Ottolapset hakemassa järjestystä

Ihan jännitti tänään kun tallille ajelin. On tässä taas jotenkin ihan eri fiilis, olenpahan tallilla ajoissa kun joudun bussilla kulkemaan (ellen myöhästy bussista, eheh) ja tämä opiskelu luo ihan erilaista rytmiä. Oikein viihtyisää, eiköhän tämä lyhykäinen aika tästä mene ihan näppärästi. (Näppärästi... Saatan käyttää eri sanamuotoja kun seison tuolla pakkasessa ja loskasateessa aamuseitsemältä. Asennekysymys, parempi tämä kuin kolmen ja puolen vuoden tauko esimerkiksi!)

Mulla oli Jack, tunnilla myös Evita ja Kari, Jack vain mun kanssani. Oikein mukavaa, mä olisin saattanut pettyä johonkin Artsiin aika pahasti. Kyllä tuo mörssärikiintiö tuli taas hetkeksi täyteen, nyt tarvitsen näitä herkkäsieluisia pikkuponeja (tai muita sielunsisaria!)
Harjailin Lehmän ja heittelin sen varusteisiin, jonka jälkeen sipsuteltiin siistissä järjestyksessä kentälle.

Kiitos Hennalle näistäkin!

Minä kiipesin kyytiin ja lähdettiin kävelemään. Oli taas ihan vino olo siellä, jokin siinä Jackissä saa mut tuntemaan itseni supervinoksi. Tosin nyt uskon olleeni ihan oikeasti vino, sillä hevonen yritti tarjota yhdellä sivulla aina jotain väistöä tai taivutusta. Oikein millään se ei meinannut vain kävellä suoraan, vaikka oikein liioitellusti koitin näyttää etten ihan oikeasti pyydä sulta nyt mitään, haluan vain että kävelet.
Käynnissä Jack oli jopa aika löysä ja hidas! Sitä joutui ihan kunnolla tuuppimaan eteenpäin, ennen kuin hevonen heräsi edes jotenkin. Keskityttiinkin pitkälti vain siihen Lehmän herättelyyn, vain muutamalla ympyrällä tsekkailtiin pohkeiden ja asetuksen toimivuus. Eihän niissä mitään vikaa ollut, ainoa ongelma oli vauhdin puute.

Siirtymät olivat päivän teemana, joten mietittiin siinä ensin hetki siirtymien syvintä olemusta, jonka jälkeen piti alkaa tehdä pysähdyksiä käynnistä. Meikä siellä jo naureskeli että joo, nyt teenkin elämäni upeimpia pysähdyksiä, mutta selvästi Jackie ei ollut täysin samaa mieltä asiasta. En tiedä, ehkä mä sitten en saanut istuntaa pysäytettyä tai ehkä kuitenkin nojasin hiukan liikaa eteen, mutta ne pysähdykset olivat niin pitkäpiimasia kuin olla ja voi! Mitään ei vaan tapahtunut. Minä koitin pysäyttää nopeasti ja kevyesti, kun taas Jack hiihteli eteenpäin kuin Mieto viimeisellä suoralla. Kun sen lopulta sain jotenkin pysäytettyä, hevosella pää pystyssä ja alakaula jännittyneenä, ei paikoillaan seisomisesta tullut mitään. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt lähteä hetimiten matkaan ja kun vaadin sitä sekunnin seisomista, päätyi Jack aina tinttaroimaan rintamasuuntansa pohjoisesta itään. Ne pysähdykset olivat jännittyneitä, kiireisiä ja turkasen hitaita, melkeinpä ihan hävetti.
Lopulta pysähdyksiin tuli jonkinmoista rotia, kun minä oikein keskityin hengittämään ulos, istumaan satulaan ja käytettiin siinä vähän ääniapua tehosteena. Jack malttoi lopulta seistä ja pysähdyksistä tuli jotain muuta kuin vetokisaa kymmenen metrin ajan. Tosin... Huomasin siinä sitten, että heppahan pysähtyy pelkästään sen ääniavun ansiosta ja sen pois jättämällä me vain hiihdeltiin vailla järjenhiventä...

Muutaman miehisen kyyneleen tirautettuani otin itseäni niskasta kiinni ja pidensin jalustimia. Kun takapuoli oli penkissä, sain kaiveltua pari pysähdystä ihan avuilla - ei äänellä. Jackiekin oli rennompi ja homma tuntui loppuvan onnistumiseen.

Jatkettiin siirtymisillä ravista. Mentiin kevyttä ravia ja kaikkien sivujen keskelle tehtiin nopeat käyntisiirtymät, käyntiä sai ajatella askeleen verran.
Se raviin siirtyminen oli lähes ikimuistoista, en todella tiedä.. Joko olin hukassa niiden pitkien jalustimien takia, tai sitten Jackin liike oli jotenkin erilaista Artsiin ja Kaisaan verrattuna, mutta siltikin. Jalustimet vispasivat jalassa kuin halvat vispilät, minä keventelin kuin toista kertaa hevosen selässä. Jalat heiluivat kuin Singeri ja olin siis niin hukassa kuin hukassa voi olla :D
Alas istuessa taas jalat heiluivat kahta kauheammin ja jouduin rukoilemaan apua jotten hukkaisi jalustimia - oli aika kaukaa haettu ajatuskin siitä, että "päkiä lepäisi kevyesti jalustimella". Eihän se meinannut piru vie edes osua siihen jalustimeen! Ja mä pompin siellä ravissa, ihan järkyttävää. Kulttuurishokki, mutta ehkä se tosiaan johtui jalustinten pituudesta. Joka ei siis ollut liian pitkä, kuten kuvasta hyvin näkyy.

No mutta. Alkuun ne siirtymät kevyt ravista olivat lähinnä sitä, että minä pompin ensin kun yritin keventää, sitten pompin kun yritin istua, jonka ansiosta Jack siirtyi käyntiin ehkä juuri ennen kulmaa sen sivun keskikohdan sijaan... jonka lisäksi heppa oli tietenkin jännittynyt ja touhu lähenteli kalojen juoksukisaa kuivalla maalla.
Otin työn alle oman istumiseni, keskityin jalkoihin, hain suoruutta ja jäntevyyttä. Aikani tapeltuani sain jalustimet pysymään jaloissa normaalilla tavalla ja alkoi ratsastaminen muistuttaa edes etäisesti sitä, miltä sen kuuluu näyttää. Kun itse en enää horjunut holtittomasti, oli helpompi keskittyä niihin siirtymisiinkin. Ne eivät kyllä siltikään oikein lähteneet, sillä rytkyin harjoitusravissa aivan liikaa. Mä istuinkin lopulta ihan täysin alas ja jätin koko keventelyn pois, jotta saisin istutettua takapuoleni penkkiin.

Se ratkaisikin oikeastaan kaikki ongelmat ja homma alkoi vihdoin toimia. Minä sain rentouduttua ja istuttua hiljaa ja jäntevästi, Jack alkoi hiljalleen rentoutua ja kuunnella. Alkuun siirtymät olivat silti ihan hullun hitaita ja jouduttiin veivaamaan ikuisuus ennen kuin hevonen siirtyi käyntiin. Hiljalleen löydettiin kuitenkin se tatsi, siirtymät tulivat nopeammin, kevyemmin ja ne olivat fiiliksen kannaltakin parempia. Vähän se edelleen vaihteli, joskus tuli parempaa, joskus huonompaa, mutta tehtiinpä jokunen onnistunut siirtymä.

Otettiin vielä pysähdyksiä harjoitusravista. Tässä vaiheessa mä leikkasin pysähdykset ihan vain kahteen siirtymään per kierros, jotten joutuisi koko ajan pysäyttelemään uljasta lehmääni. Pienestä epäilystä huolimatta pysähdykset sujuivat oikein hyvin. Alkuun hiukan tahmeammin, mutta pian Jack pysähtyi tosi kivasti. Eivät ne täydellisiä olleet, mutta käyntisiirtymiin verrattuna todella hyviä. Näiden pysähdysten aikana Jackie alkoi viimein tuntua ihan oikeasti rennommalta, joten annoin hieman anteeksi niissä pysähdys-ravisiirtymissä, enkä vaatinut hevosta mitenkään räjähtävän nopeaksi. Silti Jack kyllä meinasi pariin otteeseen siirtyä ihan laukkaan pysähdyksestä, hän otti sen touhun tosissaan!
Onnistuin siinä loppuvaiheessa tekemään kaksi oikein hyvää pysähdystä, suht nopeita, kevyitä ja asiallisia seisahduksia. Jackiekin alkoi olla jo väsynyt, joten heitin sille hiukan ohjaa ja keventelin taas muutaman kaarteen, ennen kuin toisetkin saivat lopettaa ja siirryttiin käyntiin. Heppa venyi kivasti ohjan perässä ja ravasi tyytyväisenä, joten kenties hän oli tehnyt jotain oikealla tavalla.

Laukkaa nostettiin ihan vain toiselle pitkälle sivulle. Tyyli oli vapaa, joten minäpä innostuin jatkamaan teemaa ja nostamaan laukkaa pysähdyksestä, Jack kun tosiaan oli sen verran reippaalla powerilla lähtenyt välillä pysähdyksistä raviin, että ajattelin tämän toimivan ainakin tarpeeksi hyvin. Ja siis tämä oli mulle taas ihan hyvää tekemistä, sillä en ikinä usko että laukkaa voi edes saada nousemaan pysähdyksestä, joten mun pitää todistaa luuloni vääriksi!

Humputtelin harjoitusravia välissä, sillä pelkkä käveleminen tuntui tylsältä. Pyöritin ympyröitä ja taivuttelin, jotta saisin hevosen aina rentoutumaan ja kuulolle laukkojen välillä. Sitten käynnistä valmistelin sen pysähdyksen, josta sitten nostelin laukkaa.
Tosin näin ensimmäiseen suuntaan ei yksikään nosto tullut suoraan pysähdyksestä, vaan aina väliin löytyi ainakin pari käyntiaskelta. Nostot olivat silti hyviä ja voidaan jopa puhua paremmista nostoista kuin viimeaikoina on tullut. Nyt se laukka nousi, sen sijaan että olisin vain epätoivoisesti kaivellut sieltä sen kolmannen askellajin. Valmistelu teki siis tehtävänsä, ainakin mulle. Kenties se jotenkin helpotti mun keskittymistäni kun sain hetken vain pohtia kysymystä siitä, miten laukka oikeasti nostetaan. Jäi se häslääminen pois, kun oli selvä visio. Esimerkiksi nytkin mä taisin vain kerran horjahtaa etukenoon nostossa, muulloin ymmärsin istua suorassa ja nostaa rauhassa sen panikoimisen sijaan.

Heppaan taas taisi vaikuttaa positiivisesti se, ettei ratsastaja räpeltänyt turhia. Jack nosti alusta asti ihan loistavaa laukkaa, tahdikasta ja tasapainoista. Mentiin oikein kuulolla ja tuntumalla, jalustimet jaloissa heiluen. Käytin kaiken keskittymiseni niihin jalkoihin, kyllä ne pysyivät paremmin, jalustimet säilyivät suunnilleen oikeassa kohdassa ja en enää pumpannut niin pahasti. (Jalat, nuo maailmanluokan turhakkeet!)
Tehtiin välillä jotain ympyrääkin, siirtymät alas olivat suunnattoman hyviä ja siis eipä siellä voinut kuin virnuilla typerästi. Laukka oli loistavaa, yksinkertaisesti.

Suunnanvaihtuessa jatkoin samalla linjalla. Taas ensimmäisissä nostoissa tuli käyntiaskeleita väliin ja kertaalleen Jack lähti hiukan alta laukassa, kun Kari-poni laukkasi perässä. Heppa tuli kuitenkin takaisin ongelmitta, kun täti muisti vain istua tyynesti kyydissä.
Ja lopulta sitten onnistuttiin! Kahdessa viimeisessä laukannostossa sain lantion ja istunnan mukaan, pyöräytin sieltä sen laukan ja varsinkin se toinen nosto hipoi täydellisyyttä ainakin mun mielikuvissani. Energinen, tarmokas nosto, suoraan pysähdyksestä ja laukka oli tahdikasta ja pyörivää. Marianne oli tyytyväinen ja minä naureskelin hepan mahtavuutta. Mahtavaa.
Saatiin kävellä kun tuli niin hyvät nostot loppuun ja toisten lopetettua jäätiin kävelemään loppukäyntejä.

Jack-Jack-Jackiläisyys! Marianne oli supertyytyväinen, se oli oikeastaan koko ajan tyytyväinen ihan kaikkeen, ratsastin hyvin ja poni meni hyvin.
Minä olen tyytyväinen lopetuksiin. Se on loistavaa että sain kaikki osiot ikään kuin toimimaan juuri ennen loppua ja on mahtavaa että saatettiin lopettaa aina se hetki ennen muita, sillä onnistumisiin on loistokasta lopettaa. Laukannostot olivat vaan niin mielettömän hyviä etten voi lopettaa niiden hehkuttamista ja Jack oli mahtava! Se on vaan niin mainio hevonen, ei voi mitään.

Keskelle, alas selästä ja herra Raskas Ahertaja pesulle. Sen jälkeen koni pääsi tarhaan ja minä pääsin lääppimään Pullaponia! Löysä päivä suorastaan, mutta ehkä se on ihan mukavaa vaihtelua.
Nyt alkaakin ihan kunnolla tämä kerran viikossa ratsastelu, mutta toivoakseni tämä flow pysyy siitä huolimatta päällä! On meinaan aika hurjaa ajatella, että parin kuukauden päästä tulee täyteen vuosi..
Vuosi, jonka aikana olen ollut tyytyväinen käytännössä jokaiseen tuntiin. Aika hurjaa? Ihan pikkuisen.
Onhan tässä ollut muutamia vähän huonompia tunteja, jotka olisivat voineet mennä paremmin. Yksikään tunti ei kuitenkaan ole mennyt päin mäntyä, ei. Joka tunti olen onnistunut. Ja sen lisäksi jokaisen tunnin jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tyytyväinen. En masentunut tai tylsistynyt.
Ja siitä on kohta vuosi! Marraskuussa vuosi! Hyvänen aika, näin pitkää hyvää kautta ei ole koskaan ikinä ollut, mutta todella toivon että tämä jatkuisi ainiaan. Koko (lähes) vuosi on ollut sellaista nousukiitoa ja tunnetta siitä, että osaa sittenkin ratsastaa, eikä olekaan se toivoton tapaus, kuten ajattelin kai viime vuonna. Wau.

Vuosi. Merkittävin ja hienoin vuosi.
(Tosin okei. Hyppääminen on mennyt kivistä alamäkeä. En laske sitä mukaan, eikä niistäkään tunneista jäänyt huonoa fiilistä. Vain ikuinen kammo, hah!)

Poissa elementistään

Viimeinen keskiviikko, jonka "kunniaksi" me hypättiin. Jippikajei ja hallelujaa vaan, eikös totta?
Mulla oli Kaisa, tunnilla myös Artsi, Vinski, Jack, Pomo ja Elvis, Kaisa oli jo toisella tunnilla. Katselinkin vain tunteja ja pohdiskelin syvällisiä, pelkäsin jo valmiiksi että mahdetaanko hypätä vai ei. Ennen tuntia pääsin sitten nykimään sokeripaloja kentälle, oikein naulat lyötiin arkkuun.

Loistava ratapiirros!

Ei muuta kuin Kaisan selkään ja alkukäyntejä kävelemään.
Huoh. En oikein tiedä. Mä jännitin jo valmiiksi ja olin niin kovin tympääntynyt koko hyppyideasta. Ja vaikka urheasti lupasin olla hyppäämättä enää ikinä, niin tottahan toki mä silti pohdin että josko nyt kuitenkin yrittäisin. Luuserit ei mene ilman jalustimia jos hevonen voi räjähtää, luuserit jättää laukkaamatta jos hevonen vähän pomppii, joten samalla logiikalla luuserit jättää hyppäämättä vain koska pari viimeistä kertaa lähti vähän lapasesta? (Tänään en kyllä pitänyt tästä mun omasta ajatusmallista! Aivan huono ja liian syyllistävä sävy siinä on.)
Olen muutenkin ehkä hiukan antanut myönnytyksiä tälle mun "hyppään ehkä kymmenen vuoden päästä kun osaan ratsastaa"-ajatukselle. Tai siis voinhan mä hypätä ihan pikkuisia esteitä, ravista. Yksittäin. Yhtäkään peräkkäistä estettä en hyppää. Enkä laukasta. Mutta pienin askelin, ehkä mä voin kaikessa surkeudessani kokeilla jotain pientä, muutamaa hyppyä jostain hölkkäravista? Eihän se niin paha voi olla, ei ainakaan mitään mihin mä en pystyisi.

Olen hyvä ylipuhumaan itseni, kuten huomata saattaa. Tai ehkä pikemminkin olen hyvä aina vaatimaan itseltäni kaikkea, sillä en halua häiritä ketään, jonka takia on vaan pakko tehdä. Jos ei ole pää kainalossa ja verta valu litratolkulla, niin ongelmaa ei voi olla, eli toisin sanoen tämä hyppäämättömyyskin on pelkkää turhaa draamailua, jolla ei ole mitään järkipohjaa.

Käveltiin alkukäyntejä, hiukan rytkin heppaa eteenpäin ja pyörittelin voltteja. Kaisa olikin tänään tosi miellyttävä, se asettui helposti ja keveästi, kääntyi ongelmitta ja oli kaikin tavoin toimiva. Pohkeesta ja etenemisestä kyllä piti muistuttaa useampaan otteeseen, mutta kyllä mamma sieltä lopulta ymmärsi lähteä ihan kulkemaankin. Heppa tuntui tutulta ja turvalliselta, helpolta ja mukavalta. Kiva Kaisa, hih!

Siirryttiin kevyt raviin ja lähdettiin tulemaan puomeja. Yllä olevan ratapiirroksen ristikot olivat siis puomeina, joita sitten kipsuteltiin tuollaisella kahdeksikkoreitillä. Tämähän olikin oikein mukavaa, mitä nyt Kaisa kulki kuin etana hellepäivänä. Heppa ei oikein edennyt ja jurnutti menemään epätasaisesti, tahti heitteli reippaasta ihan löysään. Puskin puttea eteenpäin ja koitin saada sen pysymään edes etäisesti tasaisena ja kyllähän sieltä lopulta löytyi edes jonkin sortin eteneminen ilman sitä jatkuvaa lösähtelyä. Puomeille Kaisa jaksoi ajoittain jopa vähän innostua, joten koikkelehdittiin ihan hyvällä fiiliksellä reittiä pitkin.
Vaan mun kouluratsastajan sieluni itki verta niissä lyhyissä jalustimissa, jotka meinasivat pudota jalasta koko ajan. Olen ihan epätoivoinen esteratsastajatar, se touhu oli vaan niin säälittävää!

Mariannelta tuli vaan käskyä nostaa sen hevosen päätä jottei lönköteltäisi pitkinä ja etupainoisina. Kyllä se nokka sieltä taisi vähän noustakin, mutta uskoakseni en ihan kyennyt tekemään niin hyvin kuin olisin halunnut, ihan vaan koska jänskäilin jo valmiiksi tätä hurjaa estehyppäämistä.
Otettiin vielä vähän käyntisiirtymiä tuossa ennen yksiä puomeja. Kaisa oli jälleen mukava ja herkkä, parit ekat siirtymät olivat molempiin suuntiin ihan verrattoman hitaita, mutta pian tamma jaksoi jopa reagoida ja tehtiin nopeita siirtymiä käyntiin varsin ongelmitta. Jäätiin siitä käyntiin ja puomit nousivat ristikoiksi.

Ristikoita. Nimenomaan, ne olivat sellaisia vaahtosammuttimen korkuisia ristikoita, joiden yli pääsisi vaikka käynnissä ja takaperin. Silti se oli kauheaa. Jopa se odottaminen oli hitusen hermoja raastavaa, porukka pisteli niiden yli laukassa ja minä olin siellä järkyttyneenä miettimässä että askeltakaan en laukkaa kyllä halua.
"Mutta mitä jos Kaisa lähtee laukkaan? ..No sitten mä hidastan sen raviin.. Mutta entä jos en saa sitä raviin? ..Otan isomman pidätteen.. Mutta eipä se ole ikinä ennenkään toiminut, vaan ollaan juostu pää viidentenä jalkana ja kaikki kuolee ja esteet keilaantuvat.." ja sitä rataa. Positiiviset ajatukset suorastaan valtasivat mieleni kun pohdin läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.

Silti lähdin suorittamaan tätä hurjaa rataa jopa yllättävän rauhallisessa mielentilassa. Ihan jännittyneenä, mutta ei mua sinäänsä jännittänyt, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ravi oli vetelää, mutta kerrankin se tuntui jopa ihan kelvolliselta vauhdilta. Ihan rauhassa, hitaasti kevennellen ohjasin Kaisan ensimmäiselle ristikolle ja rukoilin jumalilta armahdusta. Putteponi hyppäsi rennonrauhallisesti yli, kyydissä heiluva akka ei yllättäen pudonnut jäykkyyttään alas ja taidettiin ihan pysyä jopa ravissa. Sain ravin hallintaankin, hiukan hitaammaksi ja tahdin johonkin kuosiin (mä kun olin pienessä mielessäni suunnitellut, että jos heppa lähtee yhtään alta, niin en taatusti käännä lähellekään sitä estettä, vaan otan haukut niskaani "kun ei se este ollut siellä päinkään!")
Koska ravi tuntui hyvältä ja mulla oli vielä itseluottamus kasassa, niin minähän ohjasin Kaisan seuraavalle esteelle, joka myöskin ylittyi tyylillä... Ponin puolelta tyylillä, minä taisin taas heilahtaa kaulalle kuin jotain suuriakin esteitä hyppelevä ammattilainen.

Esteen jälkeen heppa siirtyi laukkaan, mutta nyt se oli peräti rauhallista ja hyvää laukkaa. Niin hyvää, että ihan hetken mä mietin, josko sittenkin muuttaisin mieltäni ja laukkaisin seuraavalle esteelle. Yllättäen mieleen palautuivat kaikki ne loistokkaat "juostaan täyttä laukkaa kohti estettä ja roikutaan harjassa"-hypyt, jolloin tulin järkiini ja otin Kaisan takaisin raviin.
Mutta - pieleen se meni silti. Ravissa ei ollut tahtia tai tasapainoa, vaan homma oli kuin kamelilla olisi ratsastastanut. Kun käänsin siitä sille lävistäjälle kohti estettä, lähti se ravi ihan vaan vähän alta. Siis niin vähän, ettei sitä olisi edes huomannut ilman sitä sapelihammasristikkoa, joka silmät kiiluen tuijotti minua.
Se pieni altajuokseminen oli mulle liikaa. Koitin pidättää, mutta se ei vaan mennyt läpi (ja niin, syynä saattoi olla myös se, etten uskaltanut oikeasti pidättää, vaan lähinnä hallusinoin pidättäväni..) Ihan naurettavaa kuinka vahvasti se vaikutti, että hevonen hölkkäsi pikkuisen reippaammin kohti kymmensenttistä ristikkoa. Ei se vaan auttanut, ei vaikka kuinka tajusi olevansa ihan älytön. Siinä vaiheessa kun pidäte ei läpäissyt Kaisan tajuntaa ja kun mä tajusin että juostaan hiukan liian kovaa, niin samalla hetkellä multa vaan katosi kaikki voima. Könähdin etukenoon ja jalat olivat ihan oikeaa spagettia. Varmaan ensikertaa mä oikeasti sain kokea, että tuo kuvaus ei ole edes liioittelua. Mä jäädyin aivan täysin, kaikki voima katosi ja Kaisa kipitteli iloisesti ohi esteen. Siirsin sen käyntiin ja olin jotenkin ihan shokissa.

Selvästi parin kerran peräkkäinen kontrollinmenetys esteitä hypätessä ei ole tehnyt mulle hyvää. Varsinkaan kun molemmilla kerroilla jätettiin siihen epäonnistumiseen, hah.

Sen jälkeen kun me ohitettiin se este, niin mä otin Kaisan käyntiin ja me käveltiin. Käveltiin aika pitkään ja hartaasti. Marianne puhui jotain, mutta jotenkin en sisäistänyt yhtään mitään.
Ja tässä huomaa kuinka paljon mä jännitin ja kuinka syvään pelkotilaan olin itseni saattanut. Mä kävelin, eikä muuten tullut edes mieleen että tietenkin pitäisi täräyttää koni raviin ja tulla se este uudestaan. Ei. Mä vaan kävelin, tärisin ja itkin sisäisesti. Ei puhettakaan tekemisestä, ei vaikka Mariannekin kyseli että käveletkö sä nyt tosiaan tässä välissä. En vaan tajunnut.
Ihan tosissaan. Siis silloin viime keskiviikkona kun Artsi pukitti mun jännityksen takia, niin eihän siinä mennyt sekuntiakaan miettien mitä teen, vaan samantien uusi (pukki)laukka vaan alle. Ei ole vaihtoehtoja, on vaan tehtävä. Se on iskostunut mieleen ja tietää että jos jotain tapahtuu, niin viimeinen asia on jäädä kävelemään. Jos jännitän jotain, niin pakotan itseni tekemään.

Ja silti... Mä vaan kävelin. Vain sen takia, että heppa vähän "juoksi alta" estettä lähestyttäessä. Ihan uskomatonta. Ehkä pitääkin alkaa jo puhua pelosta, sen pelkän estejännityksen sijaan, sillä tämä ei ole normaalia.

Lopulta sitten tajusin mitä Marianne puhuu ja ymmärsin että tosiaan - mun pitäisi ravata ja tulla uudestaan esteelle. Sen teinkin, tärisin siellä ravatessa ja pelkäsin koko ajan että heppa räjähtää koska ratsastaja on jäykkä kuin rautakanki. Estettä lähestyttäessä mä en tiennyt yhtään mitä tehdä, puskin vaan jotain ja Kaisa kiihdytti vauhtia entisestään. Sitten juostiin esteen ohi, minä heitin etukenoon ja hidastin samalla tavalla kuin silloin vuosia sitten. (Etukenoon ja kädet kaulalle = loistotyyli hidastaa!)
Sen jälkeen vaan jatkoin sitä hyperventilointiani. Marianne kysyi että tuleeko tästä mitään vai menenkö pyörimään ympyrälle. Totesin että ympyrälle mieluummin, joten mentiin Kaisan kanssa porttipäätyyn rassaamaan ravia toisten pomppiessa.

Siellä se lähti taas toimimaan. Putte nyt kyttäili ensin kovinkin kiinnostuneena, onhan siellä porttipäässä tunnetusti poninsyöjämonstereita, mutta kun hiukan sitä asettelin sisälle, jäi tämäkin harrastetoiminta lopulta kokonaan pois.
Otin ihan vaan ravia siellä. Ensin keventelin hetken, sitten istuin alas ja hain hyvää fiilistä meille molemmille. Kaisaa töihin ja itseäni rauhoittumaan. Siellä mä uskalsin nostaa sitä päätä kunnolla ylös, istua itse alas ja pyytää ravia eteen. Kaisasta irtosi pätkittäin oikein mageaa ravia, tosin aika nopeasti blondi otti ja väsähti täysin. Onhan se kauhean rankkaa ravailla ympyrällä, aijai!
Jouduttiin muutamaan kertaan taistelemaan siitä kääntymisestä kun Kaisan mielestä olisi ollut ihan jees kaatua sisäpohjetta vasten ja juosta kaverein luokse. Ei se päässyt mihinkään ja lopulta tamma alistui kohtaloonsa yksinäisenä työläisenä. Kokeiltiin parit pysähdykset suoraan ravista. On se niin hienoa nähdä, että mä oikeasti pystyn Kaisan pysäyttämään ravista ja sainpa sen raviinkin lopulta aika suoraan.
Kun heppa alkoi olla jo aivan täysin nuutunut siihen hurjan rankkaan ravailuun, annoin sille ohjaa ja keventelin muutaman kierroksen. Rennosti ja nätisti humma menikin, ehkä vähän venyi pidemmäksi ja malttoi köpötellä rauhaisaa ravia.

Toisten lopettaessa, palattiin me Kaisan kanssa asemiin ja käveltiin loppukäynnit tovereiden seurassa.

Marianne taisi sanoa silloin alkuun että pitäisi mennä samalla flowlla kuin muutenkin on nyt menty. Ja se ei oikein tajua mikä ongelma tässä nyt on, tai pikemminkin miksen minä saa muka pidettyä hevosia hallinnassa esteillä. Se onkin kyllä ihan loistelias kysymys, mutta hei - onko se toisaalta ihme että hevoset tuppaavat lähtemään vähän railakkaammin mun kanssa esteille? Meinaan nyt vaan, että kun yleensähän mä saan kaikki hevoset räjähtämään :D
Eikä edes huonolla tavalla välttämättä. Mutta ihan tälleen faktoina kun miettii, niin sama ongelmahan tässä on koko ajan ollut. Paljon mä olen taistellut sen "hepat säikkyy kaikkea"-ongelman kanssa ja varsinkin nykyään Marianne useammin käskee hidastaa kuin nopeuttaa tahtia. Se on vaan tämä tyylillinen ongelma. Siinä missä tämä yksi tuntilainen taistelee sen kanssa, että hevoset tuppaavat kulkemaan sen kanssa kuin täi tervassa, on mulla sitten päinvastainen "ongelma". Nythän se on aikalailla kurissa sileällä, mitä nyt välillä jotkut Artsit lähtevät liikaa ylös tai jotkut Kaisat vähän räjähtävät pöksyistään. Esteillä se kuitenkin nostaa päätään ja jälleen huomaa, että jokin mun tyylissäni on sellaista, että saan ne kaikki hevoset räjähtämään. Olen liian nopea ja vilkas, jolloin tulee tuollaista ylilyöntiä.
Ei se silti välttämättä ole paha asia. Se vain pitäisi saada kontrolliin, jotta estehyppely olisi jotain muuta kuin sekopäistä kaahaamista.

Mä en nyt tiedä. Siis taas mulla loppui se hyppääminen epäonnistumiseen, eheh.. Hyvä on se, että tällä kertaa ei lähdetty lapasesta vaan homma pysyi ihan järjellisenä. Mutta silti, lopetin siihen että heppa sujahti kahdesti esteen ohi. Ja siis mä en muista koska olen viimeksi ollut noin kauhuissani hevosen selässä. Ehkä silloin kun hyppäsin Nikkiksen kanssa ;)
Muuten Kaisa kyllä meni sujuvasti ja kivasti. Oikein mukavaa. Ja siis ylitettiin me huimat kaksi (2) estettä. Lopetus oli vaan huono. Tosi huono. Superhuono. Saa nähdä tuleeko tästä ikinä enää mitään, vai tätiydynkö esteiden osalta loppuiäkseni.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Kaisus pääsi talliin, harjailin sen nopeasti ja lopulta käytiin kokoilemassa hiukan esteitä pois kentältä.
Marianne siinä vähän pohdiskeli että ongelma on vähän omanlainen ja että haluankohan mä edes että sille ongelmalle tehdään jotain. Sen lisäksi se mietti että pitäisikö mut laittaa hyppelemään automaatti-Pomolla. Enkä mä oikein osannut vastata. Toisaalta joo, haluaisin mä siitä eroon, olisi se kiva jos esteilläkin olisi edes jonkunlainen "taso" niiden maahankaivettujen puomien sijaan. Mutta en mä tiedä, en välttämättä ainakaan vielä ole sitä valmis taistelemaan läpi.
Ehkä joskus. Ehkä ei. Ken tietää.

Mä voin ihan hyvin pyöriä ympyrällä vääntämässä harjoitusravia. Huomattavan paljon viihdyttävämpää.

Ahkerointi on mukavaa

Ihanan lämmintä, aivan ihanaa, yksinkertaisesti mahtavaa!
Mulla oli taas Artsi, tunnilla myös Kaisa, Simo ja Evita, Artsi jatkoi seuraavalle tunnille. Ja Tiina tuli pitämään tunnit, Marianne kun oli liian kiireinen jahdatessaan lampaita pitkin Niemenkulmaa ;)
Minä siinä harjailin ison herraskan ja heitin sen kuteisiin, jonka jälkeen tepsuteltiin reippain askelin kentälle ja hyppäsin satulaan.

Kiitokset Hennalle!

Lähdettiin siitä kävelemään alkukäyntejä. Varsinkin alkuun unohduin jotenkin kävelemään sinne uran tuntumille ja vain puskin käyntiä eteen ja keräilin ohjaa hitaasti käteen. Ihan mukavasti Artsi kävelikin, se eteni ja tuntui jopa reippaalta ajoittain. Jossain vaiheessa tajusin lähteä ihan kunnolla hakemaan niitä ympyröitäkin, joille heppa kääntyi tapansa mukaan oikein siististi, löydettiin asetukset ja palikat aika nätisti kasaan.
Ylitettiin pari kertaa käyntipuomit. Artsi ilmeisesti vähän hiihteli niille ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kokeilulla otin käyntiä takaisin, jolloin sähelleltiin puomien yli vähän paremmassa järjestyksessä.
Kiisteltiin siinä sitten tuntilaisten kesken että mitä meidän pitäisi tänään tehdä. Minä kun olin vahvasti sitä mieltä, että meidän pitää puskea harjoitusravia ilman jalustimia niin, että maksa rytkyy ja vatsalihakset huutavat hoosiannaa. Muiden mielipide taisi olla jossain muualla, mutta näillä takuuvarmoilla ideoilla yleensä saa kyllä opettajan ainakin puolelleen ;)

Lähdettiin kevyt raviin ja verkkailtiin hiukan, suuntaa omatoimisesti vaihdellen. Tässä ravissa multa jotenkin jäi se eteenpäinratsastus todella minimaaliseksi, joten meidän ravi oli vähän sellaista ponipuksutusta. Ei se oikein lähtenyt kunnolla eteen kuin ehkä pätkittäin, jotenkin vaan jämähdin lönköttelemään. Tosin vauhdin uupuessa keskityin kyllä asetuksiin aivan täysillä ja varsinkin täyskaarroilla onnistuin saamaan sen nokan molempiin suuntiin hienosti läpi. Artsi oli kyllä tänään jotenkin tosi elastisen ja pehmeän oloinen, sitä oli oikein ilo veivata menemään. Tosin oli hepalla lievää ongelmaa oikealle kaatumisen kanssa, sai taas oikein potkia sillä oikealla pohkeella kun humman mielestä oikominen oli vallan mainio harrastus!
Taidettiin myös ravissa porskutella niiden ravipuomien yli. En kuitenkaan ole ihan varma, mistä voinee päätellä ettei se voinut mennä suunnattoman huonosti, muttei myöskään uskomattoman täydellisesti.
Verkkailu päätettiin vapaalla laukalla. Sai hiukan pyörittää ympyrää ja lämmitellä. Laukannostot olivat lähes poikkeuksetta ihan kamalia, hitaita ja löysiä, mitä nyt pari kertaa onnistuin nostamaan ensimmäisellä pyynnöllä, sen useamman metrin kaivamisen sijaan. Toki voisin tässä puolustautua sillä, että nostaminen oli hankalaa kun ravissa istumisessa oli niin kamalasti töitä, mutta sekin puolustus on hiukan invalidi kun katsotaan edellisiä tunteja ja surkeita laukannostoja kaikkien hevosten kanssa, molemmista askellajeista.

Laukka oli onneksi mukavampaa. Hidastahan se oli, enkä nyt ihan viitsinyt täräyttääkään kunnolla, ettemme esittelisi mitään ylimääräisiä hyppytemppunumeroita kesken rauhaisan verryttelyn. Otin pätkittäin, välillä kääntelin ympyrää (jotka olivat kuulemma liian pieniä - minä ajankin moottoriveneitä, en laivastoproomuja) ja välillä laseteltiin suoraan. Yliteltiin yksittäisiä puomeja oikein hullunkiilto silmissä, kun ratsastaja pääsi toteuttamaan itseään ja omaa puomifetissiään. Artsi tiputteli laukkaa alas vähän turhankin useasti, mutta suurimmaksi osaksi se nousi takaisin nopealla tökkäisyllä.
Ja siis ainakin heppa meni asiallisesti! Se teki kaiken mitä pyysin, siirtymät alas olivat hyvin herkkiä ja nättejä. Kertaalleen nousi väärä laukka kun menin koskettamaan raipalla lavalle ja Artemiksen henkinen tasapaino järkkyi. (Huomasin sen tosin itse, joten sekin oli kuin voitto!) Laukkakin alkoi pyöriä paremmin kun heppa hiukan lämpeni ja kun oltiin hetkinen pumpattu, huomasin että se istuminen alkoi vihdoin tuntua todella helpolta. Ei tarvittu mitän fyysisiä ponnistuksia - siellä piti vain olla ja oleilla. Todella helppo istua, mitä tietenkin auttoi vielä se Artsin keinuhevoslaukka.
Jäätiin käyntiin ja käveltiin välikäyntejä.

Kas tässä, kehuttu ja kadehdittu istuntani. 10+!!

Tehtävämme; vihreä ravia, sininen laukkaa, harmaa rasti on pysähdys ja punaiset ravipuomeja.

Tiina selitti meille tehtävän, joka siis yksinkertaisuudessaan oli kiemurauraa puomien yli, sitten ravipuomien ylitys, joiden jälkeen heti pysähdys. Pysähdyksestä laukannosto, yksittäisen puomin yli ja suoralla uralla siirtymä takaisin raviin, kuten kuvastakin näkyy. Sai ottaa jalustimet pois tai pitää ne jalassa, mikäli epäili ettei kykene tekemään ravi-laukkatehtävää ilman. Itsehän siis tietenkin otin ne jalustimet pois, olen odottanut tätäkin jo aivan liian kauan. Eihän ole mitään parempaa kuin parinkymmenen asteen helteet, joihin yhdistetään kunnon duuni ja ratsastelu ilman jalustimia. Loistavaa!
..Tosin pienessä mielessäni pohdin kyllä idean järkevyyttä. Tehtävä käsitti koko kentän, eli jouduimme menemään pitkästä aikaa myös hurjan pelottavaan porttipäätyyn. Ja ikään kuin se ei vielä riittäisi -> jouduimme laukkaamaan kohti superpelottavaa porttipäätyä, ilman jalustimia... Artsin kanssa, joka juuri keskiviikkona oli täräyttää tädin tantereeseen. Loistosuunnitelma, mutta päätin olla lainkaan epäilemättä pärjäämistäni. Aina pitää yrittää, tuntuu se kuinka typerältä tahansa.

Kukaan muu ei jostain syystä ymmärtänyt tehtävänantoa, joten pääsimme Artsin kanssa näyttämään mallia! Lähdettiin sitten puksuttelemaan ja yllätin jopa itseni kun istuin niin hyvin siellä ilman jalustimia. Ei ollut edes vaikeuksia, taidan uskoa itsestäni liian vähän.
Ravailtiin tosiaan iloisesti sinne porttipäähän ja aloitettiin kiemurauran ratsastus. Hevonen hieman kyttäili pelottavaa päätyä, mutta kulki vallan nättiä ja halvatun löysää ravia. Artsin kanssa tuo harjoitusravi on vaan niin tuhottoman hankalaa - kuten jo totesin, on se istuminen siellä hitonmoista rytkymistä (vaikka siellä pysyy, niin kyllähän mulla rytkyy jokainen ruuminosa siellä mukana, iso hevonen se kuitenkin on) joka vaikeuttaa huomattavasti sitä ravin auki ratsastamista. Ja kun Artemiksella on vielä tuo piaffipakkomielle, jonka takia se eteneminen on hankalaa, kun hevonen vain leijailisi metrin maanpinnan yläpuolella. Siksi nytkin se ravi jäi koko ajan ihan hirmuisen löysäksi, kun en vain saanut sitä eteen. (Tai vaihtoehtoisesti en hetkittäin uskaltanut pumpata sitä hevosta eteen ihan määrättömästi.)

Reitti toimi siinä hyvin, puksuteltiin oikein ylväinä ja näytettiin mallia. Ylitelttiin ravipuomit kuin norsu posliinikaupassa ja pysähdys pääsi hiukan venähtämään kun en ollut ajantasalla. Sitten tulikin se kauan odotettu: laukannosto kohti porttipäätyä ja vieläpä pysähdyksestä! Ei mua edes jännittänyt, mikä oli hyvä lähtökohta tälle hankaluudelle.
Mä yritin kyllä nostaa, mutta heiluin vain epätoivoisesti kyydissä ja Artsi lähti kilttinä poikana raviin. Koko pitkän sivun mä koitin nostaa, mutta heppa vain ravasi ja pääty lähestyi uhkaavasti. Lopulta tein insinööritason ratkaisun ja ajattelin, että kun pohje ei mene läpi, niin minäpä nyt ihan vaan kosketan tällä raipalla lavalle. Ei muuta kuin tuumasta toimeen siis - heitin raipan sisäkäteen ja kosketin, jolloin Artsi sitten tuumasi että jahas, akka on sitten oikein hyvä ja laukkaa keskenään vain. Se vetäisi pään alas ja heitti hiukan takapäätään, oikein sellainen kiukuttelupukki "ei mua saa komentaa, mä teen mitä mua lystää!" Heti kun heppa sai jalkansa takaisin maahan, pääsin mä jo ylös ja nykäisin homman raiteilleen, sillä en halunnut edes yrittää mitä tapahtuu jos Artemis lähtee valloilleen kun mulla ei ole niitä jalustimia.

Siihen yhteen pukkiin se tosiaan jäi ja muutaman pidätteen jälkeen löytyi raviinkin tahti. Tiina naureskeli meille (:D) ja käski ottaa ympyrälle uuden noston, joten ravailtiin puolikas ympyrä ja otettiin toinen puoli laukkaa. Ei mitään ongelmaa, Artsi löysi sisäisen aikuisensa ja laukkasi kuin ei olisi muuta ikänään tehnytkään. Sitten vaan siirtymä raviin ja jatkettiin tehtävää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
...Mutta mä vaan ihmettelen mikseivät muut tehneet tätä kevätjuhlanumeroa! Me näytettiin hei mallia, muiden olisi pitänyt seurata esimerkkiä.

Ratsastettiin tehtävää kauan ja antaumuksella. Koitin hakea mahdollisimman hyviä reittejä ja asetuksia väleihin, yliteltiin puomit aika löysästi melkein joka kerta. Itse kuitenkin istuin varsin kivasti ja saatiinpa koko ajan suoritettua sitä mitä halusin.
Pysähdykset paranivat kun minä valmistelin ne ajoissa. Saatiin joitakin todella nopeita pysähdyksiä ja ainakin Artsi reagoi pidätteisiin todella herkästi. Osaan niistä pysähdyksistä tuli jopa sellainen tarmokas ja hyvä fiilis, kuin ne olisivat oikeasti onnistuneet tosi hyvin. Laukannostot sen sijaan olivat poikkeuksetta joko huonoja tai vähän vähemmän huonoja. Karkeasti sanottuna ehkä puolet nousi ennen yksittäistä puomia, loput sen jälkeen tai siinä päällä. Ihan suoraan pysähdyksestä ei varmaan noussut kertaakaan, joskus tuli käyntiä, joskus hiukan ravia ennen laukkaa. Laukka kuitenkin toimi nätisti, päästiin sen puomin yli jotain yhtä poikkeusta lukuunottamatta aika sulavasti, minä istuin hyvin ja ongelmitta, eikä Artsi tehnyt minkäänlaista numeroa siitä porttipäästä. Kyllähän se tuijotti, mutta keskittyi olennaiseen ja siirtyi tosi hienosti takaisin raviin laukasta. Muutamat siirtymät kyllä lösähtivät ja laukattiin läpi kulman, mutta nekin taisivat olla mun omaa sähläystäni. Olen myös suunnattoman tyytyväinen siihen mun istumiseen niissä siirtymissä. Rytkyin kyllä, mutta en ollut toimintakyvytön seuraavia kymmentä metriä, vaan kykenin ihan heti ratsastamaan ja keskittymään. Jes!
Ja siis Tiina nyt käski nostaa sitä Artsin nokkaa ja ratsastamaan takajalkoja aktiivisemmaksi. Yritin ja onnistuin parin askeleen ajan. Vaan niin, on sitä huomattavan paljon helpompi ratsastaa eteen kevyt ravissa, kun ei tule tuota liitelyvaihdetta kuten harjoitusravissa.

Tehtiin oikein hyvin, joten saatiin siirtyä keventelemään. Pari kierrosta löysemmin ohjin, pyöritin jokusen ympyrän mutten sen enempää keskittynyt tekemään mitään. Ehkä me toisaalta työskenneltiinkin jo tarpeeksi, lämpötilakin vaan kohosi kun aurinko nousi korkeammalle.
Siitä käyntiin ja loppukäynnit.

Nyt en saisi puhuakaan, heh. Mariannekin on saattanut mainita jotain mun pakkomielteisestä mölötyksestä, mutta kun! Täytyyhän sitä saada kommenttiraita myös ratsastukseen.
Mä olin varsin tyytyväinen taas. Artsi on alkanut hurjan villiksi, pysyen silti laiskana. Mutta siis se menee paremmin kuin ennen. Ja suoritettiin tätä vaikeaa tehtävää, tehtiin hyvää laukkaa ja vaikka mitä! Oikein hyvä siis. Ihan en tiedä mitä mieltä olen tuosta proomun puolikkaasta, mutta kai se nyt ihan menettelee tällä hetkellä ainakin.

Keskelle, alas ja Artsi jatkamaaan töitään. Itse kävin vain kuvailemassa ja taluttamassa hiukan Seppo-ponia, jonka jälkeen kotia kohti vaan.

Ja hei, tässä on video! Artsin hurjailutkin tulivat videolle vastoin kaikkia odotuksia :D

Uljain meistä voi uhmata hurjaa heppaa

Eilen jatkoin sen Artsin kanssa, tunnilla myös Vinski, Jack, Simo, Kari ja Pomo, Artsi oli kaikilla tunneilla. Niin, että jippii vaan - yleensäkin valitan että hevonen on hidas, laiska ja tympeä ja sitten vielä joudun viimeisenä sen selkään, puskemaan ulos edes etäistä liikettä. Olin siis aivan hurmioitunut moisesta tilaisuudesta, ihan paloin halusta mennä taas puksuttelemaan herra setähevosen kanssa ;)

Ilma oli sentään lämmin ja elämä hymyili. Enää tämä viikko epäkristillistä heräämistä ja töitä, sitten saan hiukan lomailla ennen loputonta köyhyyttä, joka vain odottelee nurkan takana tilaisuuttaan. Olen kuitenkin päättänyt olla huolehtimatta asiasta vielä, sillä stressaaminen on hyvin turhaa. Eipä se siitä kummemmaksi muutu ja kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan järjestynyt oikein hyvin tähänkin asti.

Meidän tuntimme alkoi, joten kipsuttelin jakkaran kanssa alukseni luo ja kiipesin selkään. Kenties muuten yksi syy lievään Artsi-vastustukseeni on se satula. En pidä siitä, en lainkaan. Vinskilläkin on kiehtovampaa mennä, sillä sillä on sentään mukavampi penkki. 

Lähdettiin kävelemään, minä otin taas ensimmäiseksi tavoitteekseni sen etenemisen. Saatiin tahti kuntoon yllättävän helposti, vähän joutui kaivelemaan sitä vauhtia, mutta käynti tuntui aukeavan ja liikkuvan oikein mukavasti eteenpäin hyvinkin pienellä vaivalla. Tehtiin siinä voltteja ja huomasi kyllä useiden tuntien positiivisen vaikutuksen, Artsi kun oli suoranaisen pehmeä ja lämmennyt. Ei tarvinnut veivata ja venkslata, vaan heppa seurasi ohjaa kuuliaisesti ja asettui herkästi. Koska kaikki tuntui hyvältä, koitin vain hakea takajalkoihin jonkinlaista liikettä ja kerätä sitä Artsukan pikkuista päätä mahdollisimman lyhyeksi. Vähän epäilen että heppa juoksee silti kaula pitkänä kuin metsän hirvi, mutta ainakin ollaan lähempänä ideaalia. Jos en pakottaisi itseäni kokoamaan sitä ohjaa käteen ja lyhentämään Artsia, olisi lopputuloksena lönköttelyä pyykkinarut käsissä heiluen. Silti en ihan uskalla nykiä sitä ylitse siitä, minkä hevonen mulle "itse tarjoaa". En halua että lyhentelen liikaa ja valtamerialus jää painavaksi - nytkin se oli kuitenkin keveä ja vallan mukava, vaikka liian pitkänä taatusti lönköttelikin.

Lähdettiin keventelemään, jossa ajatus jatkui jälleen ihan samana. Kaula pakettiin, jalat liikkeelle ja asetus kuntoon. Mä olin vino kuin Pisan kalteva torni, mikä kyllä häiritsi keskittymistä ihan naurettavasti, mutta siitä huolimatta kulki se ravikin oikein nätisti. Vähän kun kopauttelin tahtia, alkoivat hepan jalat nousta ja edetä kivemmin. Sain hevosen hiukan lyhenemään ja asetukset toimivat suunnilleen yhtä keveästi kuin käynnissäkin. Artemis keskittyi tekemiseensä ja tuntui ylipäänsä oikein toimivalta - tätiratsulta, jonka kanssa maailman vinoin täti hiukan hölkkäili menemään. Tarvittaisiin lisää poweria siihen raviin, pääsisi tätikin eroon tästä tädittelystä ;)

Siirryttiin käyntiin ja mietittiin kuinka laukattaisiin, jotta vältettäisiin yletön pöllyäminen, johon itse kukin meinasi vuorollaan tukehtua. Lopulta päädyttiin vain laukkaamaan vuorotellen uraa pitkin ja Kari-poni sai usvattaa ensimmäisenä.

Siinä hieman kesti. Mä kävelin Artsin kanssa, pidin sen vain liikkeessä ja mietiskelin syntyjä syviä. Kunnes sitten ihan puun takaa se alkoi ja mä huomasin taas jännittäväni sitä laukkaa. Siinä vaiheessa oli varmaan kolme hevosta laukannut ja toivoin vaan että päästäisiin pian lauteille jotten ehtisi skitsoilla olemattomia. Huonosti kuitenkin kävi ja oltiin viimeisiä.

Ei mitään hajua mistä se nyt tuli, kun en ole useampana tuntina laukkaamista jännittänyt. Ehkä se vaan oli se pitkä kävely ja odotus, ken tietää. Mähän olen kuitenkin viimeaikoina laukannut melkeinpä ensimmäisenä jos vuorotellen ollaan hanateltu.

Se meni ihan hirveäksi siinä viimeisen hevosen kohdalla. Mä olin aivan halvauksen partaalla, kun yksinkertaisesti jännitin omiani siellä. Yritin koko ajan hokea itselleni että sopisi lopettaa tällainen pelkääminen, mutta sehän vaan lietsoi mua jännittämään kahta kauheammin, heh. Kun täti sitten kiikkaroi kyydissä ihan kauhistuneena, päätti Artsikin terästäytyä. Pää nousi, se käveli ripeämmin.. Yritä siinä sitten rauhoittua, ei kukko käskien laula, enkä minäkään onnistunut rentoutumaan vaikka tiesin hyvin häiritseväni myös Artsin suorittamista.

Kun lopulta oli meidän vuoromme, asteli uralla jännittynyt heppa ja vielä jännittyneempi akka. Marianne totesi että tällä kertaa sitten rauhallisempaa laukkaa kuin viimeksi (oliko se "nyt minä voisin tästä pukittaa"-pikkuhyppy sitten niin dramaattinen vai?) Ja minä heitin kuin viimeisinä sanoina, että mua sitten jännittää ihan järkyttävästi.

Näillä saatesanoilla nostin laukan ja sehän meni just silleen kun saattoi ehkä olettaakin -> Artsi täräytti pari laukka-askelta, pari pukkihypyn tapaista ja hyppeli siistissä järjestyksessä ihan väärään suuntaan. Minä nyin hepan parhaani mukaan käyntiin ja en tiennyt pitäisikö sitten taas itkeä vai nauraa mokomalle ponille, joka ilmeisesti otti mun jännityksen nyt ihan henkilökohtaisena loukkauksena. Heitin Artsemiksen takaisin uralle ja päässä vain jyskytti että "kävelemään ei jäädä jos hevonen pomppii, se on aina huono valinta", eli älykkäästi sitten vaan tuuppasin sieltä hepan uudelleen laukkaan. Puolustukseksi tosin sanon, etten siinä vaiheessa kyllä uskonut että se enää villiintyy.

Olin erittäin väärässä! Minä nostin mielessäni siistin ja nätin laukan, kun taas Artsi nosti ihan silleen konkreettisesti sellaisen "nyt akka tantereeseen, ryhdyn villihevoseksi"-tyyppisen pukkilaukan. Herra iso äijä baanasi menemään noiden puujalkojensa kanssa, terästäen esitystään heittelemällä takapuoltaan hiukan ylemmäs ja laskemalla sitten päätään samalla alemmas. Kun tämä uskomaton show alkoi, ehdin minä mietiskellä kaikenlaista aina Artsin toiveita täyttävästä käytöksestä siihen, kuinka mahdotonta mun on pysyä näin ison hevosen selässä ja että matka maata kiertävälle radalle tulee olemaan aika järisyttävä näistä korkeuksista. Sen lisäksi ehdin toki miettiä järjellisempiä vapaa-ajan harratuksia, joihin ei liity välitön putoamisenvaara lähes kahdesta metristä ;)

Ei se tosin ihan matkusteluksi mennyt. Olin hivenen sisuuntunut tästä ensimmäisestä pukitteluepisodista, eivätkä Mariannen kannustavat "nyt pää ylös ja otat seis!"-huudot antaneet mun ainakaan levätä laakereillani. Yritin siis parhaani, koitin vaan saada sen pään pidettyä ylhäällä ja hevosen mahdollisimman nopeasti pysähtymään. Se tuntui vähän kisalta, saanko minä hevosen hallintaan vai tipunko kyydistä ennen sitä. Mahtavaa ja epätoivoista yritystäni tosin häiritsi se fakta, että enhän minä nyt osaa kovinkaan takaisesti istua noin järkyttävän ison hevosen (kevätjuhla)liikkeissä! Vaikka mä kuinka yritin istua suorana ja täräyttää hepan käyntiin, oli Artsin voima aina suurempi, jonka johdosta heilahtelin etukenoon ja makasin kaulalla, vain odottaen tulevaa laskeutumistani. Sen lisäksi meidän on vain myönnettävä tämä pikkuinen kokoeromme, joka on erittäin vahvasti uljaan ruskean puolella. Ei sitä niin hirveästi tuntunut kiinnostavan mitä mieltä akka tästä villistä poikamieselosta oli.

Kyllä me varmaan kentän ympäri siinä vedeltiin. Sitten se rauhoittui ja pysähtyi. Ja minä säilyin selässä! Ihan uskomatonta, olin täysin varma että putoan sieltä ja siltä se todella vahvasti tuntuikin. Ylitin itseni, todella.

Marianne käski kävellä hetken, mikä tuntuikin ehkä hieman älykkäämmältä idealta kuin uusi täydellinen kaaos :D Ehdin tosin jo pelätä, että nyt Marianne ei enää anna mun laukata koska meno oli noin vaarallista, mutta mitä vielä: sain käskyksi mennä ympyrälle ja pumpata sitä laukkaa ulos niin maan perusteellisesti. Mikä ei tosiaan ollut mikään ongelma, sillä mun jännitys katosi täydellisesti tämän holtittoman pukkilaukkaesityksen jälkeen. Ei ole väliä millaista laukkaa sieltä tulee. Kunhan tulee laukkaa, niin mun jännitys katoaa. Erittäin yksinkertaista. 

Ja typerää. Mutta yksinkertaista.

Mentiin siihen vähän vähemmän pelottavaan päähän ja Marianne käski aloittaa ravilla. Sellaista nöpöhölkkää se iso hevonen viitsikin mennä moisen esityksen jälkeen, että seuraavaksi sain kuulemma pyytää sieltä sellaista kunnon ravia. Artsi lähti alkuun ravaamaan tosi hyvin ja mäkin istuin oikein hienosti, mutta lopulta se eteenpäinvievä pohje ei enää mennytkään läpi vauhdittavana, vaan Artsi alkoi nostaa laukkaa ja kun otin laukan alas, ei se nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kokoamaan sitä ravia. Hetken aikaa koitin saada hevosta liikkeelle siitä wannabe-piaffesta, mutta päätin sitten nostaa laukan, kun touhu alkoi tuntua hieman naurettavalta. Ja sitten vaan pumpattiin.

Ympyrällä pysyttiin ongelmitta ja laukka oli rauhallista, suoranaisen tahdikasta. Ensin se liike oli kyllä sellaista isompaa ja voimakkaampaa, Mariannekin kehui että nyt se laukkaa tosi hyvin. Pian heppa kuitenkin tajusi, että eihän se laukkaaminen nyt enää niin siistiä ole, jolloin vauhti hiipui ja liike pieneni. Sen jälkeen possuponi lähtikin peräti tiputtelemaan raville kesken kaiken! 

Takaisin nousi aina pienellä polkaisulla ja muutaman sortumisen jälkeen tajusin ratsastaa sitä laukkaa vähän reilummin eteen, jottei meidän laukka katkeaisi kesken. Muutamia kertoja täräytin ihan reilusti korkoa kylkeen, jolloin sain muutaman hyvän ja aktiivisen laukka-askeleen irti siitä isosta möhköstä.

Ihan vaan peruslaukkaa ympyrällä molempiin suuntiin. Artsi suoritti nätisti, sain sen jopa asettumaan hiukan kun oikein lähdin vaatimaan. Laukassa oli kiva istua ja mä nyt menin siellä koko ajan sillä asenteella, että hevonen ei päätä yhtäkään askelta, se ei ajattele ainuttakaan ajatusta, vaan nyt mennään kuin aivottomat kanat diktaattorinsa käskyn alla. Artsikin sisäisti roolinsa hyvin, suorittaen orjallisesti sitä laukkaympyrää, vaikka se olikin - ah niin kovin tylsää!

Kevenneltiin muutama kierros ravia. Artemis oli edelleen vähän ärsyttävä, kyyläili kaikkea ja tuntui jännittyneeltä. Silti se ajoittain poksahteli taas alaspäin ja rentoutui, kunnes pää pongahti taas ylös kyyläilemään. Hieman epäilin hevosen aivoituksia sen riekkumisen jälkeen, mutta lapasessa pysyttiin, joten kaipa Artsi oli vain kiinnostunut ympäristöstään.. Ihan ilman taka-ajatuksia siis...

Siirryttiin käyntiin ja käveltiin.

Kyllä, kyllä. Mitähän tästä nyt voi sanoa? Artsi kuuli valitukseni ja osoitti olevansa villi ja vapaa, ei mikään setäheppa. Siis menihän se ihan mukavasti. Vähän puksutellen se alku, mutta kuitenkin oikein hyvin ja hommat sujuivat. Sitten tämä pukitteluepisodi nyt oli suunnaton todiste siitä, että minähän jukulauta pysyn kyydissä jopa silloin, kun tuollainen mua korkeampi hevonen päättää vääntää epämääräistä pukkilaukkaa oikein sydämensä kyllyydestä! Ja siis laukka meni sen jälkeen tosi hyvin, ei mitään ongelmaa.

Erittäin mielenkiintoista joka tapauksessa, hah.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Poni talliin ja pesuun, hän kun oli jostain kumman syystä aivan hikinen :D

Mariannellahan olikin sitten hauskaa. Ja muilla tuntilaisilla, niillä on ilmeisesti ollut ikävä mun rodeointia (koska ratsastan nykyään niin hyvin, ettei tällaisia satu enää ihan yhtä usein kuin silloin joskus aikoinaan). Porukka tuntui iloitsevan että minä olin heidän sijastaan siellä roikkumassa ja saatiin ihan yhteistuumin miettiä miten muka pysyin kyydissä (luulen että minä olin yllättynein. Kyllähän mä olen joo kerran ollut selässä kun Artsi pukittaa. Mutta siis se pukitti kerran. Paikoillaan. Joo).

Ja Mariannen mukaan tästä päättäväisyydestä pitää nyt ihan ottaa mallia ja se oli niin riemuissaan kun kuulemma ihan tiesi, etten väitä vastaan jos se käskee laukata :D Toki siitä mun epätoivoisesta hidastamisesta se ei niin pitänyt, mutta väliäkös tuolla. (Ei kuulemma voi hanatella puolta kenttää ennen kuin heppa palautuu hallintaan.)

Ihan mukava päivä tosiaan. Tuntee ihan elävänsä, kun miettii kuinka typerään puuhaan sitä aikansa ja rahansa haaskaakaan!

Ja eikun lauantaihin ;)

Kovaa pääsee monsteriautollakin

Marianne on nyt tällä viikolla ilmeisesti halunnut oikein irrotella ja keksinyt niitä hevosia, joilla en ole ikuisuuksiin mennyt. Tänään oli valikoitu Artsi, tunnilla myös Evita, Kaisa, Laki ja Simo, Artsi jatkoi seuraavalle tunnille.
Siitä onkin jo aikaa kun viimeksi olen möhköllä mennyt. Tosiasiassa olin jo täysin unohtanut että moinen hevonen on edes olemassa, hah.

Joten joo, ihan kiva kokeilla sitäkin taas pitkästä aikaa. Se vaan on silti niin puksutteleva jättiläinen, että en nyt ihan tiennyt mitä mieltä olla moisesta ideasta. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja parasta kai mennä hyvillä mielin selkään, sujuu paremmin.
Tänään meillä oli Artsin kanssa jo karsinassa parempi fiilis kuin aiempina kertoina. Mä en tuntenut oloani liian pieneksi, sillä hevonen ei muunmuassa litannut mua tai kuikuillut pää taivaissa. Kerrankin sen harjaaminen ja varustaminen oli mukavaa ja helppoa, ei epätoivoista taistelua liian ison humman kanssa. Kentälle se tosin raahautui tapansa mukaan hitaasti ja laiskasti, voihan möhköfantti sen kanssa!

Hennalle kiitos taas! :)

Artsi kentälle, parkkeerattiin penkin viereen ja täti keikkaroi parhaansa mukaan kyytiin. Lähdettiin kävelemään ison ukkelin kanssa ja hakemaan taas tatsia siihenkin hevoseen.
Se oli ihan mielettömän hidas ja löysä ja vaikka mitä. Mä olin hyvin mukana alusta asti, joten saatoin keskittyä punkemaan hevosta liikkeelle. Enkä tiedä, kenties se on nyt Jackistä johtuvaa, mutta tänäänkin mä vaan ymmärsin, että voisin oikeastaan tehdä jotain. Voisin ratsastaa kunnolla ja vaatia, enkä vain hengailla selässä tekemättä mitään. Nyt mä uskalsin tämäyttää ihan kunnolla pohkeella niin kauan, kunnes se hevonen lähti kävelemään. Ja sehän kävelikin oikein tosi kivasti - toki se lösähteli välillä, mutta suurimmaksi osaksi iso-Artsi liikutteli kinttujaan ja eteni ongelmitta. Rauhaksiin aloitettiin myös volttien vääntäminen, asetuksen hakeminen ja liikkuminen myös käännöksissä. Asetuksissa oli se vika, etten millään saanut niitä kunnolla läpi. Heppa asettui puoliksi, mutta nenä jäi jotenkin keikaloimaan väärään suuntaan ja ei tuntunut menevän ihan läpi. Ehkä sen voi kuitenkin antaa anteeksi, olihan tämä kai kuudes kerta Artsin selässä jollen väärin ole laskenut.

Lähdettiin keventelemään, hyvinkin omaan tahtiin ja rennon rauhallisesti. Minä otin tavoitteekseni vain saada asetuksen parhaani mukaan läpi ja hevosen ravaamaan kunnolla eteenpäin, mahdollisimman isoilla askelilla. Suunnitelmani toimi kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein hyvin. Aloitettiin hitaasti ja rauhallisesti, hiljalleen vaatimustasoa kasvattaen. Kun Artemis alkoi lämmetä, ryhdyin tuuppimaan pitkillä sivuilla oikeasti reilumpaa ravia alle, niin että sitä sai ottaa jopa hitaammaksi lyhyillä sivuilla. Ja siis heppahan tuntui oikein hyvältä. Kun muutaman kerran paukautin sitä liikkeelle, alkoi hevonen kuunnella pohjetta jo huomattavan paljon paremmin. Sain sitä ravia oikeasti eteenpäin, Artsi lähes liiteli sen balettitanssijan runkonsa kanssa menemään!

Herra kääntyi herkästi, asetukset löytyivät ainakin kyllin hyvin ja mä vaan hain takajalkoja liikkumaan myös ympyröillä. Hiukan se heppa toljotteli pelottavia päätyjä ja oikeassa kierroksessa se koitti kaatua sisällepäin, mutta molemmat ongelmat olivat korjattavissa, eivätkä häirinneet menoa sen kummemmin. Ylipäänsä ravi tuntui hurjan paljon paremmalta kuin aiemmin, ihan kuin viimein olisin ymmärtänyt mitä minun pitää tehdä ja sitten vielä uskaltanut tehdä sen.
Siirryttiin hetkeksi käyntiin ja huokaistiin helpotuksesta.

Laukat otettiin vain uraa pitkin vuorotellen ja me aloitettiin herra Artemiksen kanssa. Marianne taisi muotoilla sen niin, että otetaan kunnolla laukkaa alle ja reippaasti eteenpäin, joten tein vain työtä käskettyä. Nosto oli taas hiukan hutiloitu ja huono, mutta laukka nousi ja päästiin nielemään kilometrejä. Mä olin varautunut siihen, että se hevonen tulee tiputtamaan laukan kesken ja ettei se liiku omatoimisesti mihinkään, vaan joudun oikeasti laittamaan sen liikkeelle. Sen verran löysää se meininki on ainakin kaikkien muiden kanssa ollut, joten oletettavaa oli, ettei Artsi ole reippauden perikuva myöskään minun kanssani.
Laskelmani olivat melko oikeassa, se laukka oli sellaista löysää könkkäämistä ja varsinkin alkuun Artsi pudotteli alas todella helposti. Vaikka mäkin koitin ratsastaa eteenpäin, saattoi hevonen vaan sortua kesken kaiken raville. Sain nostettua takaisin kyllä ongelmitta, mutta se sortuminen nyt vähän häiritsi flowta, joten päätin sitten ratsastaa astetta reippaammin Artsia eteenpäin. Pitkillä sivuilla pamautin pohkeet kylkiin ja maiskuttelin iloisesti vauhtia lisää, eikä siinä montaa kertaa mennyt ennen kuin herrakin alkoi oikeasti reagoida. Siinä vaiheessa kun suuri ja uljas ruskea oli olevinaan kovin hurja ja hiukan mukamas pomppasi kesken laukan, käski Marianne pitää huolta ettei ratsuni vallan villiinny! Se pieni reaktio oli kuitenkin todella hyvä asia, sillä sen jälkeen Artemis alkoi kunnolla vastata mun pyyntöihin pelkän löllöttelyn sijaan. Kun hevonen oli hereillä ja minä pyysin vauhtia, keräsi se oikeasti jalkaa alle ja lähti eteenpäin, eikä vain möngerrellyt menemään kuin puolikuollut etana.

Mitä enemmän sain irti siitä hevosesta, sitä kivemmalta koko touhu alkoi tuntua. Siellä oli helppo istua ja tuntui että hallitsen sitä hommaa. Ja se voima joka Artsista lähti, kun se laukkasi reilummin eteen. Iso hevonen ja sen isot liikkeet, todella hyvä fiilis siis!
En mä sitä tosin missään vaiheessa ihan oikeasti pyytänyt laukkaamaan mitenkään hurjan reippaasti ja vähän jopa himmailin, pidin käsiä ylempänä ja otin varovasti. Artsi kuitenkin tuntui välillä siltä että se saattaa räjähtää jos pusken liikaa, enkä kuitenkaan pysyisi kyydissä jos se päättäisi alkaa pukitella :D Mutta saatiin edes jonkinmoista liikettä, sen ainaisen möngertelyn sijaan.

Toiseenkin suuntaan meni tosi hyvin. Kerran Artemis otti yhden sivuaskeleen koska sen mielestä ihmiset olivat pelottavia. Muuten heppa keskittyi täysin siihen mitä minä pyysin, laukkasi eteen kun pyydettiin ja tuli takaisin suurempia miettimättä. Pari kertaa onnistuin itse himmaamaan sen laukan raville, kun pidättelin liiaksi lyhyillä sivuilla, mutta muuten laukattiin oikein rennosti ja etenevästi useampi kierros putkeen. Tositosi hyvä!
Siirsin heppasen käyntiin ja käveltiin kun muut laukkasivat. Otin pysähdyksiä siinä yhdessä välissä, mutta suurista yrityksistäni huolimatta ne eivät ihan tulleet pelkällä istunnalla. Ehken siihen uskonutkaan, heh.

Hurjan hurja porttipääty!

Loppuun vielä keventelyä pidemmällä ohjalla. Alkuun Artsi oli jopa reipas, se melkeinpä juoksi alta! Moinen hölmöily lopahti hyvinkin nopeasti ja tätikuljetin taantui hitaaseen menoonsa, jota ei välillä voinut edes raviksi kutsua. Hain kuitenkin enemmän vain sitä rentoutumista pidemmälle ohjalle, joten annoin sen tahdin olla vähän löysempi. Kunhan nyt ravasi suunnilleen eteenpäin.
Artsi oli ihan kuin Pomo ja ihan yhtä mahdoton! Siis se dippaili omaehtoisesti pidemmäksi ja haki tuntumaa, mutta ihan yhtä yllättäen se pomppasi sieltä ylös ja kyttäili jotain aitojen takaista elämää. Ympyröillä se malttoi venyä ja vanua, mutta pian taas ponkaistiin ylös. Tosi hankalaa, mutta siinä oli hyviä ja mukavia pätkiä.

Käyntiin ja käveltiin.
Tunti oli tosiaan erittäin löysä ja omatoiminen, koska Marianne kipuili. Sinäänsä tämä oli kuitenkin jopa hyvä, sillä jouduin itse kehittelemään taktiikkaa siihen, kuinka sitä hevosta ratsastan. Nykyään siitäkin tulee jo jotain, aiemmin ei osannut ratsastaa ilman että joku pitää koko ajan kädestä kiinni.
Vaan tosiaan. Mä olen tyytyväinen siihen, että sain itse ratsastettua sen noin hyväksi. Melko vieras hevonen ja pitkän tauon jälkeen, joten tämähän oli jo melkein testi mulle itselleni. Artemis oli selvästi parempi kuin aiemmin ja mulla oli tosi paljon parempi fiilis, se tuntui hyvältä, eikä siltä että minä vain roikun menossa mukana. Kerrankin oli ratsastuksen meininkiä myös Artsin kanssa ja mulle on suuri juttu se, että ihan itse sen sain aikaan. Oikein oikein hyvä.
Ylämäki jatkuu vain. Tuntui jo, että ehti tulla sellainen pieni tasanne, mutta nyt loman jälkeen onkin vain jatkettu tätä huikeaa onnistumisputkea. Kaikki vaan toimii, mä luotan suunnattomasti omiin kykyihini ja todistan niitä itselleni ratsastamalla tosi hyvin myös näillä "vaikeilla" ja vieraammilla hevosilla. Loistavaa, aivan suunnattoman hienoa.
Mariannekin oli muuten tyytyväinen, sanoi että ratsastin Artsilla tosi hyvin. Jes!

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Artsi jäi raatamaan, kun taas minä kävin heittämässä sen Simo-ponin tarhaan ja kuvailin. Taluttamaan en tänään joutunut, joten käytin aikani hyödyksi siivoilemalla muuten - kotiin lähteminen kun olisi aivan todella tylsä idea ja suitsien ristittäminen huomattavan paljon yleishyödyllisempää!

Vastakohdat täydentämässä toisiaan

Yllätys oli suuri, kun ratsuksi oli valittu Pomo. Siis pitkästä aikaa ja vieläpä jotenkin aivan puskista! Mikäpä siinä tosin, vaikka mulla pienet epäilyni asian suhteen olikin. On kuitenkin ihan kiva nähdä ja testailla Pompelia, sillä niin vaikeaa sen kanssa aina on (ja tulee olemaan).

Tunnilla olivat myös Jack, Vinski, Simo, Kitty ja Nikkis, Pomo vain mun kanssani.

Umpiluupääponi tuli harjailtua siinä rauhassa ja heitettyä se varusteisiin. Se sama umpiluupää tuli myös täräytettyä päin minun kameraani ja tulen varmasti näkemään painajaisia siitä äänestä vielä seuraavalla vuosisadallakin.

Lopulta lähdettiin kentälle ja siis poni oli jopa aika positiivisen oloinen. Se kulki joka paikkaan suhteellisen reippaasti ja hyvällä fiiliksellä, ei tarvinnut epätoivoisesti raahata kyrsiintynyttä ponia mukanaan.

TÄSSÄ olisi video, jonka Tiia kiltisti kuvasi (ja minä näin vähän enemmän vaivaa tällä kertaa!)

Henna kuvasi! 

Kiipesin selkään ja Pompeli taas osoitti ne huikaisevat kykynsä paikoillaan seisomisen suhteen. Eikä siinäkään muuta, mutta mä olin suorastaan tipahtaa kyydistä kun se pieni ja kovin kapea poni lähtikin tinttaroimaan alta :D Herranen aika - hevosten ja koulusatuloiden jälkeen oli olo todella iso tuon poniotuksen kyydissä, mikä näkyikin mun taidokkaassa istunnassa. Muunmuassa kädet seilasivat vähän väliä jossain alhaalla, ylhäällä, välillä melkein ristissä ja ponin korvissa. Jalat heiluivat enemmän kuin yleensä ja huojuin etukenossa (tai no, viimeksi mainittua teen kyllä muutenkin koko ajan, joten ehkei se johtunut kulttuurishokista!)

Alkukäyntejä otettiin ihan rauhassa, minä hain fiilistä itseeni ja poniin. Tuupin heppaa eteenpäin ja tein voltteja, päätin nyt myös ottaa ihan tosissani sen Pompelinkin asettamisen. Musta meinaan tuntuu että aika useasti annan Pomon luikerrella vähän sormien välistä "koska en sitä kuitenkaan osaa ratsastaa". Nyt oli aika ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää parhaansa ja se siis alkoikin oikein hyvin..

...Kunnes sitten totesin, että vaikka kuinka yritän, en siltikään saa sitä asetusta oikeasti läpi! Sain nenän ihan kivasti kääntymään ja jotain asteittaista taipumista aikaan, mutta kun sieltä puuttui se kunnon antautuminen ja läpi tuleminen. Se ei vaan tapahtunut, ei vaikka olevinaan kaikkeni tein. Tämähän onkin se syy miksi meillä ei vaan ponin kanssa synkkaa: mä en tiedä mitä teen väärin, kun tuntuu että mitkään mun vippaskonstini eivät toimi. Kaikki muut saan läpi ja kulkemaan, mutta Pomolla on jotkut ihan omat kuviot, joita en vain mitenkään löydä.

Käyntiä se käveli kuitenkin ihan mukavasti eteenpäin ja kyllähän se kääntyikin. Mutta!

Siirryttiin siitä kevyt raviin ja kuten videostakin huomaa, juoksi poni ensin alta kuin pikakiituri, samalla kun minä mietiskelin syntyjä syviä. Samoin meillä oli siinä hieman kääntymisongelmia ja minä olin hivenen hukassa. Edelleenkään en ymmärrä sitä kääntymisongelmaa, mikään ei vaan toiminut. Minkään muun hevosen kanssa ei ole aikoihin ollut noin vaikeaa se kääntyminen, koska kaikki muut ihan vaan yksinkertaisesti kääntyvät (tai jos eivät käänny, saa sen pohkeen läpi vaikka raipalla näppäisemällä). Mutta Pomo, se taas yksinkertaisesti vain puksutti uraa pitkin ja jämähteli toisten perään. Raipalla kun yritin muistuttaa jalasta, keksi poni vain kaahata alta kahta kauheammin. Ulko-ohjakin oli kyllä kädessä, mutta kun PomPom käytännössä jäkitti sisäohjaa vasten ja pohje tuntui kaikuvan kuuroille korville. Lopulta väänsin sieltä jokusen kerran ihan taas väkisin; sisäohjaa, ulko-ohjaa ja samaan aikaan kun takoi vielä ulko-pohkeella, niin kyllähän se sieltä kääntyi. Sen jälkeen se kääntyi helpommin ja homma sujui...

..Kunnes ihan yhtäkkiä poni taas keksi että kääntyminen on mälsää. Hyvienkin pätkien jälkeen jouduin vaan moukaroimaan pohkeella ja kiskomaan ohjalla, kun mukamas ei mikään muu toiminut. Kaikkien muiden kanssa on tuntunut löytyvän jonkinlaisia työkaluja siihen herkistämiseen ja kaikki muut olen saanut nyt viime aikoina kulkemaan, mutta sitten on tämä yksi umpiluupääkaakki, jonka ajatus kulkee täysin eri radalla kuin meikäläisen ;)

Aina silloin kun poni kääntyi, oli meno ihan mukavaa. Saatiin tahti rauhalliseksi ja pian Pomo olikin jo löysä ja pohkeen takana. Sain sen omin avuin liikkumaan paremmin, joten tein sitten taas iloisesti niitä voltteja ja asettelin läpi. Läpihän se ei taaskaan tullut, mutta asettui sentään kohtuu mukavasti ja paremmin kuin silloin joskus.

Iloisesti me puksutettiin ravia, kunnes Marianne sitten yhtäkkiä keksii että ei - poni ei liiku lainkaan tarpeeksi. Pompeli oikeastaan huijasi mua siinä: kun pyysin eteenpäin, huiskautti poni häntää ja polkaisi jalan tomerammin maahan. Vauhti ei juuri kasvanut, mutta tämä maneerinen käytös hämäsi minua aina sen verran, että kuvittelin Pomon ravaavan hyvin. Tein siinä kuitenkin työtä käskettyä ja rätkin vaan hevosta liikkeelle joka kerta kun Marianne huuteli että ei se liiku vieläkään. Varmaan neljännellä kerralla alkoi tapahtua ja sen eron huomasi kyllä sokeakin, kun loppujen lopuksi Pomo päätti lähteä liikkeelle. Se ravi muuttui aivan erilaiseksi, niin aktiiviseksi ja eteneväksi, takajalatkin liikkuivat mukana laahustamisen sijaan. Kun asia vietiin läpi, tuli poni myös tosi kivasti pohkeen eteen ja vaihteeksi sai tuntea kuinka mukavaa on, kun Pomo oikeasti lähtee eteenpäin kun painat pohjetta, sen sijaan että se vain nyrpistelisi naamaansa tympääntyneenä!

Käveltiin hiukan välikäyntejä, jonka jälkeen jakauduttiin kahdelle pääty-ympyrälle, me Vinskin ja Jackin kanssa. Aloitettiin ihan harjoitusravi-käynti -siirtymillä. Se alkoi aikalailla niin kuin saattoi kuvitellakin, eli kun siirsin ponin raviin, juoksi se alta pää taivaissa kuikuillen. Yllättävän nopeasti sain touhuun jotain tolkkua ja itseni ehkä hiukan paremmin kasaan. Haastoin myös itseni ja lähdin heti tekemään niitä siirtymisiä. Mulla on selvästi suuria ongelmia siirtymien kanssa, ne tuntuvat aina pilaavan kaiken. Siksi kai niitä pitäisi tehdä enemmän, eikä aina vain skipata siirtymiä kun ne eivät sovi mun feng shuihin.

Niiden piti olla ihan nopeita siirtymiä käyntiin. Kyllä ne siinä ihan mukavasti sujuivatkin, ei siinä mitään. Muutaman väkerryksen ja tahdin hakemisen jälkeen poni alkoi olla kuulolla sen verran, että siirtymät tulivat istunnan kautta molempiin suuntiin. Käyntisiirtymät olivat suhteellisen kevyitä ja raviinkin lähdettiin reippaasti. Silti siinä oli sellaista tiettyä ongelmallisuutta. Käynti oli turhan kiireistä, ei tarpeeksi isoa ja jotenkin vähän hutiloitua. Ravi taas jäi pohkeen taakse ja samaan aikaan poni onnistui silti tuntumaan jopa jäykältä ja jännittyneeltä. Siirtymät kuitenkin onnistuivat oikein hyvin, varsinkin kun tällainen tehtävä on oikeasti mulle ihan liian vaikea. Pelkkien siirtymisten teko nopealla tahdilla - ei onnistu, jännityn kai liikaa.

Panokset kovenivat kun otettiin mukaan nopeat siirtymät laukkaan. Sai nostaa käynnistä tai ravista, mutta mulla oli harjoitusravivajaus (ja ravissa mun on vaikeampi saada Pomo tahtiin) joten tein ravi-laukka -siirtymiä. Ympyrällä, reippaassa temmossa. 

Vasen kierros meni sinäänsä ihan hyvin. Välillä hissuteltiin pidempiä aikoja kun toiset olivat muka jotenkin edessä ja kun ponini ei muka jotenkin kääntynyt... Tuli sieltä kuitenkin paljon nostoja ja kivaa tekemisen meininkiä!

Nostot olivat aivan kökköjä. Laukannostot ovat nyt aivan pohjamudissa, ihan oikeasti. Siis siirtymät laukkaan olivat niin löysiä, välillä puskettiin kierroksenkin verran ravia kun ei vaan noussut! Välillä ponikin vaikeutti operaatiota ja yritti karata toisten ympyrälle, mutta moiset puuhat onnistuin sentään kitkemään tarpeeksi ajoissa. No, löysiä nostoja. Laukka oli sen sijaan tosi mukavaa, poni kulki nätisti, pysyi reitillä ja minä istuin kivasti, sitä pientä kököttämistä lukuunottamatta! Siirtymät raviin tulivat kun pyysin, osan istuin läpi oikein hyvin ja lopuissa pääsin sitten rojahtamaan eteenpäin. Ravi pysyi lapasessa, vaikka poni koittikin juosta alta ja jännittyä ihan mahdottomaksi, kun sillä olisi ollut niin kova kiire laukkaamaan.

Kun vaihdettiin suuntaa jäivät muut kai kävelemään, mutta minä sitten jatkoin. Marianne ei mielestäni käskenyt kävellä ja mulla oli hyvä flow jatkaa laukkaa, niin miksipä ei? Kyllä sitä ehtii sitten haudassa lepäillä ja silleen.

Sen takia tämä oikea kierros alkoi paremmin. Meillä oli tilaa ja mä sain rauhassa keskittyä. Nostot olivat edelleen löysiä, mutta nyt niitä tuli paremmalla tahdilla. Välillä pyörittelin laukkaa kierroksen verran, joskus otin oikein urakaksi saada mahdollisimman vähän ravia laukkojen väliin. Parhaimmassakin tapauksessa taisi tulla ainakin viisi raviaskelta, mutta alku se on sekin. Lopulta sitten käveltiin hieman ennen loppuraveja, joissa Pomo oli varsin mukava. Ensin se kaahotti vähän alta, mutta rauhoittui sitten ja venyi taas silleen omaehtoisesti hieman pidemmäksi. Nyt sain välillä itsekin sitä houkuteltua tuntumalle, mutta taas näkyi yksi näistä monista ongelmista Pompelin kanssa: kyllä se itse venyy, mutta kun se tosiaan tekee sen itse ja lopettaa sen myös itse. Mulla on vähän sellainen olo, ettei mulla ole minkäänlaista sananvaltaa koko touhuun.

Siitä syystä taisi iskeä pikkuinen jännitys näissä loppuraveissa. Musta vaan tuntuu etten hallitse sitä ja että poni ei kuuntele, että mä en osaa tehdä siellä oikeita asioita. Ei se enää sellaista pelkoa ole, mutta sellainen pieni hetkittäinen fiilis, kun vaan tuntuu että itse roikkuu mukana kun poni tekee mitä sitä huvittaa. Pomo on selvästikin liian itsenäinen poni minulle!

Siirryttiin käyntiin ja käveltiin.

Marianne oli sitä mieltä että tämä oli hauska valinta. Nii-in. Eihän se huonosti mennyt ja olin kyllä oikein tyytyväinen. Näki vaan ne kaikki asiat ja ongelmat, joiden takia olen yhä vakaasti sitä mieltä, että jostain syystä me ei yhdistytä Pomon kanssa. Jos joskus löydän siihen samanlaisen yhteyden kuin melkein kaikkiin muihin poneihin, on se varmaan selvä merkki tulevasta maailmanlopusta tai jeesuksen saapumisesta. Tosin, never say never ja enpä olisi uskonut koskaan tulevani toimeen Kaisankaan kanssa. Eipä siis sovi menettää toivoa, vaikka vähän toivottomalta tuntuukin.

Keskelle ja alas selästä, jonka jälkeen poni talliin ja harjaukseen. Sitten ripsakasti kotiin - töitä onkin enää ensi viikko ja sen jälkeen alkaa hiljalleen koulu! Budjetointi on vielä täysin kesken, pitäisi kai vaivautua hieman laskeskelemaan ja kaikkea.

Luotan kuitenkin siihen että kaikki järjestyy, karma toimii tosi hyvin ja niin edelleen. 

Se löytyi taas

Rapakuntoinen ratsastaja tässä taas. Kyllä vaan voi olla väsynyt kun pitää yhtenä aamuna herätä, saati sitten kuinka jumissa voikaan olla muutaman tunnin jälkeen. Tässä sitä tuntee todella elävänsä, kun ei pääse edes sohvalta ylös ;)

Olin ihan hirveän myöhässä taas ja mulla oli Jack, tunnilla myös Evita ja Simo, Jack vain mun kanssani. Ei kai siinä muuta kuin kiireesti raappaamaan kuraponia kuorrutuksestaan, varustamaan samaista likaotusta ja lopulta harppomaan sitten kentälle sen kanssa. Oltiin tosin ajoissa tänään, mutta silti pitäisi ehkä yrittää lähteä ajoissa.. Tai edes vähän aikaisemmin.

Kuvista kiitokset taas Hennalle!

Matka kentälle oli pitkä ja raskas, sillä paarmat olivat syödä pikkuhepan suihinsa, eikä Jack siksi millään meinannut kävellä. Heppa saikin partavettä joka piti verenimijät loitolla, jonka jälkeen meikä kiipesi selkään ja aloitettiin totinen työskentely.
Jack oli selvästi reippaampi kuin keskiviikkona, mutta silti se oli löysä. Aika pian sitä joutui taas tuuppimaan eteen, kun ratsu oli jämähtää ihan paikoilleen laahustamaan. Saatiin kuitenkin mukava käynti sieltä kaiveltua ja heppa kulki kivasti. Sen lisäksi pyöriteltiin iloisesti ja rauhallisesti niitä voltteja. Tulipa siinä myös päätettyä, että voisin kerrankin ihan vaatia ja ratsastaa Jackiä kuten normaalia hevosta, sen sijaan että kuvittelen että se on joku kristallivaasi, joka särkyy vääränlaisesta hengityksestäkin. Hain poniin rentoutta, kuljettiin ihan kevyellä tuntumalla, mutta volteilla mä asetin ja otin sen taivutuksen kerrankin ihan kunnolla haltuun. En jättänyt pohkeita irti "koska heppa varmaan saa sävärit" enkä tyytynyt siihen pieneen asetukseen "koska kyllä se nyt sinnepäin teki", vaan päätin nyt vihdoin ja viimein oikeasti tökkäistä sen sisäpohkeen kylkeen ja taivuttaa Lehmän sen ympärille. Ihan yksinkertaisesti.

Yllättäen kun ratsastaa hevosta kunnolla, sekin tulee paremmaksi. Kuka olisi aavistanut! Kun minä uskalsin ihan reilusti asettaa ja työntää ne pohkeet kylkiin, tuli Jack ihan alta aikayksikön rennoksi, pyöreäksi ja vastaanottavaiseksi. On lähes surullista, että oikeasti keksin ottaa itseäni niskasta kiinni vasta nyt, vaikka poni on tosi hyvin jo aiemminkin mennyt. Enpä silti ole aiemmin uskaltanut ratsastaa, vasta nyt tauon jälkeen näemmä alan päästä tästä Elvis-syndroomasta eroon.

Siirryttiin kevyt raviin. Kun hevonen tuntui hyvältä jo käynneissä, ei siinä mennyt kauaa ennen kuin se oli vähintään yhtä hyvä myös ravissa. Hetkisen me juostiin alta, minä hain rauhallista kevennystä ja kääntelin niitä voltteja, joilla hain asetuksen ihan samalla tavalla läpi kuin käynnissäkin. Pian Jack rentoutui, pyöristyi ja kulki ihan loistavasti. Se kuunteli, se oli avuilla ja se tuntui samalta kuin silloin aiemmin, kun en vielä ollut kyllästynyt! Itse asiassa tätä mä olen odottanut ja sen takia en ole nyt niin innoissani Lehmällä mennyt - siitä on puuttunut se mystinen tunne ja "jokin" ja mua on rasittanut kun en ole saanut sitä taiottua takaisin. Nyt se onnistui. Se oli avuilla, se oli vastaanottavainen. Se tuntui todella hyvältä.
Enkä ollut edes ainoa, Marianne hehkutti kuinka rento se hevonen on ja jopa kentänlaidalla kuikuilevat toverit olivat samaa mieltä! Mehän mentiin hyvin!

Pyörittelin jonkin aikaa vain niitä voltteja ja fiilistelin sitä helpoutta ja tatsia joka poniin vain löytyi. Sitten Marianne kehoitti tekemään muutamia lisäyksiä siihen raviin, sillä rentona Jack ei riko niitä laukalle ja meidän pitää kuulemma tälleen varovasti alkaa hakea niitä. Tein muutamia lävistäjiä, joilla tuupin ravia ihan silleen varovasti eteenpäin. En halunnut hukata sitä tuntumalta, enkä rikkoa laukalle, joten otimme ihan rauhallisesti. Pikkuhiljaa uskalsin pyytää enemmän kun tuntui ettei se pieni pyyntö mene kunnolla läpi ja kyllä sieltä sitten irtosikin sellaista suurempaa liikettä meidän raviimme! Jack teki niin hienolla asenteella ja muutamien toistojen jälkeen lopetin, kun pelkäsin että hummani väsähtää kesken. Kun eihän meidän ollut tarkoitus piiputtaa sitä, vaan tehdä ihan tällaista hyvänmielenlisäystä.
Ravailtiin vielä hetki ihan uraa pitkin, voltteja tehden. Heppa alkoi väsyä, joten muutaman kerran nostelin sitä päätä ylemmäs, ennen kuin annoin sen vaan ravata vähän pidemmällä ohjalla. Niin kuuliaisesti Jack venyi tuntuman mukana ja saatiin siitä jäädäkin jo käyntiin. Hirmuisen hieno poni!

Laukat otettiin vuoronperään uraa pitkin ja saatiin Jackin kanssa aloittaa. Kun keräsin ohjat käteen, jännittyi Jackie ihan välittömästi. Niska nousi ylös ja heppa suorastaan jäkitti ohjaa vastaan. Tein siinä voltin, koitin itse olla rauhassa ja asettaa ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. Suurin jäkitys lähti, mutta se rentous ei silti löytynyt. Lähdettiin joka tapauksessa nostamaan laukkaa, sillä sen hevosen rentouttamiseen olisi saattanut kulua ihan hulluna aikaa, enkä silti olisi välttämättä onnistunut. Saatan kuitenkin jännittyä edelleen, vaikka se tiedostettu jännitys onkin jo kadonnut tässä kesän myötä.
Nosto oli mitä huonoin, kulutettiin koko pitkä sivu ravia veivaten ja lopulta kaiveltiin Mariannen avustuksella se laukkakin ylös. Laukka kuitenkin tuntui ihan hyvältä ja mäkin olevinas istuin siellä kivasti ja pahemmin irtoilematta (ja sitten katson kuinka kökötän etukenossa joka kuvassa. Mutta hei, se tuntui ihan hyvältä!)

Mulla oli suunnitelmana kääntää todella ajoissa. Käytettiin vain puolta kenttää, mutta siitä huolimatta Jack kyttää sitä porttipäätä ja jännittyy jos joutuu menemään "liian lähelle" sitä. Ajattelin etten viitsi laukassa tapella asiasta kun se on kuitenkin vaikeampaa mulle itselleni, joten käänsin jo todella hyvissä ajoin ennen sitä meidän niin sanottua lyhyttä sivua. Ilmeisesti kuitenkin Jackin mielestä mikä tahansa käännöskohta on liian lähellä porttipäätä, joten sehän tuijotti järkyttyneenä niitä pieniä vihreitä miehiä ja tahti lähti hieman lapasesta.
Sekunnin ajan meinasin keikahtaa jalustimille möllöttämään ja ihmetellä kuinka julmasti poni minut pettikään, kunnes se pieni Mariannen ääni huusi jossain pään sisällä että istu alas ja ota pidäte. Kerrankin rationaalinen ajattelu saavutti minut myös hädän hetkellä ja tajusin istua alas ja ottaa sen pidätteen. Muutama askel siinä meni, jonka jälkeen laukka oli hallinnassa, eikä Jackillä pyörineet enää silmät päässä. Wau. Kuinka typeräksi sitä olonsa siinä vaiheessa tunsikaan!

Sen jälkeen laukka meni ongelmitta. Otettiin vähän pienempää reittiä ja vain kerran yritin tuuppia hevosen sinne ns. lyhyelle sivulle asti. Laukka pyöri hyvin, Jack eteni kivasti, kaikki palikat pysyivät kasassa ja tehtiin sinne yksi ympyräkin. Kaikki meni hyvin, mitä nyt minä sähläsin jalustinten kanssa. Muuten ei ongelmaa.
Tosin joo, laukka tippui ennen kuin halusin. Se oli ainoa vika. Olin tosi tyytyväinen.

Oikeaan kierrokseen kun nostettiin, oli se laukka tosi tönkköä. Jack tuntui jännittyneemmältä ja laukka ei yksinkertaisesti pyörinyt. Se meni muuten näennäisen hyvin, mutta koko ajan tökittiin. Yritin pyytää eteenpäin, mutta sekään ei oikein auttanut. Lopulta Jack tiputti laukan taas omin luvin alas, jonka jälkeen sählättiin ikuisuus sen kanssa, että sain sen uudelleen laukkaan.
Silloin se toimi. Laukka pyöri, Marianne kehui sitä rennoksi ja homma tuntui taas oikealta. Ei laukattu kuin pitkän sivun verran, jonka jälkeen poni sai jäädä kävelemään loppukäyntejä.

Marianne oli kauhean tyytyväinen. Siihen että istuin siellä laukassa ja siihen että se ravi oli noin loistavaa. Se sanoikin että se meni niin hyvin, että oltaisiin voitu jopa lopettaa kesken kaiken.
Ja siis niin. Ihan loistavaa, olin todella tyytyväinen tähän. Kaikki meni kivasti, poni suoritti loistavalla fiiliksellä ja meillä oli selvästi se yhteys ihan todella hyvällä mallilla. Se toimi niin hienosti ravissa ja siis mä ymmärsin kerrankin vaatia asioita! Ihan mielettömän hyvä, olen tositosi iloinen tästä. Voikin olla näin loistava viikko takana sen kahden viikon tauon jälkeen.

Käveltiin, mä tulin taas alas taluttamaan pari viimeistä kierrosta kun poni vaan puuskutti menemään. Sitten tipsuteltiin talliin ja Jackiläinen pääsi kunnon kylpyyn. Heitin humman pihalle, kuvailin hiukan ja kävin taluttelemassa Kitty-ponia. Se on kanssa niin ihana poni, loistava asenne kaikkeen. Vaikka nyt taisinkin saada mysteerisen haavan ponilta.
Lämmin päivä loppui lopulta, kävin vaan heivaamassa Simon ulos ja lähdin reippaasti kotiin.
Pesemään pyykkiä.
Ja heti kun ne on pesty, alkoi sataa.
Joka kerta.
Musta tuntuu että luontoäidillä on jotain mua vastaan.

Hyvät fiilikset silti! Mä odotan innoissani keskiviikkoa ja nyt voidaan taas sanoa, että eipä taida enää haitata vaikka Jackillä menisinkin :D