milo ravaa puolen kilometrin päässä -> Elvis vetää kilarit ja alkaa kaahaamaan. Sen jälkeen en enää saanutkaan sitä rauhalliseksi, joten kaahasimme tehtävän läpi, Mariannen valittaessa vauhdista.
Otin vielä yhden tuommoisen yrityksen toisessa päässä kenttää, se meni ihan kivasti, joten siirryin käyntiin. (Hah, joo niin siirryin.. Ei siinä mennyt kuin pitkän sivun verran että poni siirtyi käyntiin. Tai kyllä se käyntiin siirtyi hyvin nopeasti, mutta oli sitten taas sitä mieltä että aika ravata..)
Lähdimme nostamaan laukkaa. Piti tehdä voltti käynnissä siellä peltopäässä, sitten laukata pitkä sivu ja sai tehdä ihan jopa vaikka pääty-ympyrän. Heh heh. No joo, sanottiin kyllä että "jos ei pysy käsissä, niin topakasti vaan käyntiin takas".
Elvis ei sitten halunnut ekaksi kävellä sinne. Sain sen etenemään ja nostoyritys. Okei, ei noussut, tuli vaan pikkuravia. Uusi yritys heti ja poni räjähti! Ah. Ponilla oli hivenen energiaa. Se laukkasi kuin rasvattu salama sen pitkän sivun ja siellä porttipäässä vetäisikin hauskasti sen päänsä alas. Mä olin taas hirveässä etukenossa Elviksen pomppiessa pää koipien välissä. Pysyin selässä koska kenkien korot otti jalustimista kiinni. Kuitenkin Elvis siirtyi kiltisti raviin kun pyysin ja melko kiltisti myös käyntiin asti. Sen jälkeen se alkoi ennakoimaan tosi hauskasti. Oli ihan menossa ja vauhtia olisi ollut vaikka muille jakaa. Nostin ja poni ihan innostui. Peräpääkin lennähti hivenen ja otimme uuden spurtin toiseen päähän. Mutta.. No..
Elvis ei oikein jaksanutkaan hiljentää. Taisi se seuraavalla pitkällä sivulla hiljentää. Kerran yritin hiljentää raviin puoli kierrosta, ennenkuin se lopulta meni läpi. Hmm..
Yritti ennakoida ihan hirveästi. Sain kumminkin ponin jopa odottamaan, ennen kuin se räjäytti voimansa valloilleen.
Suunnanvaihto ja jälleen Elvis odotti niin paljon paremmin. Vaikka vauhtia oli kyllä edelleenkin todella paljon. Tähän suuntaan jopa hieman kääntelin. Oli tosi turvallisen tuntuista kun poni vetää raketin lailla eteenpäin ja sitten kääntyillään siellä, huh. Mutta kun ei poni oikein hiljentänytkään..
Marianne ei tainnut oikein arvostaa meidän vauhtia ja jostain kumman syystä se halusi Elviksen pitävän päänsä ylhäällä :D En sitten tajua.
Onneksi jäätiin laukkojen jälkeen loppukäynteihin. Pelkäsin mahdollisia raveja jo etukäteen, Elviksellä oli vähän liikaa virtaa taas.
Loppukäynnit olivat ihme pelleilyä, mä tunsin suurta tarvetta jännittyä ja nojata eteen. Elvis ei tuntenut suurta tarvetta kävellä, vaan se tykkäsi ottaa ravia, joo.
Mutta hei jee, otin paljon (huikean määrän!) pysähdyksiä. Niistä oli vähän juteltava kun Elviksen mielestä sellainen sekunnin seisahdus riitti ja heti kun ohjat hellitti sai lähteä kävelemään. Saatiin kuitenkin jossain määrin pysähdykset onnistumaan, poni seisoi ja jopa hieman rauhoittui.
Ja kerran kun hurja Milo tuli häntä kohti, oli Elviksen käännyttävä kannoillaan ja otettava hitunen laukkaa. Hmm, aijoo, selässähän oli vaan puolijäätynyt täti, ilman jalustimia, ohjat pitkinä. Lentelin siellä selässä hieman. Ja kun Elvis siirtyi raviin, jäin jostain syystä sen kaulalle makaamaan. En tiedä mitä mä ajattelin, olin varmaan väsynyt :D Makoilin siinä hetken, kunnes sitten nousin ja hiljensin Elviksen käyntiin.
Ja lopulta päästiin alas selästä. Elvis talliin ja harjailin sen huolellisesti. Sitten kirjoitin kortin ja lopulta kotiin.
Mitenköhän tämä nyt näin surkeasti meni? Hmm..
Ihmeen jännittynyt olin koko ajan. En saanut hiljentämään, joten jännitin kaiken, jos se vaikka auttaisi. Ja etukeno samasta syystä. Ärsytti kun ei pysy yhtään poni rauhaisimmissa askellajeissa. Huoh.
Toisaalta ponissa oli vaan virtaa, ei sille mitään voi. Ja onhan se toisaalta hyvä.
Olisi vaan itse pitänyt taas taistella ja istua "vaikkei se sitten hiljennäkkää". Olisi tarvinnut rauhoittaa itsensä kokonaan, ettei jännittyneenä koita saada asioita rullaamaan. Liikaa energiaa, liikaa yritystä. Ja vielä kun olin kipeä ja ihan jäässä, puh.
Noo, laukat olivat ainoa kohta josta tänään nautin. Tämä on niin tätä. Suuri ja jännittynyt täti vetää siellä ponin kanssa hallitsemattomasti kenttää ympäri täyttä ravia, koittaen koko ajan hiljentää ja sitten samainen täti tykkää eniten tunnin laukkaosiosta, jossa poni veti täyttä laukkaa ympäri kenttää, erittäin hallitsemattomasti ja täti vain vaivoin selässä keikkuen.
En tiedä, mutta nyt kun olen Elviksellä mennyt, olen alkanut tykkäämään taas tuosta hurjasta laukasta. Tai taas ja taas, kun en ole oikein koskaan välittänyt vauhdista.
Vaikka olisihan mukavampaa jos laukka olisi hallinnassa. Kumminkin, tykkään omalla tavallaan tuosta jäätävästä vauhdista, ei jännitä. Ja Elviksen selässä pysyy ihmeen hyvin.
Mutta oli miten oli, en ole tyytyväinen. Mun pitää vaan rentoutua ja istua. Harmi vaan kun esimerkiksi asetukseen oli ihan helppo keskittyä ja sitä oli helppo tehdä. Mutta ei vaan istumaan pysty.
Ainoa asia johon olen oikeasti tyytyväinen: MÄ istuin laukassa. En siis suoralla, mutta ympyröillä mä istuin! Poni laukkasi sillon hiljempaa, joten mä istuin. Wuhuu.
Ei tästä Elviksellä menosta tule oikein mitään. Mä haluan mennä Roosalla.
Lienee myös hyvä etten toteuttanut suunnitelmiani ja kysynyt Mariannelta miten meni, kumminkin se olisi sanonut "joo joo ihan mahtavasti!"
"Ai, musta tää oli kyllä pohjanoteeraus."
"Häh :o"
Mä tarvin sellaista satulaliimaa, liimaan takamukseni penkkiin kiinni jotten seisoisi niillä jalustimilla koko ajan.
perjantai 3. helmikuuta 2012
Muistot on kauniita
Nyt koitan kirjoittaa syvällisesti.
Olen miettinyt, että kuinka kivaa olisi olla vanha. En edes välttämättä tarkoita mitään vanhainkodissa asuvaa mummoa joka pelaa bingoa sunnuntaisin, vaan jotain keski-ikäistä ihmistä, joka on jo ehtinyt kokea ja tehdä työtä, mutta jolla on yhä elämä edessä.
Vaikka toisaalta, mummollahan niitä muistoja olisi silti enemmän.
Aika kultaa muistot. Sitä haikeana muistelee vanhaa tallia, vaikka paikan takia vuodatettiin monet kyyneleet ja ongelmia riitti. Tippa linssissä muistelen myös alkeiskurssia, vaikka silloin tallille pääsinkin vain joka toinen viikko.
Halu palata muistoihin. Aikakone olisi upea keksintö, olisi hienoa kokea ja muistaa nämä vanhat hienot hetket uudestaan.
En tiedä. Haluan kirjoittaa, mutten tiedä paljonko viitsin kirjoittaa vanhoista ajoista. Olenhan mä muistellut jo kaikenlaista aiemminkin, keksinkö tälläkin kertaa jotain edes hivenen uutta?
Toisaalta lohduttaudutaan sillä, että ehkä mulla on niin uusia lukijoita ettei ne ole lukeneet vanhoja tekstejäni...
*Muistan...
Sen tunteen kun jännityksellä odoteltiin ensimmäistä liikuntapäivää, ensimmäistä ratsastusta. Ystävällisesti Henna lainasi varusteitaan minulle. Muistan sen aamun, heräsin ajoissa jotta voisin pukeutua huolellisesti. Ahtauduin niihin kesähousuihin ja Hennan saappaisiin, täynnä riemua ja odotusta.
Meillä oli tuolloin tappelu kesken kaverimme kanssa. Muistan kuinka bussimatka tallille käytettiin riitelyyn "olispa kiva mennä sillä" "NO MUN KAVERI KÄY TUOLLA JA SE ANTAA SEN PONIN MULLE!!" Eikä kumpikaan heistä edes kyseistä ponia saanut :)
Muistan seisseeni varusteita kantaen pienhevosen vieressä. Se näytti suurelta ja hienolta. Kun hevonen varustettiin minulle, saatoin katsoa ihaillen vierestä. Niin helppoa se oli.*
*Sipsutin kumisaappaat jaloissani luokanvalvojan autoon ja matka alkoi. Olimmehan sopineet että pääsisin luokanvalvojan vuokriksen selkään hieman kävelemään. Mitä muuta voikaan pieni (hyvin pieni juu) tyttönen toivoa? Ei ainakaan sitä, että käytäisiin samalla matkalla vielä ihailemassa kauppoja, ostamassa porkkanoita ja syömässä Hesellä. Ja sitten vielä kun paljastui että taluttelun sijaan, pääsisinkin ihan oikealle tunnille.. Olihan se aika ikimuistoinen tilanne. Eikä välttämättä ihan kaikille vastaantuleva.
Tunnista minulla on vain pieniä muistikuvia. Muistan kun istuin ponin selässä, luokanvalvojan ihaillessa asentoani, heh. Sain itsekseni mennä. Muistan katselleeni muita ratsukoita. Mutta toisaalta, muistikuvia on vain käynnistä. Omalla tavallaan harmi etten muista sitä ensiraviani lainkaan.
Siellä minä menin, maneesin katon alla, munankuorikypärä päässä (äiteen perintöä, toosi turvallinen) ja siniset farkut ponin askelten tahdissa keinuen :) Pieniä muistikuvia on myös Astaan tutustumisesta ja siitä, kun annettiin tuntiponilleni porkkanoita, samoin Astalle*
*Seuraavat viikot kulkivat samaa rataa. Tosin kaupoissa kiertely nyt jäi. Joka toisen viikon kohokohta oli se, kun sai koulun jälkeen kipittää vessaan, vaihtaa vaatteet (sain hyvin aikaisessa vaiheessa housut, saappaat ja ihan oman kypäränkin) ja sitten mennä luokanvalvojan autoon. Ajeltiin Heselle ja syötiin mukavasti tallin parkkipaikalla. Sitten vapaata tallissa kiertelyä, kunnes oli viimein tunnin vuoro. Ihmiset olivat mukavia. Muistan tämän kahvilatädin, jonka kanssa pääsin katsomaan ulkokarsinassa majailevaa ponia. Kaunis oli poni, ja olihan se itsellekkin jännittävä tilanne. Kerran pääsin harjailemaan hoitajatyttösen kanssa tämän hoitoponia, mikä oli myös varsin upeaa (: Vain pieniä pätkiä muistan itse tunneista, kuten viimeisen kerran jolloin poni ei liikkunut, kaksi maastokertaa, väistön yritykset yms. Mukavaa oli aina.
Tosin se ei ollut niin mukavaa kun Henna oli kanssani tallilla, sitten lähdettiin kotiin ja hoksasin ettei rahat vaihtaneet omistajaa. Eikun käännös takaisin, ja minua hävetti (:*
*Olihan sekin erittäin.. Hyvää kuvaa antavaa kun olin ensikertaa tallilla, jossa kävin sen 1½ vuotta ennen Maskulle siirtymistä. Muistan varmaan ikuisesti sen, kun olin katsomassa Hennan tuntia (jonka siis piti kestää puoli tuntia) Kuitenkin poni pukittaa Hennan kanveesiin. Heti seuraavalla kierroksella se tekee saman tempun. Hyvä ensivaikutelma.
Vielä kun Hennan ½ tunnin tunti, kestikin 1½ tuntia, oli minulla hyvin mielenkiintoista. Vakuuttavaa*
*Erittäin hyvin on muuten mieleen jäänyt sekin kun en vielä osannut suitsia. Olin ennen tätä kerran koittanut pistää suitsia, se oli Metsäkylässä, enkä onnistunut. Olin siis innokkaana kokeilemassa suitsimista, olihan tällä kertaa suitsittavana vain pikkuinen shettis. Minä oikeasti halusin onnistua suitsimisessa, tunsin itseni suorastaan huonoksi kun en osannut edes suitsia pistää.
Se pikkuinen shettis olikin sitten oletettua haasteellisempi suitsia. Tai ei siinä ollut muuta ongelmaa kuin se, että poni piti päätään kiinni seinässä. Siinä sitten yrittää jännittynyt heppuli pistää suitsia ponille, jonka turpa on seinässä. Suitsetkin oli kädessä ihan solmussa ja äh.
En kuitenkaan muista onnistuinko suitsittamaan ponin. Taisin kyllä onnistua, mutta aikaa se kyllä vei. Vaan eipä ole sen jälkeen ole ollut suitsiminen niin suuri ongelma.*
*Omalla kaihollaan sitä muistelee sitä taluttamista. Sitä ainaista taluttamista. Ei siinä sinäänsä ollut mitään vikaa (paitsi silloin kun ei millään jaksanut juosta ympäri kenttää), tietenkin olin tosi huono taluttamaan jo silloin, kuten olen edelleen. Mutta uskotteko että oli hieman raivostuttavaa talutella ihmisiä jotka pärjäisivät ihan hyvin itsekseenkin. Ja ihmisiä jotka.. olivat muuten vain raivostuttavia; "tämä hevonen ei ravaa jos juokset polveni kohdalla, sinun pitää juosta taaempana". Merkillistä eikö totta? Ihme kyllä, minun mielestäni on se kaakki kyllä juossut ihan kivasti vaikka ollaan juostu kuolaimessa kiinni. No mutta, niin. Noh.
Ja silti tätäkin aikaa muistelee niin mukavilla fiiliksillä. Heh, ihmismieli se on outo*
Ja kyllä, erittäin haikealla mielellä tulee aina ajateltua esimerkiksi viime talvea. Tai sitä kun Jonna kävi vielä Maskulla. Lähinnä tulee muisteltua tätä aikaa jolloin en vielä blogia kirjoittanut. Kaipaan eniten sitä aikaa, josta ei ole jäänyt muistoja. Tuntuu hirveän surulliselta kun ei vaan muista kaikkea. Tietenkin Maskun alkuaikojen tunnit muistan tosi paljon paremmin kuin nämä vanhojen tallien tunnit. Mutta silti, pian unohtuvat nekin.
Enkä mä toisaalta nyt niin selvästi muista noita vuoden takasia tuntejakaan.
Jos keksitään aikakone, lähdetään katsomaan menneisyyttä. Ainahan se on niin että ennen oli kaikki paremmin.
Olen miettinyt, että kuinka kivaa olisi olla vanha. En edes välttämättä tarkoita mitään vanhainkodissa asuvaa mummoa joka pelaa bingoa sunnuntaisin, vaan jotain keski-ikäistä ihmistä, joka on jo ehtinyt kokea ja tehdä työtä, mutta jolla on yhä elämä edessä.
Vaikka toisaalta, mummollahan niitä muistoja olisi silti enemmän.
Aika kultaa muistot. Sitä haikeana muistelee vanhaa tallia, vaikka paikan takia vuodatettiin monet kyyneleet ja ongelmia riitti. Tippa linssissä muistelen myös alkeiskurssia, vaikka silloin tallille pääsinkin vain joka toinen viikko.
Halu palata muistoihin. Aikakone olisi upea keksintö, olisi hienoa kokea ja muistaa nämä vanhat hienot hetket uudestaan.
En tiedä. Haluan kirjoittaa, mutten tiedä paljonko viitsin kirjoittaa vanhoista ajoista. Olenhan mä muistellut jo kaikenlaista aiemminkin, keksinkö tälläkin kertaa jotain edes hivenen uutta?
Toisaalta lohduttaudutaan sillä, että ehkä mulla on niin uusia lukijoita ettei ne ole lukeneet vanhoja tekstejäni...
*Muistan...
Sen tunteen kun jännityksellä odoteltiin ensimmäistä liikuntapäivää, ensimmäistä ratsastusta. Ystävällisesti Henna lainasi varusteitaan minulle. Muistan sen aamun, heräsin ajoissa jotta voisin pukeutua huolellisesti. Ahtauduin niihin kesähousuihin ja Hennan saappaisiin, täynnä riemua ja odotusta.
Meillä oli tuolloin tappelu kesken kaverimme kanssa. Muistan kuinka bussimatka tallille käytettiin riitelyyn "olispa kiva mennä sillä" "NO MUN KAVERI KÄY TUOLLA JA SE ANTAA SEN PONIN MULLE!!" Eikä kumpikaan heistä edes kyseistä ponia saanut :)
Muistan seisseeni varusteita kantaen pienhevosen vieressä. Se näytti suurelta ja hienolta. Kun hevonen varustettiin minulle, saatoin katsoa ihaillen vierestä. Niin helppoa se oli.*
*Sipsutin kumisaappaat jaloissani luokanvalvojan autoon ja matka alkoi. Olimmehan sopineet että pääsisin luokanvalvojan vuokriksen selkään hieman kävelemään. Mitä muuta voikaan pieni (hyvin pieni juu) tyttönen toivoa? Ei ainakaan sitä, että käytäisiin samalla matkalla vielä ihailemassa kauppoja, ostamassa porkkanoita ja syömässä Hesellä. Ja sitten vielä kun paljastui että taluttelun sijaan, pääsisinkin ihan oikealle tunnille.. Olihan se aika ikimuistoinen tilanne. Eikä välttämättä ihan kaikille vastaantuleva.
Tunnista minulla on vain pieniä muistikuvia. Muistan kun istuin ponin selässä, luokanvalvojan ihaillessa asentoani, heh. Sain itsekseni mennä. Muistan katselleeni muita ratsukoita. Mutta toisaalta, muistikuvia on vain käynnistä. Omalla tavallaan harmi etten muista sitä ensiraviani lainkaan.
Siellä minä menin, maneesin katon alla, munankuorikypärä päässä (äiteen perintöä, toosi turvallinen) ja siniset farkut ponin askelten tahdissa keinuen :) Pieniä muistikuvia on myös Astaan tutustumisesta ja siitä, kun annettiin tuntiponilleni porkkanoita, samoin Astalle*
*Seuraavat viikot kulkivat samaa rataa. Tosin kaupoissa kiertely nyt jäi. Joka toisen viikon kohokohta oli se, kun sai koulun jälkeen kipittää vessaan, vaihtaa vaatteet (sain hyvin aikaisessa vaiheessa housut, saappaat ja ihan oman kypäränkin) ja sitten mennä luokanvalvojan autoon. Ajeltiin Heselle ja syötiin mukavasti tallin parkkipaikalla. Sitten vapaata tallissa kiertelyä, kunnes oli viimein tunnin vuoro. Ihmiset olivat mukavia. Muistan tämän kahvilatädin, jonka kanssa pääsin katsomaan ulkokarsinassa majailevaa ponia. Kaunis oli poni, ja olihan se itsellekkin jännittävä tilanne. Kerran pääsin harjailemaan hoitajatyttösen kanssa tämän hoitoponia, mikä oli myös varsin upeaa (: Vain pieniä pätkiä muistan itse tunneista, kuten viimeisen kerran jolloin poni ei liikkunut, kaksi maastokertaa, väistön yritykset yms. Mukavaa oli aina.
Tosin se ei ollut niin mukavaa kun Henna oli kanssani tallilla, sitten lähdettiin kotiin ja hoksasin ettei rahat vaihtaneet omistajaa. Eikun käännös takaisin, ja minua hävetti (:*
*Olihan sekin erittäin.. Hyvää kuvaa antavaa kun olin ensikertaa tallilla, jossa kävin sen 1½ vuotta ennen Maskulle siirtymistä. Muistan varmaan ikuisesti sen, kun olin katsomassa Hennan tuntia (jonka siis piti kestää puoli tuntia) Kuitenkin poni pukittaa Hennan kanveesiin. Heti seuraavalla kierroksella se tekee saman tempun. Hyvä ensivaikutelma.
Vielä kun Hennan ½ tunnin tunti, kestikin 1½ tuntia, oli minulla hyvin mielenkiintoista. Vakuuttavaa*
*Erittäin hyvin on muuten mieleen jäänyt sekin kun en vielä osannut suitsia. Olin ennen tätä kerran koittanut pistää suitsia, se oli Metsäkylässä, enkä onnistunut. Olin siis innokkaana kokeilemassa suitsimista, olihan tällä kertaa suitsittavana vain pikkuinen shettis. Minä oikeasti halusin onnistua suitsimisessa, tunsin itseni suorastaan huonoksi kun en osannut edes suitsia pistää.
Se pikkuinen shettis olikin sitten oletettua haasteellisempi suitsia. Tai ei siinä ollut muuta ongelmaa kuin se, että poni piti päätään kiinni seinässä. Siinä sitten yrittää jännittynyt heppuli pistää suitsia ponille, jonka turpa on seinässä. Suitsetkin oli kädessä ihan solmussa ja äh.
En kuitenkaan muista onnistuinko suitsittamaan ponin. Taisin kyllä onnistua, mutta aikaa se kyllä vei. Vaan eipä ole sen jälkeen ole ollut suitsiminen niin suuri ongelma.*
*Omalla kaihollaan sitä muistelee sitä taluttamista. Sitä ainaista taluttamista. Ei siinä sinäänsä ollut mitään vikaa (paitsi silloin kun ei millään jaksanut juosta ympäri kenttää), tietenkin olin tosi huono taluttamaan jo silloin, kuten olen edelleen. Mutta uskotteko että oli hieman raivostuttavaa talutella ihmisiä jotka pärjäisivät ihan hyvin itsekseenkin. Ja ihmisiä jotka.. olivat muuten vain raivostuttavia; "tämä hevonen ei ravaa jos juokset polveni kohdalla, sinun pitää juosta taaempana". Merkillistä eikö totta? Ihme kyllä, minun mielestäni on se kaakki kyllä juossut ihan kivasti vaikka ollaan juostu kuolaimessa kiinni. No mutta, niin. Noh.
Ja silti tätäkin aikaa muistelee niin mukavilla fiiliksillä. Heh, ihmismieli se on outo*
Ja kyllä, erittäin haikealla mielellä tulee aina ajateltua esimerkiksi viime talvea. Tai sitä kun Jonna kävi vielä Maskulla. Lähinnä tulee muisteltua tätä aikaa jolloin en vielä blogia kirjoittanut. Kaipaan eniten sitä aikaa, josta ei ole jäänyt muistoja. Tuntuu hirveän surulliselta kun ei vaan muista kaikkea. Tietenkin Maskun alkuaikojen tunnit muistan tosi paljon paremmin kuin nämä vanhojen tallien tunnit. Mutta silti, pian unohtuvat nekin.
Enkä mä toisaalta nyt niin selvästi muista noita vuoden takasia tuntejakaan.
Jos keksitään aikakone, lähdetään katsomaan menneisyyttä. Ainahan se on niin että ennen oli kaikki paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)