Mulla oli Kaisa, tunnilla myös Artsi, Vinski, Jack, Pomo ja Elvis, Kaisa oli jo toisella tunnilla. Katselinkin vain tunteja ja pohdiskelin syvällisiä, pelkäsin jo valmiiksi että mahdetaanko hypätä vai ei. Ennen tuntia pääsin sitten nykimään sokeripaloja kentälle, oikein naulat lyötiin arkkuun.
Loistava ratapiirros!
Ei muuta kuin Kaisan selkään ja alkukäyntejä kävelemään.
Huoh. En oikein tiedä. Mä jännitin jo valmiiksi ja olin niin kovin tympääntynyt koko hyppyideasta. Ja vaikka urheasti lupasin olla hyppäämättä enää ikinä, niin tottahan toki mä silti pohdin että josko nyt kuitenkin yrittäisin. Luuserit ei mene ilman jalustimia jos hevonen voi räjähtää, luuserit jättää laukkaamatta jos hevonen vähän pomppii, joten samalla logiikalla luuserit jättää hyppäämättä vain koska pari viimeistä kertaa lähti vähän lapasesta? (Tänään en kyllä pitänyt tästä mun omasta ajatusmallista! Aivan huono ja liian syyllistävä sävy siinä on.)
Olen muutenkin ehkä hiukan antanut myönnytyksiä tälle mun "hyppään ehkä kymmenen vuoden päästä kun osaan ratsastaa"-ajatukselle. Tai siis voinhan mä hypätä ihan pikkuisia esteitä, ravista. Yksittäin. Yhtäkään peräkkäistä estettä en hyppää. Enkä laukasta. Mutta pienin askelin, ehkä mä voin kaikessa surkeudessani kokeilla jotain pientä, muutamaa hyppyä jostain hölkkäravista? Eihän se niin paha voi olla, ei ainakaan mitään mihin mä en pystyisi.
Olen hyvä ylipuhumaan itseni, kuten huomata saattaa. Tai ehkä pikemminkin olen hyvä aina vaatimaan itseltäni kaikkea, sillä en halua häiritä ketään, jonka takia on vaan pakko tehdä. Jos ei ole pää kainalossa ja verta valu litratolkulla, niin ongelmaa ei voi olla, eli toisin sanoen tämä hyppäämättömyyskin on pelkkää turhaa draamailua, jolla ei ole mitään järkipohjaa.
Käveltiin alkukäyntejä, hiukan rytkin heppaa eteenpäin ja pyörittelin voltteja. Kaisa olikin tänään tosi miellyttävä, se asettui helposti ja keveästi, kääntyi ongelmitta ja oli kaikin tavoin toimiva. Pohkeesta ja etenemisestä kyllä piti muistuttaa useampaan otteeseen, mutta kyllä mamma sieltä lopulta ymmärsi lähteä ihan kulkemaankin. Heppa tuntui tutulta ja turvalliselta, helpolta ja mukavalta. Kiva Kaisa, hih!
Siirryttiin kevyt raviin ja lähdettiin tulemaan puomeja. Yllä olevan ratapiirroksen ristikot olivat siis puomeina, joita sitten kipsuteltiin tuollaisella kahdeksikkoreitillä. Tämähän olikin oikein mukavaa, mitä nyt Kaisa kulki kuin etana hellepäivänä. Heppa ei oikein edennyt ja jurnutti menemään epätasaisesti, tahti heitteli reippaasta ihan löysään. Puskin puttea eteenpäin ja koitin saada sen pysymään edes etäisesti tasaisena ja kyllähän sieltä lopulta löytyi edes jonkin sortin eteneminen ilman sitä jatkuvaa lösähtelyä. Puomeille Kaisa jaksoi ajoittain jopa vähän innostua, joten koikkelehdittiin ihan hyvällä fiiliksellä reittiä pitkin.
Vaan mun kouluratsastajan sieluni itki verta niissä lyhyissä jalustimissa, jotka meinasivat pudota jalasta koko ajan. Olen ihan epätoivoinen esteratsastajatar, se touhu oli vaan niin säälittävää!
Mariannelta tuli vaan käskyä nostaa sen hevosen päätä jottei lönköteltäisi pitkinä ja etupainoisina. Kyllä se nokka sieltä taisi vähän noustakin, mutta uskoakseni en ihan kyennyt tekemään niin hyvin kuin olisin halunnut, ihan vaan koska jänskäilin jo valmiiksi tätä hurjaa estehyppäämistä.
Otettiin vielä vähän käyntisiirtymiä tuossa ennen yksiä puomeja. Kaisa oli jälleen mukava ja herkkä, parit ekat siirtymät olivat molempiin suuntiin ihan verrattoman hitaita, mutta pian tamma jaksoi jopa reagoida ja tehtiin nopeita siirtymiä käyntiin varsin ongelmitta. Jäätiin siitä käyntiin ja puomit nousivat ristikoiksi.
Ristikoita. Nimenomaan, ne olivat sellaisia vaahtosammuttimen korkuisia ristikoita, joiden yli pääsisi vaikka käynnissä ja takaperin. Silti se oli kauheaa. Jopa se odottaminen oli hitusen hermoja raastavaa, porukka pisteli niiden yli laukassa ja minä olin siellä järkyttyneenä miettimässä että askeltakaan en laukkaa kyllä halua.
"Mutta mitä jos Kaisa lähtee laukkaan? ..No sitten mä hidastan sen raviin.. Mutta entä jos en saa sitä raviin? ..Otan isomman pidätteen.. Mutta eipä se ole ikinä ennenkään toiminut, vaan ollaan juostu pää viidentenä jalkana ja kaikki kuolee ja esteet keilaantuvat.." ja sitä rataa. Positiiviset ajatukset suorastaan valtasivat mieleni kun pohdin läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.
Silti lähdin suorittamaan tätä hurjaa rataa jopa yllättävän rauhallisessa mielentilassa. Ihan jännittyneenä, mutta ei mua sinäänsä jännittänyt, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ravi oli vetelää, mutta kerrankin se tuntui jopa ihan kelvolliselta vauhdilta. Ihan rauhassa, hitaasti kevennellen ohjasin Kaisan ensimmäiselle ristikolle ja rukoilin jumalilta armahdusta. Putteponi hyppäsi rennonrauhallisesti yli, kyydissä heiluva akka ei yllättäen pudonnut jäykkyyttään alas ja taidettiin ihan pysyä jopa ravissa. Sain ravin hallintaankin, hiukan hitaammaksi ja tahdin johonkin kuosiin (mä kun olin pienessä mielessäni suunnitellut, että jos heppa lähtee yhtään alta, niin en taatusti käännä lähellekään sitä estettä, vaan otan haukut niskaani "kun ei se este ollut siellä päinkään!")
Koska ravi tuntui hyvältä ja mulla oli vielä itseluottamus kasassa, niin minähän ohjasin Kaisan seuraavalle esteelle, joka myöskin ylittyi tyylillä... Ponin puolelta tyylillä, minä taisin taas heilahtaa kaulalle kuin jotain suuriakin esteitä hyppelevä ammattilainen.
Esteen jälkeen heppa siirtyi laukkaan, mutta nyt se oli peräti rauhallista ja hyvää laukkaa. Niin hyvää, että ihan hetken mä mietin, josko sittenkin muuttaisin mieltäni ja laukkaisin seuraavalle esteelle. Yllättäen mieleen palautuivat kaikki ne loistokkaat "juostaan täyttä laukkaa kohti estettä ja roikutaan harjassa"-hypyt, jolloin tulin järkiini ja otin Kaisan takaisin raviin.
Mutta - pieleen se meni silti. Ravissa ei ollut tahtia tai tasapainoa, vaan homma oli kuin kamelilla olisi ratsastastanut. Kun käänsin siitä sille lävistäjälle kohti estettä, lähti se ravi ihan vaan vähän alta. Siis niin vähän, ettei sitä olisi edes huomannut ilman sitä sapelihammasristikkoa, joka silmät kiiluen tuijotti minua.
Se pieni altajuokseminen oli mulle liikaa. Koitin pidättää, mutta se ei vaan mennyt läpi (ja niin, syynä saattoi olla myös se, etten uskaltanut oikeasti pidättää, vaan lähinnä hallusinoin pidättäväni..) Ihan naurettavaa kuinka vahvasti se vaikutti, että hevonen hölkkäsi pikkuisen reippaammin kohti kymmensenttistä ristikkoa. Ei se vaan auttanut, ei vaikka kuinka tajusi olevansa ihan älytön. Siinä vaiheessa kun pidäte ei läpäissyt Kaisan tajuntaa ja kun mä tajusin että juostaan hiukan liian kovaa, niin samalla hetkellä multa vaan katosi kaikki voima. Könähdin etukenoon ja jalat olivat ihan oikeaa spagettia. Varmaan ensikertaa mä oikeasti sain kokea, että tuo kuvaus ei ole edes liioittelua. Mä jäädyin aivan täysin, kaikki voima katosi ja Kaisa kipitteli iloisesti ohi esteen. Siirsin sen käyntiin ja olin jotenkin ihan shokissa.
Selvästi parin kerran peräkkäinen kontrollinmenetys esteitä hypätessä ei ole tehnyt mulle hyvää. Varsinkaan kun molemmilla kerroilla jätettiin siihen epäonnistumiseen, hah.
Sen jälkeen kun me ohitettiin se este, niin mä otin Kaisan käyntiin ja me käveltiin. Käveltiin aika pitkään ja hartaasti. Marianne puhui jotain, mutta jotenkin en sisäistänyt yhtään mitään.
Ja tässä huomaa kuinka paljon mä jännitin ja kuinka syvään pelkotilaan olin itseni saattanut. Mä kävelin, eikä muuten tullut edes mieleen että tietenkin pitäisi täräyttää koni raviin ja tulla se este uudestaan. Ei. Mä vaan kävelin, tärisin ja itkin sisäisesti. Ei puhettakaan tekemisestä, ei vaikka Mariannekin kyseli että käveletkö sä nyt tosiaan tässä välissä. En vaan tajunnut.
Ihan tosissaan. Siis silloin viime keskiviikkona kun Artsi pukitti mun jännityksen takia, niin eihän siinä mennyt sekuntiakaan miettien mitä teen, vaan samantien uusi (pukki)laukka vaan alle. Ei ole vaihtoehtoja, on vaan tehtävä. Se on iskostunut mieleen ja tietää että jos jotain tapahtuu, niin viimeinen asia on jäädä kävelemään. Jos jännitän jotain, niin pakotan itseni tekemään.
Ja silti... Mä vaan kävelin. Vain sen takia, että heppa vähän "juoksi alta" estettä lähestyttäessä. Ihan uskomatonta. Ehkä pitääkin alkaa jo puhua pelosta, sen pelkän estejännityksen sijaan, sillä tämä ei ole normaalia.
Lopulta sitten tajusin mitä Marianne puhuu ja ymmärsin että tosiaan - mun pitäisi ravata ja tulla uudestaan esteelle. Sen teinkin, tärisin siellä ravatessa ja pelkäsin koko ajan että heppa räjähtää koska ratsastaja on jäykkä kuin rautakanki. Estettä lähestyttäessä mä en tiennyt yhtään mitä tehdä, puskin vaan jotain ja Kaisa kiihdytti vauhtia entisestään. Sitten juostiin esteen ohi, minä heitin etukenoon ja hidastin samalla tavalla kuin silloin vuosia sitten. (Etukenoon ja kädet kaulalle = loistotyyli hidastaa!)
Sen jälkeen vaan jatkoin sitä hyperventilointiani. Marianne kysyi että tuleeko tästä mitään vai menenkö pyörimään ympyrälle. Totesin että ympyrälle mieluummin, joten mentiin Kaisan kanssa porttipäätyyn rassaamaan ravia toisten pomppiessa.
Siellä se lähti taas toimimaan. Putte nyt kyttäili ensin kovinkin kiinnostuneena, onhan siellä porttipäässä tunnetusti poninsyöjämonstereita, mutta kun hiukan sitä asettelin sisälle, jäi tämäkin harrastetoiminta lopulta kokonaan pois.
Otin ihan vaan ravia siellä. Ensin keventelin hetken, sitten istuin alas ja hain hyvää fiilistä meille molemmille. Kaisaa töihin ja itseäni rauhoittumaan. Siellä mä uskalsin nostaa sitä päätä kunnolla ylös, istua itse alas ja pyytää ravia eteen. Kaisasta irtosi pätkittäin oikein mageaa ravia, tosin aika nopeasti blondi otti ja väsähti täysin. Onhan se kauhean rankkaa ravailla ympyrällä, aijai!
Jouduttiin muutamaan kertaan taistelemaan siitä kääntymisestä kun Kaisan mielestä olisi ollut ihan jees kaatua sisäpohjetta vasten ja juosta kaverein luokse. Ei se päässyt mihinkään ja lopulta tamma alistui kohtaloonsa yksinäisenä työläisenä. Kokeiltiin parit pysähdykset suoraan ravista. On se niin hienoa nähdä, että mä oikeasti pystyn Kaisan pysäyttämään ravista ja sainpa sen raviinkin lopulta aika suoraan.
Kun heppa alkoi olla jo aivan täysin nuutunut siihen hurjan rankkaan ravailuun, annoin sille ohjaa ja keventelin muutaman kierroksen. Rennosti ja nätisti humma menikin, ehkä vähän venyi pidemmäksi ja malttoi köpötellä rauhaisaa ravia.
Toisten lopettaessa, palattiin me Kaisan kanssa asemiin ja käveltiin loppukäynnit tovereiden seurassa.
Marianne taisi sanoa silloin alkuun että pitäisi mennä samalla flowlla kuin muutenkin on nyt menty. Ja se ei oikein tajua mikä ongelma tässä nyt on, tai pikemminkin miksen minä saa muka pidettyä hevosia hallinnassa esteillä. Se onkin kyllä ihan loistelias kysymys, mutta hei - onko se toisaalta ihme että hevoset tuppaavat lähtemään vähän railakkaammin mun kanssa esteille? Meinaan nyt vaan, että kun yleensähän mä saan kaikki hevoset räjähtämään :D
Eikä edes huonolla tavalla välttämättä. Mutta ihan tälleen faktoina kun miettii, niin sama ongelmahan tässä on koko ajan ollut. Paljon mä olen taistellut sen "hepat säikkyy kaikkea"-ongelman kanssa ja varsinkin nykyään Marianne useammin käskee hidastaa kuin nopeuttaa tahtia. Se on vaan tämä tyylillinen ongelma. Siinä missä tämä yksi tuntilainen taistelee sen kanssa, että hevoset tuppaavat kulkemaan sen kanssa kuin täi tervassa, on mulla sitten päinvastainen "ongelma". Nythän se on aikalailla kurissa sileällä, mitä nyt välillä jotkut Artsit lähtevät liikaa ylös tai jotkut Kaisat vähän räjähtävät pöksyistään. Esteillä se kuitenkin nostaa päätään ja jälleen huomaa, että jokin mun tyylissäni on sellaista, että saan ne kaikki hevoset räjähtämään. Olen liian nopea ja vilkas, jolloin tulee tuollaista ylilyöntiä.
Ei se silti välttämättä ole paha asia. Se vain pitäisi saada kontrolliin, jotta estehyppely olisi jotain muuta kuin sekopäistä kaahaamista.
Mä en nyt tiedä. Siis taas mulla loppui se hyppääminen epäonnistumiseen, eheh.. Hyvä on se, että tällä kertaa ei lähdetty lapasesta vaan homma pysyi ihan järjellisenä. Mutta silti, lopetin siihen että heppa sujahti kahdesti esteen ohi. Ja siis mä en muista koska olen viimeksi ollut noin kauhuissani hevosen selässä. Ehkä silloin kun hyppäsin Nikkiksen kanssa ;)
Muuten Kaisa kyllä meni sujuvasti ja kivasti. Oikein mukavaa. Ja siis ylitettiin me huimat kaksi (2) estettä. Lopetus oli vaan huono. Tosi huono. Superhuono. Saa nähdä tuleeko tästä ikinä enää mitään, vai tätiydynkö esteiden osalta loppuiäkseni.
Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Kaisus pääsi talliin, harjailin sen nopeasti ja lopulta käytiin kokoilemassa hiukan esteitä pois kentältä.
Marianne siinä vähän pohdiskeli että ongelma on vähän omanlainen ja että haluankohan mä edes että sille ongelmalle tehdään jotain. Sen lisäksi se mietti että pitäisikö mut laittaa hyppelemään automaatti-Pomolla. Enkä mä oikein osannut vastata. Toisaalta joo, haluaisin mä siitä eroon, olisi se kiva jos esteilläkin olisi edes jonkunlainen "taso" niiden maahankaivettujen puomien sijaan. Mutta en mä tiedä, en välttämättä ainakaan vielä ole sitä valmis taistelemaan läpi.
Ehkä joskus. Ehkä ei. Ken tietää.
Mä voin ihan hyvin pyöriä ympyrällä vääntämässä harjoitusravia. Huomattavan paljon viihdyttävämpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti