Tässä olen hitaasti mutta varmasti korjaillut noita tekstejä. Olen jo (ainakin melkein) syyskuussa 2011! Kyllä se tästä. Seuraavaksi tulee jo ensimmäinen ratsastus Nikkis-ponilla, hih. Niin söpöä. Silloin me oltiin pieni porsasteleva poni ja pieni aloittelija-Milla. Silloin minä olin yksi niistä pikkuisista joita poni kuskaili ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi, sitten vähän mätkähdeltiin tantereeseenkin.
Osat ovat vaihtuneet. Kehitystä on siis tapahtunut.
Mä olen päässyt ohi jo ensimmäisen Roosalla ratsastuksen, leirin, muutamien putoamisten. Ajatusmaailma oli niin erilainen että se on ihan uskomatonta. Nykyään on kaikki ihan eri tavalla. Paremmin, toki.
Vaikkei ehkä silloin olisi näin suuresti rassannut loivien kolmikaarien munaaminen :D
Silloin minä olin niin suuresti rakastunut Roosa-poniin. Minä niin suuresti jänskäsin Elvis-ponia. Sulonkin kanssa olin yksi pikkutytöistä, joita poni raahasi minne mieli. (vaikken ehkä ihan niin pieni ollut silloinkaan. Mutta pienempi) Mulla on nykyään niin hauskaa kun lueskelen noita kertomuksiani "villistä Elvis-ponista" Hah, villistä.. Silloin oli kaksi vauhtimääritelmää - liian reipas = poni kipsutti ehkä pikkasen liian kovaa, välillä ehkä kunnollista vauhtiakin ja hyvä tahti johon ei tarvinnut vaikuttaa = löntystely eteenpäin, vauhti jossa ei tarvinnut pelätä. Ja toki nerokkaana toverina tuli aina kiikuttua ohjissa kiinni etukenossa kökkien jos poni yhtään eteni, olihan se niin hurja ja villi poni. Mitä jos se vaikka säikähtää tai lähtee menemään.
On se mukavaa että nykyään menee jo niin paljon paremmin.
Suurin syy siihen miksi aloin nyt kirjoittaa, on oikeastaan se, että haluan jatkaa positiivisuutta. Ei se edellinen tunti kuitenkaan noin masentava ollut.
Ja hei, itse asiassa olen tässä miettinyt. Pohtinut.
Keväällä mulla oli suorastaan suru puserossa, en osaa ratsastaa yhdelläkään hevosella. Kuitenkin sitten tuli Salli - ainoa hevonen johon koskaan olen saanut sen saman tatsin joka mulla on kaikkien näiden ponien kanssa. (tosin ei Sallin kanssa ihan sitä "osaan ratsastaa tätä aina ja ikuisesti" tullut. Mutta siihen tuli se tatsi) Sen jälkeen sitten Elvis.
Elviksen kanssa sain niitä suuria onnistumisia, niitä joita en odottanut vielä pitkään aikaan. Kevennykset aloin tuntemaan kunnolla, ponia sai pyöreämpään suuntaan, loppuravit lähtivät toimimaan, ponia sai rennoksi, mua ei enää jännittänyt. Ponista tuli virallisesti Pulla ja mulla oli oikeasti poni, jota tunsin osaavani ratsastaa. Vaikka välillä on vaikeaa, niin periaatteessa voin jo omalla tasollani sanoa osaavani. Saan näitä perusasioita, saan näitä mulle suurempia juttuja onnistumaan. Poni kulkee, poni on kiva. Kaikki on hyvin.
Ja nyt kun aloin miettiä.. Mullahan on oikeastaan kaksi ponia. Kaksi ponia joilla mä omasta mielestäni osaan ratsastaa.
Toinen on oletettavasti Nikkis.
Ei se vielä kesällä. Kesällä aloin pikku hiljaa luottamaan siihen etten tipu sieltä, poni meni muuten ihan ookoosti. Mutta ei se silti niin hyvin vielä kesällä mennyt. Mutta nyt talvella. Ja varsinkin näinä kolmena viimeisenä tuntina on alkanut tulla se sama fiilis joka on Elviksen kanssa. Oikeasti alkaa tuntua että mä jopa osaan ratsastaa Nikkistä ja että sen kanssa onnistuvat myös nämä suuremmat asiat, asiat jotka olen sen Elviksen kanssa harjoitellut.
Miettikää nyt, Elvis oli se ensimmäinen jonka kanssa pystyin oikeasti ratsastamaan loppuraveja pidemmin ohjin. Sain ponin itse ratsastettua siihen kyllin rentoon ja tarpeeksi pitkänä olevaan moodiin. Muiden kanssa se ei ole onnistunut. Ennen kuin nyt sitten Nikkiksen kanssa. Samalla tavalla kuin Elvis, Nikkiskin pamahtelee ylös välillä. Joskus se taas valuu ihan omatoimisesti, liikaa väsyttyään. Pointti on kuitenkin se, että minä uskallan antaa sitä ohjaa, saan ponin alas ja rauhoittumaan (ei kipittelemään pää pystyssä). Nikkiksen kanssa tuntuu, että se loppuravi-ajatus on samanlainen kuin Elviksen kanssa. Se sama asia toimii. Ja minä luotan poniin tarpeeksi, luotan kyydissä keikkumiseeni, jolloin uskallan sitä ohjaa jo päästää. Ja Nikkiksen kanssahan ollaan jopa askel pidemmällä, sen kanssa ollaan menty myös suoralla uralla. Mutta poni onkin väsyneempi kuin Elvis, joten sen kanssa uskaltaa paremmin.
Kevennykset olen tuntenut tässä parin tunnin ajan Nikkiksenkin kanssa. En mä Elvikselläkään aina tunne, mutta kenenkään muun kanssa en ole ainakaan näin vahvasti siihen kyennyt. En ole ihan varma olenko Pompelin kanssa edes kokeillut, mutta niin.
Ja sitten mulle se tärkein asia. Mä olen alkanut luottamaan myös Nikkikseen todella vahvasti. Tuntuu että olen oppinut tuntemaan ponin paljon paremmin kuin ennen. Tietää mitä se tekee, milloin se tekee. Pystyy ennakoimaan. Välillä se yllättää kuten Pullakin. Kuitenkin suurimmaksi osaksi on hyvinkin luottavainen olo. Mä luotan suunnattoman vahvasti siihen ettei Nikkiksen selästä voi pudota, kuten ei Elviksenkään. Se on vain mahdotonta.
Mä luotan siihen että Nikkiskin osaa käyttäytyä, vaikka se välillä hieman porsasteleekin. Se ilman satulaa ratsastelu kuitenkin vahvisti sitä näkemystä ettei poni oikeasti ole ilkeä. Muutenhan minä olisin lennellyt sieltä miljoonia kertoja.
Nikkiksen kanssa mä uskallan paremmin ja enemmän kuin muiden. Ainoastaan Elvikseen luotan enemmän (niin, esimerkiksi ilman satulaa menisin edelleen mieluummin tuon isomman kanssa :D)
Tällä hetkellä mulla on kaksi ponia. Kaksi keltaista ponia.
Kaksi joita tunnen osaavani ratsastaa. Joihin luotan todella paljon. Jotka tuntuvat tutuilta, turvallisilta. Joita osaan tietyllä tavalla korjata, tiedän mitä voin pyytää.
Molempien kanssa on myös ongelmia. Tietenkin on. Kuitenkaan ne eivät ole niin vahvoja tai suuria kuin muiden kanssa.
Kaksi keltaista. Heh, kuten todettua, on aikamoinen kohtalon oikku että tällä hetkellä mulle sopivimmat ponit on molemmat keltaisia. Keltainen ei edes ole kiva väri hevoselle.
Oli kuinka oli, minä olen tyytyväinen. Tuntuu että olen saavuttanut todella paljon. Jo se oli suurta, että mä sain sen yhden ponin jonka kanssa osaan, johon luotan. Ja nyt niitä on kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti