Laukkaaminen on kovin hankalaa. Ärsyttävää. Välillä sitä katsoo muita, miksi ne osaa laukata mutta mä en saa siitä tulemaan mitään. Ei se kuitenkaan ole häirinnyt, ennen kuin tänään kun meni hermot omaan osaamattomuuteen.
Käynti ja ravi sujuu. Totta kai on hetkiä jolloin ei suju, mutta pohjimmiltaan kyllä, käynti ja ravi sujuu. Niin kevyt kuin harjoituskin. Käynnissä ja ravissa löytyy hetkittäisiä pyöreytymisiä (olisin halunnut kirjottaa pyörtymisiä :) ) niissä mä osaan istua, heppa kääntyy ja tahtia voi muuttaa. Näin periaatteessa ainakin.
Mutta laukka. Ei. Mikään ei onnistu. Huokauksien kurjuus. Siis.. Laukka nousee, saan laukan takasin (ainakin poneilla, jos osaan yhtään istua ravissa) ja osaan jopa istua (ainakin suoralla ja jos oikein yritän)
Ja joo, olenhan mä ollut ihan tyytyväinen tuohonkin. Nyt mä vaan tajusin kuinka typerää sekin on. Miltä sekin nyt kuulostaa jos ravi menisi siten, että heppa menee mitä tahtia se haluaa, mihin se haluaa ja tottelee mua jos sitä joskus sattuu huvittamaan? Että se ravista siirtyilisi käyntiin ja saisin taistella itseni kanssa että saisin sen ravin takaisin. Johan tuo kuulostaa yksinkertaisesti säälittävältä.
Miksi se sitten muka laukassa riittäisi? Osaanko mä muka millään tasolla laukata jos se laukka nousee, mutta itse askellaji on sitä että hevonen päättää suunnan ja vauhdin, ja ehkä kerran kymmenestä kerrasta saan tehtyä jonkun ympyrän tai siirryttyä raviin silloin kun haluan.
Mua oikeastaan melkein masentaa. Miten se laukka voikin olla noin alkeistasolla, ainakin jos vertaa muihin askellajeihin? Miten on mahdollista että se laukka on noin paljon huonompaa!?
Toisaalta voisi miettiä että ehkei tätäkään olisi tarvinnut keksiä. Tai sitten toivotaan että tänään on vain huono päivä. Johan alkaa masennuskaudet taas jos koitan saada sen laukan onnistumaan..
Huoh. Mä en oikein näe mahdollisena sitä että saisin laukan toimimaan. Se on liian vaikeaa. Laukkaa mennään niin paljon vähemmän muihin askellajeihin verrattuna.
Nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa. Joko nostan vaatimustasoa ja opettelen laukkaamaan (=olen loppuelämäni turhautunut kun en osaa laukata) tai jatkan tähän tapaan, unohdan vertailun käyntiin ja raviin ja iloitsen siitä että laukka nousi ja että osasin istua.
Aiheeseen liittymätön kuva. Hyvä esimerkki, minä en osaa istua, heppa menee ihan mitä vauhtia sitä huvittaa ja ihan siihen suuntaan mihin nenä kullonkin sattuu sojottamaan. Jeah
Tänään siis tallille ja taulua lukemaan. Tiedättekö millainen yllätys se oli kun mulla oli Jack. Olin täysin varma etten sillä menisi, en sen viime kertaisen jälkeen. Ajattelin ettei Marianne kestä katsoa sitä räpellystä enää, ja muutenkin. Yleensä nuo tuppaa vaihtumaan tuollaisten sattumien jälkeen. (Plus se, että mä en ollut yhtään varma haluanko mennä Jackillä.. Logiikkani on loogista, mutta jotenkin ajattelin että ihan mikä tahansa muu, jotta saan sen järkytyksen pois, voisin sitten mennä Jackillä rauhoittuneena)
Tunnilla olivat myös Sakari, Kaisa, Kitty, Roosa ja Elvis ja Jackie oli vain mun kanssani.
Katselin tunteja ja palelin. Hain jotain liinaa ja epäilin jatkuvasti etten voi mennä Jackillä. Kävin suuria taisteluita mielessäni, välillä olin tyytyväinen hevosvalintaan sillä tuskin se nyt tänään lähtisi niin lapasesta kuin silloin mutta sitten taas välillä keksin etten ikimaailmassa edes uskalla mennä lehmänkirjavalla koska kuolen sinne kuitenkin.
Lopulta lähdin kuitenkin hakemaan hevosta tarhasta. Olin suuri hevoskuiskaaja, Jack käveli mua vastaan sinne portille ;) Olin niin otettu ja heti paljon paremmalla mielellä. Tosin mieliala laski heti kun Jack käveli kannoille ja kipitteli turhankin ripeästi talliin tuulta kyttäillen.
Harjasin herrahevosen pitkän kaavan mukaan ja koitin saada siitä oikein edustavan. Heppa käyttäytyi harvinaisen asiallisesti ja oli vallan mukava. Varustin sen ja sitten käpsyteltiin kentälle (ekaa kertaa koko matka jopa kävellen, ilman niitä muutamia parin metrin "kävelen kuin etana" kohtauksia!)
Poni kentälle ja odottelin Mariannea. Mua jännitti vaan, todella paljon. Kai se oli oletettavaa. Keskiviikko oli niin kamalaa, heh. Vaikka mä sainkin niiden laukkojen jälkeen ravattua ja heppa oli ihan rauhallinen niin kuitenkin sinne jäi päällimäiseksi ajatukseksi se että Jack juoksee ympäri kenttää kuin tuulispää ja minä pelkään kuolemaa.
Kiipesin kyytiin, käskettiin rauhoittua. Se toki oli päällimmäisenä mielessäkin, ei vaan toimi tuo rauhoittuminen ihan niinkuin nappia painamalla. Yritin kuitenkin parhaani, koitin olla jännittämättä. Tiedä häntä miten onnistuin, jossain vaiheessa ainakin honasin että olen koko alkutunnin ratsastanut kädet lukittuina ja ihan jännittyneinä, että..
Lähdettiin tosiaan kävelemään alkukäyntejä. Mua vähän jännitti ja Jackin oli erittäin reipas. Koitin vähän rauhoitella ponin menohaluja ja lopulta se malttoi kävellä ihan nätisti. Ja arvatkaapa mitä erittäin outoa tapahtui: Jack meni ihan suorilta sinne pelottavaan porttipäähän. Se käpytteli niin pitkälle kuin pääsi eikä oikein edes tuijotellut mitään. Lähes pudotin leukani lattiaan, vielä kun mäkin jännitin. Fiksu Jackie.
Tehtiin paljon voltteja ja ympyröitä. Koitin vähän asettaakin, mutten onnistunut siinä yhtään. No, tehtiinpä edes voltteja. Todella positiivista..
Mariannen palattua siirryttiin raviin. Kevyt ravihan alkoi ihan kamalasti! Jee!
Jack päätti että jippii, nyt oikasen porttipään viidellä metrillä. Sitten se vähän myös kiihdytti askeltaan. Ja mitä tekee tämä zeniläisyyden oppimestari: jännittyy jokaista soluaan myöten, keventelee vähintään halvaantuneena ja vääntelee jotain volttiakin menemään. Jäin vähän ympyrälle pyörimään, mutta heti kun jatkettiin uraa ja koitettiin päästä portille niin sama homma, heppa kiihdyttää ja oikoo, enkä mä vaan voinut tehdä sille mitään. Se oli lähes surullista. Pyysin Mariannen säätelemään jalustimia ja samalla tuo totesi että mun pitää ottaa ohja käteen ja ratsastaa koko ajan jotten jättäisi hevosta yksin. Tuumasta toimeen, keräsin ohjan käteen ja kerrankin keskityin oikeasti pitämään myös nyrkit kiinni (ja keräsin ohjaa joka toinen minuutti takasin käteen kun ne valuivat vaan koko ajan) Mä tein paljon paljon pidätteitä ulko-ohjalta, käänsin volteille ja koitin asettaa enemmän kuin aiemmin. Volteilla hidastin hevosta niin paljon kuin pystyin ja keskityin rauhalliseen kevennykseen. Ja siinä vaiheessa kun se oikeasti alkoi sujua. Kuinka hieno tunne se olikaan.
Mä sain Jackin rauhalliseksi. Mä sain Jackin oikeastaan lopulta jopa hitaaksi, sitä olisi saanut ratsastaa eteenpäin. Se jännittyi välillä, yleensä siellä portilla. Alkutunnista se pääsi kipittämään, mutta lopulta se vain jännittyi ja rauhottui heti kun pidättelin vähän. Me pystyttiin tekemään täydellisen hitaita ja rentoja voltteja siellä porttipäässä. Se oli aika wau. Poni melkeinpä pyöristyi jopa edestä, mikä oli kanssa aika wau. Se oli kovin hieno.
Siis joo, mentiin aivan alitemmossa kosken uskaltanut ratsastaa eteenpäin kun pointtina oli kerran mennä rauhassa. Samaten kääntäminen oli jokseenkin hankalaa, Jack kääntyi kauhean löysästi ja valui valumistaan aina ulos. Että vähän terävämpi sen olisi pitänyt olla. Mä olin kuitenkin niin iloinen jo siitä että saatiin lehmästä kaiveltua rauhallisuus ja rentous, joten eipä siinä paljon kerinnyt moisia surra. Varsinkin kun munkin jännitys pääsi vähän pikku hiljaa poistumaan kun Jackin oli rento.
Jonkin ajan jälkeen otettiin omaan tahtiin vähän käyntiin siirtymiä, valmisteltiin tuleva harjoitusravi. Jack oli niin kovin kiva. Pystyin istumaan mukavan rentoon raviin ja siirtymä löytyi hienosti. Se vaan oli hivenen mielenkiintoista. Ensin siirryttiin käyntiin istunnalla, lopulta Jack vain kipitti monta metriä ohi pidätteiden ennen kuin se siirtyi käyntiin. Mielenkiintoista. Raviin siirtymät sentään paranivat loppua kohden, alun löysistä matoiluista kovinkin ripeisiin ja aktiivisiin siirtymiin. Mäkin pääsin täysin yli siitä jännityksestä siinä vaiheessa kun uskaltauduin tekemään siirtymiä myös porttipäässä. Kun Jack pysyi siinäkin rentona, niin minäkin aloin jo rauhoittua (kauhukuvat olivat sitä luokkaa että kun annat porttipäässä pohjetta niin löydät itsesi toisesta päästä kenttää)
Otettiin muutama kierros harjoitusravia ja parit siirtymät. Jackie oli kiva, alkuun se lähti vähän kipsuttelemaan mutta rentoutui takaisin ja pysyi mukavassa ravissa, joka saattoi oikeastaan jopa edetä vähän paremmin kuin kevyt ravi. Tehtiin hieman voltteja ja niitä siirtymiä, jotka tosiaan olivat alaspäin kovinkin hitaita mutta takaisin raviin siirtymät onnistuivat kohtuu nätisti. Mulla kramppasi lihaksisto ja istumiseni oli vähän sellaista pompahtavaa, mutta kai se siitä. Sitten käveltiinkin hetki ennen kuin jatkettiin.
Seuraavaksi tehtiin harjoitusravissa toisella pitkällä sivulla loiva kolmikaarinen kiemuraura, sen jälkeen lyhyellä sivulla voltti ja toinen pitkä sivu laukassa.
Ravi oli vähän kipittävää. Sain ensin kuitenkin istuttua, pian oli vaan luovuttava toivosta ja kevennettävä ravit. Niin pysyttiin edes vähän paremmin hallinnassa, eikä Jack kipitellyt niin pahasti. Voltit olivat älyttömän suuria, eivätkä muistuttaneet voltteja vaikka olisi miten katsonut. Loiva kolmikaarinen tehtiinkin vaan kerran kun loppuaika lagailtiin vaan siinä voltilla.
Ja joo, sellaset kolme laukannostoakin taisin saada esitettyä.. Joista yksi nostettiin jopa siitä ravista kuten piti, sitten oli todettava ettei siitä tule mitään kun Jack vain juoksi ja mä en uskaltanut nostaa siitä (enkä saanut raviakaan hiljasemmaksi)
Ja mitäkö se laukka sitten oli. Kyllä se nousi ja minä istuin. Sitähän se aina on. Pelkkiä vääriä laukkoja sieltä tuli, Jack laukkasi ihan pois alta ja siirtymä raviinkin tuli jossain aivan muualla kuin missä sen piti tulla. Että jee. Kaisakin potkaisi meitä ja Jack-raukka oli kovin järkyttynyt. Se laukkasi karkuun, mutta rauhottui kun taputtelin häntä.
Toiseen suuntaan meni ihan just yhtä hyvin. Tähänkin suuntaan onnistuin taiteilemaan vääriä laukkoja (olen siis niin hyvä) ja sen väärän laukan korjauskin meni ihan pelleilyksi. Lopulta se korjaantui, laukattiin, Marianne houraili että kaks metriä mentiin hallitusti. Tehtiin joku ympyräkin (käytännössä se oli kulma tohon, piruetti tuohon ja sen jälkeen lähes muita päin kun mun ohjassa roikkuminen ei toiminutkaan) Sitten pitikin tehdä siirtymä raviin. En tiedä mitä siitä muka tuli, mutta kävi kuitenkin niin että Jack kääntyi, minä pudotin jalustimet ja heppa laukkasi kovaa. Ja mä makasin kaulalla, harjassa roikkuen. Vedeltiin railakasta laukkaa suunnilleen puolitoista kierrosta ympäri kenttää. Se oli kamalaa.
Toisaalta kai mä nyt tiesin että ei Jack lähtenyt käsistä. Se vaan laukkasi kovaa koska ratsastaja pelleili. Mä en silti uskaltanut nousta ja hiljentää. Se meni kovin kovaa, mulla ei ollut jalustimia ja mielessä vilisti keskiviikkoinen itsemurhaisku. Niinpä mä vaan roikuin harjassa, jonkun verran pruuasin hepalle, taputtelin sitä, mutta lopultahan se hiljensi vasta kun uskalsin pikkasen nousta ja nykästä ohjasta. Jack siirtyi oikein nätisti siihen raviin ja käyntiinkin. Siinä vaiheessa myös iski suunnaton turhautuminen tän laukan suhteen. Mitä tostakin tulee. Mä en voinut kun roikkua harjassa. Ympyrät olivat täysin ala-arvoisia. Hetkeäkään se hevonen ei laukannut sillä tavalla kun halusin, vaan koko ajan se pisteli menemään just niinkuin se parhaaksi näki. Ja siihen vielä ne väärät laukat. Suunnaton turhautuminen. Joka toki johtui lähinnä tuosta sekopäisestä laukkailusta, se vaan muistutti liikaa siitä keskiviikon kauheudesta.
... Tekstikin on aika masentunutta vai :) Ei oikein jaksa ajatella oikein mitään positiivisesti, vaikka alkutunnista olikin ihan hyvät fiilikset. Voikin vituttaa niin suunnattomasti tuo laukka ja sen vaikeus. Puff..
Kävelin vähän, Marianne selitteli että miksei muka laukka sujuisi ja kyllä se muka onnistuikin. Huoh. Samaten tuli taas tämä "sulla on niin niinku paras istunta kaikista" Mä en ymmärrä sitä. Mä en edelleenkään näe mitä niin hyvää mun kökötyksessä ja kädet ojossa ratsastuksessa on.
Otin toki vielä yhden laukan, kosken tosiaankaan jätä laukkoja siihen että juostaan kuin laukkakisoissa ympäri kenttää. Laukka oli hyvä. No ei kai, heppa laukkasi taas poissa alta, oikoi kulmaa, ei noussut ekalla pyynnöllä ja raviin siirtymisessäkin meni noin 40 metriä ja toikin matka mentiin keskellä kenttää eikä uralla kuten tarkoitus oli.
Otettiin sitten loppukäynnit.
Keskusteltiin lähinnä laukkaamisesta ja siitä miten se ei muka mene huonosti ja se ei voi olla vaikeeta ja ettei laukkaa saa kammota ja se on ihan samanlainen askellaji kuin nuo muutkin. Vaan ei ole. Mikään ei ole totta. Inhottava laukka. Vihaan sitä. Jos mä vaikka taas lopetan laukkaamisen ihan vaan sen takia ettei se koskaan tule edes onnistumaan. (joo, vedän tän nyt ihan överiksi, kheh)
Rehellisesti sanottuna on se laukkakin pakko saada toimimaan. Pakko kai sen on ihan yhtä lailla toimia kuin noiden muidenkin. Suoraan sanottuna en kuitenkaan tiedä tuleeko siitä ikinä mitään tällä tavalla. Tarttis oikeasti laukata, paljon. Eri tavoin. Pitäisi laukata ympyrää, jotta joutuis hidastamaan ja opettelemaan istumista kaarevalla uralle. Pitäisi tehdä laukassa jotain määrättyjä reittejä, vaikka vaan keskiympyrää, mutta niin että se on määrätty, ettei siitä voi vaan huidella ohi. Pitäisi nostaa laukka pisteestä a ja lopettaa pisteeseen b, ilman mitään joustoja. Pitäisi keskittyä siihen millainen tahti siinä laukassa on, tehdä hidastuksia ja nopeutuksia. Näin niinkuin periaatteessa. Mä en saa tosta laukasta kyllä yhtään tän parempaa jos laukataan vaan pitkä sivu. Mä en osaa tehdä mitään itse jolloin ollaan koko ajan siinä tilanteessa että ensin kaivellaan joku laukantapanen esiin, sit mennään mahdollisimman epätasapainosesti ja epätahdikkaasti sitä kamelilaukkaa, jonka hidastaminen raviin kestää sitten puoli minuuttia liian kauan. Sillon kun voi ympyröitä tehdä niin suurimmaksi osaksi käy niin etten tee niitä (koskei oo tilaa tai ku ei onnistu) ja jos mä joskus teen ympyrän niin käännän pelkällä sisäohjalla, meinaan pudota kyydistä kun en istu ja hevonenkin vetelee just millasta laukkaa nyt sattuukaan sillä hetkellä menemään.
Että tälleen. Harvinaisen masentavaa. Tosin jos nyt haetaan jotain positiivista niin ehkä, vain ehkä, tästä eteenpäin mä saatan jopa ymmärtää mitä mun pitäisi siihen laukkaan hakea. Nyt mä ainakin tiedän ettei tuo laukka ole mitenkään riittävä. (tai kai mä olen sen ennenkin tiennyt, mutta nyt tajusin) Ehkä mä nyt voin alkaa etsimään ja hakemaan sitä parempaa laukkaa.
..Tai sitten se vaan kariutuu siihen ettei se onnistu. Ken tietää. Ehkä mä vaan unohdan tän ja sopeudun siihen tosiasiaan että kouluradoille sopivaa laukkaa ei tuu löytymään ikimaailmassa.
Tähän tuntiin olin kuitenkin ihan tyytyväinen. Sain Jackin rauhottumaan ja rentoutumaan. Laukat meni ihan hyvin, vanhoilla mittapuilla ainakin. Vähän hidas hevonen oli, mutta se nyt johtuu siitä etten edes yrittänyt tehdä sille mitään.
Mutta harvinaisen negatiiviset fibat tästä kuitenkin jäi. Ihan tästä masentelusta johtuen. Että olihan se hyvä, mutta mä en osaa laukata, joten se pilasi kaiken.
Käveltiin, keskelle, heppa talliin. Harjailin sen nopeasti, se oli oikein söpö. Kirjotin kortin ja kotiin.
Mitäpä tässä voisi vielä sanoa. Jälleen epäilen etten Jackillä huomenna mene. Ei se haittaisi. Jack on kiva, ja sujui kivasti. Tässä on nyt vaan se, että mulla on tällä hetkellä sellanen pieni epäluottamus hevosta kohtaan. Ihan pieni, mutta on kuitenkin. Luulen että jokin toinen poni voisi auttaa, saisi taas itseluottamusta niin ehkä tuo Jackiekään ei olisi niin kovin jänskä.
Ja jos nyt mietitään millä mä haluaisin mennä... Keltasilla poneilla :D Molemmilla. Heh. Joo, ei sillä kuitenkaan ole väliä. Voin mä sillä Jackilläkin mennä, tuskin mua se nyt jännittää (mutta koskaan ei tiedä)
Ei niin väliä. Mutta toivoisin hermolomaa. Ja hyvää laukkaa, ehh
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti