Porsaita äidin oomme kaikki

Hellurei.

Tuttuun tapaani pamahdin tallille taas ihan myöhässä. Intuitioni sanoi, että pääsisin tänään Elviksen kyytiin ja olin kuin olinkin oikeassa - tunnillamme myös Sakari ja Vinski, Elvis jatkoi vielä viimeiselle tunnille.
Onnekseni poni oli karsinassaan odottamassa pääsyä päivän askareisiin. Harjasin keltaisen ripeästi, sitten varustin hänet, tuttuun tapaan jätimme martingaalin pois ja otimme raipan matkaamme.

Ajattelin muuten, että alkaisin panostaa mun jalkoihin. En kestä tuota..

Käveltiin kentälle, poni parkkiin ja väärältä puolelta kyytiin. Oli tuo pieni poni taas niin suloisen tuntuinen valtamerialuksen jälkeen.
Aloitimme alkukäynneillä. Tänään se porttipää oli jälleen hurjaakin hurjempi, joten me laiskottelimme ja käytimme alkukäynneissä vain puolta kenttää. Käveltiin rauhassa, haettiin vähän vauhtia ja tehtiin jokunen voltintapainenkin. Ihan nätisti se sujui, ei siinä mitään. Elviskin oli ihan miellyttävän tuntuinen, ei se kyttäillyt porttipäätä lukuunottamatta ja kulki mukavasti eteenpäin.
Mariannen tultua jäimme jokainen omalle ympyrälle. Minä olin keskiympyrällä isojen äijien välissä.

Aloitettiin ympyrällä käynnissä. Piti saada aikaan pyöreä reitti, joka pysyi symmetrisenä koko ajan. Hiukan aseteltiin sisälle, katsottiin että käynti on hyvä ja istutaan suorassa. Jonkin ajan kuluttua lähdettiin asettelemaan vuorotellen ulos- ja sisäänpäin.
Vinskillä menosta oli sekä hyötyä että haittaa. Haittapuoli oli se, että tänään mä ratsastelin taas ohjat pyykkinaruina "koska Elvis-poni menee rikki kun se on niin pieni ja herkkä poni, hihihi". Hyöty taas oli se, että tänään mä todella lähdin ihan omatoimisesti ajattelemaan sitä hammastahnatuubia. Marianne on käyttänyt sitä vertauskuvana, koittanut jo muutaman tunnin ajan jankata tätä mielikuvaa päähän. Jos puristat hammastahnatuubia ja korkki on auki, niin silloinhan se hammastahna leviää ympäri asuntoa. Sama juttu hevosen kanssa - jos puristat pohjetta ja ohja on löysä, niin saat hevosen eteen ja pitkäksi.
Jos taas hammastahnatuubissa on korkki, niin se ei leviä. Samalla tavalla pitäisi pitää ohja tuntumalla, vastassa ja samalla pyytää jalalla takajalkoja reippaammaksi. Tuntui että tämä todella aukesi Vinskin kanssa kun väännettiin siinä loppuravissa sitä "tuntumaa ja pohjetta". Tai tajusin kai siinä viimein, että tarkoituksena on todellakin ajatella pelkkiä takajalkoja, ei koko hevosta.

Keskityin siis tänään todella siihen, että saisin takajalat liikkeelle - vähän poweria siihen kulkemiseen. Sen lisäksi jouduin tietysti ratsastamaan myös eteenpäin, Elvis-poni kun tykkäsi lösähtää ympyrällä.
Sain todella kivaa liikettä poniin, se eteni varsin hyvin suurimman osan ajasta. Sen lisäksi mä sain pätkittäin ne takajalat liikkeelle. Tuntui että käynnissä oli silloin tällöin oikeasti potkua ja työntöä - todella hyviä hetkiä :)
Ja no, kun kerran eteneminen sujuu, niin asetteluhan on tietenkin superhankalaa. En tiedä, vasemmalle Pulla asettui ihan ookoosti. Ensin se piti kyllä asettaa läpi, mutta sen jälkeen tuli ihan mukavaa pikkuasetusta. Oikealle ei silti vain onnistunut. Pitkäpiimainen pyyntö ei mennyt läpi, Elvis vain käveli ulospäin asettuneena oikeassa kierroksessa. Mielenkiintoista, yleensähän oikealle on nimenomaan helpompi asettaa.
Vasta-asetukset olivat jotenkin huonoja. Elvis lähinnä puski ulospäin kun yritin asettaa, kaula kääntyi liikaa. Ja kun en viitsinyt potkaistakaan sitä ulkopohjetta missään vaiheessa läpi. Siis kun poni oli niin rento ja kuunteleva, en halunnut palkita sitä mätkäisemällä ulkopohjetta läpi, eheh. (Olen liian kiltti.)

Kun käynti toimi, siirryimme kevyt raviin. Jatkoimme ympyrällä, tahti, tuntuma, asetus. Kaikki peruspalikat kuntoon. Itse jatkoin ravissa täysin samaa ideaa - takajalkoja töihin. Ensin vain etsittiin kunnollinen tahti, Pulla aloitti kipittämällä, mutta pian se lösähti. Ratsastin ponin jälleen reippaaksi ja sen jälkeen saatoin ajatella niitä takajalkoja. Mä oikein haastoin itseni pyytämään kunnolla. Poni ei hajoa, vaikka pyytäisin siltä liikettä. Eikä se liikkeen pyytäminen tarkoita altajuoksemista.
Myönnettäköön että välillä mokasin. Annoin pohjetta ja samalla löysäsin ihan huomaamattani sitä ohjaa. Onnistuin kuitenkin useasti, uskalsin oikeasti pyytää jalalla ja pidin silti vastaan jottei Pulla vain lönköttäisi pitkänä. Ja ne pätkät, ne onnistuneet pätkät! Pullassa oli poweria, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä minun ratsastamanani (hyperhankala sana tuo :D).
Mä oikeasti tunsin ne takajalat, poni oikeasti tuntui työntävän itseään eteenpäin! Ihan tosi mieletöntä. Tietenkin ne olivat lyhyitä pätkiä, eikä niitä joka kerta tullut. Mutta hetket vievät meitä eteenpäin.

Asetus toimi vasempaan kierrokseen ihan kohtuullisesti ja poni nyt kääntyi varsin nätisti. Tosin kun suunta vaihdettiin, niin meinasi ihan naurattaa kun poni mennä sipsutteli niin iloisesti. Kuului sellainen tasainen litinä kun pieni keltainen sipsutteli reippahasti eteenpäin.

Käveltiin hetkinen ja lähdettiin ottamaan laukkaa ympyrällä.
Laukka aloitettiin oikeaan kierrokseen ja voidaan kai sanoa, että tänään ei ollut meidän päivä tuon laukan suhteen. Kai mä hiukan nyt elättelin toivoa siitä, että ympyrä onnistuisi kun ollaan nyt joinain tunteina onnistuttu kääntymään myös hypervaikeaan oikeaan kierrokseen. Vaan ei tänään!
Laukka nousi joo ihan kivasti, lähtikin ihan hienosti. Mutta annas olla - poni vain posotti toiseen päähän kenttää. Minä käänsin ja väänsin, mutta niin mikään auttanut. Vaikka koitin istua, pitää ulko-ohjan, vähän potkaista ulkopohkeella, vääntää sisäohjalla.. Mikään ei onnistunut, poni ei kääntynyt, ei yksinkertaisesti. Aika epätoivoiselta se alkoi tuntua, rehellisesti sanoen.
Marianne meni sitten kyytiin "näyttämään milleen se poni kääntyy". Myönnettäköön että mua saattoi huvittaa kun ne laukkasivat ensi alkuun sokeripalaa päin. Silleen "siinäs näit - en minä nyt niin huono ole :D" Toki Marianne sai sitten pohkeen läpi ja keltuainen laukkasi varsin nätisti sitä ympyrää.
Sen jälkeen minäkin sain kerran käännettyä nätisti, ennen kuin pelleilymme jatkui. Duppadui vaan.. On se hankalaa, erittäin. Elvis on varsin possu. Ja ongelma on tosiaan siinä, että ne mun jalat sojottavat eri ilmansuuntiin, jalustimet ovat kantapäissä. Kun jalat eivät ole lähelläkään oikeaa asentoa, niin mun on tosi vaikea yrittää vääntää sitä ulkopohjetta läpi. Mun jalat eivät toimi tarpeeksi hyvin laukassa. Tarvitsen kilometrejä. Tuhansittain kilometrejä.

Eipä siinä mitään, kun kierros vaihtui vasempaan niin ponihan kääntyi automaattisesti. Hah. Otin tavoitteeksi jatkaa sitä samaa ajatusta, Pullaponin pitäisi laukata rauhassa, silti etenevästi. Sen lisäksi yritin saada ponin vähän asettumaan sisäpohkeen ympärille, mun mielestä se meidän meno nimittäin muistutti vähän liikaa tuota moottoripyörällä kanttausta.
Laukka nyt putoili kesken, mutta ainakin se pysyi ihan asiallisena, reitti säilyi ja niin. Ollaan silti aika kaukana siitä tasosta, miten mä kykenen ravia "parantamaan".

Käveltiin vielä loppukäynnit. Pulla oli joka tapauksessa oikein hieno. Vaikka porsasteltiinkin, heh.

Marianne kehui meidän ravia - uskalsin käskeä. Jee!
Ja itse olin kuitenkin tyytyväinen. Ei parhaimmistoa, mutta jo se, että saatiin jotain poweria siihen keltsun takapäähän, on hurrauksen arvoinen saavutus. Kyllä tämä tästä vielä joskus lähtee :)

Käveltiin ja keskelle. Ponin vein talliin ja harjasin sen reippaasti. Taluttelin taas Lakia - olen potenut suorastaan huonoa omaatuntoa kun hylkäsin heidät viimeksi :D
Sen jälkeen kotia kohti.

Tiedätkö sen, kun et itsekään tiedä

Sellainen wtf-fiilis. "Mitä täällä tapahtuu?""Miten tämä on mahdollista?"

Mä en ymmärrä tämän päivän suoritusta parhaalla tahdollanikaan. En tiedä onko se hyvä. Ehkä.

Tänään tallille mennessä mut valtasi tunne siitä, että en mene Elviksellä. Sehän ei tosiaan edes haitannut - en voi sanoa kyllästyneeni Elvikseen (koska poni on niin magea etten kyllästy siihen enää ikinä ;)) mutta vaihtelu virkistää. Siis ainakin jos se vaihtelu ei tarkoita Evitaa tai Kaisaa. Krhm..
Kävinkin jännityksellä lukemassa taulun. Vinski!

Se oli melkoinen yllätys. Mä odotin korkeintaan Pomoa (tai Evitaa..) Itseasiassa olen halunnut mennä Vinskillä taas pitkästä aikaa - mähän en edes muista koska olen valkealla proomulla viimeksi mennyt (mistä päästäänkin siihen, että mun pitäisi oikeasti alkaa taas taggaamaan näitä tekstejä. Se on vähän jäänyt, vaikka aikaa olisikin).
Mä olin oikeastaan tosi innoissani. Hah, ihan nauratti. Vaikka olen luopunut toivosta niiden hevosten suhteen, niin Vinski on ihan kiva. Ja se sentään innostaa, toisin kuin mönkelöt. Joten ei siinä mitään, minä intoilin ja suunnittelin suurta onnistumistamme. Vaikkei koskaan saisi suunnitella, sitten menee aina pieleen.
Vinski oli ekalla tunnilla, meidän tunnillamme myös Sakari, Laki, Evita ja Elvis. Jäädyin hetken kentän laidalla, taluttelin hiukan Pullavaa ja lopulta kävin heittämässä Vinskin varusteisiin. Pieni valkea oli oikein suloinen siellä karsinassa seistessään ja häntä kuvattiin peräti "viattoman näköiseksi". Varustin Vinskin ja lähdettiin sitten jälkijunassa kentälle.

Päästiin kuitenkin perille ihan ajoissa, parkkeerattiin polle keskelle ja kiipesin kyytiin. Kyllä mä sinne pääsin, vaikka vähän hankalaa meinasi olla. Ja arvatkaas, minä olin urhea ja leikin kouluratsastajaa. Otin mukaani sellaisen elämää pidemmän kouluraipan, ajattelin ettei Vinski varmaan vedä herneitä nenäänsä vaikka täti vähän heiluisikin tikun kanssa siellä liiaksi.
Marianne tuli julistamaan kuinka se on "niin kyllästynyt siihen Elvikseen" ja pitää "kokeilla jotain jännittävää". En voi sanoa olevani täysin samaa mieltä, mutta vaihtelu on toki hyvästä.

Lähdettiin kävelemään illan hämärtyessä. Kohta saadaan pitää jo valoja päällä, tunnin lopussa meinasi alkaa pimeys jo pelottaa..
Se oli kuulkaa kauhean jännittävää. Vinski käveli rauhallisesti eteenpäin, samalla kun rouva ratsastaja keinui ja heilui hallitsemattomasti puolelta toiselle. Mulla oli ihan se "Mikki Hiiri merihädässä"-fiilis siellä. Heppa tuntui hurjan leveltä ja sen askellus niin suurelta, että mun oli alkuun ihan mahdotonta pysyä paikoillaan ja tuntui että ohjauksesta tulee vastaamaan ihan joku muu kuin minä. Päätin silti yrittää parhaani ja kyllä se Vinski alkoi tuntua pian paljon normaalimmalta.

Ja loppuun näitä kivoja, vanhoja Iinan kuvia.

Käynnissä otettiin rauhassa. Totuttelin valtamerialukseen ja pidin sen poissa uralta. Suoraan kulkeminen ei itseasiassa ollut minkäänlainen ongelma, mutta niin minä oletinkin. Ei käynti ole vaikeaa, se sujuu lähes aina. Tehtiin pari ympyrää, Vinski kääntyi hyvin ja yritin pikkuisen kutitella sitä asetuksen suuntaan. Tuskin siinä juuri mitään tapahtui, mutta koin olevani niin pieni, etten uskaltanut sen enempää vaatia moisia hienouksia. Toki me haettiin myös vauhtia. Marianne käski laittaa hepan liikkeelle heti alkutunnista, joten hain mahdollisimman isoa ja reipasta käyntiä. On tietenkin paha sanoa miten se mahtoi kävellä, Elvis kun on paljon pikkuisempi otus, mutta vaadin sellaisen käynnin joka omasta mielestäni tuntui reippaalta ja etenevältä. Muutaman kerran sai raipallakin mätkäistä kun Vinskin mielestä pohjetta ei ihan tarvinnut kuunnella, mutta pian saatiin herrasta varsin mukavaa liikettä ulos. Mariannekin oli ihan tyytyväinen etenemiseemme, joten tuskin se aivan laahusti.

Aloitimme väistöillä käynnissä. Molemmilla pitkillä sivuilla väistettiin ensin keskemmälle, siitä takaisin uralle. Huih. Minä yritin lyhentää heppaa ja pitää sen silti keveänä ja liikkeessä. Hankalaa, todella hankalaa, mutta tuntui että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä osasin hakea sitä oikealla tavalla. Eikä Vinski edes maannut ohjalla käynnissä, joten taisin onnistua jotenkin. Mulla pysyi käsi lähellä kyynerpääkulmaa ja valkea ratsuni eteni, ei ollenkaan paha siis.
Lähdettiin siitä väkertämään väistöjä. Olin henkilökohtaisesti tosi tyytyväinen niihin. Joskus ratsuni lähti kaatumaan täysin väärään suuntaan, mutta saatiin se aina korjattua. Minä muistin ja ennen kaikkea sain Vinskin hidastamaan ja sieltä peräti tuli joitain väistöaskelia. Ei kaatumis- tai kävelyaskelia, vaan nimenomaan hevonen risti niitä kinttujaan. Jee! Marianne nyt käski vaatia Vinskiltä nopeampaa reaktiota ja vaikka mitä, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Ja onko sillä niin väliä, vaihteeksi saatiin edes joitain onnistumisia näihin väistöihinkin.

Hetken väistelyn jälkeen siirryttiin kevyt raviin. Molemmille pitkille sivuille tehtiin loivat kolmikaariset ja ravailtiin vain iloisesti. Hah, juuri ennen ravia Vinski vajosi uralle ja noin viisi sekuntia mä ehdin jo pelätä että nyt meni kaikki pipariksi, enkä saa sitä pois sieltä. Valkea proomu nousi kuitenkin takaisin maantasalle ja saatoin lähteä raviin kauhunsekaisin tuntein. Olin niin varma että nyt kaikki onnistuminen valuu taas sormien läpi ja kohta me vain puksuteltaisiin uraa pitkin Laki-ponin perässä. Tai jotain.

Mun istunta.. on aika kolea etten sanoisi

Siirsin Vinskin raviin ja lähdin keventelemään. Se oli taas ihan kamalaa, tuntui että pompin ja loikin sieltä ihan naurettavalla tavalla ylös. Yllättävän pian mun kevennys rauhoittui ja alkoi tuntua inhimilliseltä.
Ja se ravi. Meni. Hyvin. En käsitä, en ollenkaan. Kenties Vinski on laskenut päiviä jouluun ja todennut että joulupukki tuo lahjoja vain kilteille poneille. Niin uskomatonta se oli, se ravi siis sujui. Onnistui!

En ymmärrä. Ei pienintäkään ongelmaa. Me ravailtiin varsin iloisesti, tehtiin loivia kaarteita, ratsastettiin kulmia. Välillä kun aloin epäillä että juostaan vain Evitan perässä, niin mä tein voltin.. siis niin, mä tein voltin. Mä en tapellut Vinskin kanssa joka juoksee Evitan perässä. Mä vain käänsin ja heppa taapersi tyytyväisenä just sinne, minne arvon rouvaratsastaja pyysi. ..What?
Mä en ole oikein vieläkään sisäistänyt tätä. Kaikki tuntui helpolta, Vinski kääntyi aina kun pyysin, me mentiin just sinne minne minä halusin. Muutaman kerran heppa oikaisi jonkun kulman tai ei tehnyt ihan niin jyrkkää kaarretta, mutta käytännössä kertaakaan ei jyystetty mitään uraa pitkin tai tapeltu mahdottomien asioiden kanssa. Wau.
En tosiaan keskittynyt oikein muuhun kuin reitin ratsastamiseen. Se keventely tuotti jo niin suuria vaikeuksia ettei mitään rajaa :D Tai joo, vauhtia haettiin tässäkin. Marianne maiskutteli maan tasalta, että nyt lisää ravia siihen proomuun. Meitsi taas teki työtä käskettyä ja koitin olla takertumatta ratsun harjaan siinä vaiheessa kun ravi oli "riittävää". Aikamoista menoa se minun mielestäni oli, kunnon liikettä. Vinski lösähteli kyllä aina säännöllisin väliajoin, joten piti vähän pohkeella ja raipalla aina muistuttaa herraa kunnollisesta liikkumisesta. Kyllä sitä poweria tuntui löytyvän, ainakin tälle pienelle poniratsastajalle, heh.

Sen lisäksi koitin kyllä saada sen Vinskin lyhenemään ja pysymään kevyenä. Ei se kevyt ravissa painanut, johon olin suunnattoman tyytyväinen. Liian pitkänä se kyllä lönkötti, mutta ei Roomaakaan rakennettu päivässä ja sitä rataa.

Istuttiin seuraavaksi harjoitusraviin. Toiselle pitkälle sivulle tehtiin edelleen loiva kaarre, tiesivulle nostettiin laukkaa. Alasistuminen oli vallan hauska kokemus taas. Siellä oli kyllä helppo istua, tunsin jokaisen askeleen kun Vinski mennä taapersi sen verran löysästi siinä alussa. Vaan onhan se ihan erilaista rytkymistä kuin pienemmillä ratsuilla.
Harjoitusravissa tuli esiin se kamala ongelma, joka oli pysynyt niin kivasti poissa koko tunnin. Vinski nimittäin alkoi maata ohjalla ja meikäläinen ratsasteli ihan suorin käsin. Ei hyvä, ei lainkaan. Lähdin nopeasti ratsastamaan heppaa taas eteenpäin ja koitin vähän lyhentää, nostaa ja keventää sitä. En saanut asiaa kuitenkaan korjattua, vaan se meni siihen Vinskin pään kantamiseen. No, ainakin reitit pysyivät edelleen ja vauhtiakin löydettiin sopiva määrä siihen nähden, että kuskilla oli hiukan töitä siellä kyydissä rytkyessään. Harjoitusravi siis meni vallan mainiosti edelleen: suurimmat ongelmat olivat Vinskin pää ja minun kuoleminen. Kyllä meni meinaan lopputunnista tuskalliseksi se ravailu, edelleen kauhea olo jotenkin.
Vinski vähän siirtyili käyntiin turhankin innokkaasti kesken ravin. Luulen tosin että syyllinen löytyi satulan yläpuolelta - taisin itse väsyä ja könähtää, jolloin Vinski siirtyi käyntiin. Ainakin kovin usein huomasin tämän pikku yhtäläisyyden toimissamme.

Muuten mentiin kovin asiallisesti. Tai minä nyt näytin varmaan sätkynukelta - pohkeet heiluivat, kädet heiluivat, raippa heilui.. Koitin pitää itseni stabiilina, mutta onhan se hankalaa.

Laukat olivat myös kohtuullisen onnistuneita. Nostot nyt olivat vähän huonohkoja, joka kerta piti pyytää vähintään kahdesti ennen kuin laukka nousi ja ne olivat aina sellaisia löysähköjä siirtymisiä. Minäkin ajoittain könähtelin ja tuntuma heitteli ripaskaa ja kaikki vähän feilasi. Oli siellä jokunen nosto, joissa itse pysyin paikoillani ja ohjat tuntumalla. Ja tosiaan, olisihan sitä heppaa voinut pyytää reippaammaksi, mutta itselläni oli sen verran sählättävää niissä nostoissa, että raipalla muistuttaminen tuppasi joka kerta unohtumaan. Tärkeintähän on se, että edes nostetaan se laukka, vai mitä?

Laukka itsessään oli hauskaa puksuttelua. Olen kuunnellut paljon sitä, kuinka Vinski kuulemma löllöttelee laukassa liian hitaasti ja sen pitää liikkua. Sen ansiosta ymmärsin heti ensimmäisessä laukassa pyytää heppaa eteenpäin. Ensimmäiset kaksi askelta se röhnötti menemään hyperlöysästi, joten pamautin vähän pohjetta kylkeen. Meinasi olla hurjaa kun Vinski siirtyi siitä "puolikuolleena raahustan tässä näin"-laukasta ihan sekunnissa sellaiseen reippaaseen laukkaan. Melkein kuului "njiuh" ja jäi kiihdytysjäljet kun hevonen ampaisi täyteen vauhtiin..
..Kunnes Marianne jälleen särki kuvitelmani ja totesi kesken meidän "reippaan laukan" että laukkaa lisää, laukkaa lisää :D

Otin sitten ihan elämän tehtäväkseni pistää Vinskiä liikkeelle niissä laukoissa ja kyllä me lopulta löydettiin Mariannea miellyttävä tahti. Suuri valkea laukkasi reippaasti, minä istuin hienosti. Ainoastaan jalustimet vamoilivat kengänkoroissa.
Vinski siirtyi vähän omatoimisesti raviin, vain muutaman kerran sain sen pidettyä loppuun asti laukassa. Annoin sen nyt anteeksi, en jaksanut sen enempää puskea proomua liikkeelle.

Laukkojen jälkeen kävelin hetken kun Marianne intoili onnistumisestamme. Sen jälkeen kevenneltiin hiukan loppuun. Päästin sieltä vähän ohjaa, Vinski heitteli päätään vähän joka ilmansuuntaan. Välillä se pamahti alas, välillä nousi ylös... Marianne alkoi sitten käskyttää meitä, piti ottaa tuntumaa, pistää liikkeelle. Hepan piti valua vähän alas, silti tuntumalla ja käyttää takajalkojaan.
Hetken epäilin sitä eteenratsastusta ohjat löysempinä, mutta uskaltauduin kuitenkin lopulta. Mun piti ratsastaa Vinskiä reippaaksi, pitää takajalat liikkeessä. Jos se katosi tuntumalta, piti mun hakea tuntumaa ja hiukan liikutella kuolainta. Näillä avuilla me saatiin Vinski pätkittäin rentoutumaan tuntumalle, venymään hiukan pidemmälle ja silti liikkumaan ja käyttämään takapäätään. Oikein hyvä :)

Jäätiin lopulta käyntiin ja käveltiin loppukäynnit. Heitin jalustimet pois ja Vinski sai kävellä löysin ohjin, mutta saatiin Mariannelta vielä käskyksi, että Vinskin pitäisi kävellä vielä käynneissäkin kunnolla. Pyysin papparaista eteenpäin aina kun toinen meinasi lösähtää, yritettiin kävellä reippaasti uraa seuraten.
Marianne oli tyytyväinen. Mystisesti olen kuulemma oppinut ratsastamaan (en usko siihen, vaikken osaakaan selittää tätä ihmettä :D) ja se muisteli vain, kuinka viimeksi ei Vinski tainnut edes kääntyä. Sen lisäksi se oli tyytyväinen meidän liikkumiseen ja Vinskin pieneen venymiseen loppuraveissa, jee!

Minähän olen tietenkin tyytyväinen. Tämä on ehdottomasti parhain tunti ikinä Vinskin kanssa. Ne muut onnistuneet tunnit ovat sisältäneet sen "tämä ei käänny, tästä ei tule mitään, muutan nunnaluostariin"-vaiheen. Mutta tänään kaikki oli vain helppoa ja yksinkertaista. On taas vaikea käsittää, miten sen hevosen kääntäminen on muka välillä niin vaikeaa? Sama juttu se on Pomonkin kanssa toki, mutta elättelen nyt kyllä jo toivoa siitä, ettei tämä ollut yksittäinen sattuma. Vaikka edelleen vakuutin Mariannelle että täysin hevosiin en todellakaan voi siirtyä (koska Pulla on poni, heh) niin olisihan se nyt mageeta, jos edes yhdellä tämän hetkisistä tuntihevosista osaisin ratsastaa! Muutakin kuin silloin, kun se hevonen on varmaan huumattu tai jotain :D

Käveltiin keskelle ja tultiin alas selästä. Vinskin kanssa tallusteltiin tallille, riisuttiin heppanen varusteista ja sitten kotia kohti.

Ja nyt nukkumaan, uf. Tämä käy jo urheilusta ihan eri tavalla.

My (first) Day

Saattenee sisältää niin kutsuttua "piilomainontaa" erääseen bändiin liittyen. Eheh.

LINKKI videoon


Ensimmäinen My Day (nimi on osuva - ensimmäinen My Day ja päivään liittyi My First Band aika vahvasti), jonka kuvasin siis tuossa perjantaina 19.9.

Videolta huomaakin suurimmat, mutta sanon vielä sanasen.

Matka Tampereelle oli pitkä ja kivinen, mutta kuin ihmeen kaupalla (ja navigaattorin neuvomana) löysimme suoraan perille. Yo-talo oli ehkä jotain muuta kuin odotin nimen perusteella - siellä oli sellainen tanssilavamainen tunnelma, bändin lava oli pieni ja soma, ei mitään aitoja siinä välissä. Erittäin intiimi tunnelma kaikin tavoin.
Porukkaakin oli hurjan vähän. Muutama täti (ja vähemmän täti) minun ja Hennan lisäksi.

Siitä huolimatta, että alkuasetelmat tuntuivat kovin vaikeilta. Onhan se nyt hirveän jännää seistä siellä eturivissä ilman turvaavaa aitaa ja kun sitä yleisöä oli vähän. Jotenkin tuntui, että kaikki "katastrofin ainekset" leijuivat ilmassa. Kun vielä lisättiin se hirveä musiikki, jota ennen keikkaa soitettiin.. Kyllä siinä kerkesi jo kauhistella, että saadanko tunnelmaa mitenkään ylös - tai ainakaan kovin nopeasti.

Mutta MFB ei pettänyt. Ihan mieletöntä. Tiedättekö kun ensimmäisestä biisistä asti saatiin hitokseen iloinen fiilis sinne. Kun Antti kolmannen biisin kohdalla käski tanssimaan, niin porukkahan oli aivan mukana. Meininki oli suunnattoman loistava!
Se oli ihanaa. Ihanaa että bändi todella teki parhaansa - ei mitään sellaista "ei ny jaks ku ei oo porukkaa". Mahtavia esiintyjä. Parhaat jotka minä olen nähnyt, ihan oikeasti.

He soittivat kuulemma tuolla Tampereella pidemmän setin kuin yleensä ja siihen oli ihanasti mahdutettu joitain vähän "erikoisempia" biisejä. Ja olin niin onnellinen kun ne vetivät kuitenkin myös sen Pinkin Try-coverin.
Heh. Ihan mahtavaa. Ei kaduttanut lainkaan ajella sitä kahta tuntia edestakaisin. Keskellä yötä. Kauheassa sumussa.

Menisin koska vain uusiksi. Nyt mä todella odotan, että ne saavat Saksan kierreltyä ja tulisivat taas Suomen maata kaartelemaan. Mä en tosiaan viitsi nyt ihan viikkojen sisällä juosta ympäri maita ja mantuja. Sen sijaan jonkun kuukauden päästä voin ihan hyvin lähteä vaikka kauemmaksikin ;)
Tai toki vielä parempi olisi, jos he tulisivat tänne sivistyksen pariin. (Tampere-rasismi. Hirveää porukkaa siellä :D)


Olen kovin happy. Huomenna ratsastamaan.
Hih.

Ja tanssittais me valssia

Lauantaina en tosiaan mene tallille. Koska perjantaina ollaan baanalla. Hih.
Perjantai on ylihuomenna!

Jätetään aihe ja palataan oikeaan. Tallillahan olin tänään, kyllä vain. Ja Elvis-ponin kyytiin pääsin tänäänkin :) Tunnillamme myös Jack, Vinski, Pomo, Simo ja Kitty, Elvis oli jo toisella tunnilla.
Kuvailin hiukan - ei ole kuvaaminen ikinä ollut noin vaikeaa. Syytän kentän pölyämistä siitä, etten saanut kuin yhden kahdestakymmenestä kuvasta tarkennettua.. No, elä ja opi, kyllä se siitä. Onhan tuo mun kuvaaminen muutenkin parantunut jo hurjasti, ei se aina voi onnistua.

Meidän tuntimme alettua saatin kipitellä ponin luo. Viimein saatiin Elvis alastomaksi ja otettiin raippa mukaan. Siitä pääsee helposti eroon kuitenkin ja mieluummin me otetaan se mukaan kuin potkitaan lahnaponia eteenpäin.
Aloitettiin alkukäynneillä ja sanotaanko että se tuntui kauhean hankalalta. Jotenkin yksinäiseltä. Ehkä tunne johtui niistä pirun hyttysistä, Pulla pyöritti päätään ja oli kauhean häiriintynyt koko ajan. Ei se tainnut ihan täysillä keskittyä, joten siinä käynnissä oli vähän sellainen fiilis etten saanut täyttä tatsia keltuaiseen. Käveltiin kuitenkin poissa uralta, harjoiteltiin suoruutta ja tehtiin hieman volttejakin. Itseasiassa sain Elviksen aika kivasti liikkeelle ja eteen. Volteillakin haettiin asetusta ja liikettäkin tuntui löytyvän kun muistin pyytää. Silti se ei tuntunut ihan niin hyvältä kuin olisi ehkä pitänyt.

Mariannen tultua lähdettiin raviin. Tänään aiheenamme toimi erinäinen kevennyspelleily ja istunta, jee! Aloitettiin heti ravissa, ensin kaksi tahtia alas ja yksi ylös.
Siitä on niin kauan kun viimeksi olen tätä tehnyt ja muistan kyllä sen, että silloin unohdin joka välissä keventää väärällä tavalla. Yritinkin tällä kerralla oikeasti keskittyä, pusertaa itsestäni sen vääränlaisen kevennyksen.. Silti ajoittain vain unohdin ja keventelin onnellisesti ihan normaalilla tavalla :D

Suurimmaksi osaksi osasin kuitenkin keventää kaksi alas ja yhden ylös. Alkuun se oli kovin hapuilevaa, tahti katosi koko ajan, mutta lopulta mä aloin tuntea sen kevennyksen valssina ja yllättäen se tuntui jopa helpolta. Hah, oikein tanssimme ponin kanssa. Minä lauloin "vanhoja poikia viiksekkäitä", poni puksutti eteenpäin iloisesti ja keskityttiin lähinnä uran seuraamiseen. Välillä käännettiin jotain volttia, joilla yritin todella haastaa itseni pitämään sen kevennyksen oikeana. Se oli oikein hauskaa. Tosin mun valssit menivät aina ihan pipariksi kun Marianne meni avaamaan suunsa. Tanssi on herkkää puuhaa - ei se onnistu jos keskityn johonkin muuhun.

Vaihdettiin kevennys ja alettiin nousta kaksi tahtia ylös ja yksi alas. Tämä oli kauhean paljon vaikeampaa. Ensin pysyin ylhäällä suunnilleen 1½ askelta ja jos joskus sain pidettyä takapuoleni ylhäällä kahden askeleen ajan, niin seuraavassa hetkessä rojahdinkin jo muutamaksi askeleeksi alas. Vaikka kaikkeni yritin, niin touhusta ei meinannut tulla mitään. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että pientä ponia tultiin juoksuttamaan toiseen päähän kenttää. Selkeästi se häiritsi Elviksen herkkää mielentilaa ihan liikaa. Yritä siellä sitten killua jalustimilla kun poni kyylää henkensä edestä pikku shettistä ja kaahaa menemään kuin ferrari, jännittyneenä kuikuillen.
Lopulta aloin unohtaa sen ajatuksen "siveästä jalustimille nousemisesta" ja päätin vain että nousen sieltä satulasta ylös millä hinnalla hyvänsä. Käytännössä se oli sellaista suorilla jaloilla seisomista, mutta ainakin aloin saada siitä kevennyksestä kiinni ja se alkoi tuntua pikku hiljaa taas valssilta. Toki tahti hukkui useammin kuin siinä "kaksi alhaalla" versiossa, mutta olin oikein tyytyväinen suoritukseeni.

Käveltiin hetki ja vedettiin henkeä. Samalla keräiltiin jalustimet ristiin kaulalle. Jippii :)

Paksut tädit tässä menevät

Lähdettiin humputtamaan harjoitusravia ilman jalustimia. Piti tehdä siirtymiä käyntiin mahdollisimman paljon istunnan kautta.
Huh hei, tämä alkoi ihan tosi loistavasti. Elvis veteli kilareita siitä ponista, joten me mennä viipotettiin kuin hullut siellä. Keltainen laukkaili ja ravaili täysillä sinne ja tänne, samalla kun täti heilui sieltä kyljeltä kyljelle ja koitti roikkua mukana. Heitin raipan siitä pois ja siirryin toiseen päähän hetkeksi pyörimään ympyrälle. Minähän en tietenkään luovuttanut ja ottanut jalustimia, vaikka Marianne niin kehoittikin. Jalustimet on nössöille.
Ravailtiin epämääräisellä ympyrällä, yritin asetella sisälle parhaani mukaan ja hidastaa ponia. Etsimme rentoutta ja rauhallisuutta. Kyllä siinä jonkin aikaa meni, mutta lopulta Elvis alkoi tuntua vastaanottavaisemmalta. Kun musta alkoi tuntua siltä että Pulla ei räjähdä heti tilaisuuden tullen, saatoimme lähteä käyttämään suurempaa alaa kentästä. Alkuun käänsin hieman liian aikaisin, otettiin rauhassa, mutta kyllä me lopulta päästiin ihan kivasti kulkemaan siellä lähempänä sitä "hurjan pelottavaa" pikkuponia.

Kun pääsin pois ympyrältä, aloin tehdä myös siirtymiä. Täytyy sanoa että alaspäin ne eivät sujuneet lainkaan hyvin. Ehkä Elvis oli sen verran jännittynyt ja menossa, tai sitten meikäläinen ei jaksanut istunnalla vaikuttaa. Joka tapauksessa, käyntisiirtymät olivat hitaita, niin hitaita. Me vain hipsuteltiin pikkuravia ikuisuuden verran ennen oikeaa käyntiä. Eikä istunnalla tuntunut saavan sitä vähääkään aikaiseksi, joka yleensä onnistuu. Kovin huonoja siirtymiä.
Käynti oli ihan okei, ei se täysin lösähtänyt välissä. Raviinsiirtymät olivatkin vallan kivoja. Ensimmäisellä pohkeella keltainen siirtyi raviin, ei tarvinnut tuupata lainkaan. Ja mikä parasta - me saatiin jokunen siirtymä raviin ihan sillä istunnalla. Jollain tavalla sain avattua sitä istuntaa ja Elvis oikeasti lähti sen avulla raviin. Olin tosi tyytyväinen. Joskus piti istunnalla pyytää kahdesta, joskus sekään ei mennyt läpi ja piti tyytyä pohkeeseen. Mutta ne muutamat onnistumiset, kun sillä ensimmäisellä istuntapyynnöllä poni lähti kiltisti, rauhallisesti, ikään kuin kokeillen raviin. Se tuntui kysyvän, että tätäkö nyt haluttiin. Itse koin, että parempi niin kuin että ryykäistäisiin täysillä matkaan. Mageeta, yksinkertaisesti.

Kyllähän ponilla sitten oli sitä, että se jännittyi. Melkein aina kipiteltiin pois sieltä pelottavan ponin luota. Saatiin kuitenkin homma aina järjestykseen ja peltopäässä oltiin varsin rauhallisia ja mukavia. Joten ei tuo mitään.

Siirryttiin sitten käyntiin ja kerättiin jalustimet takaisin. Laukka otettiin vuoronperään, yhdet nostot molempiin suuntiin. Valmisteltiin käynnistä, tehtiin voltti lyhyen sivun keskelle ja siitä nostettiin laukka. Hyvin yksinkertaista.
Ensin oikeaan kierrokseen. Voltti oli aika fine, ei siinä sen ihmeempiä. Ihan kivasti asetuttiin, koitin pitää ponin liikkeessä. Laukka nousi oikein hyvin. Tänään se laukkakin oli varsin ponnekasta. Ei mitään raahustamista nähnytkään, pikemminkin liiankin railakasta. No, pysyttiin ihan pöksyissämme ja hienosti siirryttiin takaisin käyntiin. Joten ei siinä mitään.
Vasempaan kierrokseen tuli ihan suunnattoman magea nosto. Se voltti oli taas ihan perus, minä tuskastelin asetuksen vaikeuden kanssa ja sitä rataa. Mutta nosto, oi että. Minä valmistelin rauhassa ja istuinluun pyöräytyksellä sain ponin pomppaamaan sinne laukalle. Mukavan ponnekas, reipas nosto ja heti kun sitä pyysin. Mariannekin kehui sitä ja me Pullan kanssa väkerrettiin laukkaa se pitkä sivu ja sitten käyntiin. Hieno poni.

Kaikkien suoritettua jäätiin käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.
Marianne tosiaan piti tuosta laukannostosta. Ja siinä kun mentiin ilman jalustimia ja kun poni oli pikkaisen yli-innokas, niin se totesi että sain sen peräti taivutettua sisäpohkeen ympäri. Jee, se onnistui :D
Mä olin tähän varsin tyytyväinen. Toki ponin skitsoilu nyt oli mitä oli, mutta eipä tuo mitään. Ainakin keltuainen liikkui tänään. Tämä oli ylipäätään kiva tunti. Meni hienosti. Paljon niitä hyviä puolia. Ehkä me selviämme nyt viikon verran, ensi keskiviikkoon ilman ratsastusta.

Joo. Keskelle ja alas selästä. Köpsöteltiin ponin kanssa talliin, harjasin sen huolellisesti ja menin asentamaan martingaalin takaisin. Sitten vain kotiin päin. Hyi, siellä on niin pimeää jo. Kohta me ratsastetaan pilkkopimeässä!

~ Cry Tears of Joy ~

Hei.
Myönnetään että juksutin. On mulla edelleen masisfiilikset. Ylöspäin kuitenkin mennään - kyllä se tästä...

..Siis viimeistään perjantaina kun lähdetään Tampereelle!! :D Olen kovin innoissani. Se on aina tätä, mä olen suruissani, mä en jaksa esittää positiivista. Mutta sitten on onneksi jokin pieni asia, joka tuo sitä iloa. Nyt se on musiikki ja se tuleva keikka, mä bailaan täällä ja odotan perjantaita ^^

Anyway. Tallille tänään, herääminen ei ole ikinä ollut näin vaikeaa.. Onneksi poni oli jo tallissa odottamassa, ei tullut mikään hirveä kiire. Mullahan oli Elvis, tunnilla myös Sakari, Vinski, Nikkis ja Pomo.
En tiennyt mitä odotin, mutta Elvis oli varsin hyvä vaihtoehto. Mulla ei välttämättä olisi hermot kestäneet enää toista epäonnistumista putkeen, täytyy saada taas jotenkin tämä mieliala kohoamaan. Elviksen piti olla kaikilla tunneilla, joten martingaali kutsui. Raipankin jätin talliin, ajattelin että hömpsötellään. Tehdään vähän sinnepäin. Mulla ei rehellisesti sanoen ollut mitään mielenkiintoa koko ratsastusta kohtaan, joten en ottanut sen suurempaa stressiä asiasta ennen tuntia.

Heh. Ei mitään mielenkiintoa positiivisuutta kohtaan, ei mitään mielenkiintoa ratsastusta kohtaan. Ei kiinnostanut yhtään mikään. Luojalle kiitos että menin Elviksellä - olisi voinut tulla ruumiita kun minä menen näin innokkaana ratsastelemaan jollain hevosella, jolla en osaa ratsastaa.
Ja sitä paitsi. Vaikkei mulla ollut kiinnostusta mihinkään, niin Pulla on aina Pulla. Poni on aina kiinnostava. Keltainen ystävä.

Mä koen sen mun sieluntoveriksi:

Molemmat ihan pönttöjä

Molemmat yhtä säälittäviä

Harjailin poniponin reippaasti. Siellä hän olla möllötti. Varustin keltaisen nopeasti ja sittten lähdimme käppäilemään kentälle. Nousin kyytiin ja aloitettiin alkukäynneillä.
Elviksellä on selkeästi joku suunnitelma: aina kun meikäläinen jättää sen raipan pois, niin poni on laiska kuin etana. Sitten kun se raippa on mukana, niin skitsoillaan alusta asti kuin sekopää. Tänään siis vuorossa oli asiaankuuluvasti se etanamoodi - käveltiin löysästi, ei oikein meinattu edetä vaikka minä kuinka pyysin ja anelin. Jes!
Tuuppailin ponia eteenpäin, tehtiin pari volttia. Siellä oli niin kauheasti puomeja ja esteitä, ettei se kääntäminen oikein meinannut inspiroida. Tai kun on turhauttavaa väkertää voltteja, jos niitä ei oikein mahdu tekemään. Ne muutamat epämääräiset pyörylät jotka tehtiin, olivat ihan ookoo. Hain sitä asetusta ihan kunnolla, pidin Elvistä liikkeessä. Asetusta tuntui ihan löytyvänkin, liikettäkin oli. Eivät ne silti ihan täydellisiä olleet, eivät lähellekään. Muuallakin löydettiin ihan kohtuullinen käynti, mulla oli taas se "peninkulmasaappaat"-ajatus. Itseasiassa musta tuntuu että saatiin jo pätkittäin parempaa käyntiä kuin yleensä. Sellaista käyntiä, jossa Pulla tuntui liikkuvan ja jopa ehkä hieman pidentävän sitä askellustaan. Mutta pätkittäin vain. Ja saatoin vain hallusinoidakin.

Päivän teemana olivat puomit ja taivuttelu. Kuulosti varsin hyvältä - puomit ovat kivoja niin kauan kun ne pysyvät maassa. Joo, mä saatoin hetken aikaa olla jo melkein innoissani niistä esteistä, mutta se loppui kyllä kuin seinään keskiviikkona. Puomit ovat silti mukavia.
Aloitimme sillä, että pituushalkaisijalla oli puomeja, joiden välissä tehtiin serpentiiniuraa. Piti taivuttaa kunnolla käännöksissä, suoristaa puomien väliin ja taivuttaa uudestaan. Kaulakin sai kääntyä ja poni sai oikeasti taipua.
Alkuun koin olevani taas ihan hukassa, ehkä olin sitten väsynyt vaihteeksi. Mutta siis, Pulla kaatui kauhean helposti vasemmalle. Se ei myöskään taipunut vasemmalle, vaan tunki sisälle kun koitin asettaa ja kääntää. Suoraan kulkeminen ja oikealle kääntyminen meinasi välillä mennä hankalaksi kun keltainen vain kaatui sinne vasemmalle. Ja se hitaus! Hertsileijaa, ei kyllä ensi alkuun tullut yhtään kivaa serpentiiniä.

Vaan kyllähän se siitä taas. Umpivinoja oltiin kyllä koko ajan, mutta sain mä lopulta Elviksen taipumaan sinne vasemmallekin. Ja yritin oikein panostaa siihen suoruuteen, ponin lyhentämiseen ja käynnin aktivoimiseen. Silti se ehkä tässä alussa oli vain vähän sinnepäin - se suoristui, ehkä oli tuntuma paremmin kuin yleensä, enkä ihan antanut ponin myöskään löllötellä eteenpäin. Silti se jokin tuntui uupuvan, vaikka mitä koitin tehdä.

Vau. Näytän ihan Kaunottaren ja Hirviön Hirviöltä tuossa tukassa ;)

Alettiin tulla pitkä sivu kevyt ravissa ja ylitettiin siinä samalla muutama puomi. Ensin niitä oli kolme, sittemmin neljä. Hipsuteltiin kivassa ja hyväntuulisessa ravissa niiden yli.
Se muuten meni varsin hyvin. Raviinsiirtyminen oli aina ihan naurettava, keltaista sai lähes potkia eteenpäin, mutta ravi itsessään oli varsin suloista puksutusta. Edettiin ihan tarpeeksi, minä tunsin kevennyksen aika kivasti. Ja puomeille päästiin aika mukavasti. Ennemmin ehkä vähän liian hitaasti kuin reippaasti, mutta yli päästiin kuitenkin joka kerta ja koko ajan se homma tuntui muuttuvan sulavammaksi ja pehmeämmäksi. Käyntiinsiirtymät taas olivat tosi kivoja, pehmeän pyöreitä ja mukavan kivoja.

Käveltiin hetki uraa pitkin ja sillä välin Marianne taiteili toiseen päähän kenttää kolme puomia sellaiseen viuhkaan. Tehtiin pääty-ympyrä, jolla ne kolme puomia sitten olivat. Ensin kokeiltiin pari kertaa käynnissä, jotta tiedettäisiin mistä kohdasta meidän täytyy puomit ylittää. Musta tosin tuntuu, että ylitin molemmilla kerroilla ne puomit ihan liian sisältä, ei se ylitys ollut mikään erityisen sujuva.
Ja se oli ihan liian vaikeaa.. Poni ei asettunut, ei niin millään. Sen pää vain poksahteli suuntaan jos toiseenkin. En saanut sitä millään asettumaan, enkä rauhoittumaan, kun Elvis vain pamahteli sinne ja tänne. Sitten kun pääkään ei ole hallinnassa, niin tuskin se loppuponikaan on... Toisin sanoen kaaduttiin vasemmalle, karattiin reitiltä ja pelleiltiin ihan omiamme. Naurettavaa.

Siirryttiin siitä raviin ja tultiin ympyräpuomeja ravissa. Alku aina hankala - poni karkaili reitiltä, ei päästy ympyrälle ja pää vain pomppi sivulta sivulta. Facepalm.
Marianne käski ratsastaa ravia eteen ja itse yritin saada sen tuntuman vähän vahvemmaksi, jotta saisin sen ponin pään pidettyä edes suunnilleen oikeassa suunnassa. Sen lisäksi keskityin ulko-ohjaan ja koitin rukoilla että olisin suorassa. Taidettiin lopulta saada tähän vaikeaan oikeaan kierrokseen pari asettunutta ja kohtuullisen onnistunutta ympyrää. Vasta vasemmassa kierroksessa kuitenkin oikeasti tajusin jutun jujun (ja ponikin kääntyi paremmin sen oikean ulkokäden ansiosta..)
Vasta vasempaan suuntaan sain Pullan oikeasti reippaaksi ja uskaltauduin kunnolla pyytämään ravia. Asetus on toki ehkä vähän vajaampi tähän kierrokseen, mutta nyt Elvis pysyi oikeaan suuntaan kääntyneenä. Kun kaiken muun lisäksi myös kääntyminen oli helpompaa ja näinollen päästiin ympyrälle paremmin, niin tästä kierroksesta voi puhua melkeinpä onnistumisena.

Sieltä tuli varsin kivojakin ympyröitä, ylitettiin puomit hyvin ja liikuttiin ravissa hyvin eteen. Pysyttiin asettuneena ja toimittiin oikein. Toki muutaman kerran kaikki meni pieleen ja poni vajosi käyntiin kesken puomien.. No jaa.

Kapinen pikkuponi

Lopuksi jatkettiin vielä serpentiiniä käynnissä. Pitkät sivut tultiinkin laukassa.
Serpentiini alkoi tuntua paremmalta. Pullahan oli vielä löysempi kuin alkutunnista, mutta nyt uskalsin käskeä sitä paljon enemmän kuin alkuun. Taivuttiin jo aika kivasti, keskityttiin suoristuksiin. Jotenkin alkoi tuntua että se ehkä jopa onnistuu.
Laukat olivat varsin hauskoja. Vuoronperään mentiin kumpaankin suuntaan.

Keskityin tänään niihin laukannostoihin. Tai sanotaanko että kerrankin keskityin niihinkin. Koitin saada ponin kävelemään ennen nostoa. Sen lisäksi jopa suoristin (tai ainakin yritin) ennen sitä nostoa, enkä vain pamauttanut ponia laukkaan kun se hilluu siellä takapuoli eri uralla kuin etupää. Kenties vaivannäköni palkittiin, tai Pullalla oli vain hyvä päivä. Miten vain - meidän laukannostot olivat tosi onnistuneita. Saatiin istunnalla nostettua, mitä nyt muutamat vaativat vähän enemmän sitä pamautusta ennen kuin herättiin. Laukkakin nousi nopeasti. Ja hyvin, ei sitä sortumista laukkaan, vaan oikeasti nostettiin suoraan käynnistä. Eikä poni edes ennakoinut. Meikäkin saattoi vaihteeksi istua suorassa, eikä kökköillä noston aikana etukenoon. Laukatkin taisivat olla oikeita. Tai yhtä epäilen että se ehkä oli väärä. Ken tietää.

Laukka sujui itsessään varsin söpösti. Ekat laukat olivat ihan hirveää löysäilyä, mutta kun poni heräsi (tai kun minä potkaisin vähän enemmän) niin alkoi tuo laukkakin muistuttaa jotain muuta kuin vanhan miehen könkkäämistä. Siirtymät alas olivat ihan hirmu upeita, niin pehmeitä ja rentoja ettei paremmasta väliä :) Minä nyt hieman kyllä rytkyin, mutta ei kaikki voi onnistua..
Vielä viimeinen hehkutus. Kerrankin, siis kerrankin me pystyttiin laukkaamaan myös oikeaan kierrokseen ilman sitä aitaa päin valumista! Se on ollut niin pirun vaikeaa. Vaikka olen yrittänyt pitää ponin poissa uralta, niin silti se vain valuu ja laukkaa lopulta siellä aidassa. Tänään sain sen pidettyä poissa uralta ja suorana. Eikä ollut edes vaikeaa.

Käveltiin sitten vain loppukäynnit.
Marianne ilmeisesti halusi kehua meitä pienistä jutuista. Hmm.
No, olin mä ihan tyytyväinen kuitenkin. Jonain muuna päivänä olisin vielä tyytyväisempi, mutta menihän tuo hyvin. Vaan se vasemmalle kaatuminen on ihan älytöntä. Meidän pitää keksiä mikä tässä nyt mättää. Todella nopeasti.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Poni ei jatkanutkaan, joten pääsimme tallille. Laitoin ponin pois ja harjasin sen siistiksi. Sen jälkeen kävin taas kuvailemassa ja lopulta auttelin Lakin kanssa.

Lopulta laitettiin lasten ratsut pois ja lähdin taas kotiin päin.

Nyt mua kauhistuttaa että olen rikkonut auton. No, tuskin vain.
Toivottavasti en :D Mutta siis mähän olen jo miljoonaan kertaan keksinyt että nyt on auto hajonnut tuon ja tämän syyn takia, joten tuskin se nytkään rikki on.

Hypätään aivan päin p:tä

Päivää. Tallilla olin tosiaan. Mulla oli Elvis, tunnilla myös Jack, Pomo, Nikkis ja Simo. Elvis oli toisella tunnilla.
Kaikki tunnit hyppäsivät - niin myös me. Siksipä Elvis sai taas pitää sen martingaalinsa ja meikäkin jätti raipan pölyyntymään.

Kiipesin selkään jalustimet lyhennettyinä ja sitten lähdettiin kävelemään alkukäyntejä.
Käynti meni varsin hyvin. Elvistä sai puskea vähän eteenpäin, mutta löydettiin oikein kivantuntuinen käynti. Tein hiukan voltteja, asettelin parhaani mukaan ja pidin ponin liikkeellä myös kaarevilla reiteillä. Se meni oikeastaan ihan kivasti, vaikka moinen "estevalmius" hiukan häiritseekin mun keskittymistäni. En ole esteratsastaja, se on aina suuri jännitys kun tietää että joudutaan pomppimaan.

Mariannen tultua lähdettiin kevyt raviin. Tallisivulla oli sellainen rykelmä, ensin kavaletti, sitten puomi, toinen puomi ja kavaletti. Ruhtinaallisin välein ne siellä olivat, joten mikään kiire ei ollut puomilta toiselle. Alettiin heti ravista ylittää niitä puomeja.
Eka kerta meni aika kökösti. Me ylitettiin ensimmäinen, kenties toinenkin puomi, mutta sitten Elviksen kaasu hirtti hiukan liikaa kiinni ja me ohitettiin tyylikkäästi ne loput puomit. Hups. Seuraavat kerrat lähtivät kuitenkin sujumaan. Sain Pullan aika rauhalliseksi, tultiin ihan rauhallisesti lömpsien niiden kavalettien yli. Välillä nyt intouduttiin enemmän, mutta tuntui joka tapauksessa hallitummalta kun silloin edelliskeskiviikkona. Itse yritin keskittyä rauhalliseen istuntaan ja siihen, etten sukeltaisi noin kymmensenttisen kavaletin ylityksen aikana. Vaikeaa oli, mutta ajoittain tuntui että istuin suunnilleen kökkimättä, enkä ihan aina edes puolisukellellut siellä. Joten kai se oli ihan hyvä.
Toisella pitkällä sivulla oli kolme ravipuomia ja niiden yli tultiin oikein hienosti. Köpsöteltiin rauhassa, homma toimi, ainakin minua lukuunottamatta -> on tosi vaikeaa keventää rauhassa kun on niin lyhyet jaustimet.

Saattoi tässä alkuunkin tulla jotain ponin liikainnostumisia, jolloin vähän vaihdettiin se "ravista kavaletit" muotoon "yritetään kyllä tulla ravista, mutta poni vain pomppaa laukalle, enkä saa sitä hiljentämään". Tai en kuitenkaan viitsinyt kiskoa ponia raville siinä kesken puomisarjojen, se kun tuskin ainakaan hirveästi olisi helpottanut hommaa.

Alku meni ihan hyvin. Mutta autapa armias kun jakauduttiin pääty-ympyröille. Toisella pitkällä sivulla oli se kavaletti-puomi-höskä, toiselle rakenneltiin pikkuinen ristikko. Ja tämä sama kuvio kuin useasti muulloinkin: vuorotellen ympyröiltä lähdetään ja tullaan ravissa se este, joka sillä pitkällä sivulla sattui olemaan.

Joo-o, joo-o. Enpä tiedä itkisikö vai nauraisiko. Saattoi se alkaa ihan kohtuullisesti. Se yksittäinen ristikko meni vallan nätisti, taidettiin hypätä se oikeasti jopa ravista (eikä siis siirrytty laukkaan ennen estettä). Sitten sen esteen jälkeen laukattiin oikein nätisti eteenpäin, sain siitä kohtuu pian Pullan aina takaisin raviin. Kerran tuli väärä laukka ja senkin sain peräti korjattua, jee!
Vaan annas olla kun vaihdetaan siihen kavalettisarjaan.. Ei vaan lähtenyt. Poni oli kovin innoissaan ja ilmeisesti itsekin puskin sitä eteenpäin. En todella tiedä - minähän yritin olla ihan rauhassa, hiljaa. Rauhoitella pallosalamaa. Silti kuulemma puskin.

Keltainen ei vaan enää pysynyt ravissa. Ei vaikka mitä tein ja jumalaa rukoilin. Se kavalettisarja meni poikkeuksetta niin, että eka este päästiin ehkä vielä suunnilleen ravissa, mutta sen jälkeen poni vain siirtyi siihen laukkaan ja meikäläinen ei oikein muuta osannut tehdä kuin killua kyydissä. Toivotonta. Yritin vain olla kiskomatta Elvistä kun se koikkaloikkelehti sen toisen kavaletin yli.
Se olisi pitänyt tulla ravissa. Minä en pystynyt. En todella pystynyt. Esteiden hyppääminen on vaikeaa, onhan se jo huomattu. Oikeastaan Pompeli on ainoa, jonka kanssa olen kyennyt hyppäämään ilman sitä "juostaan täysii kohti estettä ja hypätään kuin kamikazehyppääjät konsanaan". Kaikkien muiden kanssa se on vähintään jossain vaiheessa mennyt siihen, että kuski roikkuu kyydissä ja poni viipottaa menemään kuin sekopää.

Lopulta kävi niin, ettei Marianne oikein tykännyt siitä meidän holtittomasta meiningistä. Totesi vain, että jos ei ravissa päästä, niin sitten kävellään vain.
Okei.

Ehkä olen jääräpäinen, ehkä en. Mutta jos mulle tuollaisessa yhteydessä sanotaan, että "älä sitten tee", niin minähän en sitten tee. En vahingossakaan. Ihan piruuttanikin jätän tekemättä.
Niinpä me siirryttiin ponin kanssa käyntiin. Käveltiin ympyrällä maisemia ihaillen, poni sai lepäillä ja itse hilluin vähän ilman jalustimia, kun ei nuo lyhyet jalustimet ole ihan mun juttuni.
Joku muukin taisi saada saman käyntituomion. Loogisesti tietenkin seuraavaksi niille tulikin käskynä tulla kai peräti laukassa se yksi este. Ilmeisesti sen käyntituomion ideana oli herättää jotain ajatusta. Miten vain. Sen vain arvasi, että kyllä meikäläisellekin tulee vielä käsky lähteä pomppimaan.
Mä en halunnut. En todellakaan halunnut. Mä en osaa. Myönsin sen, etten saa sitä ponia rauhalliseksi, etten pääse ravissa sille esteelle halutessani. Siksi en myöskään halunnut edes yrittää. Miksi mä yrittäisin, ei se siitä muutu.
Ehkä mä voin joskus kymmenisen vuoden päästä harkita tätä hyppäämistä uudestaan. Ehkä siihen mennessä olen oppinut edes jotain. Kun näemmä neljässä vuodessa ei päästä edes alkeiskurssilta eteenpäin. Huoh..

No joo. Marianne käski ottaa jalustimet jalkaan, ohjat käteen ja pamauttaa laukassa sille pikku ristikolle. Kuten todettua, ei kiinnostanut, joten totesin että kiitos, vaan ei kiitos. Taisi se pari kertaa toistaa asiaansa, ennen kuin kysyi, että menenkö mieluummin talliin.
Miksipä ei? Poni keskelle, alas selästä ja sitten lähdettiin kipsuttelemaan. Viedään homma ihan loppuun asti. Ei kukko käskien laula, enkä minä taatusti alistu tekemään mitään, jos ensin sanotaan että älä tee mitään. Minä tottelen. Viimeiseen asti.

Juuri kun päästiin ponisen kanssa portille, Marianne totesi että pitäisi kävelyttää sitä vielä. Myönnettäköön että mokoma vale meni ihan läpi - vaikka mietinkin toki mielessäni, että ollaanhan me tässä jo kävelty. Kun käveltiin takaisin toiseen päähän kenttää, sain käskyksi palata sinne selkään.

Jaa. Kyllä mä sinne takaisin sitten menin. Epätoivoisena.
Sanoinkin, etten osaa mitään. En ole koskaan osannut. En tule koskaan osaamaan.
Menin silti. Ja nostin sen laukan. Ja yritin mennä sille esteelle. Kai me tarpeeksi jo tapeltiin vastaan.

... En todellakaan ole koskaan osannut, tule koskaan oppimaan. Musta ei vaan ole mihinkään.
Joo. Poni nosti laukan, jee. Laukkasikin ihan nätisti. Se tosin loppui sitten siinä vaiheessa, kun päästiin pitkälle sivulle ja edessämme siinsi tuo maahankaivettu pikku ristikko. Kyllä Pullasta vaihteita löytyi, esimerkiksi "kovaa", "vielä kovempaa", "ihan naurettavan kovaa" ja "ihan täysii!!!11". Se poni laukkasi tasan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Ilman liioittelua.
Ensimmäisellä kerralla nykäisinkin herra ponin julkeasti jollekin jättiympyrälle. Itsesuojeluvaisto nyt on kaukainen idea kun samahan se on, vaikka vedeltäisiinkin kuperkeikkaa. Mutta ajattelin, ettei me oikeasti voida vedellä esteelle jossain holtittomassa kiitolaukassa, jos Mariannen mielestä jo erinäinen laukka niillä kavaleteilla oli liian holtitonta.

Ei se ympyrä kuitenkaan mitään muuttanut ja seuraavalla kerralla Marianne käski vain mennä esteelle. Okei, mikäs siinä. Poni kiihtyi koko ajan kovempaan menoon vaikka kuinka yritin kuiskailla rauhoittavia ajatuksia. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin ponkaista harjaan kiinni ja toivoa että ruhoni seuraa esteen yli, vaikka vauhtia oli ihan naurettavan paljon.
Yllättävää kyllä, me selvittiin hengissä. Sain ponin jopa hidastamaan esteen jälkeen.

Jostain syystä se ei kuitenkaan riittänyt, vaan me jouduttiin vielä uudestaan ylittämään se ristikko. Keltainen juoksi jo ravissa alta kuin sähikäinen, enkä saanut mitään kontrollia yhtään mihinkään. En muista pitikö mun hypätä se ristikko tällä kertaa ravista, mutta ei sillä niin väliä ollutkaan. Poni räjähti laukkaan jo kauan ennen estettä ja sitten vain mentiin. Jälleen hypeltiin täydestä laukasta ja minä roikuin harjassa. Valitettavasti tällä kertaa se hyppääminen ei loppunut yhtä onnellisesti. Tai mitä luulette että käy, kun true esteratsastaja killuu etukönössä kyydissä ja samaan aikaan true esteponi päättää siitä täydestä laukasta, suoraan esteen jälkeen alkaa pukittelemaan? Ei mitään toivoa. Meikäläinen lensi kaulalle, Pullan laukatessa ihan hurmioituneena eteenpäin.

Siinä roikuin. Jalalla, käsillä, hoin vain mielessäni etten varmasti putoa kun poni laukkaa villinä ja vapaana. Muuten se olisi voinut päättyä onnellisesti, mutta kun Elvis todellakin laukkasi, eikä hiljentänyt vaikka kaulalla roikuinkin. Siksipä aloin hitaasti mutta varmasti valua alas. Ponikin alkoi onneksi rauhoittua, siirtyi raviinkin lopulta. Ei se silti auttanut, vaikka yritin leuallanikin roikkua siinä ponissa kiinni, niin kyllä lopulta oli myönnettävä että painovoima voitti tämän erän. Jalat edellä maahan, jouduin parin askeleen ajan hyppelemään mukana kun Pulla vielä ravasi (ja samalla koitin ehdottaa Elvikselle, että mitä jos hän viitsisi seisahtaa, kun en minä kovin kauaa mukana juokse sen ravaillessa). Lopulta pysähdyttiin ja saatoin kiivetä takaisin satulaan.
Dääm. Viimeksi olen ihan tippunut tippunut Elvikseltä silloin 2011 keväällä. Että pitikin nyt pudota sieltä :D
No, viimeksi putosin Jackilta vuosi sitten (oli muuten pakko tarkistaa. Tipuin Jackilta keskiviikkona 11.9. Että käytännössä ihan tasan vuosi sitten olen viimeksi tippunut). Pisin väli tippumisissa, joten olen ihan tyytyväinen. Ja ekaa kertaa putosin muuten estetunnilla, jollen nyt vallan väärin muista?

Lopputunti me käveltiin. En halunnut hypätä ja Mariannekin näytti ymmärtävän ettei musta ole mihinkään. Luojan kiitos. Käveltiin vain, sitten vielä loppukäynnitkin. Elvis meinasi käydä vähän kuumana vielä käynneissä, mutta varsin asiallisesti kuitenkin mentiin.

Poni on kiva. Mutta minä en ole esteratsastaja. En taida koskaan olla. Ei se taida haitata - ainakaan niin kauan kun voidaan jättää tämä hyppelyharjoitus pois kuvioista..
No, en minä ole kouluratsastajakaan. Minä olen ikuinen epäonnistuja, sellainen väliinputoaja. Huoh.


Päivää vain. Poni talliin, ajattelin vähän elämän turhuutta ja lähdin kotiin.
Enpä tiedä. Neljä vuotta, silti mikään ei onnistu. Se on vähän.. Ehkä turhauttavaakin.

Jos nyt ajatellaan positiivisesti niin joo. Elvis menee sileällä hyperpaljon paremmin kuin ennen. Se on kiva, minä osaan. Jee!
Samoin Nikkis menee huomattavan paljon paremmin, senkin kanssa koen osaavani. Siis sileällä.

Yhdenkään kanssa ei esteet suju sen paremmin kuin silloin ekallakaan kerralla. Ja muilla hevosilla en osaa sileällä ratsastaa yhtään paremmin kuin aiemminkaan.
Olen säälittävä.

Heippa vaan.

Tyhjyys

Keskitytään hetki tuohon tyhjyyteen. Tuijotetaan sitä, tuijotetaan kuin eläväkuolleet. Tyhjennetään mieli. Nähdään se tyhjyys oman elämän vertauskuvana.

Sitten päästään aika lähelle mun tämän hetkistä fiilistä.
Tyhjä. Tarpeeton. Turha.
Miksi mä oikeastaan edes yritän? Joskus mulla oli joku syy. Enää ei ole.
Mä olen paska ihminen. Kaikin tavoin. Tiedän sen, myönnän sen. Musta ei ole mihinkään, musta ei ikinä tule mitään. Tiedän senkin.
Mä en ole normaali. Tiedän senkin. Musta olisi voinut tulla normaali. Musta olisi voinut tulla onnellinen.

Mä en ole. Mä en ole koskaan ollut.
On hetkiä. Kyllä, on hetkiä joina tunnen olevan onnellinen. Pohjimmiltaan ne ovat kuitenkin valetta.
Onni. Kokonaisvaltainen onni. Ei sitä ole ikinä ollut.

Mä olen huono ihminen. Musta ei ole mihinkään. Luuseri. Tottahan se on.
Mä en jaksa enää edes yrittää. Mä en saa mitään aikaiseksi.


Jos jotain tässä elämässä olen toivonut, niin sitä, etten olisi ikinä syntynytkään.

Aiemmin mä ajattelin, että mulla on jokin syy olla olemassa. Tai siis, on jokin syy miksi olen mieluummin elossa. Ratsastus oli se ainoa asia, joka esitti sitä onnea - joka antoi syyn haluta olla olemassa.
Nyt, kun tosiasia on se, että olen neljä vuotta hakannut päätäni seinään, edelleen ratsastan aivan yhtä päin persettä kuin aiemminkin.. Aloin tänään pohtia, että onko tässä oikeasti järkeä. Onko järkeä edes yrittää.
Kuka tietää.

Positiivisuus? Never heard.
Mutta sanonpa vain, ettei se elämä tunnu miltään "jumalan lahjalta" siinä vaiheessa, kun päivä toisensa perään on onneton. Kun päivä toisen jälkeen kokee olevansa harvinaisen hyödytön ja surkea ihmisolento.

Ja kai tässä masentaa sekin, että mä oikeasti luulin, että musta tulisi onnellinen kun muutan pois. Että musta tulisi normaali. Että musta tulisi iloinen, empaattinen ihminen.
Tällä hetkellä homma näyttää kääntyvän päälaelleen. Mä olen enemmän sekaisin kuin ikinä.



No, eipä tässä mitään. Huomenna on uusi päivä. Huomenna makaan kotona, istun koneella, ehkä pelailen ja ammun pikseliukoilta aivoja pellolle. Huomenna on taas mieliala vaihtunut, olen taas positiivisin mielin.
Onhan tässä taaperrettu jo 19 vuotta. Kunnioitettava aika joka tapauksessa.
Enkä mä lopulta näe mitään syytä, miksei onnistuisi myös toisen 19 vuoden läpi eläminen.

Mut on luotu tähän maailmaan onnettomaksi luuseriksi, josta ei ikinä tule mitään, joka ei ikinä pärjää missään, jota kaikki vain vihaavat.
Ei kai se nyt paskempi osa ole?

Ainakin voin katkeroitua rauhassa.

Poni on ainoa merkitsevä. Jotain onnea tässäkin kurjassa maailmassa :)

Kirjoitan tunnista seuraavaan postaukseen. Jätetään tämä angsti tähän.

Mun pitäisi sitä paitsi korjata näitä tekstejä. Olen jäljessä. Tosi pahasti. Laiskuus iskee.

Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet

Mua on jotenkin pelottanut. Mua jotenkin pelotti, että mä joutuisin tänäänkin sen Evitan selkään. Mulla on hirveän hyvä asenne - tiedän sen erittäin hyvin. Valitettavaa toki, muttamutta.

No, olin varma että tänään olisi Evita, ihan jo senkin takia että se viimeksi meni aika kivasti ja koska en ollut itkuparkuporun partaalla siellä selässä. Ja koska Mariannella on ilmeisesti pakottava tarve kuvitella, että osaan ratsastaa sillä tai jotain.
Onneksi, oi onneksi, sain huokaista helpotuksesta ja taulussa lukikin jälleen kovin tutuksi käynyt Milla - Elvis. Ajatella että joku aika sitten en millään päässyt sillä, nyt sen sijaan pääsen vähän enemmänkin. Vielä en sano että vähän liikaakin.

Tunnillamme olivat myös Sakari, Vinski ja Pomo, Elvis jatkoi vielä aivan viimeiselle tunnille. Ja minä olin erittäin ajoissa, jee!
Saatoinkin sliipata Elviksen niin puhtaaksi kuin vain mahdollista. Poni oli oikein kiltisti, imuroi karsinan pohjaa ja katseli kummastuneena pientä kissaa, jota painoivat maailman murheet. Heitin ratsuni varusteisiin - tällä kertaa taas ilman martingaalia ja raippakin otettiin mukaan. Lopulta lähdettiin köpsöttelemään kentälle.

Päästyämme kentälle kiipesin selkään ja lähdettiin kävelemään. Keltainen oli kauniisti sanottuna laiska. Erittäin laiska. Harvinaisen löysä.
Ensin en melkein edes uskaltanut pyytää siltä liikettä, jotenkin tuntui että olin ihan Evita-asetuksilla vaikka sillä vain kerran meninkin. Lopulta lähdin tuuppimaan Elvistä rauhallisesti liikkeelle. Vähän ehkä turhankin rauhallisesti, ei se lopputulos mikään reipas ollut. Paremmin etenevä, mutta silti aika laiska ja ei erityisen hyvin reagoiva. Tehtiin siinä joitain voltteja, ne olivat aika peruslaatua. Asetusta ei liiemmin löytynyt ja köpsöteltiin vähän sinnepäin. Meikäläinen unohti näemmä käskemisen jalon taidon.

Aloitettiin käynnissä kahdeksikolla. Suuri kahdeksikko, keskellä suoristettiin. Ei siis tehty mitään x-kirjainta vaan pikemminkin i-kirjain siihen keskelle. Käynti oli paksua ja pitkäpiimaista. Yritin kyllä ratsastaa Pullaa eteen, mutta ei se oikein tahtonut liikkua mihinkään. Mariannekin valitteli, kuinka poni lyllertää pitkänä kuin nälkävuosi. Myös kahdeksikon ympyrät tuntuivat siltä, että poni lähinnä klonksutteli kaula asettuneena ulospäin. Tuntui kovin hankalalta kaikki.
Onneksi lopulta sain Pullan ajoittain liikkeelle. Mun tarvitsi vain oikeasti pamauttaa se pohje läpi, pitää samalla vähän ohjaa tukena jottei vallan valahdettaisi pitkäksi. Löysää se meininki oli joka tapauksessa.
(Tosin jos jotain positiivista mietitään, niin kahdesti käveltiin porttipäässä ja molemmilla kerroilla poni oli rennon rauhallinen. Pitkästä aikaa!)

Poni on niin pieni ja pyöreä, hih

Siirryttiin siitä kevyt raviin. Kahdeksikkoreitti jatkui ja edelleen pidettiin huolta siitä, että keskellä tulee kunnollinen suoristus. Kevennykset sai vaihtaa mikäli ei horjuttanut sillä hevosta. Itse tietenkin vaihdoin aina, muuten olisin vain pomppinut väärässä kevennyksessä kuin idiootti ja poni olisi varmaan kaatunut. Vähintään.
Taidettiin pariin otteeseen Elviksen kanssa vähän höseltää ja tehdä kahdeksikkoa x-keskiosalla. Samoin välillä oikaistiin hiukan liikaakin ja Marianne ei pitänyt siitä ollenkaan. Kun lopulta maltoin keskittyä ja ratsastaa ponia järkevästi, saatiin aikaan myös suoria ja nättejä linjoja. Yritin oikeasti saada sen ponin aina suoristumaan molemmille ohjille ja kulkemaan suorana. Elviksen löysäily kylläkin hankaloitti urakkaani, eihän keltainen voi kulkea kiemurtelematta jos vauhtia ei ole lainkaan.

Pulla oli todellakin vähän löysä. Ravissa se kyllä huijaa paremmin kuin käynnissä ja tuntuu melkein reippaalta kipsutellessaan eteeenpäin. Mutta oli se loppuviimeksi todella laiskalla päällä. Mikään ei mennyt läpi, koko ajan poni kiemurteli kuin mato ja kaikki tuntui vaikealta. Koitin istua rauhassa mukana, ratsastaa eteen ja pitää ratsun suorassa. Siltikään kaikki ei tuntunut helpolta ja mukavalta, enemmän sellaiselta väkertämiseltä.
Onneksi Marianne tuli hätiin ja komensi taivuttamaan ponin läpi. En ymmärrä kuinka tyhmä voi ihminen olla. Itse istun kyydissä ja itken mielessäni kun Elvis tuntuu jäykältä, jopa kovalta, ja kun se tuntuu asettuvan vain ulospäin. Silti, vasta kun Marianne sanoo että nyt hei, aseta se sisälle, niin vasta silloin meikäläisellä välähtää, että katos joo. Heti kun pyydettiin asettamaan poni sisälle, niin minähän asetin ja taivutin vähän liikaakin. Ja kappas vain! Heti sen jälkeen Elvis tuntui noin kymmenen kertaa paremmalta. Voi pyhä yksinkertaisuus.
Vasempaan kierrokseen jouduttiin hakemaan sitä asetusta enemmän, jouduin oikein vääntämään, pyytämään ja potkaisemaan sisäpohkeella, ennen kuin Pulla lopulta lähti taipumaan myös vasemmalle.

Kas kummaa - heti kun keltainen oli asetettu ja taivutettu läpi molempiin suuntiin, niin sieltähän tuli aika mageetakin pätkää. Poni lähti oikeasti liikkumaan eteen, se työnsi takajaloilla paremmin kuin alkuun ja yllättäen ei enää ollut ongelmaa siinä, että poni olisi tuntunut kovalta tai asettunut ulos. Ja kun tuokin pitäisi tajuta ihan itse. Aseta läpi. Vie pohje läpi. Ratsasta eteen. Silti ei käynyt edes mielessä :D

No, tämä oli taas niitä hetkiä kun huomaa, kuinka hyvä se on että on se opettaja vieressä huutamassa itsestäänselvyyksiä. Käveltiin hetkinen ja yritin taas epätoivoisesti pitää Elvistä hereillä ja liikkeessä. Raipankin kävin hylkäämässä, koska seuraavaksi otettiin laukkaa tuolla kahdeksikolla.
Hah, minä villeissä mielikuvissani ajattelin, että on hyvä heittää raippa pois, kun on niin paljon helpompi suorittaa tätä vaativaa tehtävää jos poni ei skitsoa raipan takia. Juuniinvarmaan.

Eli kahdeksikkoa, ravista laukanvaihdot aina keskellä. Lähdettiin ensin raviin, joka oli varsin mukavaa ja kyllin etenevää. Sitten alettiin väkertää.
Siinä oli ongelmia, mutta siinä oli myös onnistumisia. Vasen kierros oli hyperpaljon helpompi. Siihen suuntaan Elvis nosti hyvin ja kääntyi hienosti. Oikea kierros oli ihan merkillinen, etten sanoisi. Pulla venkslasi ja kiemurteli siinä keskellä, eikä millään olisi halunnut kääntyä oikealle. Muutaman kerran kun tein pari ympyrää peräkkäin oikeaan kierrokseen, niin poni oli ihan kääntymässä vasemmalle siellä keskellä. (Ei mainita sitä, että ekalla kerralla Elvis oikeasti posotti sinne vasemmalle. Seuraavalla kerralla olin jo varautunut.)
Yllättäen se kuitenkin alkutunnista sentään kääntyi oikeaan kierrokseen myös laukassa. Sentään jotain hyvää.

Keltainen ja sen "innokkuus". Naurettava sanapari - Pulla oli kuin ameeba. Se ei liikkunut mihinkään. Se ei edes ajatellut liikkuvansa mihinkään. Se vain löllötteli. Alkutunnista vielä laukat nousivat, mutta kun kyllin kauan väännettiin, niin niistäkin tuli sellaisia "puske, potki ja tee taikatemppuja että poni siirtyisi laukkaan". Laukka itsessään oli ihan säälittävää. Minä puskin, työnsin ja tuuppasin jokaisen askeleen. Lopputuntia kohden laukat tipahtelivat aivan kuin itsestään ja vauhti hiipui koko ajan vain hitaammaksi ja hitaammaksi. En oikeasti tiedä kumpi meistä teki sen laukan eteen enemmän töitä.
Silti raviinsiirtymät olivat vähän kökköjä. Poni joko kiemurteli tai häsläsi niin paljon, että puolet siirtymistä tuli myöhässä ja puolet nostoista oli ponin omaa sävellystä. Huh heijaa.

Oli siinä silti positiivista - välillä päästiin ihan asiallisesti laukkaamaan sitä kahdeksikkoa, aika pitkälti tunsin oikeat laukat ja istuinkin hyvin (mitä nyt kädet taas nousivat, damn it). Se vaan, että suhteettoman vaikeaa se oli, kun Pulla ei edennyt yhtäkään askelta omatoimisesti.

Niin siinä lopulta kävi, että mun oli pakko hakea se taikasauva takaisin. Sen jälkeen todella huomasi kuinka löysäläinen keltsu todella olikaan. Pariin otteeseen jouduin näpäyttämään laukannoston yhteydessä ja ainoa vastaus oli hiukan ponnekkaampi nosto. Yleensä tuntuu ettei sitä raippaa tarvitse käyttää. Yleensä jos sitä käyttää, niin se on kevyt kosketus. Ja yleensä kilaroidaan silmätkin päästä jos raippa heilahtaa näköpiirissä laukan aikana.
Hei oikeasti - näpäytys, eikä poni silti ampunut mua kuuhun tai edes kaahaillut kuin päätön kana. Herranen aika, poni on varmaan vähintään kuollut! (Ehkä se, että Elvis oli ihan hikinen tunnin loputtua selitti asiaa. Taisi olla liikaa talvipalttoita päällä kun se kesä tulikin takaisin.)

Raipan jälkeen laukka alkoi olla huomattavasti mukavampaa. Laukat eivät tippuneet kesken, nousi paremmin ja edettiinkin melkein. Siirtymät tulivat hutiloiduimmiksi, mutta ainakin laukka oli parempaa.

Vaikeutettiin hieman ja lähdettiin nostamaan käynnistä laukat. En tiedä mikä mystinen uskonpuuska tämä nyt oli, Marianne kun vielä kaiken lisäksi tuntui oikeasti kuvittelevan, että minä saan ponin suoraan laukasta käyntiin. Vuosisadan vitsi. Tosin, ei muistaakseni ollakaan noin suoraan käyntiä laukasta koskaan haettu. Joten oletettavaa oli, ettei se onnistuisi.

Joo-o. No, laukasta sanon sen verran, että nyt tätä loppua kohden se oikea laukka meni välistä ihan mahdottomaksi. Välillä se löytyi ja käänsin ihan tosi hyvin ja oli helppoa. Mutta vaikka omasta mielestäni tein ihan samoin, pidin ulko-ohjan ja käänsin ulkopohkeella, niin silti se poni muutamaan otteeseen vain valui uralle, eikä kääntynyt kahdeksikolle. Vasen laukka taas sujui rutiinilla, eihän siinä mitään ongelmaa olekaan.
Suurempi ongelma olivat kuitenkin käyntisiirtymät. Laukasta. Hah.
Yritin kyllä, yritin niin kovin kuin osasin. Mutta olihan se aika kaukana. Valovuoden päässä.

Välillä poni ei meinannut mitenkään siirtyä käyntiin, vaan herra vain posotti ohi kaikkien pyyntöjen vallan riemuissaan. Joskus tuli nopeampaa siirtymää, mutta aina sieltä tuli niitä raviaskelia väliin turhankin monta. Marianne käski istua satulassa ja piti käyttää vatsalihaksia. Ja minähän istuin, istuin niin että mielikuvissani menin jo satulasta läpi. Yritin myös oikeasti hidastaa kaikilla vippaskonteilla. Mutta ei silti nyt päästy mihinkään "suoraan laukasta käyntiin". En odottanutkaan sen onnistuvan.
Teimme kuitenkin yhden hienon ja upean siirtymisen. Siinä tuntui, että kerrankin mä oikeasti löysin sen hidastavan istunnan. Se oli niin pehmeä ja rento siirtymä, etten ole ikänäni moista tehnyt. Ja siinä tuli raviaskelia vain se pari, ennen kuin siirryttiin pehmeästi käyntiin. Upea fiilis.
Arvatkaa katsoiko Marianne sitä. Arvatkaa katsoiko se ne kaikki siirtymät, joissa Elvis juoksi kuin päätön kana ja häselsi, samalla kun minä yritän istua satulan sisään ja hidastaa. Jepjep.

Laukkaistuntaani on vielä valitettava niitä jalustimia. Valuivat koko ajan kengän korkoihin, koko ajan sai korjata. Kauhean vaikeaa. Muuten mä istun ihan kivasti, eikä tällä hetkellä ole sitä vammailua edes käännöksissä, mutta silti ne jalustimet rumbaavat kuin sekopäiset.

Sen jälkeen jäätiinkin käyntiin. Ja käveltiin loppukäynnit.
Marianne oli tyytyväinen. Se sanoi että tähän on alkanut tulla ratsastamisen meininkiä ja hommasta tulee jo jotain. Jaajaa. Eikä mennyt ollenkaan huonosti.
Itse olin tyytyväinen. Vähän ärsyttää tuo oma junttius, ei niinku tule mieleen että jotain voisi tehdäkin :D Mutta siis suht tyytyväinen, olisi se paremminkin voinut mennä. Saatiin kuitenkin tehtävää suoritettua. Ja hei, Pullaponikin oli väsynyt, ei voi odottaa täydellisyyttä.

Keskelle ja alas selästä. Käveltiin ponisen kanssa talliin, jossa harjailin sen huolellisesti. Pulla näytti ihan karsealta kun se oli hiestynyt ja täynnä hiekkaa. Jätin työnraskaanraatajan lepäilemään, sitten kävin kuvailemassa ennen kuin autoin taas pienen Laki-ponin kanssa. Lakikin oli laiskamato, tarttuva tauti ilmeisesti. Pistettiin pieni kirjava pois ja lähdettiin kotiin.


Olin muuten eilenkin tallilla. Pompelia taluttelemassa. Marianne mietiskeli mitä olen tehnyt ponille, kun se oli niin iloisena vaikka talutin sitä. Valitettavasti syvä rakkautemme särkyi siinä vaiheessa kun lähdettiin ravaamaan, poni ei enää ollenkaan tykännyt seuralaisesta. No, ainakin jonkun aikaa poni rakasti minua :)

Yrittäminen on pahasta

(Wupsii, tämähän meni yli puolen yön. Hups.)

Eilen olin tallilla käymässä. Lahjottiin Marianne upealla kirjatekeleellämme. Olipahan todella hieno.
Tänäänkin olin toki tallilla.

Ja Evita.

Ei varmaan tarvitse edes kertoa, kuinka pettynyt minä taas olinkaan. Melkein itketti. Mistä minua taas rangaistaan?
Päätin myös, että en edes yritä. En edes yritä olla positiivisempi, en edes yritä ajatella että se voisi sujua. Lähdin ihan siitä, että se menee päin persuksia, mikään ei onnistu ja keikun epätoivon partaalla. Ikinä se positiivisuus ei ole auttanut, ikinä yrittäminen ei ole toiminut. Miksi siis edes vaivautua?
Evita oli toisella tunnilla ja meidän tunnilla olivat myös Elvis, Simo, Laki, Jack ja Vinski.

Katselin ja kuvailin taas hiukan. Sitten auttelin ponien kunnostamisessa. Lopulta myös tuntimme alkoi ja saatoin sipsuttaa Evitaisen luo. Epätoivoisena. Heh.

Uusia kuvia Muumimammasta. Lauralle kiitokset (:

Meillä oli tänään taas sijainen, Karkki piti jälleen tunnit. Marianne on kipeänä - tai ainakin äänettömänä.
Lähdettiin kävelemään alkukäyntejä. Otin rauhallisesti, tarkoituksenahan ei ollut onnistua, joten oli oikeastaan ihan sama miten me kävellään. Hiukan koitin pitää ponia liikkeessä ja ihan hyvin tuo etenikin. Sen lisäksi pidin huolta että Evita pysyy poissa uralta ja tehtiin muutamia voltteja. Ei siinä kääntymisessä tai suoraan kulkemisessa ollut mitään ongelmaa, hienosti rouva kulki ja teki kaiken kuten pyysin. Kai se oli oletettavaakin, Evitan kanssa sujuu kun ei tarvitse tehdä mitään.
Asetuksia en volteille hakenut. Ensin hiukan yritin, mutta kun mitään ei tapahtunut, niin en jaksanut ruveta väkertämään. Kirjava on niin iso ja massava, asetuksen hakeminen tuntui liian työläältä - varsinkin kun en halunnut lähteä hakemaan "onnistumista". Jos päätän onnistua Evitan kanssa, niin siitä ei hyvää seuraa. On parempi vain tehdä vähän sinnepäin. Siksi asetuksetkin saivat jäädä odottamaan niitä poneja, joiden kanssa haluan onnistua.

Jakauduttiin pian pääty-ympyröille. Minä, Elvis ja Laki jäätiin peltopäähän suurelle ympyrälle. Käveltiin siinä hiukan, haettiin välimatkoja kuntoon. Ihan kivasti mentiin.

Ajattelin liioitella tänään tuon johtavan ohjan kanssa. Se tuntui hyvältä idealta - yksinkertaiset keinot yksinkertaisille hevosille.

Siirryttiin pian kevyt raviin ja lähdettiin keventelemään ympyrällä. Mua kauhistutti. Evita oli edeltävällä tunnilla ollut hieman.. räjähtelevä. Ja koska itse en osaa sillä ratsastaa, niin minähän odotin sellaista sekopäistä juoksentelua suuntiin x ja y. Voidaan sanoa että sitäkin tuli, mutta yllättävän rauhallisina me pysyttiin.
Siinä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa - välillä Evita ravasi oikein nätisti, oikein rauhassa. Välillä se meinasi lähteä kaahaamaan, mutta sain sen käännettyä ja hidastamaan. Mutta auta armias - välillä se vain päätti, että nyt juostaan täysillä toiseen päähän kenttää. Silloin en saanut käännettyä, en hidastettua. Keikuin vain hirveässä etukönössä ja koitin kiskoa paksumamman hidastamaan, kun se päätön juoksentelu ei nyt ihan ole suvaittavaa käytöstä pieniltä hevosilta.
Aina tuollaisen räjähdyksen jälkeen päästiin taas pari kertaa ympyrälle ongelmitta, kunnes poni sitten taas vain räjähti ja painoi menemään. En ymmärrä.

Räjähtelyä lukuunottamatta meni ihan ookoosti. Vähän minä kökötin, kiskoin ja panikoin kun se kääntäminen meinasi välillä epäonnistua täysin. Saatiin kuitenkin jokunen ihan nätti käännös yhteisymmärryksessä ja ravailtiin varsin fiksustikin sitä ympyrää.
Itse tietenkin olin taas koko ajan vinossa, etukenossa ja jalustimetkin vammailivat, koska se Evitan satula on maailman hirvein tekele. Mutta se on jo toinen juttu.

Seuraavaksi harjoitusravailtiin ympyrällä. Otettiin kaksi nopeaa käyntisiirtymää per kierros, kolme askelta käyntiä ja takaisin raviin. Tämä oli varmaan tunnin parhaimmistoa. Räjähdeltiin tässäkin ja puuhailtiin jotain täysin omaa. Samoin Evita tuntui jotenkin kovalta suustaan, se melkein painoi ohjalle välillä.
Mutta käyntisiirtymät lähtivät sujumaan vallan mainiosti. Ensin se oli vähän sellaista ja tällaista, siirtymä oli löysähkö, käyntiä tuli liian monta askelta, pohje ei meinannut mennä läpi.. Päätin kuitenkin oikeasti ratsastaa ponin nopeaksi, muistutin raipalla ravisiirtymisen tärkeydestä ja koitin siirtää käyntiin mahdollisimman kevyesti. Lopulta tuli aika mageita siirtymiä - karvajalka siirtyi nopeasti käyntiin, käveli siinä ihan ookoosti eteenpäin ja siirtyi raviin tasan kolmen askeleen jälkeen. Jee!
Tosin ravia voisi kai kuvailla lähinnä löysäksi yritelmäksi, mutten ruvennut ratsastamaan eteenkään kun Evita harrasti sitä perhanan räjähtelyä..

Mun uskomaton kouluratsastajaistunta on tässä parhaimmillaan. Hyvin hidastuu hevonen näin.

Hyvä kun ei kaaduta. Hepasta löytyi liikettä.

Loppuun otettiin vielä laukannostoja välikäyntien jälkeen. Tarkoituksena oli ravata puoliympyrää ja nostaa siitä ympyrän avoimelta sivulta laukka. Juu-u, olin "ihan varma" että tämä tulee tietenkin onnistumaan.
Koko homma alkoi siten, että minä yritin kyllä parhaani, mutta ratsuni oli sitä mieltä, että on paljon kivempaa laukkailla ympäri kenttää kuin sekopää. Kaahotettiin puolelta toiselle ja mitkään pyyntöni eivät tuntuneet toimivan. Evita nyt halusi vain juoksennella. Vaihdoin ympyrää ja menin Vinskin ja Jackin kanssa nostelemaan laukkoja. Täältäkin hilpaistiin pois kerran jos toisenkin, kunnes lopulta sain parkkeerattua Evitan Vinskin imuun.

Sen jälkeen alkoi kolmannen askellajin harrastuskin helpottua. Alettiin pysyä ympyrällä jo huomattavasti paremmin. Välillä kävelin, välillä sain sentään ravattua sen toisen puolen ympyrästä. Laukka taas oli mitä oli, sellaista mopoilua ettei paremmasta väliä. Tuohon vasempaan kierrokseen laukat nousivat hyperhuonosti. Ei meinannut nousta niin millään, pikemminkin vain juostiin täyttä ravia. Silloin kun nousi, niin oikaistiin reittiä monella metrillä. Se oli vähän köykäistä kaikin tavoin, ei vain lähtenyt.
Oikea kierros sujui laukan osalta paljon paremmin. Evita innostui ja nosti helposti. Minä taas puskin vain täyttä vauhtia irti niistä karvakintuista, koitin hiukan ohjatakin jottei nyt vallan juostaisi missä sattuu. Oikeastaan se laukka oli melkeinpä hyvää tähän oikeaan kierrokseen - nousi aika istuntavoittoisesti, pysyttiin suunnilleen reitillä ja sain hiljennettyäkin hienosti. Eikä Evita tainnut enää tässä kierroksessa edes juosta toisten ympyrälle (tai ehkä tämä on toiveajattelua jo :D)

Jäätiin vielä kevyt raviin ja kevenneltiin hiukan loppuun. Mamma oli kaikkensa antanut ja niin pirun löysä, mutta annoin sen olla. Kunhan pysyi ravissa. Heppa meinaan ihan valui hikeä kun se oli paahtanut jo kaksi tuntia menemään kuin päätön kana.
Ravailtiin rauhassa, löysäsin ohjaa ja Evita oli vallan kiltisti. Keskityin vain siihen ettei valuttaisi uralle, mikä olikin yllättävän helppoa. Oikein hienoa.

Uskokaa tai älkää, mutta tämä tulee jo melkein lihasmuistista..

Kuinka voikaan jalka näyttää noin vääntyneeltä. Ja kädet nousee.

Vielä loppukäynnit.
Hmm. Tämä meni valovuosia paremmin, jos verrataan aika moneen viime tuntiin Evitan kanssa. Ei se nytkään kyllä hyvin mennyt.
No, joka tapauksessa olin tyytyväinen. Vähän sellaista ja tällaista, mutta olin tyytyväinen. Homma sujui odotettua paremmin.
En silti tykkää. Turhauttavaa.. Sanotaanko että selästä alas tullessa itketti vähemmän kuin sinne mennessä? Se varmaan kuvaa ihan hyvin tätä fiilistä..

Käveltiin loppukäynnit, sitten keskelle ja alas selästä. Käveltiin Muumimamman kanssa talliin, riisuttiin varusteet ja sitten pesulle. Huih, voi pieni karvamammutti olla hikinen raskaan työpäivän jälkeen. Evita pääsi tarhaan odottamaan, kun taas me lähdettiin kotia kohti. Jälleen.


Katsoin että viime viikolla kirjoitin todella epäselkeästi. Toivottavasti tämä oli jo parempi.
Lauantaihin (: