Millainen olen..

Ehkäpä jotkut tietävätkin tämän haasteen: Millainen hevosenomistaja olen? Itse tykkään tästä haasteesta tosi paljon. Ihmiset on rehellisesti ja pitkästi kirjoitelleet millaisia hevosenomistajia ovat. Juuri näiden asioiden takia olen jo pitkään halunnut aiheesta kirjoittaa. Tosin, en ole hevosenomistaja, joten muokkaan haasteen itselleni näin (eikä mua tietenkään tähän edes haastettu :D Heh.)

Millainen olen hevosten kanssa?

Olen hyvin oppimishaluinen ja tavoitteellinen hevosten kanssa. Vaikken olekaan kisaamisesta kiinnostunut, haluan osata kaiken. Olen myös hyvin tarkka.

Kun tallille menen, haluan aina saapua hyvissä ajoin. Jos tunti alkaa seitsemältä en voisi missään nimessä saapua vaikka varttia vaille, puoleltakin on liian myöhään. Mieluiten saavun vähintään tuntia ennen, jotta aikaa on varmasti tarpeeksi. Mitä aikaisemmin sen parempi. Vaikka saavun ajoissa, saattaa silti varustus valua aivan viime tippaan, enkä välttämättä sitä koko tuntia hinkkaa hevosta puhtaaksi. Mutta aikahan ei koskaan ole pahasta.

Yleensä hevosen harjaamisen aloitan 1h - 40min ennen tunnin alkua. Jos tuntia ennen aloitan, teen usein niin että ensin harjaan, pidän taukoa, harjaan ja lopulta varustan. Tietenkin riippuu hevosen harjojen määrästä ja puhtausasteesta. Tykkään harjata hevosen huolella, en voi vetäistä vain satulan paikkaa ja varustaa sitten tyytyväisenä. Vaikkei hevonen aina puhtautta loistaisikaan, haluan joka kohdan vetäistä ainakin yhdellä harjalla. Yleensä harjaan hevosen karsinassa vapaana. Voisihan ne ehkä kiinni laittaa, mutta... Syitä on monia; minusta on mukava huomata että sen karsinaa kiertävän luimukorvan saa pysymään paikoillaan, ajattelen että kivempi hevosen on seistä vapaana, eikä karsinaan hirtettynä, ja koska en osaa solmia sellaisia hienoja vetosolmuja :D En oikein kehtaa sitoa hevosia umpisolmuilla kiinni, se näyttää niin typerältä. Poikkeuksiakin on, käytävällä laitan jos täytyy laittaa, Sakarin sidoin kiinni ja jos hevonen ei millään suostuisi käyttäytymään sitoisin sen kyllä kiinni.

Harjatessani taatusti muistan kaikki turvallisuussäännöt jotka minulle on opetettu. Pompin siellä siis kypärättä, kävelen hevosen kaulan ali, kuljen sieltä takaa. Tietenkin maalaisjärki pelaa sen verran että jos hevonen potkii taukoamatta ärsyyntyneen näköisenä, mietin kahdesti kuljenko sieltä takapuolen kautta.

Kun harjaan, yleinen järjestykseni on kuta kuinkin tämä:
Jos hevosesta lähtee karvaa tai siinä on kovia kohtia, otan ensin kumisuan.

Muussa tapauksessa aloitan jollakin kovan puoleisella harjalla. Sillä harjaan sitten hevosen kaulasta sinne kavioiden rajaan. Olen sitä mieltä että hevonen ei ihan herkästi hajoa, joten harjaan kyllä aivan kaikilla harjoilla selät, jalat, kyljet.. Pää on se ainoa kohta johon valikoin mahdollisimman pehmeän ja mukavan harjan.
Kovalla harjalla harjauksen jälkeen otan yleensä jonkun pehmeämmän harjan, jolla vedän taas ensin kaulasta kavion rajaan. Sen jälkeen sitten pää, joko tällä samalla harjalla, tai jos hevoselta löytyy joku kivempi otan sen. Sitten kaviot. Kavioiden otossa on yksi tärkeä sääntö: joka kavion jälkeen tulee taputtaa. En voi puhdistaa kaviota ja jättää taputtamatta hevosta, se on mennyt niin selkärankaan. Tämän taputtamispakon takia harjaan hevosen vielä jollain harjalla myös kavioiden putsauksen jälkeen, kaulasta kavioiden rajaan.
Tietenkin välillä teen asiat eri järjestyksessä, mutta tämä tuppaa olemaan se normi. Ja jouhia en selvitä, se on niin haasteellista, varsinkin kun ei voi koskaan tietää koska ne on viimeksi selvitetty. En osaa.
Puhdistan harjaa käteen vähän väliä ja tykkään höpistä kaikenlaista harjaillessani. Ja tietenkin aina välillä harjaus keskeytyy silittelytuokioon. Vaikka harjaukseni onkin ehkä jonkun mielestä melko perusteellista, siinä kestää yllättävän vähän aikaa. 20 min harjauksen jälkeen olen jo sormi suussa kun hevonen on ihan puhdas. (ja kyllä, vaikka hevonen olisi ollut tunnilla, harjaan sen silti samaan tapaan. Tosin kaviot jäävät katsomatta. Ja myönnän, jos on kiire tai ei vain huvita, saatan skipata kavioiden puhdistuksen. Pyrin kumminkin ne puhdistamaan.)

Kuitenkin menen tässä harjauksessa vähän hevosen ehdoilla. Jos hevonen on äreä ja näyttää siltä että haluaa olla vain rauhassa, harjaan sen alkuun pikaisesti, lähden ja ennen varustusta harjaan nopeasti. En viitsi kumminkaan olla turhan päiten häiritsemässä jos ei toista kiinnosta, kumminkin siellä on aivan tarpeeksi näitä lääppijöitä.
Varustettaessa hevoset ovat tietenkin edelleen vapaana. Ensin pistän satulan. Pyrin sen pistämään ryppyyttämättä huopaa. Aina ei onnistu, harmi kyllä. Satulasta olen erityisen tarkka. Ensin lasken sen selkään. Sitten eteen ja liu'utus. Eteen ja liu'tus. Vielä ainakin yksi eteen ja liu'utus. Ja ankaraa lavan etsintää käsi kopelolla. Kun viimein satula on oikeassa paikassa (se tutkitaan kummaltakin puolelta) voin kiristää vyön rauhallisesti. Ja vielä viimeinen satulan paikan tarkistus. Suitset pyrin myös laittamaan mahdollisimman hevosystävällisesti. Kiskomatta korvia tai muuta vastaavaa. Aina ensin laitan suitset tyylillä oikea käsi niskahihnassa, vasen käsi kuolaimissa. Jos hevonen nostelee päätään eikä suostu suitsittavaksi otan suitset hienoon nippuun, jolloin ei pää nouse mihinkään (opettelin taktiikan sen jälkeen kun epäonnistuin Sulon suitsituksessa joskus talvella.)
Varustan hevosen mahdollisimman myöhään, en halua että joutuvat seisomaan montaa kymmentä minuuttia varusteet niskassa.

Taluttaessa pyrin olemaan roikkumatta narussa  kiinni ja taluttelen mielellään mahdollisimman löysin ohjin/naruin. Taluttaminen on itse asiassa melko vaikeaa, saada hevonen kulkemaan minun vauhtiani.

Selkään nousu on taiteenlaji. Pyrin aina nousemaan mahdollisimman keveästi selkään. Useimmiten tämä onnistuu, tietenkin joskus on vaikeampaa. Useimmiten loikkaan omin lupineni selkään, mutta joskus kun tuntuu siltä, odottelen vastaanpitäjää. Ratsailla pyrin aina olemaan mahdollisimman rento ja rauhallinen. Jos jännittää teen koko ajan kaikkeni jotta rauhoittuisin. Välillä saatan alkaa jännityksissäni vaikka nyplätä ohjia, mutta olen kouluttanut itseni hyvin, joten huomaan virheliikkeeni ja pystyn kieltämään itseäni. Jännityksestä huolimatta pyrin tekemään kaiken kuten normaalistikin, esimerkiksi alkukäynneissä pyrin antamaan ne pitkät ohjat, ja sitä rataa.
Pelko on kuluttava tunne josta haluan aina mahdollisimman nopeasti eroon. Ja olen sen huomannut että jos vaikka ennen laukkaa pelottaa, niin se kannattaa silti tehdä. Sen jälkeenpä ei enää pelota lainkaan niin paljon. En itse ainakaan nauti jos joudun ratsastamaan pelko kurkussa.

Jos jatketaan tunnelinjalla. Normaalisti saatan olla hyvin äkkipikainen ja voin raivostua silmittömästi aivan mitättömistä asioista, oikeasti. Varmaan sisällä on niin paljon vihaa että se purkautuu välillä naurettavan pienistä syistä.
Olen kuitenkin huomannut että hevosten kanssa vihani pysyy merkillisen hyvin aisoissa. Pysyn melko kauan hyvin rauhallisena. Jos hevonen vaikka näykkäisee karsinassa olen lähinnä yllättynyt, joskus saatan tajuta vaikka kieltää tai työntää päätä pois. Koskaan ei ole ensirefleksinä ollut turpiin veto. Jos toisille opetetaan että lyö hevosta jos se kiskoo kaviota.. Jos hevonen kaviotaan kiskoo, pidän siitä kiinni mahdollisimman kauan, nostan mahdollisimman ylös. Jos jalka kaikesta huolimatta putoaa, nostan sen nopeasti takaisin ylös sen suurempaa raivokohtausta aloittamatta (tietenkin kun nostan jalan olen vihainen, jolloin jalka nousee kivasti ja pysyy ylhäälläkin ;))
Jos ratsailla turhaudun vaikka siihen että hevonen ei käänny. Vanhalla tallillahan reaktio oli se että vedetään sisäohjasta, mikä nyt ei ole missään suhteessa hyvä idea. Nykyään lähinnä koitan ja koitan. Lopulta saatan potkaista ulkopohkeella, näpäyttää raipalla tai johtaa hyvin liioitellusti sisäohjalla, vähän mielialasta ja hevosesta riippuen. Jos hevonen ei toimi niin alkuun olen aivan rauhallinen ja pysyn itseasissa uskomattoman pitkään aivan rauhallisena ja jatkan yritystä. Lopulta saatan turhautua, mutta en ainakaan muista että silti olisin tarpeettomasti alkanut potkimaan tai kiskomaan. Lopulta asia alkaa turhautumisen jälkeen ehkä jopa sujua.
Tietenkin jos hevonen lähtee viemään niin kyllä siinä tilanteessa tulee sitten kiskottua vaikka niin paljon kuin käsistä lähtee. Mutta tosiaan, hevonen lähtee. Tai jos ei liikuta, voin potkaista tai lämästä kunnolla raipalla. En kuitenkaan ole sitä mieltä että narua pyörittelemällä ja rakkaudella toimii hevonen kuin unelma.

(Meinaan tekstillä vain sitä että ihmiset menettävät hermonsa kun jokin ei onnistu, ja sitten saattavat potkia ja kiskoa vuoronperään suutuksissaan. En ole koskaan tehnyt niin vaikka saattaisi kyllä minusta uskoa niin.) Maasta käsin toimii sama logiikka. Jos hevonen lähtee ravaamaan kun talutan sitä, otan kyllä sitten siitä ohjasta/narusta kiinni vaikkei se niin esteettiseltä näyttäisikään. Jos hevonen kuskaa mut syömään niin kyllä lämäsen kaulalle niillä tavaroilla joita mulla on kädessä. Ei päähän, ei päähän koskaan, sitä mieltä olen (paitsi jos hevonen tappoaikeilla päälle tulee.)
Minä haluan olla se joka määrää.
Samoin jos hevonen lähtee, tai tiput, tai jotain. Vaikka tilanteen jälkeen jännittäisi, pyrin olemaan normaalisti, en halua ratsastaa ohjat ylilyhyinä, nykien ohjista tai peläten jatkuvasti.

Ratsailla ollessani olen hyvin tavoitteellinen ja ratsastan lähes aina niin täysillä kuin kykenen. Joskus sorrun hieman laiskottelemaan mutta. Pyrin aina parempaan, mutta osaan sentään joistain asioista olla suht tyytyväinen.
Kun ratsastan en suvaitse hevostelta esimerkiksi seurailua tai muuta typerää. Jaksan taistella vaikka koko tunnin, sillä en halua enää palata siihen possujuna-matkusteluun. Vaikka kyllä se hieman pistää jo turhauttamaan jos koko tunnin joutuu samasta asiasta jankkaamaan ;)
Yritän parhaani. Jotkut asiat ovat hivenen vaikeita, ja jotkut asiat jäävät sitten suorittamatta. Mutta, yritän parhaani, vaikkei sitä aina uskoisikaan.
Olen myös nykyään huomannut että ravi on lempiaskellajini. Syystä että, siitä tulee mieleen työskentely. Kertonee suhtautumisestani ratsastukseen. Nautin suunnattomasti siitä kenttäväännöstä ja siitä kun huomaa kehittyvänsä.
Pitäisi vain alkaa yhä enemmän vaatimaan ja suorittamaan vaikka olisikin vaikeaa (esim Vinski ja ravinostot ovat vaikeita ja jätän ne välistä.)
Haluan olla hyvä ratsastaja. Se on tavoitteeni. Pidän itseäni itseasiassa varsin hyvänä, jopa lahjakkaana. Mutta koskaan ei voi olla liian hyvä. Enkä ole vielä niin hyvä kuin haluaisin olla. Haluan päästä eroon kaikista peloistani, haluan osata ja pystyä.

Istuntani on melko hyvä ja siihen olen ollut aina varsin tyytyväinen, vaikka se korjailua onkin vaatinut. Tällä hetkellä ongelmana ovat jalat, jotka eivät ole kyljen tuntumassa ja kädet jotka eivät ihan aina pysy kulmassaan.
Tapoihini kuuluu ratsastaa loppukäynnit ilman jalustimia ja vain erityistapauksissa ne jäävät jalkoihin.
Tulen myös selästä alas mitä erikoisimmin keinoin. En halua kangistua rutiineihin ja mielelläni kiipeän selkäänkin väärältä puolelta, talutan väärältä puolelta jne. Jätän nämä viimeksi mainitut kyllä usein tekemättä sillä ne aiheuttavat kummastusta kanssaihmisissä :D
Mutta suoruus on tärkeää. Tämän takia olen opetellut kirjoittamaan vasemmalla kädellä yms. Suoruus on tärkeää jos haluaa olla hyvä ratsastaja. Et voi olla hyvä jos olet totaalisen toispuolinen.

Ratsastuksen jälkeen riisun varusteet, jonka jälkeen harjaan hevosen. Yleensä harjaan yhdellä harjalla päästä kavion rajaan, ja kaviotkin pyrin puhdistamaan. Ja sitten tulee hieman hengailtuakin hevosen kanssa.
Vasta hevosen harjauksen jälkeen on varusteiden vuoro. Pesen kuolaimet, ristitän suitset ja laitan ne hienosti paikoilleen.