Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet

Mua on jotenkin pelottanut. Mua jotenkin pelotti, että mä joutuisin tänäänkin sen Evitan selkään. Mulla on hirveän hyvä asenne - tiedän sen erittäin hyvin. Valitettavaa toki, muttamutta.

No, olin varma että tänään olisi Evita, ihan jo senkin takia että se viimeksi meni aika kivasti ja koska en ollut itkuparkuporun partaalla siellä selässä. Ja koska Mariannella on ilmeisesti pakottava tarve kuvitella, että osaan ratsastaa sillä tai jotain.
Onneksi, oi onneksi, sain huokaista helpotuksesta ja taulussa lukikin jälleen kovin tutuksi käynyt Milla - Elvis. Ajatella että joku aika sitten en millään päässyt sillä, nyt sen sijaan pääsen vähän enemmänkin. Vielä en sano että vähän liikaakin.

Tunnillamme olivat myös Sakari, Vinski ja Pomo, Elvis jatkoi vielä aivan viimeiselle tunnille. Ja minä olin erittäin ajoissa, jee!
Saatoinkin sliipata Elviksen niin puhtaaksi kuin vain mahdollista. Poni oli oikein kiltisti, imuroi karsinan pohjaa ja katseli kummastuneena pientä kissaa, jota painoivat maailman murheet. Heitin ratsuni varusteisiin - tällä kertaa taas ilman martingaalia ja raippakin otettiin mukaan. Lopulta lähdettiin köpsöttelemään kentälle.

Päästyämme kentälle kiipesin selkään ja lähdettiin kävelemään. Keltainen oli kauniisti sanottuna laiska. Erittäin laiska. Harvinaisen löysä.
Ensin en melkein edes uskaltanut pyytää siltä liikettä, jotenkin tuntui että olin ihan Evita-asetuksilla vaikka sillä vain kerran meninkin. Lopulta lähdin tuuppimaan Elvistä rauhallisesti liikkeelle. Vähän ehkä turhankin rauhallisesti, ei se lopputulos mikään reipas ollut. Paremmin etenevä, mutta silti aika laiska ja ei erityisen hyvin reagoiva. Tehtiin siinä joitain voltteja, ne olivat aika peruslaatua. Asetusta ei liiemmin löytynyt ja köpsöteltiin vähän sinnepäin. Meikäläinen unohti näemmä käskemisen jalon taidon.

Aloitettiin käynnissä kahdeksikolla. Suuri kahdeksikko, keskellä suoristettiin. Ei siis tehty mitään x-kirjainta vaan pikemminkin i-kirjain siihen keskelle. Käynti oli paksua ja pitkäpiimaista. Yritin kyllä ratsastaa Pullaa eteen, mutta ei se oikein tahtonut liikkua mihinkään. Mariannekin valitteli, kuinka poni lyllertää pitkänä kuin nälkävuosi. Myös kahdeksikon ympyrät tuntuivat siltä, että poni lähinnä klonksutteli kaula asettuneena ulospäin. Tuntui kovin hankalalta kaikki.
Onneksi lopulta sain Pullan ajoittain liikkeelle. Mun tarvitsi vain oikeasti pamauttaa se pohje läpi, pitää samalla vähän ohjaa tukena jottei vallan valahdettaisi pitkäksi. Löysää se meininki oli joka tapauksessa.
(Tosin jos jotain positiivista mietitään, niin kahdesti käveltiin porttipäässä ja molemmilla kerroilla poni oli rennon rauhallinen. Pitkästä aikaa!)

Poni on niin pieni ja pyöreä, hih

Siirryttiin siitä kevyt raviin. Kahdeksikkoreitti jatkui ja edelleen pidettiin huolta siitä, että keskellä tulee kunnollinen suoristus. Kevennykset sai vaihtaa mikäli ei horjuttanut sillä hevosta. Itse tietenkin vaihdoin aina, muuten olisin vain pomppinut väärässä kevennyksessä kuin idiootti ja poni olisi varmaan kaatunut. Vähintään.
Taidettiin pariin otteeseen Elviksen kanssa vähän höseltää ja tehdä kahdeksikkoa x-keskiosalla. Samoin välillä oikaistiin hiukan liikaakin ja Marianne ei pitänyt siitä ollenkaan. Kun lopulta maltoin keskittyä ja ratsastaa ponia järkevästi, saatiin aikaan myös suoria ja nättejä linjoja. Yritin oikeasti saada sen ponin aina suoristumaan molemmille ohjille ja kulkemaan suorana. Elviksen löysäily kylläkin hankaloitti urakkaani, eihän keltainen voi kulkea kiemurtelematta jos vauhtia ei ole lainkaan.

Pulla oli todellakin vähän löysä. Ravissa se kyllä huijaa paremmin kuin käynnissä ja tuntuu melkein reippaalta kipsutellessaan eteeenpäin. Mutta oli se loppuviimeksi todella laiskalla päällä. Mikään ei mennyt läpi, koko ajan poni kiemurteli kuin mato ja kaikki tuntui vaikealta. Koitin istua rauhassa mukana, ratsastaa eteen ja pitää ratsun suorassa. Siltikään kaikki ei tuntunut helpolta ja mukavalta, enemmän sellaiselta väkertämiseltä.
Onneksi Marianne tuli hätiin ja komensi taivuttamaan ponin läpi. En ymmärrä kuinka tyhmä voi ihminen olla. Itse istun kyydissä ja itken mielessäni kun Elvis tuntuu jäykältä, jopa kovalta, ja kun se tuntuu asettuvan vain ulospäin. Silti, vasta kun Marianne sanoo että nyt hei, aseta se sisälle, niin vasta silloin meikäläisellä välähtää, että katos joo. Heti kun pyydettiin asettamaan poni sisälle, niin minähän asetin ja taivutin vähän liikaakin. Ja kappas vain! Heti sen jälkeen Elvis tuntui noin kymmenen kertaa paremmalta. Voi pyhä yksinkertaisuus.
Vasempaan kierrokseen jouduttiin hakemaan sitä asetusta enemmän, jouduin oikein vääntämään, pyytämään ja potkaisemaan sisäpohkeella, ennen kuin Pulla lopulta lähti taipumaan myös vasemmalle.

Kas kummaa - heti kun keltainen oli asetettu ja taivutettu läpi molempiin suuntiin, niin sieltähän tuli aika mageetakin pätkää. Poni lähti oikeasti liikkumaan eteen, se työnsi takajaloilla paremmin kuin alkuun ja yllättäen ei enää ollut ongelmaa siinä, että poni olisi tuntunut kovalta tai asettunut ulos. Ja kun tuokin pitäisi tajuta ihan itse. Aseta läpi. Vie pohje läpi. Ratsasta eteen. Silti ei käynyt edes mielessä :D

No, tämä oli taas niitä hetkiä kun huomaa, kuinka hyvä se on että on se opettaja vieressä huutamassa itsestäänselvyyksiä. Käveltiin hetkinen ja yritin taas epätoivoisesti pitää Elvistä hereillä ja liikkeessä. Raipankin kävin hylkäämässä, koska seuraavaksi otettiin laukkaa tuolla kahdeksikolla.
Hah, minä villeissä mielikuvissani ajattelin, että on hyvä heittää raippa pois, kun on niin paljon helpompi suorittaa tätä vaativaa tehtävää jos poni ei skitsoa raipan takia. Juuniinvarmaan.

Eli kahdeksikkoa, ravista laukanvaihdot aina keskellä. Lähdettiin ensin raviin, joka oli varsin mukavaa ja kyllin etenevää. Sitten alettiin väkertää.
Siinä oli ongelmia, mutta siinä oli myös onnistumisia. Vasen kierros oli hyperpaljon helpompi. Siihen suuntaan Elvis nosti hyvin ja kääntyi hienosti. Oikea kierros oli ihan merkillinen, etten sanoisi. Pulla venkslasi ja kiemurteli siinä keskellä, eikä millään olisi halunnut kääntyä oikealle. Muutaman kerran kun tein pari ympyrää peräkkäin oikeaan kierrokseen, niin poni oli ihan kääntymässä vasemmalle siellä keskellä. (Ei mainita sitä, että ekalla kerralla Elvis oikeasti posotti sinne vasemmalle. Seuraavalla kerralla olin jo varautunut.)
Yllättäen se kuitenkin alkutunnista sentään kääntyi oikeaan kierrokseen myös laukassa. Sentään jotain hyvää.

Keltainen ja sen "innokkuus". Naurettava sanapari - Pulla oli kuin ameeba. Se ei liikkunut mihinkään. Se ei edes ajatellut liikkuvansa mihinkään. Se vain löllötteli. Alkutunnista vielä laukat nousivat, mutta kun kyllin kauan väännettiin, niin niistäkin tuli sellaisia "puske, potki ja tee taikatemppuja että poni siirtyisi laukkaan". Laukka itsessään oli ihan säälittävää. Minä puskin, työnsin ja tuuppasin jokaisen askeleen. Lopputuntia kohden laukat tipahtelivat aivan kuin itsestään ja vauhti hiipui koko ajan vain hitaammaksi ja hitaammaksi. En oikeasti tiedä kumpi meistä teki sen laukan eteen enemmän töitä.
Silti raviinsiirtymät olivat vähän kökköjä. Poni joko kiemurteli tai häsläsi niin paljon, että puolet siirtymistä tuli myöhässä ja puolet nostoista oli ponin omaa sävellystä. Huh heijaa.

Oli siinä silti positiivista - välillä päästiin ihan asiallisesti laukkaamaan sitä kahdeksikkoa, aika pitkälti tunsin oikeat laukat ja istuinkin hyvin (mitä nyt kädet taas nousivat, damn it). Se vaan, että suhteettoman vaikeaa se oli, kun Pulla ei edennyt yhtäkään askelta omatoimisesti.

Niin siinä lopulta kävi, että mun oli pakko hakea se taikasauva takaisin. Sen jälkeen todella huomasi kuinka löysäläinen keltsu todella olikaan. Pariin otteeseen jouduin näpäyttämään laukannoston yhteydessä ja ainoa vastaus oli hiukan ponnekkaampi nosto. Yleensä tuntuu ettei sitä raippaa tarvitse käyttää. Yleensä jos sitä käyttää, niin se on kevyt kosketus. Ja yleensä kilaroidaan silmätkin päästä jos raippa heilahtaa näköpiirissä laukan aikana.
Hei oikeasti - näpäytys, eikä poni silti ampunut mua kuuhun tai edes kaahaillut kuin päätön kana. Herranen aika, poni on varmaan vähintään kuollut! (Ehkä se, että Elvis oli ihan hikinen tunnin loputtua selitti asiaa. Taisi olla liikaa talvipalttoita päällä kun se kesä tulikin takaisin.)

Raipan jälkeen laukka alkoi olla huomattavasti mukavampaa. Laukat eivät tippuneet kesken, nousi paremmin ja edettiinkin melkein. Siirtymät tulivat hutiloiduimmiksi, mutta ainakin laukka oli parempaa.

Vaikeutettiin hieman ja lähdettiin nostamaan käynnistä laukat. En tiedä mikä mystinen uskonpuuska tämä nyt oli, Marianne kun vielä kaiken lisäksi tuntui oikeasti kuvittelevan, että minä saan ponin suoraan laukasta käyntiin. Vuosisadan vitsi. Tosin, ei muistaakseni ollakaan noin suoraan käyntiä laukasta koskaan haettu. Joten oletettavaa oli, ettei se onnistuisi.

Joo-o. No, laukasta sanon sen verran, että nyt tätä loppua kohden se oikea laukka meni välistä ihan mahdottomaksi. Välillä se löytyi ja käänsin ihan tosi hyvin ja oli helppoa. Mutta vaikka omasta mielestäni tein ihan samoin, pidin ulko-ohjan ja käänsin ulkopohkeella, niin silti se poni muutamaan otteeseen vain valui uralle, eikä kääntynyt kahdeksikolle. Vasen laukka taas sujui rutiinilla, eihän siinä mitään ongelmaa olekaan.
Suurempi ongelma olivat kuitenkin käyntisiirtymät. Laukasta. Hah.
Yritin kyllä, yritin niin kovin kuin osasin. Mutta olihan se aika kaukana. Valovuoden päässä.

Välillä poni ei meinannut mitenkään siirtyä käyntiin, vaan herra vain posotti ohi kaikkien pyyntöjen vallan riemuissaan. Joskus tuli nopeampaa siirtymää, mutta aina sieltä tuli niitä raviaskelia väliin turhankin monta. Marianne käski istua satulassa ja piti käyttää vatsalihaksia. Ja minähän istuin, istuin niin että mielikuvissani menin jo satulasta läpi. Yritin myös oikeasti hidastaa kaikilla vippaskonteilla. Mutta ei silti nyt päästy mihinkään "suoraan laukasta käyntiin". En odottanutkaan sen onnistuvan.
Teimme kuitenkin yhden hienon ja upean siirtymisen. Siinä tuntui, että kerrankin mä oikeasti löysin sen hidastavan istunnan. Se oli niin pehmeä ja rento siirtymä, etten ole ikänäni moista tehnyt. Ja siinä tuli raviaskelia vain se pari, ennen kuin siirryttiin pehmeästi käyntiin. Upea fiilis.
Arvatkaa katsoiko Marianne sitä. Arvatkaa katsoiko se ne kaikki siirtymät, joissa Elvis juoksi kuin päätön kana ja häselsi, samalla kun minä yritän istua satulan sisään ja hidastaa. Jepjep.

Laukkaistuntaani on vielä valitettava niitä jalustimia. Valuivat koko ajan kengän korkoihin, koko ajan sai korjata. Kauhean vaikeaa. Muuten mä istun ihan kivasti, eikä tällä hetkellä ole sitä vammailua edes käännöksissä, mutta silti ne jalustimet rumbaavat kuin sekopäiset.

Sen jälkeen jäätiinkin käyntiin. Ja käveltiin loppukäynnit.
Marianne oli tyytyväinen. Se sanoi että tähän on alkanut tulla ratsastamisen meininkiä ja hommasta tulee jo jotain. Jaajaa. Eikä mennyt ollenkaan huonosti.
Itse olin tyytyväinen. Vähän ärsyttää tuo oma junttius, ei niinku tule mieleen että jotain voisi tehdäkin :D Mutta siis suht tyytyväinen, olisi se paremminkin voinut mennä. Saatiin kuitenkin tehtävää suoritettua. Ja hei, Pullaponikin oli väsynyt, ei voi odottaa täydellisyyttä.

Keskelle ja alas selästä. Käveltiin ponisen kanssa talliin, jossa harjailin sen huolellisesti. Pulla näytti ihan karsealta kun se oli hiestynyt ja täynnä hiekkaa. Jätin työnraskaanraatajan lepäilemään, sitten kävin kuvailemassa ennen kuin autoin taas pienen Laki-ponin kanssa. Lakikin oli laiskamato, tarttuva tauti ilmeisesti. Pistettiin pieni kirjava pois ja lähdettiin kotiin.


Olin muuten eilenkin tallilla. Pompelia taluttelemassa. Marianne mietiskeli mitä olen tehnyt ponille, kun se oli niin iloisena vaikka talutin sitä. Valitettavasti syvä rakkautemme särkyi siinä vaiheessa kun lähdettiin ravaamaan, poni ei enää ollenkaan tykännyt seuralaisesta. No, ainakin jonkun aikaa poni rakasti minua :)