Äiti oli sitä mieltä ettei ole järkeä mennä tallille. Kun tuulee ja sähköt voi mennä poikki. Ja blaablaa :D Tietenkin mä menen. Ei tällainen pieni syystuuli mua estä.
Pyöräily oli hauskaa. Hidasta useimmiten. Ja mietin että kauaskohan se pyörä lentää jos tuuli ottaa kunnolla kiinni. Ja kerran oli talutettava kun kypäräkin meinasi lentää päästä. Perille päästiin.
Tunnilla oli Sakari ja Pomo, jotka eivät kylläkään taulussa lukeneet. Ja minä menin Roosalla. Kyllä mä sitä toivoinkin, sään takia. Se tuntuu turvallisimmalta. Vaikka kyllä mä millä vaan olisin voinut mennä. Mutta kumminkin.
Katsoin hiukan tuntia ja menin harjaamaan Roosaa. Harjasin hänet niin hyvin ja aloin varustaa.
Varustus oli taas niin hätäistä, vaikka mä aloitin ihan ajoissa. Huoh, en tajua.
Kentälle sitten, ja kauheiden varustesäätöjen jälkeen selkään. Roosa tuntui jotenkin korkealta ja mä liu'uin siellä satulassa ihan merkillisesti. Ja heti alusta asti poni oli varsin pörhäkkänä. Marianne oli vaatettautumassa, joten mua vähän jännitti, Marianne on turvallinen tai jotain.
Ensin kävelin hetken siellä kaukana porttipäästä. Sitten lähdin koko uraa kulkemaan. Koko ajan Roosa oli vähän menossa ja mä koitin pysyä rauhassa. Ekat kierrokset poni käveli tosi kaukana uralta. Sitten kun aloin vähän käskeä sitä sinne uralle, niin se kyllä meni. Mutta.. Välillä oli tosi pelottavaa. Välillä vähän kipiteltiin, välillä seisottiin kyttäämässä ja välissä oikein steppailtiin siinä sivuttain. Hui.
Sain kuitenkin pysyttyä vielä jotenkin rauhallisena, pyörittelin ponia volteille ja sitä rataa. Mariannen palattua jäimme sinne peltopäätyyn pääty-ympyrälle. Roosa rauhoittui, vähän tiesivua väisteli yhä. No, ainakin mulle tuli turvallisempi olo.
Lähdettiin väistelemään jolloin rauhoituin lopullisesti. Väistöt on ihania ;) No, joutuu niihin keskittymään jolloin harvemmin tulee sinkoiluja.
Väistöt jopa sujuivat aika kivasti! Ja mä tajusin. Siis kerrankin väistäminen oli sellaista että mä tajusin mitä teen. Yleensä vaan pidätän jollain, painan jollain ja katson onnistuuko. Nyt mä oikeasti tajusin että mun pitää pidättää tällä, painaa tällä, antaa raippaa nyt. Väistöt meni aika hienosti. Vähän hitaasti varsinkin toiseen suuntaan. Ja piti ajatella etupäätä johtamaan. Mä olin kyllä tyytyväinen, tuntui väistöltä.
Mutta sitten, kesken meidän vaikeamman suunnan väistöharjoitteluja, naps. Valot sammui :D Mä olin heti ihan paniikissa, ei valoja. APUA MITÄ TÄMÄ PONI AJATTELEE! Koitin pysyä rauhassa, koitin kävellä. Mutta se meni siihen että Roosa kulki hiukan reippaasti, mä paniikissa kiskon sitä pysähtymään. Lopulta kun Roosa alkoi pyöriä pienellä ympyrällä miniatyyrisesti keulienkin ehkä, tulin siihen tulokseen että jos tulen kumminkin alas. Ei tästä tule mitään kun mä pelkään itseni ja muiden puolesta. Tulin alas ja taluttelin Roosaa. Vähän se meni kauheaa tuulta pakoon ja talloi mun jalat. En vaan uskaltanut, tämä on myönnettävä. Pelkäsin että jos se lähtee menemään ja on pimeetä ja sitten jos muutkin lähtevät. Varmempi oli tulla alas, kun sieltä se pysyy paremmin hallinnassa. Ja enpä ainakaan ole kiskomassa suusta ja makaamassa kaulalla..
Porttipäähän ajettiin kaksi autoa, mut paiskattiin takaisin selkään (kyllä Marianne kysyi että menenkö talliin. Mua mietitytti. Mutta ei annettu miettimisaikaa sen enempää :D). Marianne talutti ihan hetken, sitten jäätiinkin kävelemään keskiympyrälle. Sitten siirryttiin kevyt raviin. Kauheeta mua pelotti taas. Jo käynnissä Roosa kulki niin reippaasti ja välillä vähän meni. Ei se ehkä pelännyt, tai ei.. Ei se pelännyt kun oikeasti miettii. Mutta sillä oli menohaluja. Ja kun mä olin kauhun kangistama ja valot oli peräisin jostain auton lampuista. Ei paljon naurattanut.
Siirryin kuitenkin raviin. Siellä me mentiin kuin pikajuna halki preerian. Mua jännitti, aina välillä koitin siirtää käyntiin, mutta pidätteet ei juuri mennyt läpi. Tai sen verran ne meni että poni hiljensi hetkeksi. Koitin rauhoittua ja keventää hitaasti, mutta tuntui koko ajan siltä ettei poniin ole mitään kontaktia. Vähän väliä juostiin toiseen päähän kenttään, mun ratsastus oli tosi rumaa, poni juoksi, mä jännitin. Kääk.
Marianne hoki että älä nojaa eteen, kerrankin poni ravaa eteenpäin. Lopulta aloin pikkaisen rauhoittua. Roosa otti joitain laukkasiirtymiäkin siellä. Ja jännityin niistä vaan lisää.
Lopulta sitten Roosa siirtyi laukkaan ja Marianne sanoi että anna sen sitten vaikka laukata jos on niin jännää. Istuin alas (heh, joo olin nojaillut eteen ja kiskonut ohjista ja sitä rataa) ja totesin että helkutti mitä laukkaa. Roosa laukkasi niin nätisti, hallittua ja oikeasti hyvää laukkaa. Ei sellaista juoksua kuin yleensä. Se laukkasi siten puoli ympyrää ja sen jälkeen mä sain itseni koottua ja uskaltauduin vaan keventämään vaikka ratsu vähän juoksikin turhan kovaa. Kun mä lopulta uskalsin ravata ja ottaa vaan rauhassa hidasteita, niin Roosakin jopa rauhoittui ja ravasi välillä oikein hyvin. Vaan oli se työn takana :)
Käveltiin hetki ja lähdettiin ottamaan harjoitusravista siirtymiä. Eli ympyrän avoimilla sivuilla käyntisiirtymät. Kauniisti rakenneltu harmoninen yhteiselomme sortui. Mutta olin mä sentään huomattavasti rauhallisempi kuin aluksi. Välillä nojailin eteen, mutta välillä uskalsin istua vaikka poni vähän ravasikin. Siirtymät venyivät ja välillä juostiin toisessa päässä kenttää. Siis Roosa ei seuraillut, se vaan tunki toiseen päähän kenttää :D En tajua sen ajatuksen juoksua aina. Olin epätoivon partaalla kun siirtymät venyi ja poni vaan kaahasi.
Sitten oli vuorossa laukka. Puoli ympyrää laukkaa, puolikas ravia. Tämä oli myös hirveän hankalaa. Ei mua sen enempää jännittänyt, mutta mulla oli tosi paha olo. (Juu, päätin aloittaa paaston. Koko tunnin oli niin paha olo, eikä se ainakaan auta siinä mun eteen nojailussa.)
Roosa tunki taas sisäpohjetta vasten, luikuroi jossain toisessa päässä kenttää ja ravasi kun en halunnut. Lopulta sain laukan nostettua hetkellisen tappelun jälkeen. Laukkasimme hyvin epähallitusti toiseen päähän kenttään. Mutta helkutti soikoon ainakin nousi vaikka poni koittikin seurata! Tai oikeastaan se seurasi ja tunki pohjetta vastaan.
Sitten suunta vaihtui. Ongelmat jatkuivat. Lopulta nostin laukan sieltä kentän pimeästä päästä. Roosa laukkasi hyvin reippaasti, Pomokin lähti menemään ja mä heiluin ja huojuin siellä hullun tavalla. Tjaa-a.
Lähtöjä tuli tunnin aikana aika paljon. Kerrankin Roosa lähti laukkaan, mä nojaan eteen. Ja poni vetää päänsä alas :D Ajattelin vaan että kun en mä nyt oikeasti saa pudota. Marianne käski nostaa pään ylös, mikä oli varsin vaikeaa kun itsekin makaan lähes kaulalla. Kyllä mä kyydissä pysyin.
Lopulta loppuravit. Jotka oli alkuun tosi jännät kun poni menee. Heti kun jaksoin rauhoittua ja keventää huolimatta huimasta vauhdista, Roosakin rauhottui. Helppo sanoa, mutta kun siellä selässä kykkii etukenossa pimeää ja tuulta peläten niin tämä on aika paljon vaadittu ;) Pitäisi vaan luottaa siihen ettei Roosa mitään tee. Roosa on kiltti. Ja vaikka se lähtisikin menemään.. Ei sieltä tipu niin helposti.
Sitten loppukäynnit. Vaikeaa vaikeaa. Marianne sanoi että olisi pitänyt pistää vaikka vauhtia lisää. Niin, mutta :D Kun en halunnut juosta muita säikytellen ja kun mulla oli niin paha olo. Hyh.
Alas selästä, poni talliin. Se juoksi, jyräili mua. Mä olin jopa vihainen. Ohoh, se on harvinaista, olin kyllä lähes koko ajan vihainen kaikkeen.
Poni pois. Se oli niin söpö taas siellä karsinassa.
Mun tiistaikorttikin loppui, joten kohta saa uuden.
Tämä tunti oli monella tapaa erittäin huono.
Mun ratsastus oli kamalaa käsillä vääntämistä. Jännitin järkyttävästi ja etukeno oli sen mukainen. En uskaltanut yhtään tehdä mitään. Annoin Roosan pahimpina tuulenpuuskina hiukan oikoa. (Välillä kyllä muullonkin..) Poni juoksi koko ajan alta eikä vahingossakaan kulkenut avuilla. Välillä tuli lähtöjä. Laukassa pompin älyttömästi ja se oli taas niin vaikeeta. Poni pomppi ihan väärässä päässä.
Mutta toisaalta, on pari asiaa joihin olen tyytyväinen :D
Väistöt oli varsin kivoja. Varsinkin kun kerrankin tajusin mitä teen. Oli kiva kun Roosa rauhoittui pikkaisen niinä parina kertana. Laukka nousi.
Ja se laukkalähdön laukka oli niin upeaa. Vau, oikeasti. Vaikka se olikin lähtö.
Ja. Myönnän että tämän olisi voinut hoitaa miljoona kertaa paremmin.
Mutta toisaalta olen tyytyväinen siihen että uskaltauduin taas tekemään. Uskalsin pimeässäkin tehdä kaiken (okei, täydessä pimeydessä en uskaltanut olla selässä :D) vaikkakin se oli kamalan näköistä.
Uskalsin mennä itsekseni siinä ja lopulta sain rauhoituttuakin vähän.
Olen siihen tyytyväinen. Että mä uskalsin taas. Se on paljon, heh.
Tästä ei voi päästä kuin ylöspäin. Ja eka kerta kun ratsastin (edes hetken) pilkko pimeässä. Siistiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti