Ilma oli sentään lämmin ja elämä hymyili. Enää tämä viikko epäkristillistä heräämistä ja töitä, sitten saan hiukan lomailla ennen loputonta köyhyyttä, joka vain odottelee nurkan takana tilaisuuttaan. Olen kuitenkin päättänyt olla huolehtimatta asiasta vielä, sillä stressaaminen on hyvin turhaa. Eipä se siitä kummemmaksi muutu ja kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan järjestynyt oikein hyvin tähänkin asti.
Meidän tuntimme alkoi, joten kipsuttelin jakkaran kanssa alukseni luo ja kiipesin selkään. Kenties muuten yksi syy lievään Artsi-vastustukseeni on se satula. En pidä siitä, en lainkaan. Vinskilläkin on kiehtovampaa mennä, sillä sillä on sentään mukavampi penkki.
Lähdettiin kävelemään, minä otin taas ensimmäiseksi tavoitteekseni sen etenemisen. Saatiin tahti kuntoon yllättävän helposti, vähän joutui kaivelemaan sitä vauhtia, mutta käynti tuntui aukeavan ja liikkuvan oikein mukavasti eteenpäin hyvinkin pienellä vaivalla. Tehtiin siinä voltteja ja huomasi kyllä useiden tuntien positiivisen vaikutuksen, Artsi kun oli suoranaisen pehmeä ja lämmennyt. Ei tarvinnut veivata ja venkslata, vaan heppa seurasi ohjaa kuuliaisesti ja asettui herkästi. Koska kaikki tuntui hyvältä, koitin vain hakea takajalkoihin jonkinlaista liikettä ja kerätä sitä Artsukan pikkuista päätä mahdollisimman lyhyeksi. Vähän epäilen että heppa juoksee silti kaula pitkänä kuin metsän hirvi, mutta ainakin ollaan lähempänä ideaalia. Jos en pakottaisi itseäni kokoamaan sitä ohjaa käteen ja lyhentämään Artsia, olisi lopputuloksena lönköttelyä pyykkinarut käsissä heiluen. Silti en ihan uskalla nykiä sitä ylitse siitä, minkä hevonen mulle "itse tarjoaa". En halua että lyhentelen liikaa ja valtamerialus jää painavaksi - nytkin se oli kuitenkin keveä ja vallan mukava, vaikka liian pitkänä taatusti lönköttelikin.
Lähdettiin keventelemään, jossa ajatus jatkui jälleen ihan samana. Kaula pakettiin, jalat liikkeelle ja asetus kuntoon. Mä olin vino kuin Pisan kalteva torni, mikä kyllä häiritsi keskittymistä ihan naurettavasti, mutta siitä huolimatta kulki se ravikin oikein nätisti. Vähän kun kopauttelin tahtia, alkoivat hepan jalat nousta ja edetä kivemmin. Sain hevosen hiukan lyhenemään ja asetukset toimivat suunnilleen yhtä keveästi kuin käynnissäkin. Artemis keskittyi tekemiseensä ja tuntui ylipäänsä oikein toimivalta - tätiratsulta, jonka kanssa maailman vinoin täti hiukan hölkkäili menemään. Tarvittaisiin lisää poweria siihen raviin, pääsisi tätikin eroon tästä tädittelystä ;)
Siirryttiin käyntiin ja mietittiin kuinka laukattaisiin, jotta vältettäisiin yletön pöllyäminen, johon itse kukin meinasi vuorollaan tukehtua. Lopulta päädyttiin vain laukkaamaan vuorotellen uraa pitkin ja Kari-poni sai usvattaa ensimmäisenä.
Siinä hieman kesti. Mä kävelin Artsin kanssa, pidin sen vain liikkeessä ja mietiskelin syntyjä syviä. Kunnes sitten ihan puun takaa se alkoi ja mä huomasin taas jännittäväni sitä laukkaa. Siinä vaiheessa oli varmaan kolme hevosta laukannut ja toivoin vaan että päästäisiin pian lauteille jotten ehtisi skitsoilla olemattomia. Huonosti kuitenkin kävi ja oltiin viimeisiä.
Ei mitään hajua mistä se nyt tuli, kun en ole useampana tuntina laukkaamista jännittänyt. Ehkä se vaan oli se pitkä kävely ja odotus, ken tietää. Mähän olen kuitenkin viimeaikoina laukannut melkeinpä ensimmäisenä jos vuorotellen ollaan hanateltu.
Se meni ihan hirveäksi siinä viimeisen hevosen kohdalla. Mä olin aivan halvauksen partaalla, kun yksinkertaisesti jännitin omiani siellä. Yritin koko ajan hokea itselleni että sopisi lopettaa tällainen pelkääminen, mutta sehän vaan lietsoi mua jännittämään kahta kauheammin, heh. Kun täti sitten kiikkaroi kyydissä ihan kauhistuneena, päätti Artsikin terästäytyä. Pää nousi, se käveli ripeämmin.. Yritä siinä sitten rauhoittua, ei kukko käskien laula, enkä minäkään onnistunut rentoutumaan vaikka tiesin hyvin häiritseväni myös Artsin suorittamista.
Kun lopulta oli meidän vuoromme, asteli uralla jännittynyt heppa ja vielä jännittyneempi akka. Marianne totesi että tällä kertaa sitten rauhallisempaa laukkaa kuin viimeksi (oliko se "nyt minä voisin tästä pukittaa"-pikkuhyppy sitten niin dramaattinen vai?) Ja minä heitin kuin viimeisinä sanoina, että mua sitten jännittää ihan järkyttävästi.
Näillä saatesanoilla nostin laukan ja sehän meni just silleen kun saattoi ehkä olettaakin -> Artsi täräytti pari laukka-askelta, pari pukkihypyn tapaista ja hyppeli siistissä järjestyksessä ihan väärään suuntaan. Minä nyin hepan parhaani mukaan käyntiin ja en tiennyt pitäisikö sitten taas itkeä vai nauraa mokomalle ponille, joka ilmeisesti otti mun jännityksen nyt ihan henkilökohtaisena loukkauksena. Heitin Artsemiksen takaisin uralle ja päässä vain jyskytti että "kävelemään ei jäädä jos hevonen pomppii, se on aina huono valinta", eli älykkäästi sitten vaan tuuppasin sieltä hepan uudelleen laukkaan. Puolustukseksi tosin sanon, etten siinä vaiheessa kyllä uskonut että se enää villiintyy.
Olin erittäin väärässä! Minä nostin mielessäni siistin ja nätin laukan, kun taas Artsi nosti ihan silleen konkreettisesti sellaisen "nyt akka tantereeseen, ryhdyn villihevoseksi"-tyyppisen pukkilaukan. Herra iso äijä baanasi menemään noiden puujalkojensa kanssa, terästäen esitystään heittelemällä takapuoltaan hiukan ylemmäs ja laskemalla sitten päätään samalla alemmas. Kun tämä uskomaton show alkoi, ehdin minä mietiskellä kaikenlaista aina Artsin toiveita täyttävästä käytöksestä siihen, kuinka mahdotonta mun on pysyä näin ison hevosen selässä ja että matka maata kiertävälle radalle tulee olemaan aika järisyttävä näistä korkeuksista. Sen lisäksi ehdin toki miettiä järjellisempiä vapaa-ajan harratuksia, joihin ei liity välitön putoamisenvaara lähes kahdesta metristä ;)
Ei se tosin ihan matkusteluksi mennyt. Olin hivenen sisuuntunut tästä ensimmäisestä pukitteluepisodista, eivätkä Mariannen kannustavat "nyt pää ylös ja otat seis!"-huudot antaneet mun ainakaan levätä laakereillani. Yritin siis parhaani, koitin vaan saada sen pään pidettyä ylhäällä ja hevosen mahdollisimman nopeasti pysähtymään. Se tuntui vähän kisalta, saanko minä hevosen hallintaan vai tipunko kyydistä ennen sitä. Mahtavaa ja epätoivoista yritystäni tosin häiritsi se fakta, että enhän minä nyt osaa kovinkaan takaisesti istua noin järkyttävän ison hevosen (kevätjuhla)liikkeissä! Vaikka mä kuinka yritin istua suorana ja täräyttää hepan käyntiin, oli Artsin voima aina suurempi, jonka johdosta heilahtelin etukenoon ja makasin kaulalla, vain odottaen tulevaa laskeutumistani. Sen lisäksi meidän on vain myönnettävä tämä pikkuinen kokoeromme, joka on erittäin vahvasti uljaan ruskean puolella. Ei sitä niin hirveästi tuntunut kiinnostavan mitä mieltä akka tästä villistä poikamieselosta oli.
Kyllä me varmaan kentän ympäri siinä vedeltiin. Sitten se rauhoittui ja pysähtyi. Ja minä säilyin selässä! Ihan uskomatonta, olin täysin varma että putoan sieltä ja siltä se todella vahvasti tuntuikin. Ylitin itseni, todella.
Marianne käski kävellä hetken, mikä tuntuikin ehkä hieman älykkäämmältä idealta kuin uusi täydellinen kaaos :D Ehdin tosin jo pelätä, että nyt Marianne ei enää anna mun laukata koska meno oli noin vaarallista, mutta mitä vielä: sain käskyksi mennä ympyrälle ja pumpata sitä laukkaa ulos niin maan perusteellisesti. Mikä ei tosiaan ollut mikään ongelma, sillä mun jännitys katosi täydellisesti tämän holtittoman pukkilaukkaesityksen jälkeen. Ei ole väliä millaista laukkaa sieltä tulee. Kunhan tulee laukkaa, niin mun jännitys katoaa. Erittäin yksinkertaista.
Ja typerää. Mutta yksinkertaista.
Mentiin siihen vähän vähemmän pelottavaan päähän ja Marianne käski aloittaa ravilla. Sellaista nöpöhölkkää se iso hevonen viitsikin mennä moisen esityksen jälkeen, että seuraavaksi sain kuulemma pyytää sieltä sellaista kunnon ravia. Artsi lähti alkuun ravaamaan tosi hyvin ja mäkin istuin oikein hienosti, mutta lopulta se eteenpäinvievä pohje ei enää mennytkään läpi vauhdittavana, vaan Artsi alkoi nostaa laukkaa ja kun otin laukan alas, ei se nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kokoamaan sitä ravia. Hetken aikaa koitin saada hevosta liikkeelle siitä wannabe-piaffesta, mutta päätin sitten nostaa laukan, kun touhu alkoi tuntua hieman naurettavalta. Ja sitten vaan pumpattiin.
Ympyrällä pysyttiin ongelmitta ja laukka oli rauhallista, suoranaisen tahdikasta. Ensin se liike oli kyllä sellaista isompaa ja voimakkaampaa, Mariannekin kehui että nyt se laukkaa tosi hyvin. Pian heppa kuitenkin tajusi, että eihän se laukkaaminen nyt enää niin siistiä ole, jolloin vauhti hiipui ja liike pieneni. Sen jälkeen possuponi lähtikin peräti tiputtelemaan raville kesken kaiken!
Takaisin nousi aina pienellä polkaisulla ja muutaman sortumisen jälkeen tajusin ratsastaa sitä laukkaa vähän reilummin eteen, jottei meidän laukka katkeaisi kesken. Muutamia kertoja täräytin ihan reilusti korkoa kylkeen, jolloin sain muutaman hyvän ja aktiivisen laukka-askeleen irti siitä isosta möhköstä.
Ihan vaan peruslaukkaa ympyrällä molempiin suuntiin. Artsi suoritti nätisti, sain sen jopa asettumaan hiukan kun oikein lähdin vaatimaan. Laukassa oli kiva istua ja mä nyt menin siellä koko ajan sillä asenteella, että hevonen ei päätä yhtäkään askelta, se ei ajattele ainuttakaan ajatusta, vaan nyt mennään kuin aivottomat kanat diktaattorinsa käskyn alla. Artsikin sisäisti roolinsa hyvin, suorittaen orjallisesti sitä laukkaympyrää, vaikka se olikin - ah niin kovin tylsää!
Kevenneltiin muutama kierros ravia. Artemis oli edelleen vähän ärsyttävä, kyyläili kaikkea ja tuntui jännittyneeltä. Silti se ajoittain poksahteli taas alaspäin ja rentoutui, kunnes pää pongahti taas ylös kyyläilemään. Hieman epäilin hevosen aivoituksia sen riekkumisen jälkeen, mutta lapasessa pysyttiin, joten kaipa Artsi oli vain kiinnostunut ympäristöstään.. Ihan ilman taka-ajatuksia siis...
Siirryttiin käyntiin ja käveltiin.
Kyllä, kyllä. Mitähän tästä nyt voi sanoa? Artsi kuuli valitukseni ja osoitti olevansa villi ja vapaa, ei mikään setäheppa. Siis menihän se ihan mukavasti. Vähän puksutellen se alku, mutta kuitenkin oikein hyvin ja hommat sujuivat. Sitten tämä pukitteluepisodi nyt oli suunnaton todiste siitä, että minähän jukulauta pysyn kyydissä jopa silloin, kun tuollainen mua korkeampi hevonen päättää vääntää epämääräistä pukkilaukkaa oikein sydämensä kyllyydestä! Ja siis laukka meni sen jälkeen tosi hyvin, ei mitään ongelmaa.
Erittäin mielenkiintoista joka tapauksessa, hah.
Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Poni talliin ja pesuun, hän kun oli jostain kumman syystä aivan hikinen :D
Mariannellahan olikin sitten hauskaa. Ja muilla tuntilaisilla, niillä on ilmeisesti ollut ikävä mun rodeointia (koska ratsastan nykyään niin hyvin, ettei tällaisia satu enää ihan yhtä usein kuin silloin joskus aikoinaan). Porukka tuntui iloitsevan että minä olin heidän sijastaan siellä roikkumassa ja saatiin ihan yhteistuumin miettiä miten muka pysyin kyydissä (luulen että minä olin yllättynein. Kyllähän mä olen joo kerran ollut selässä kun Artsi pukittaa. Mutta siis se pukitti kerran. Paikoillaan. Joo).
Ja Mariannen mukaan tästä päättäväisyydestä pitää nyt ihan ottaa mallia ja se oli niin riemuissaan kun kuulemma ihan tiesi, etten väitä vastaan jos se käskee laukata :D Toki siitä mun epätoivoisesta hidastamisesta se ei niin pitänyt, mutta väliäkös tuolla. (Ei kuulemma voi hanatella puolta kenttää ennen kuin heppa palautuu hallintaan.)
Ihan mukava päivä tosiaan. Tuntee ihan elävänsä, kun miettii kuinka typerään puuhaan sitä aikansa ja rahansa haaskaakaan!
Ja eikun lauantaihin ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti