Kaikki tunnit hyppäsivät - niin myös me. Siksipä Elvis sai taas pitää sen martingaalinsa ja meikäkin jätti raipan pölyyntymään.
Kiipesin selkään jalustimet lyhennettyinä ja sitten lähdettiin kävelemään alkukäyntejä.
Käynti meni varsin hyvin. Elvistä sai puskea vähän eteenpäin, mutta löydettiin oikein kivantuntuinen käynti. Tein hiukan voltteja, asettelin parhaani mukaan ja pidin ponin liikkeellä myös kaarevilla reiteillä. Se meni oikeastaan ihan kivasti, vaikka moinen "estevalmius" hiukan häiritseekin mun keskittymistäni. En ole esteratsastaja, se on aina suuri jännitys kun tietää että joudutaan pomppimaan.
Mariannen tultua lähdettiin kevyt raviin. Tallisivulla oli sellainen rykelmä, ensin kavaletti, sitten puomi, toinen puomi ja kavaletti. Ruhtinaallisin välein ne siellä olivat, joten mikään kiire ei ollut puomilta toiselle. Alettiin heti ravista ylittää niitä puomeja.
Eka kerta meni aika kökösti. Me ylitettiin ensimmäinen, kenties toinenkin puomi, mutta sitten Elviksen kaasu hirtti hiukan liikaa kiinni ja me ohitettiin tyylikkäästi ne loput puomit. Hups. Seuraavat kerrat lähtivät kuitenkin sujumaan. Sain Pullan aika rauhalliseksi, tultiin ihan rauhallisesti lömpsien niiden kavalettien yli. Välillä nyt intouduttiin enemmän, mutta tuntui joka tapauksessa hallitummalta kun silloin edelliskeskiviikkona. Itse yritin keskittyä rauhalliseen istuntaan ja siihen, etten sukeltaisi noin kymmensenttisen kavaletin ylityksen aikana. Vaikeaa oli, mutta ajoittain tuntui että istuin suunnilleen kökkimättä, enkä ihan aina edes puolisukellellut siellä. Joten kai se oli ihan hyvä.
Toisella pitkällä sivulla oli kolme ravipuomia ja niiden yli tultiin oikein hienosti. Köpsöteltiin rauhassa, homma toimi, ainakin minua lukuunottamatta -> on tosi vaikeaa keventää rauhassa kun on niin lyhyet jaustimet.
Saattoi tässä alkuunkin tulla jotain ponin liikainnostumisia, jolloin vähän vaihdettiin se "ravista kavaletit" muotoon "yritetään kyllä tulla ravista, mutta poni vain pomppaa laukalle, enkä saa sitä hiljentämään". Tai en kuitenkaan viitsinyt kiskoa ponia raville siinä kesken puomisarjojen, se kun tuskin ainakaan hirveästi olisi helpottanut hommaa.
Alku meni ihan hyvin. Mutta autapa armias kun jakauduttiin pääty-ympyröille. Toisella pitkällä sivulla oli se kavaletti-puomi-höskä, toiselle rakenneltiin pikkuinen ristikko. Ja tämä sama kuvio kuin useasti muulloinkin: vuorotellen ympyröiltä lähdetään ja tullaan ravissa se este, joka sillä pitkällä sivulla sattui olemaan.
Joo-o, joo-o. Enpä tiedä itkisikö vai nauraisiko. Saattoi se alkaa ihan kohtuullisesti. Se yksittäinen ristikko meni vallan nätisti, taidettiin hypätä se oikeasti jopa ravista (eikä siis siirrytty laukkaan ennen estettä). Sitten sen esteen jälkeen laukattiin oikein nätisti eteenpäin, sain siitä kohtuu pian Pullan aina takaisin raviin. Kerran tuli väärä laukka ja senkin sain peräti korjattua, jee!
Vaan annas olla kun vaihdetaan siihen kavalettisarjaan.. Ei vaan lähtenyt. Poni oli kovin innoissaan ja ilmeisesti itsekin puskin sitä eteenpäin. En todella tiedä - minähän yritin olla ihan rauhassa, hiljaa. Rauhoitella pallosalamaa. Silti kuulemma puskin.
Keltainen ei vaan enää pysynyt ravissa. Ei vaikka mitä tein ja jumalaa rukoilin. Se kavalettisarja meni poikkeuksetta niin, että eka este päästiin ehkä vielä suunnilleen ravissa, mutta sen jälkeen poni vain siirtyi siihen laukkaan ja meikäläinen ei oikein muuta osannut tehdä kuin killua kyydissä. Toivotonta. Yritin vain olla kiskomatta Elvistä kun se koikkaloikkelehti sen toisen kavaletin yli.
Se olisi pitänyt tulla ravissa. Minä en pystynyt. En todella pystynyt. Esteiden hyppääminen on vaikeaa, onhan se jo huomattu. Oikeastaan Pompeli on ainoa, jonka kanssa olen kyennyt hyppäämään ilman sitä "juostaan täysii kohti estettä ja hypätään kuin kamikazehyppääjät konsanaan". Kaikkien muiden kanssa se on vähintään jossain vaiheessa mennyt siihen, että kuski roikkuu kyydissä ja poni viipottaa menemään kuin sekopää.
Lopulta kävi niin, ettei Marianne oikein tykännyt siitä meidän holtittomasta meiningistä. Totesi vain, että jos ei ravissa päästä, niin sitten kävellään vain.
Okei.
Ehkä olen jääräpäinen, ehkä en. Mutta jos mulle tuollaisessa yhteydessä sanotaan, että "älä sitten tee", niin minähän en sitten tee. En vahingossakaan. Ihan piruuttanikin jätän tekemättä.
Niinpä me siirryttiin ponin kanssa käyntiin. Käveltiin ympyrällä maisemia ihaillen, poni sai lepäillä ja itse hilluin vähän ilman jalustimia, kun ei nuo lyhyet jalustimet ole ihan mun juttuni.
Joku muukin taisi saada saman käyntituomion. Loogisesti tietenkin seuraavaksi niille tulikin käskynä tulla kai peräti laukassa se yksi este. Ilmeisesti sen käyntituomion ideana oli herättää jotain ajatusta. Miten vain. Sen vain arvasi, että kyllä meikäläisellekin tulee vielä käsky lähteä pomppimaan.
Mä en halunnut. En todellakaan halunnut. Mä en osaa. Myönsin sen, etten saa sitä ponia rauhalliseksi, etten pääse ravissa sille esteelle halutessani. Siksi en myöskään halunnut edes yrittää. Miksi mä yrittäisin, ei se siitä muutu.
Ehkä mä voin joskus kymmenisen vuoden päästä harkita tätä hyppäämistä uudestaan. Ehkä siihen mennessä olen oppinut edes jotain. Kun näemmä neljässä vuodessa ei päästä edes alkeiskurssilta eteenpäin. Huoh..
No joo. Marianne käski ottaa jalustimet jalkaan, ohjat käteen ja pamauttaa laukassa sille pikku ristikolle. Kuten todettua, ei kiinnostanut, joten totesin että kiitos, vaan ei kiitos. Taisi se pari kertaa toistaa asiaansa, ennen kuin kysyi, että menenkö mieluummin talliin.
Miksipä ei? Poni keskelle, alas selästä ja sitten lähdettiin kipsuttelemaan. Viedään homma ihan loppuun asti. Ei kukko käskien laula, enkä minä taatusti alistu tekemään mitään, jos ensin sanotaan että älä tee mitään. Minä tottelen. Viimeiseen asti.
Juuri kun päästiin ponisen kanssa portille, Marianne totesi että pitäisi kävelyttää sitä vielä. Myönnettäköön että mokoma vale meni ihan läpi - vaikka mietinkin toki mielessäni, että ollaanhan me tässä jo kävelty. Kun käveltiin takaisin toiseen päähän kenttää, sain käskyksi palata sinne selkään.
Jaa. Kyllä mä sinne takaisin sitten menin. Epätoivoisena.
Sanoinkin, etten osaa mitään. En ole koskaan osannut. En tule koskaan osaamaan.
Menin silti. Ja nostin sen laukan. Ja yritin mennä sille esteelle. Kai me tarpeeksi jo tapeltiin vastaan.
... En todellakaan ole koskaan osannut, tule koskaan oppimaan. Musta ei vaan ole mihinkään.
Joo. Poni nosti laukan, jee. Laukkasikin ihan nätisti. Se tosin loppui sitten siinä vaiheessa, kun päästiin pitkälle sivulle ja edessämme siinsi tuo maahankaivettu pikku ristikko. Kyllä Pullasta vaihteita löytyi, esimerkiksi "kovaa", "vielä kovempaa", "ihan naurettavan kovaa" ja "ihan täysii!!!11". Se poni laukkasi tasan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Ilman liioittelua.
Ensimmäisellä kerralla nykäisinkin herra ponin julkeasti jollekin jättiympyrälle. Itsesuojeluvaisto nyt on kaukainen idea kun samahan se on, vaikka vedeltäisiinkin kuperkeikkaa. Mutta ajattelin, ettei me oikeasti voida vedellä esteelle jossain holtittomassa kiitolaukassa, jos Mariannen mielestä jo erinäinen laukka niillä kavaleteilla oli liian holtitonta.
Ei se ympyrä kuitenkaan mitään muuttanut ja seuraavalla kerralla Marianne käski vain mennä esteelle. Okei, mikäs siinä. Poni kiihtyi koko ajan kovempaan menoon vaikka kuinka yritin kuiskailla rauhoittavia ajatuksia. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin ponkaista harjaan kiinni ja toivoa että ruhoni seuraa esteen yli, vaikka vauhtia oli ihan naurettavan paljon.
Yllättävää kyllä, me selvittiin hengissä. Sain ponin jopa hidastamaan esteen jälkeen.
Jostain syystä se ei kuitenkaan riittänyt, vaan me jouduttiin vielä uudestaan ylittämään se ristikko. Keltainen juoksi jo ravissa alta kuin sähikäinen, enkä saanut mitään kontrollia yhtään mihinkään. En muista pitikö mun hypätä se ristikko tällä kertaa ravista, mutta ei sillä niin väliä ollutkaan. Poni räjähti laukkaan jo kauan ennen estettä ja sitten vain mentiin. Jälleen hypeltiin täydestä laukasta ja minä roikuin harjassa. Valitettavasti tällä kertaa se hyppääminen ei loppunut yhtä onnellisesti. Tai mitä luulette että käy, kun true esteratsastaja killuu etukönössä kyydissä ja samaan aikaan true esteponi päättää siitä täydestä laukasta, suoraan esteen jälkeen alkaa pukittelemaan? Ei mitään toivoa. Meikäläinen lensi kaulalle, Pullan laukatessa ihan hurmioituneena eteenpäin.
Siinä roikuin. Jalalla, käsillä, hoin vain mielessäni etten varmasti putoa kun poni laukkaa villinä ja vapaana. Muuten se olisi voinut päättyä onnellisesti, mutta kun Elvis todellakin laukkasi, eikä hiljentänyt vaikka kaulalla roikuinkin. Siksipä aloin hitaasti mutta varmasti valua alas. Ponikin alkoi onneksi rauhoittua, siirtyi raviinkin lopulta. Ei se silti auttanut, vaikka yritin leuallanikin roikkua siinä ponissa kiinni, niin kyllä lopulta oli myönnettävä että painovoima voitti tämän erän. Jalat edellä maahan, jouduin parin askeleen ajan hyppelemään mukana kun Pulla vielä ravasi (ja samalla koitin ehdottaa Elvikselle, että mitä jos hän viitsisi seisahtaa, kun en minä kovin kauaa mukana juokse sen ravaillessa). Lopulta pysähdyttiin ja saatoin kiivetä takaisin satulaan.
Dääm. Viimeksi olen ihan tippunut tippunut Elvikseltä silloin 2011 keväällä. Että pitikin nyt pudota sieltä :D
No, viimeksi putosin Jackilta vuosi sitten (oli muuten pakko tarkistaa. Tipuin Jackilta keskiviikkona 11.9. Että käytännössä ihan tasan vuosi sitten olen viimeksi tippunut). Pisin väli tippumisissa, joten olen ihan tyytyväinen. Ja ekaa kertaa putosin muuten estetunnilla, jollen nyt vallan väärin muista?
Lopputunti me käveltiin. En halunnut hypätä ja Mariannekin näytti ymmärtävän ettei musta ole mihinkään. Luojan kiitos. Käveltiin vain, sitten vielä loppukäynnitkin. Elvis meinasi käydä vähän kuumana vielä käynneissä, mutta varsin asiallisesti kuitenkin mentiin.
Poni on kiva. Mutta minä en ole esteratsastaja. En taida koskaan olla. Ei se taida haitata - ainakaan niin kauan kun voidaan jättää tämä hyppelyharjoitus pois kuvioista..
No, en minä ole kouluratsastajakaan. Minä olen ikuinen epäonnistuja, sellainen väliinputoaja. Huoh.
Päivää vain. Poni talliin, ajattelin vähän elämän turhuutta ja lähdin kotiin.
Enpä tiedä. Neljä vuotta, silti mikään ei onnistu. Se on vähän.. Ehkä turhauttavaakin.
Jos nyt ajatellaan positiivisesti niin joo. Elvis menee sileällä hyperpaljon paremmin kuin ennen. Se on kiva, minä osaan. Jee!
Samoin Nikkis menee huomattavan paljon paremmin, senkin kanssa koen osaavani. Siis sileällä.
Yhdenkään kanssa ei esteet suju sen paremmin kuin silloin ekallakaan kerralla. Ja muilla hevosilla en osaa sileällä ratsastaa yhtään paremmin kuin aiemminkaan.
Olen säälittävä.
Heippa vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti