Mulla on taas ollut vanhuuden tautia, heh. En tiedä, mutta uskoisin että eilisestä pyöräilystä tämä johtuu, heittelin nurin niin monta kertaa ja koko ajaminen oli yhtä kuoleman porteilla kolkuttelua. Selkä on aivan jumissa ja liikkuminen on samanlaista kuin jonkun haudan takaa nousseen, kaikki paikat ovat muutenkin täydellisen jumissa. Omalla tavallaan otan tämän toki todella positiivisena, mikäs sen parempaa kuin lihasjumit! Vaan on tämä toisaalta vähän säälittävää :D
Tämän lisäksi olen pakkomielteisesti popittanut Moody Blueta, sekä lanittanut innokkaasti Mini Petsiä. Oikeastaan mun ei pitäisi pelata tuollaisia, koukutan itseni ja sen jälkeen koko elämä ja kaikki ilot liittyvät siihen johonkin peliin.
Ja tämän lisäksi tosiaan huonompiakin uutisia siis oli, tänään oli viimeinen keskiviikkotunti, eli jatkamme jälleen tuota löysää kerran viikkoon ratsastelua ja menetämme viimeisetkin toivonrippeemme (varsinkin kun Mariannen ja mun käsitykset kiinnostavasta ja tylsästä ponista menevät täysin ristiin) ja sitten kun on vielä tuokin tosiasia, että ensi viikolla on vielä normaalisti tunnit ja sen jälkeen alkaa joulutauko, mikä tarkoittaa minun tapauksessani kahta viikkoa, ellen nyt tunge sille uuden vuoden viikolle. En tosin usko. Ajattelin että jos kituuttelen kaksi viikkoa ratsastamatta niin ehkä, vain ehkä, saan intoa takaisin ja voin olla iloinen muihinkin poneihin kuin vain Elvis-pullaan. Oikeasti tämä mun innokkuus yhteen poniin on jotenkin lapsekkaan suloista, vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja olla innoissani muidenkin suhteen niin ei vain onnistu. Että ei kyllä toimi mikään "iloitse nyt edes siitä että ratsastamaan pääset"
Mutta tosiaan, ajattelin nyt kärsiä. Koitan muuttaa ajattelun positiivisemmaksi, ajatella kaikkia onnistumisia (muiden kuin Elviksen kanssa) Ongelma on toki se, että kaikkein tsiideimmät ja hienoimmat onnistumiset on juuri sen kanssa, joten se vähän kyllä nyt haittaa tätä.. No, mä ainakin yritän olla positiivinen, yritän todella. Suuresti. Tuossa tauon aikana on aikaa meditoida, joten ehkä se sieltä lähtee.
Ja jollei ota lähteäkseen niin sitten menen vaikka itkemään Mariannelle. Tosin sen suon itselleni vasta aikaisintaan joskus helmikuussa. Vähintään siihen asti pitää kyllä kärvistellä.
Ja tiedän toki olevani ärsyttävä kun jankkaan tätä samaa, kheh. Mutta mä olen nyt mennyt Pompelilla paljon. Paaaljon. Elviksellä en. Mulla on edelleen henkinen ikävä keltaista ponia. Mä olen koko ajan vain pettynyt. Surkeus-purkaus (;
Vaan yhtä kaikki, tallillehan minä siis menin. Viimeistä kertaa taas keskiviikkona, voihan nyyhkis. Kuten ehkä arvata saattaa, oli mulla taas jälleen kerran Pomo. Tunnillamme myös Sakari, Vinski, Evita, Elvis ja Nikkis, Pompeli oli ollut ekalla tunnilla. Ja kuten ette voineet arvata alun vuodatuksesta, niin minähän en vaihteen vuoksi edes ollut pettynyt. En mä nyt innoissanikaan ollut, vähänhän tämä ponivalinta kyrsi. Mutta olin kuitenkin ihan positiivisin mielin, en pettynyt mikä kai on jo ihan hyvä alku.
Jutustelin ihmisten kanssa ja menin laittamaan sen mulkosilmäponin kuntoon. Kiukkupäivät jatkuvat vain, mikä ei muuten innosta minua yhtään lisää. Nyt Pomon pitäisi taktikoida, aloittaa taas Haliponi-päivät niin ehkä alkaisi Pompelikin muistuttaa taas sellaista mukavaa ja söpöstä ponia jolla on kiva mennä.
Vetäisin herraponin varusteisiin ja lähdettiin kentälle. Ja ah, kenttä oli vielä paremmassa kunnossa kuin eilen. Ihan hiekkaa, ihan pehmeää. Ihan mieltsiä :D
Pomo kentälle ja kiipesin kyytiin. Sekin oli tänään jotenkin ihan avutonta, tiedä häntä miksi. Sen jälkeen lähdimme kävelemään. Tai oikeammin matelemaan. Siis Pomo oli niin julmetun laiska, eikä se edes ajatellut lähtevänsä eteenpäin kun minä niin kauniisti pyysin. Pyysinkin sen jälkeen vähän vähemmän kauniisti, muttei silläkään ollut mitään vaikutusta matoilevaan poniin. Olin suorastaan yllättynyt kun sitä vauhtia ei löytynyt niin mitenkään ja hetken aikaa ihmeteltyäni päätin vain raa'asti ratsastaa laiskimusta eteenpäin. Jonkin aikaa sain pumpata pohkeilla ja maiskutella ja näpäytellä raipalla ja kun vihdoin poni lähti kävelemään reippaasti eteenpäin ilman jatkuvaa pumppausta, tunsin itseni suorastaan voittajaksi. Siitäs sait ponin pirulainen, njähnjäh.
Tehtiin siinä toki myös voltteja, joille poni lösähteli tietysti myös. Kun volteillakin työnsi ponia tarpeeksi useasti eteenpäin, alkoi se omatoiminen liikkuminenkin maistua. Haettiin asetusta ja kenties yllättäen löydettiinkin se ihan kohtalaisesti. Tuskin mitään upeaa läpiasettumista, mutta ainakin lärvi kääntyi sisälle ilman sen suurempia sirkustemppuja, joten olin ihan tyytyväinen. Ja tänäänkin poni tykkäsi kyttäillä ulos milloin missäkin. Sain aseteltua nokan sisälle ja korvat kääntyivät oikeaan osoitteeseen.
Eli lyhyesti sanottuna kyllä, olin varsin tyytyväinen alkukäynteihin heti kun saatiin ponin jalat liikkeelle.
Koitinpa myös istua hyvin, ja se tuntui oikein kivalta. Jotenkin tuntui että onnistuin istumaan suorassa ja kädet kulmassa ja niin syvällä satulassa (se johtunee kyllä eilisestä ilman satulaa menosta) Nämä hyvät ja hienot asiat tosin taisivat unohtua sitten myöhemmin, mutta ainakin alkukäynneissä yritin taas tapella itseni kanssa.
Aloiteltiin käynnistä väistätellen. Pitkillä sivuilla väistätettiin takaosaa sisälle.
Siis joo, viimeksi tuo onnistui jotenkin. Tänään se ei sitten onnistunut mitenkään. Pomo ei hidastanut, ei niin mitenkään. Ainoa mitä sain aikaiseksi oli ponin pää ylös ja ulos aidoista, mikä taas ei nyt ihan ollut tarkoituksena. Yritin kyllä, enkä edes masennellut tai mitään. Kovasta yrityksestä huolimatta en vain löytänyt mitään ja ehkä ponikin oli laiskimus ettei se nyt viitsinyt tehdä mitään kun en kunnolla osannut pyytää. Ainoa mitä me saatiin aikaiseksi oli minimaalinen hidastus ja ponin pää ulos. (että okei okei, nyt voin myöntää että ne väistöt menivät viimeksi hyvin. Pirullista etteivät ne tänään sujuneet, kuitenkin viimeksi mä masentelin ja tänään en ja ärsytys minun kanssani kun voi olla väistely Pomon kanssa niin vaikeaa.)
Jatkettiin sitten niin että tultiin aina keskihalkaisija ja siitä jatkettiin vuoronperään oikealle ja vasemmalle. Ja pitkillä sivuilla takapäätä sisään. Suora keskihalkaisija oli varsin kiva, sain ponin ihan mukavasti kävelemään ja pysyttiin suorassa ja käännyttiin vasta kun Marianne tuli siellä toisessa päässä vastaan. Sen sijaan väistöt jatkoivat epäonnistumistaan, ei siitä tullut mitään. Pari kertaa saatoin kuvitella että poni ehkä siirsi toista takajalkaansa vähän sisälle, mutta siihen se tosiaan jäikin.
Siirryttiin kevyt raviin ja jatkettiin samaa reittiä (tosin ilman väistöjä siis) Kevenneltiin vain tätä tietynlaista kahdeksikkoa. Ja voi kun voikaan rassata se tosiasia, etten mä tänäänkään saanut mitään tatsia siihen kevyt raviin. Siis kamalaahan se oli, yksinkertaisesti. Yritin ja hain, koitin saada ponia tuntumalle ja kääntää hyvin ja olla suorana ja mikään ei silti vaan lähtenyt. Siis koko ajan tuntui että poni meni niin irrallisena kuin olla ja voi, välistä sai melkein pelätä että jospa se lähtee menemään. Poni kääntyi erittäin alkeellisesti, välillä ei melkeenpä ollenkaan ja silloinkin kun se kääntyi olivat käännökset kökköjä. Ja siis koko ajan oli sellainen tunne että tehtävät iskevät liian nopeasti vastaan, ja tehtävillä mä todellakin tarkoitan niitä paria kulmaa jotka piti onnistua ratsastamaan.
Ei, kevyt ravi ei lähtenyt tänäänkään. Tää on just niin tätä, ärsyttää suunnattomasti kun ei saa sitä ravia toimimaan kun samaan aikaan muistelee jotain edeltävää tuntia jolloin ei ollut mitään ongelmia sen ravin kanssa. Pompeli on vaikea poni, autas armias jos saan sen kanssa yhden jutun toimimaan niin eikös sitten huku joku edellinen ja jos joskus menee vaikka ravi hyvin, niin sehän on ihan varma että se hukkuu ihan pian ja menee juuri tähän tyyliin. Uff, tässä on palloteltu vuoronperään kääntämisen, kevyt ravien, väistöjen, pysähdysten ja ties minkä kanssa. Eikä siltikään lähde oikein mikään. Mä todella odotan sitä päivää kun oivallan kaiken/Pomo on niin iloinen että vetelee voltteja, jolloin oikeasti kaikki onnistuu. (onhan niitäkin ollut, kaikki on onnistunut ainakin ihan tarpeeksi hyvin mulle. Ei nyt vaan täl haavaa)
Noh, Pompeli on vaikea, mutta kai minä jossain määrin uskon että ehkä mä jonain päivänä löydän sen ja sitten saan sen pysähtymään ja väistämään ja pysymään mukana. Siihen asti hakataan päätä seinään ja iloitaan näistä onnistumisista.
Otettiin pikkuisen käyntiä tähän väliin ja kai siinä sai huokaista helpotuksesta kun pääsi eroon tuosta kamalasta ravista.
Seuraavaksi jatkettiin siten, että nosteltiin keskihalkaisijalla laukkoja. Siitä suoralta, ilman aitojen tukea, ensin oikeaa laukkaa. Ja olihan siinä tarkoituksena ottaa harjoitusravia muualla, nostot oli tarkoitus tehdä harjoitusravista.
Kilttinä ihmisenä lähdin toki siihen raviin ja yritin. Ravi vaan ei lähtenyt, ei niin mitenkään. Siis Pompeli ei kääntynyt, ja sitten seilailtiin edes takaisin ja ties missä. Voihan plääh. Välillä tappelin kyllä asian kanssa ja sainkin muutamia onnistuneita voltteja, mutta aika pitkälti minäkin tyydyin vain kävelemään odotellessani vuoroani.
Ja ne oikean laukannostot sitten. Ensin tulin siihen harjoitusravissa ja yritin nostaa. Yrittämiseen se tosiaan jäi, ei sieltä laukkaa noussut vaan Pomo vain lisäili innokkaana ravia. Kokeilin useampaan otteeseen ja epäonnistuin joka kerta. Kerran sieltä nousi pari köpölaukka-askelta, mutta nekin väärää laukkaa. Multa alkoi mennä hermo koko touhuun (joo, se ennen tuntia ollut positiivisuuden ripe katosi mystisesti heti kun ravi alkoi, olkoot liian helppoa mutta helppo on välistä ihan kivakin, varsinkin kun tää ei nyt onnistu kun keskityn vääriin asioihin)
Multa meni pikkasen hermot ja olin täydellisen epätoivoinen itseni suhteen. Tosin en mä siinä kauaa ehtinyt epätoivoilla itseäni kun päätin että nyt poni saa luvan mennä ihan täydellisyyttä hipoen. Pistin poniotuksen menemään, käänsin joitakin volttejakin enkä yksinkertaisesti suostunut keskustelemaan siitä sopiiko se ponille vaiko ei. Se jotenkin auttoi, edelleen oli vähän kääntöongelmia eikä ihan onnistunut, mutta mun tappiomieliala vaihtui taisteluun. Päätin myös nostaa sen laukan sieltä. Saattoi olla että tulin käynnistä, koska en oikein saanut ravissa nostoa valmisteltua tarpeeksi. Tällä kertaa venkslasin pikkaisen ponin nokkaa oikealle, koitin saada sen puolityhjän vasemman ohjan vähän paremmalle tuntumalle ja sitten nostettiin se laukka, joka oli vielä kaiken lisäksi oikea. Puuh, me tehtiin se! Laukka oli rauhallista, minä istuin hyvin ja tämän jälkeen alettiin nostella vasenta laukkaa.
Vasen laukka oli huomattavasti helpompaa. Ensinnäkin mun fiilikset oli paremmat, poissa oli se "mikä on kun ei taidot riitä" ja aloin oikeastaan taas uskoa siihen että onnistutaan. Nyt otin ihan reteesti vaan, ja nostelin käynnistä (ja törttösin muiden edessä, buahaha) koska en halunnut pilata hyviä fiiliksiä vaikeuttamalla jo muutenkin vaikeaa asiaa. Muutama epäonnistunut nostonyritys tuohon joukkoon mahtui, mutta muuten saatiin monia oikein kivoja ja hyviä laukkapätkiä. Jos käynti oli kyllin etenevää niin poni nosti laukan hyvin, jokaisella kerralla sen pyydetyn vasemman laukankin jopa. No, pari vikaa nostoa nousivat vasta raipan näpäytyksen jälkeen, mutta nousivatpa kumminkin.
Laukkakin oli itsessään oikein kivaa. Istuin hyvin, ainoastaan jalat vammasivat kun mun piti niin suuresti keskittyä ohjaukseen ja kääntelyyn ;) Alkuun kääntelin aina ihan liian aikaisin siltä keskihalkaisijalta pois, koska siellä oli sellainen jäisen kohdan tapainen. Lopulta Mariannen valituksiin kyllästyneenä ratsastin sen viimeisen pätkän vähän pidemmälle. Olin kuitenkin huiman tyytyväinen jo ihan siihen, että poni kääntyi sieltä keskihalkaisijalta pois just silloin kun pyysin. Se ei oikonut sieltä, suunta oli oikea ja oikein kivaa. Laukan jälkeinen ravi pysyi jälleen mukavan rentona ja rauhallisena ja tunsin että näissä vasemman laukan nostoissa meille tuli kummallekin hyvä fiilis ja meininki, mikä oli oikein positiivista.
Sitten otettiin vielä loppuravit, ja yllättäen nämäkin olivat tosi positiiviset. Täysin eri fiilikset niihin alun raveihin verrattuna. Pompeli eteni oikein reippaasti ja kivasti eteenpäin. Se kääntyi tosi hyvin, pari uralla jäkittämistä tuli oikeaan kierrokseen. Tehtiin oikein isoja ympyröitä, koitin asetella vähän sisälle ja etsiä Pomollekin sitä rentoutta ja ajatusta eteenalas (niin, ajatusta. Elvis on tällä hetkellä ainoa jolle uskallan käytännössä sitä ohjaa päästää. Tämä on luottamuskysymys, heh) Ei sitä niin hyvin löytynyt, vain ihan pienen pieniä hetkiä jolloin poni tuntui rauhoittuvan alaspäin. Vaan no, ensimmäistä kertaa Pomon kanssa oikeasti yritin, yleensä tuo venyy omatoimisesti silloin kun haluaa.
Sitten loppukäynnit.
Siis olihan tässä kivoja kohtia. Vasempiin laukkoihin olin tyytyväinen ja tykkäsin tehtävästä hirmuisesti, se ei ruuhkautunut ja oli mukavan "vaikea" laukkatehtävä. Ja siis joo, ihan alkukäynnit ja loppuravit olivat mukavia. Mutta sitten oli tuota joka ei vaan lähtenyt. Ravit eivät menneet oikein mitenkään, väistöt eivät onnistuneet ja oikeat laukatkin vähän niin ja näin.
Toisaalta se on kuitenkin hyvä että tunti alkoi ja päättyi hyviin fiiliksiin. Mutta lievästihän tuo silti masensi. Jotenkin.
Vaan tosiaan, yritän olla positiivisempi. Pompelikaan ei säikkynyt mitään, oli nätisti koko ajan, mua ei jännittänyt. Nämähän ovat jo suuria saavutuksia vaikka ihan viime talveen verrattuna. Jotta ei pitäisi surra sitä ettei poni aina ihan lähde kunnolla. Eikä sitäkään etten pääse Elviksellä ikuna kuunaan (;
Keskelle sitten ja alas selästä. Ponin kanssa tultiin tällä kertaa perän pitäjänä, jäätiin oikein kauas edellä menevistä. Jouduin muutaman pysähdyksen sinne tekemään kun Pomo alkoi turhankin paljon tanssia tarhailevien hevosten mukaan, mutta muuten tultiin asiallisesti eikä saatu yhden yhtä kohtausta, vaikka oltiin ihan yssin ja pimiässä.
Varusteet pois ja ripeä ponin harjaus. Siitä vain korttia kirjaamaan ja kotia kohti.
Eilen oli mahtavat fiilikset ja hieno päivä. Tämä ei ollut niin mahtava, vaikka ihan kivasti menikin. Fiilikset kuitenkin uupuivat. Koitan keräillä fiiliksiä ja kai nyt täytyy antaa Mariannen kehitellä mulle "kiinnostavia" hevosia. Ja itse asiassa, munhan pitää nyt opetella ratsastamaan niillä niin tuhottoman hyvin, että sitten nekin on tylsiä, jolloin tylsä ei voi voittaa tylsää :D Tässähän se, mun positiivinen ajatus. Mä vaan opettelen ratsastamaan kaikilla hevosilla niin hyvin että niistä tulee tylsiä. Ihan helppo ja keveä tavoite, eikös totta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti