Tyhjyys

Keskitytään hetki tuohon tyhjyyteen. Tuijotetaan sitä, tuijotetaan kuin eläväkuolleet. Tyhjennetään mieli. Nähdään se tyhjyys oman elämän vertauskuvana.

Sitten päästään aika lähelle mun tämän hetkistä fiilistä.
Tyhjä. Tarpeeton. Turha.
Miksi mä oikeastaan edes yritän? Joskus mulla oli joku syy. Enää ei ole.
Mä olen paska ihminen. Kaikin tavoin. Tiedän sen, myönnän sen. Musta ei ole mihinkään, musta ei ikinä tule mitään. Tiedän senkin.
Mä en ole normaali. Tiedän senkin. Musta olisi voinut tulla normaali. Musta olisi voinut tulla onnellinen.

Mä en ole. Mä en ole koskaan ollut.
On hetkiä. Kyllä, on hetkiä joina tunnen olevan onnellinen. Pohjimmiltaan ne ovat kuitenkin valetta.
Onni. Kokonaisvaltainen onni. Ei sitä ole ikinä ollut.

Mä olen huono ihminen. Musta ei ole mihinkään. Luuseri. Tottahan se on.
Mä en jaksa enää edes yrittää. Mä en saa mitään aikaiseksi.


Jos jotain tässä elämässä olen toivonut, niin sitä, etten olisi ikinä syntynytkään.

Aiemmin mä ajattelin, että mulla on jokin syy olla olemassa. Tai siis, on jokin syy miksi olen mieluummin elossa. Ratsastus oli se ainoa asia, joka esitti sitä onnea - joka antoi syyn haluta olla olemassa.
Nyt, kun tosiasia on se, että olen neljä vuotta hakannut päätäni seinään, edelleen ratsastan aivan yhtä päin persettä kuin aiemminkin.. Aloin tänään pohtia, että onko tässä oikeasti järkeä. Onko järkeä edes yrittää.
Kuka tietää.

Positiivisuus? Never heard.
Mutta sanonpa vain, ettei se elämä tunnu miltään "jumalan lahjalta" siinä vaiheessa, kun päivä toisensa perään on onneton. Kun päivä toisen jälkeen kokee olevansa harvinaisen hyödytön ja surkea ihmisolento.

Ja kai tässä masentaa sekin, että mä oikeasti luulin, että musta tulisi onnellinen kun muutan pois. Että musta tulisi normaali. Että musta tulisi iloinen, empaattinen ihminen.
Tällä hetkellä homma näyttää kääntyvän päälaelleen. Mä olen enemmän sekaisin kuin ikinä.



No, eipä tässä mitään. Huomenna on uusi päivä. Huomenna makaan kotona, istun koneella, ehkä pelailen ja ammun pikseliukoilta aivoja pellolle. Huomenna on taas mieliala vaihtunut, olen taas positiivisin mielin.
Onhan tässä taaperrettu jo 19 vuotta. Kunnioitettava aika joka tapauksessa.
Enkä mä lopulta näe mitään syytä, miksei onnistuisi myös toisen 19 vuoden läpi eläminen.

Mut on luotu tähän maailmaan onnettomaksi luuseriksi, josta ei ikinä tule mitään, joka ei ikinä pärjää missään, jota kaikki vain vihaavat.
Ei kai se nyt paskempi osa ole?

Ainakin voin katkeroitua rauhassa.

Poni on ainoa merkitsevä. Jotain onnea tässäkin kurjassa maailmassa :)

Kirjoitan tunnista seuraavaan postaukseen. Jätetään tämä angsti tähän.

Mun pitäisi sitä paitsi korjata näitä tekstejä. Olen jäljessä. Tosi pahasti. Laiskuus iskee.