Ain laulain työtäs tee

Tänään mulla oli Vinski, tunnilla myös Nikkis, Elvis, Pomo ja Evita. Vinski jatkoi vielä seuraavalle tunnille.

Mä harjailin ponin kauniiksi, hänestäkin lähti karvaa jo varsin kivasti. Vinskin mielestä vaan se raappaaminen oli niin kamalan mälsää ja hän olisi huomattavan paljon mieluummin villi poni, ilman harjaushuolia. Heitin ukkelin varusteisiin ja sitten valuttiin kentälle kroolaamaan.

Lievästi sanottuna vaivalloista, kenttä oli kuin valtameri ja satulaan kiipeäminenkin tuntui valtavalta ponnistukselta. Lopulta onnistuin keräämään itseni ylös ja pääsimme kävelemään.

Vaikka tänäänkin satoi lunta räntää, niin onneksi ei ihan näin paljon. Kuvat eivät siis ole autenttisia.

Lähdettiin kävelemään, kaikki sujui vielä ihan normaalisti. Mä pistin valkoista liikkeelle ja pidin sen vähän poissa uralta. Hieman taisi tuo kentän märkyys ahdistaa hevosen mielenrauhaa, mutta kiltisti hän taapersi menemään.

Pian jäimme kuitenkin omille volteille, minä jäin ihan rauhaan toiseen päähän kenttää. Aloitimme kävelemällä sillä voltilla, ei mitään muuta. Reitti kuntoon, tahti ja heppa suoraksi. Joo-o, onnistuuhan se. Vesilutakot teilasivat välillä meidän pyöreää tietämme, mutta muuten Vinski asteli eteenpäin varsin aktiivisesti, pysyi raiteilla ja homma tuntui ihan hyvältä.

Lähdettiin tekemään takapäänväistätyksiä, ympyrältä takapäätä ulos. Mitenkään en näitä jännittänyt tai muutenkaan kauhistellut, oletin toki että onnistumme jollain tavalla. Niinhän tässä ollaan jo monta kuukautta onnistuttu. Kuinkas sitten kävikään? Nii-in. Siis se alku tuntui vielä ihan normaalilta. Mä hidastin, keskityin oikein siihen ja koitin pitää ulko-ohjan tuntumalla. Sitten siirsin kunnolla sisäpohjetta taakse ja lähdin väistättämään. Alusta alkaen tuli sellaista kevyttä onnistumista - pientä väistöä, hieman karattiin reitiltä kun kääntäminen ja väistäminen samaan aikaan oli hankalaa. Joskus tuntui ettei väistättävä pohje saanut mitään aikaan, mutta oli paha sanoa johtuiko se siitä, etten vain tuntenut väistöä ympyräreitillä.

Mutta sitten kun suoristin siitä ja ajatuksena oli kävellä hetki suorana, antaa hevosen rentoutua väistön välissä.. Siis mä yritin vain kääntää sille voltille, en mitään muuta. Mitä tekee Vinski? Sulkutaivutusta...

Hämmentävää. Mä yritin kääntää voltille ja mielestäni tein sen aivan samalla tavalla kuin jokaisena kertana näiden kuukausien aikana. Se hevonen ei silti vaan kääntynyt, ei. Se vain jyräsi suoraan eteenpäin, oikein siistiä sulkutaivutusta veivaten. Ei siinä alkuun vielä mitään, ei se mitään vaikka joka kerta se voltille kääntyminen kariutui kun heppa lähti taivuttelemaan. Sainhan mä silti aina välillä tehtyä voltin ja koitettua sitä takapäänväistöä, joka jatkoi samaa "silloin tällöin onnistuu"-linjaa. Tulipa sieltä pari oikeinkin hyvää pätkää, joilla pysyttiin voltilla ja Vinski väisti siististi! (Suurin ongelma taisi olla se, että unohdin aina asettaa ja sitten hevonen vain väisti ulospäin. Hups.)

Mutta ne sulkutaivutukset vaan pysyivät. Me käveltiin aina jonnekin puoleen väliin kenttää (eli kevyet 40 metriä sulkua) ennen kuin lopulta sain jollain ihmeellä sen hevosen käännettyä ja suoristettua. En todella tiedä mitä minä muka tein. Siis yritin joka kerta suoristaa, ottaa sen ulko-ohjan käteen, kääntää ulkopohkeella, pitää sen edessä.. Silti se humma vaan toi takapäätä sisälle, ihan silleen "lallalallaaa, mää teen nyt tätä!"

Eipä siinä mitään, oletin asian johtuvan nyt vain siitä että Vinskillä jäi väistöt päälle. Vaan kun siirryttiin raviin, niin kaikki lähti menemään vieläkin enemmän päin hanuria. 

Jatkettiin siis uraa pitkin, kevyttä ravia. Ja se touhu oli ihan järkyttävää - hevonen valui uralle, se ei kääntynyt, se nyhjäsi aitoja pitkin. Mä koitin ja tein kaikkeni, hain sitä samaa tekemisen meininkiä jota tässä on ollut, mutta ei. Vinski vain kaahaili uraa pitkin, minä en saanut mitään aikaiseksi. Mun keventelykin oli ihan kauheaa, en meinannut millään pysyä hepan matkassa mukana. 

Hevonen oli ihan out of control. Se meni siellä oman mielensä mukaan, vähän silleen aivot narikkaan meiningillä. Mäkin aloitin omat maneerini, kuten "hyppää jalustimille ja makaa kaulalla kun pysäytät", koska yksinkertaisesti se touhu alkoi taas pitkästä aikaa tuntua siltä, että valkea proomu tekee mitä huvittaa, samalla kun täti kiikkuu kyydissä maisemia katsomassa. Mä olen jo monta tuntia kyennyt aika hyvin istumaan ja pitämään pakkani kasassa, koska on tuntunut siltä että minä hallitsen hevosta, ei toisinpäin. Selvästi tuo kuuluu joihinkin jännitysrituaaleihin, hmm.

Mua alkoi tuskastuttaa. Se homma meni aivan surkeasti. Mä en saanut sitä kääntymään, heppa vaan toi takapäätä sisälle tai juoksi toisten perässä. Se kaahasi alta ja kaikki oli aivan pelleilyä. Se oli ihan samanlaista kuin jokunen kuukausi sitten. Enkä mä edes tiedä mikä tässä nyt muka muuttui. Ainoa ero muutaman kuukauden takaiseen on se, että tällä kertaa mä selvästi tunsin kun Vinski väänsi sitä sulkutaivutusta, aiemmin mä en ole huomannut asiaa.

Huoh. Säälittävää. Mä en tiedä mikä tässä nyt oli, mä en tiedä mitä tein muka eri tavalla. Yritän jollain tavalla toivoa, että syynä olisi oikeasti ollut kentän kunto tai jotain, mutta sekin taitaa olla varsin kaukaa haettua. Ehkä se vaan oli sitten tässä, se "osaan ratsastaa Vinskillä"-kausi. Mä en todella tiedä mikä muka muuttui, voisin väittää ettei mikään. Tosin silloin kun heppa alkoi toimia, niin ei silloinkaan kyllä mikään muuttunut, että niin.

Ravi oli hirveää. Sain mä pari ympyrää väännettyä ja joskus sain pidettyä herran poissa uralta. Koko loppuaika juostiin päin tiiliseinää ja kiipeiltiin jäätyneissä hiekkakasoissa katkomassa koipiamme. Jippii.

Ihan lopussa mulla oli hetken ajan kohtuu hyvä fiilis. Tuntui että jotenkin voisi kuvitella hevosen tulleen avuille, mutta ehkä sekin oli pelkkää toiveajattelua.

Käyntiin ja alettiin tehdä avotaivutuksia (miksi ei sulkutaivutuksia, ne ainakin olisivat sujuneet, heh). Pitkillä sivuilla avontapaisia, ensin voltti jolla asetettiin ja sitten suoralla sitä etuosaa sisälle päin.

Meinasin jo jättää yrittämättä kun mistään ei tullut mitään. Kokeilin silti, koska miksipä ei. Volteille Vinski kääntyi yllättäen jopa oikein hyvin ja sain sen vähän asettumaan. Ja siis joo, saatiin jokunen oikein onnistunutkin avontapainen, osa sitten meni vähän säheltämiseksi. Silti ihan kivoja.

Vaan kun sitten homma karkasi taas lapasesta ja yllättäen se hevonen ei taaskaan kääntynyt. Se lähti vääntämään niitä sulkuja, minä yritin ja tein kaikkeni. Ei auttanut, ei. Hetken väänsin, sitten aloin olla jo niin jäykkä ja hermostunut että heitin ohjat pois ja käveltiin hetki tilannetta nollaten. Kyllähän se hevonen taas löysällä ohjalla kääntyi ongelmitta, tietenkin.

Ihan pikkuhiljaa keräsin ohjaa, pidin itseni suorassa ja tein vain voltteja. Ei muuta ideaa, vain voltteja ja suoraan ratsastusta. Niin kauan se sujui, kun ohjat olivat puolipitkinä enkä tehnyt niillä yhtään mitään. Mutta kun lopulta yritin ihan vain ottaa kevyitä pidätteitä ja niillä vähän valmistella Vinskiä voltille, niin siinä vaiheessa kaikki romahti. Heti kun mä yritin tehdä ohjalla jotain, alkoi hevonen tarjota sulkuja. Voi hemmetti. Vaikka mä kaivelin pohkeella sieltä kainalosta, koitin tukea raipallakin lapaa, mutta ei. Ainoa mihin Vinski tuntui kykenevän, oli sulkutaivutukset ja uralle kaatuminen. Lopulta lahdattiin päin aitojakin ja mä jouduin jollain tavalla pelastautumaan, sillä näitä saappaita en ole valmis naarmuttamaan aitaa vasten..

Sitten käveltiin vain loppukäynnit.

Vau, sehän meni aivan päin mäntyä. Siis ihan täysin. Okei, tokihan tässä on menty marraskuusta asti täydellisesti joten kai epäonnistuminen oli odotettavissa. Mutta samaan aikaan itkettää. Se hevonen ei vaan kääntynyt, mä en saanut sitä pois niistä taivutuksista. 

Me tehtiin kyllä hyviä väistöpätkiä, mutta kaikki muu meni niin huonosti kuin vain olla ja voi. Jeesus sentään..

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Tunsin itseni pitkästä aikaa epäonnistuneeksi ihmiseksi. Todella säälittävää.

Otti päähän ja kaikki oli huonosti. Kuinka se voikin mennä noin epätäydellisesti. 

Onneksi tallilta löytyi toinenkin hullu, jonka suurin unelma on siivota satulahuone kunnolla. Piristykseksi huonon tunnin jälkeen päädyttiin siivoamaan satulahuone edes melkein kunnolla, ainakin paremmin kuin miten olen ennen sitä siivonnut. Nyt raahattiin kaikki kamat ulos, matot tuulettumaan ja raahattiin kilokaupalla purua ulos. Lopputulos oli ihan mielettömän kaunis, minkä takia on vähän surullista mennä keskiviikkona katsomaan kuinka kamalalta siellä taas näyttää :D

Lastentunnilla kävin taas taluttelemassa Lakia ja pistin itseni hommiin. Juoksin pyöreän paholaisen matkassa ja tunnin jälkeen harjasin sitä karvattomaksi. Puoli pitäjää kävi harjaamassa Lakia, josta tuntui vihdoin lähtevän ihan kunnolla karvaa.

Ja meistä tuli ponin kanssa ihan bestiksiä kun onnistuin löytämään oikeita raaputuskohtia. Pyörylä ei oikein tiennyt miten päin hän olisi, välillä pää laahasi maata ja välillä annettiin pusuja kun se kaulan harjaaminen oli niin mahdottoman mukavaa.

Heh. Kun tunti menee huonosti, niin onneksi edes kaikki muu tuo jotain hyvää mieltä. Oikeastaan sen takia juuri lauantaina on parempi epäonnistua. Keskiviikkoisin ehtii vain angstata autossa kuinka huonosti menikään.

Voiko taivas olla rajana?

Lunta! Olen täysin vakuuttunut että eilen satoi enemmän lunta kuin koko talvena yhteensä. Siis lunta... Eieieiei.
Ikään kuin takatalvi ei olisi jo tarpeeksi, niin eikös mulla ollut eilen ihan järkyttävä päänsärky. Kotona vielä kuvittelin että kyllä se tallilla katoaa. Kauniisti sanottuna olin erittäin väärässä ja iltaa kohden se päänsärky alkoi lähennellä jo migreenirajoja. Se oli niitä hetkiä kun tunsin itseni todella älykkääksi, mitä turhia särkylääkkeitä syömään kun ulkoilma parantaa noin tehokkaasti kaikki vaivat.

Kärsimään tänne on kuitenkin tultu, joten tietenkin kärvistelin menemään parhaani mukaan. Enkä mä sitä paitsi olisi kuitenkaan kotiin lähtenyt jonkin "pelkän" päänsäryn takia.
Mulla oli Kaisa, tunnilla myös Elvis, Pomo ja Simo. Kaisa oli toisella tunnilla, mikä oli tällä kertaa ehkä ihan hyväkin, en olisi jaksanut harjata hevosta pää kainalossa. Hilluin siis vain menemään, jäädyin rauhassa ja koitin keskittyä toivomaan ja odottamaan kesää (mutta hei - viimeinen pimeä tunti oli ja meni! Ensi viikolla on valoisaa, hallelujah!)

Meidän tunnin alkaessa kipitin Kaisan luo ja kiipesin selkään, jonka jälkeen lähdimme käppäilemään ympäri kenttää. Pää suorastaan jyskytti ja tunnin kuluessa koko olotila meni vain pahemmaksi - odotin suunnilleen kupsahtavani alas selästä kesken kaiken. Mä jo alkukäynneissä ehdin valmistautua henkisesti siihen, että tunnista ei varmaan tule männynkäpyäkään. Eihän se mitenkään voi sujua, jos mä itse hillun kuoleman rajamailla. Mä siis syyllistin jo valmiiksi oman kipuiluni, jotten sitten olisi turhan surullinen kun tunti menee pitkästä aikaa aivan penkin alle :D

Alkukäynneissä pätkäisin rouvaa hiukan liikkeelle ja pyöräytin jokusen voltin. Kaisa liikkui kyllä varsin nätisti, reitit löytyivät ja homma tuntui oikein sujuvalta. Kauaa ei siinä ehdittykään vapaasti kävelemään, kun Marianne jo käski jokaisen jäädä omalle voltilleen pyörimään. Valitsin itselleni hyvän tilan ja lähdin hakemaan pyöreää, paikoillaan pysyvää reittiä (piiri pieni pyörii, siinä tulee aika paha olo, heh).
Aloitimme taivuttelemalla hevosten kauloja. Pieni voltti ja kaulaa sisään, johtavaa ohjaa sai käyttää ja samalla piti tökkiä sisäpohkeella sisätakajalkaa rungon alle. Sanotaanko että oli siinä hommaa. Anna mulle pieni poni - ei ongelmaa, mutta koitapa uusia se sama juttu ison puten selässä, niin jo ollaan kuutamolla. Sain kyllä koko ajan vähän sitä päätä sisään ja kaulaa taipumaan. Kaisa pysyi kyllä reitillä, se taipui ja kulki nätisti, mutta se taivutus oli koko ajan todella pientä. Vaikka mä mitä yritin, niin jäätiin vain siihen hienoiseen taipumiseen, jotenkin en vain osannut pyytää tarpeeksi.

Kaisa tuntui muutenkin antavan todella huonosti periksi niille taivuttaville ohjasotteille. Toisaalta se ei kyllä taida olla mikään ihme, joten en nyt hyperventiloinut asian takia. Yritin vaan parhaani ja tein ihan rauhassa, jotta saisin edes jotain tapahtumaan.
Lopulta saatiin muutama onnistuneempi pätkä, kun tajusin että aivojen käyttökin lie ihan sallittua. Mä koitin alkuun vaan väkisin käyttää sitä johtavaa ohjasotetta, vein kättä sivulle ja tuskastelin toimimattomuuden takia. Kun vihdoin ymmärsin että hei, se johtava ohjasote oli vain ehdotus ja että voisin viedä käden kohti rintakehää, niin johan alkoi hepassakin tapahtua jotain. Se antoi aivan eri tavalla periksi ja taipui nätisti, Marianneltakin tuli positiivista kommenttia.

Kun oltiin taivuteltu molempiin suuntiin, lähdettiin vielä väistättämään takapäätä ulospäin voltilta. Se on vaan niin vaikeaa, mutta yritin nyt jotenkin pitää itseni kasassa. Oikeastaan olin suunnattoman tyytyväinen, kun kerrankin tajusin hidastaa ennen väistöä! Kaisaa ei hidastaminen oikein kiinnostanut, pidätteet eivät menneet läpi, mutta tänään taas tajusin ottaa pysähdyksen mikäli pidäte ei muuten mene läpi. Jokaisen pysähdyksen jälkeen mamma malttoi hidastaa sitä käyntiäkin ja hitaasti käynnistä oli varsin järkevää kokeilla sitä väistätystä. Mutta vaikka mä olin vakaasti sitä mieltä että tein kaiken oikein - mä hidastin, mä pidättelin ulko-ohjalla, siirsin sisäpohjetta taakse ja kutittelin raipalla.. Silti sieltä ei vaan tuntunut tulevan yhtään mitään! Ei, ei. Kaisa vaan mennä puksutti voltilla, se tuntui suorastaan typerältä. Minä yritin ja tämä torvelo vain kävelee. Siksi otin loppuun sitten asiakseni vain saada ne takajalat siirtymään sivusuunnassa, muusta viis. Pysäytin hevosen ja yksinkertaisesti yritin vain siirtää takapäätä. Sekään ei onnistunut ihan yhtä tehokkaasti kuin olisin halunnut, vaan etupää karkaili ja Kaisa oli ihan hukassa kun halusin niiden takajalkojen siirtyvän. Tunsin oloni vähän epäonnistuneeksi, mutta Marianne sanoi Kaisan tehneen kyllä jotain. Se vaan on kuulemma niin jäykkä ja tekee niin loivaa, etten mä tunne. Asia selvä. Ainakin olen tyytyväinen siihen, että tajusin mitä mun pitää tehdä - vaikka toteutuminen jääkin nyt kuulopuheiden varaan.

Sen jälkeen lähdettiinkin rullaamaan laukkaa. Piti nostaa laukka lyhyen sivun keskeltä, laukata pitkä sivu ja tehdä pääty-ympyrä (tai pari). Mulla oli hauskaa kun Marianne merkitsi tötteröillä sitä ympyrää; "juu ihan varmasti saan tämän hevosen kääntymään laukassa, vuosisadan vitsi!" Jos nyt kuitenkin siis muistetaan, että viime kerralla jopa uraa pitkin laukkaaminen oli liian vaikea tehtävä kun Kaisa vain kaatui ja tiputteli laukkaa alas. Ja kun nyt olin itse niin veto poissa, mä en edes ajatellut onnistuvani mokomissa laukkatehtävissä. Mun tavoitteena oli vain laukata pitkä sivu ilman kaatumista ja mieluusti vähän rauhallisemmassa temmossa kuin siinä "nyt mennään ihan täysii!"-kaahauksessa.

Otettiin vähän vuoronperään ja aina siinä kävellessä mä vaan lagailin. Istuin kyydissä kädet suorina, Kaisan maatessa ohjalla koko painollaan. Välillä vähän nostelin hummaa ylös, mutten suurimmaksi osaksi jaksanut ajatella, joten hilluin vain kyydissä ja toivoin ettei Kaisa vallan puskaantuisi sen vapaan löllöttelyn takia.
Kun oli mun vuoro nostaa ekaa kertaa laukkaa, huomasi taas sen pienen jutun. Edelleen mua jännittää nostaa laukkaa. Se ei ole pahaa jännitystä, se ei ole suurta. Mutta se on siellä, aina juuri ennen tulee se pieni "hui apua, mitä jos ei onnistukaan". En ole päässyt siitä eroon, mutta se ei enää haittaa elämää.. Paitsi rouva Vermon kanssa. Kun Kaisa aina sitä laukkaa niin innoissaan odottaa, niin voihan sitä nyt arvata millainen triggeri sille on ratsastaja, joka hiukan jännittyy juuri ennen nostoa. Sitten heppa lähtee hiihtämään ja mä jännityn vähän lisää ja noidankehä pyörii. Muut hevoset eivät siitä mun pienestä jännityksestä välitä, mutta putte ottaa sen näemmä ihan laukan kutsuhuutona, johon on vastattava mahdollisimman nopeasti.

Kun nyt lisättiin tähän jännittämiseen ne mun tuskat, niin kyllä tämä eka laukannosto oli hivenen omalaatuinen, kun heppa hiihtelee kuin Lahden kisoissa ja meikä sitten kiikkuu jalustimilla puuhaamassa omiaan. Laukka nousi silti yllättävän hyvin ja nyt se oli se paljon viime kertaa kontrolloidumpaa. Olihan siinä vauhtia ja mentiin kuin päättömät kanat, mutta jotenkin mä istuin paremmin ja heppa ei tuntunut ihan villinä juoksevan. Ympyrää en tosiaan edes ajatellut, vaan olin tyytyväinen kun päästiin laukkaamaan uraa pitkin ja tamma siirtyi käyntiin ongelmitta. Jes!
Marianne sitten vänisi sieltä toisesta päästä jotain "katos kuinka kivasti kuunteli puolipidätteen.. Mutta nyt se ympyrä unohtui". Minä taas itsekseni itkeskelin että ihan varmasti joo unohtui, eikä sitä tule kyllä tapahtumaankaan. Ei varsinkaan tänään.
Marianne kuitenkin jatkoi ja totesi että ei se mitään, tule uudestaan. Mä olin vähän äimänkäkenä, haluaako rouva opettaja nyt oikeasti nähdä kun jyräputte ja palikka rynnivät laukkaa kuin hunnilauma ja kääntyvät korkeintaan villeissä kuvitelmissa? Päätin sitten tarjota sitä mitä tilataan, sama se on kai kokeilla. Voinpahan pistää päänsäryn piikkiin jos menee aivan penkin alle.

Nosto oli edelleen hieman jännittynyt, mutta silti se oli kohtuu hyväkin jopa. Kaisa laukkasi nätisti, mä istuin aika hyvin. Vähän irtoilin satulasta ja jalat nyt vammailivat edelleen ihan olan takaa. Laukattiin hienosti pitkä sivu, sitten lähdinkin vääntämään sitä pääty-ympyrää. Ja olinpahan vain tiputtaa silmät suustani, kun Kaisa kääntyi sille ympyrälle. Vaikka vauhtia tuntui olevan vähän liikaa, vaikka se oli Kaisa. Silti se kääntyi. Se mun kääntäminen ei ollut tyylipuhdasta, mutta eihän se ole ikinä. Ja tärkeintähän oli se, että hevonen kääntyi, se laukkasi ympyrän, jonka jälkeen tehtiin aivan loistava siirtymä raviin. Wau.
Päästiin toisenkin kerran kokeilemaan onneamme. Nyt laukannostokin oli jo aika pilviä hipova, se tuntui todella hyvältä (ainakin putteasteikolla). Laukka itsessään pyöri kivasti ja tahdikkaasti eteenpäin, heppa kääntyi taas sille ympyrälle ihan ongelmitta. Yritin vielä tehdä toisen ympyrän perään, mutta siinä vaiheessa karahdettiin karille, ympyrä laajeni koskemaan puolta kenttää ja laukkakin lopahti kesken. Silti ylitin villeimmätkin kuvitelmani, tehtiin taas ympyrä.

Vaihdettiin suunta ja kokeiltiin vielä oikeaan kierrokseen, joka oletettavasti tulisi olemaan kääntämisen puolesta helpompi. Tähän oikeaan kierrokseen saatiin ihan mielettömän kiva laukannosto, se oikeasti tuntui joltain muulta kuin ihmeelliseltä romahtamiselta seuraavaan askellajiin. Hevonenkaan ei ehtinyt edes kaatua sisälle, vaan se meni nätisti suoraan ja ympyrä onnistui ongelmitta. Tai ei nyt ongelmitta - me nimittäin kaaduttiin molemmat kuin Jokisen eväät. Mietin että itkeäkkö vai nauraa, kun itse käänsin ympyrää yhdeksänkymmenen asteen kulmassa istuen, vähintään toisen jalustimen jo aikoja sitten hukanneena. Eipä häirinnyt se istunta kääntämistä kun Kaisa kaatui varmaan vähintään yhtä kauniisti sinne sisälle :D

Sen jälkeen otimme vielä loppukeventelyjä. Mariannen kaunis puhe "rauhasta ja rentoudesta" meni kuuroille korville ja poni hyllyvä pisteli sitä ravia taas alkuun kuin raviradoilla konsanaan. Minä sitten keventelin rauhassa, pidättelin rauhassa ja kertoilin rouvalle siitä, kuinka loppuraveissa mennään hitaasti ja rentoudutaan. Pian blondi oli kuulolla ja päästiin vähän tekemäänkin jotain. Hiukan päästin ohjaa, koitin taivutella puttea ympyröillä ja ohjata sitä venymään ja vanumaan. Selvästikään mä en osaa Kaisaa sinne alaspäin pyytää, se meni lähinnä silloin kun häntä itse huvitti. Ihan mukavasti se tosin oli siellä alhaalla, mutta omiksi ansioikseni en sitä oikein voinut laskea. Ja kyllä Kaisalla oli loppuun asti sellaista ajoittaista kaahailua, hän aina välillä keksi että nyt on hyvä lähteä rynnimään ja juosta ohi kääntävien apujen. Kummallinen ajatusmaailma pienellä hevosella voikin olla.
Ravi kuitenkin meni oikein hyvin. Kaisa kääntyi ja kulki nätisti, lukuunottamatta niitä hetkittäisiä hullaantumisia.

Siirryttiin käyntiin ja loppukäynnit.
Se oli hyvä. Suunnattoman hyvä. Uskomattoman hyvä. Likimain täydellinen. Kaikki onnistui. Väistöt nyt jäivät loiviksi ja sellaisiksi etten tuntenut niitä, kaulakin olisi voinut taipua enemmän. Silti nekin molemmat onnistuivat, loivasti ja pienesti, mutta onnistuivat. Laukka oli ihan mieletöntä ja kaikki sujui. Ihan naurettavaa. Ihan naurettavaa miten hyvin se meni, miten se meni taas paremmin kuin viimeksi. Varsinkin kun mä olin vielä niin puolikuollut ja silti kaikki sujui. Älytöntä, aivan älytöntä.

Keskelle ja alas selästä. Tolvana talliin, harjailin sitä hiukan ja lähdin kotia kohti. Uff, taidan olla edelleen kipeä, mutta tavoitteena on parantua lauantaihin mennessä. On niin paljon tehtävää, en ehdi olla kipeänä ;)

Ex tempore-päivä

Mikäs sen virkistävämpää kuin aloittaa päivä lukitsemalla itsensä ulos asunnosta! Se oli kuulkaa mahtavaa, siellä sitten avaimet sisällä, kännykkä sisällä.. Kovin orpo olo. Onneksi olen niin supliikki kaveri, että ensin kokeilin rimputella naapureiden ovikelloja. Lopulta tajusin että ei perhana, kello on yhdeksän lauantaiaamuna - ehken jatka tätä harrastetta. Sen jälkeen lähdin metsästämään lenkkeilijöitä, joita onneksi tulikin kaksin kappalein heti vastaan. Siinä kun aikani änkytin siitä, kuinka lukitsin itseni sisälle (koska se on ihan mahdollista) ja kyselin kauniisti että saisinko lainata puhelinta, niin asia järjestyi ja äitee lähti kuskaamaan avainta tänne korpeen. Kun lopulta sain avaimen ja pääsin kämppään sisälle, saatoin soittaa Mariannelle myöhästyväni taas ja lopulta talla pohjassa tallille, josta en onneksi ollut edes kovin myöhässä: kaarsin pihaan samaan aikaan kun he lähtivät talsimaan kentälle!

Kävin silti vilkaisemassa taulua, mulla oli Artsi. Tunnillamme myös Kaisa, Vinski ja Pomo, Artsi jatkoi seuraavalle tunnille. Ja olipa muuten vaan tuulinen päivä. Olin todennut tämän jo aamusella, kun seisoin sen puoli tuntia pihalla äitiä odottamassa, mutta tallilla tuuli kyllä vielä potenssiin kymmenen. Siellä oli järkyttävän kylmää ja kamalaa, yöks! Koska meitsi oli myöhässä ja koska ilma oli sellainen, että pienet ponit lähtevät lentoon, ratsasteli Marianne ensin Artsia rennoksi. Minä taas tein jäätymiskuolemaa ja yritin parhaani mukaan selvitä hengissä, katsellen samalla milleen isoa herraa kuuluukaan ratsastaa. Heppaa tökki se, että pohja oli jälleen jäässä. Se tökötti menemään ja jännitti tuulta.

Jos jonkin asian puolesta puhun, niin se on ehdottomasti toisten ratsastuksen katsominen. Loppujen lopuksi on ihan varmaa, ettei Kaisa menisi tällä hetkellä niin hyvin jollen olisi kuluttanut aikaa siellä kentän laidalla. Koska nyt kun olen putella mennyt, niin aina välillä tulee oikein flashbackejä - näkee ihan kirkkaasti edessään mitä ne muut ihmiset ovat tehneet tilanteessa x ja y, sekä muistaa juttuja mitä Marianne on niille sanonut. Sitten on vain voinut apinoida. Kuten vaikka se Kaisan jyrääminen ja alta juokseminen. Mä olisin taatusti vain kiikkunut kyydissä kuin märkä lapanen, mutta sitten mä muistin mitä ne muut ovat tehneet ja tajusin ettei jutun jujuna ole vain killua kyydissä. Itse asiassa senkin takia olen ollut tosi tyytyväinen tuohon Kaisalla ratsastukseen nyt viime aikoina. Kaikki ne suurimmat ongelmat olen ihan itse kyennyt selättämään ja olen itse tajunnut mitä kannattaa tehdä, ettei kenenkään tarvitse vääntää ratakiskosta jotain itsestäänselvyyksiä, kuten "mitä jos vaikka pidättäisit kun se hevonen juoksee alta kuin Vermon raveissa?"

Randomeiden ratsastusta parempana pidän vielä sitä, jos pääsee ihan kunnolla seuraamaan kun opettaja ratsastaa. Siinä on meinaan paljon hyviä puolia - suurimpana ehkä se, että siinä näkee ihan käytännössä mihin pyritään. Jokaisella on kuitenkin oma tyylinsä tehdä ja yleisesti ottaenhan ne opettajat taitavat ratsastaa kuten opettavat. Siksipä on hirveän kiva nähdä millä tavalla mua tässä opetetaan tekemään, miltä sen kuuluu näyttää ja mitä mun pitää muistaa. On kuitenkin eri asia nähdä, kuin vaan kuulla että "tee näin, se toimii". Tokihan ne lähes aina toimivat, mutta useimmiten homma jää kiinni siitä ettei uskalla tehdä sitä mitä käsketään. Vaikka jotain "vie se käsi kohti rintakehää ja pyydä asetus läpi". Tulee vaan automaattisesti se "emmä viitti, näyttää hirveeltä!" On varsin kiva nähdä sitten tosissaan miten se toimii, miltä se näyttää - harvemmin kun nuokaan oikeasti näyttävät yhtä kamalilta kuin tuntuvat.

Joten kyllä, tämä oli ihan mielenkiintoista, vaikka ilma olisikin voinut olla kaksikymmentä astetta lämpimämpi ;)

"Kyynerpäät lähelle kylkiä ja lyhennä hevosta!"

No emmä nyt uskalla ja viitsi, kyllä tämä tässä menee ihan kivasti jnejnejne.

Ja lopputulos näyttää tältä, heh.

Marianne pisteli siinä käynnit ja ravit alle. Artsia jännitti aika pitkään, onhan se hurjaa olla täällä villissä luonnossa! Mä taas yritin oikeasti sisäistää sitä että kyllä - hevosta voi muuten lyhentää, sitä voi käskeä ja pyytää eteenpäin. Ei tarvitse vain lönkötellä menemään peläten, että hevonen hajoaa pienimmästäkin pyynnöstä.

Varmaan reilu puoli tuntia siinä meni, sitten mä pääsin kyytiin. Tai pääsin ja pääsin, enhän mä millään pystynyt sinne kiipeämään. Leikin että se johtui kylmettymisestä, jalka ei noussut puoleen väliinkään. Marianne heitti mut sitten kyytiin ja lähdin pistämään visuaalista muistia käyttöön. Oli muuten taas niin jännittävää huomata, että tuolla Artsin selässähän oli ihan kuin kotonaan. Niin se vaan on, eka kerta on se "jännä ja ihmeellinen" kerta, sen jälkeen kaikki on tasaista ja normaalia. Ja jos verrataan viime kertaan, niin silloinhan heppa luikerteli kuin mato matala ja käynti tuntui ihan vuoristoradalta, kun taas nyt se tuntui ihan normaalilta, ei miltään ihmeelliseltä.

Otin nopeasti jonkun voltin käynnissä, sillä ihan kylmiltään en uskaltanut raviin kuitenkaan lähteä. Sen jälkeen lähdettiin hölkkäilemään rauhallisesti ympäri kenttää. Mullahan oli jalustimet eri pituiset ja kaikki muutenkin niin päin männikköä, mutten jaksanut sählätä minkään kanssa - turhaa se sellaisen hetken takia olisi ollutkin.
Kevyt ravia mä pistin menemään, Marianne kyllä sanoi että harjoitusravia sopisi mennä, mutten kyennyt siinä vaiheessa.. Olisin pissinyt housuun turhan suurella todennäköisyydellä, joten otimme helpoimman kautta.

Siinä ravissa en oikeastaan keskittynyt muuhun kuin uran kiertämiseen ja sen hevosen lyhentämiseen. Pohkeella eteenpäin, takajalkoja liikkeelle, samaan aikaan koitin pitää paketin kasassa ja Artemiksen nokan lyhyenä. Selvää on, että jokin juttu multa vielä puuttuu, sillä hevonen painoi kyllä osan ajasta kädelle, enkä aina meinannut saada sitä millään kevenemään. Vaan siitä ei kannattane huolestua, mulla on se sama ongelma ollut niin Pomon, Vinskin kuin Kaisankin kanssa, eikä yksikään niistä enää tällä hetkellä makaa ohjalla. Uskon siis vakaasti, että löydän sen tietyn tatsin Artsiinkin jossain vaiheessa ja saan sen pysymään poissa ohjalta. (Tosin kiehtovaa kuin vaikea asia se keveys voikaan olla, se on pitänyt jokaisen hevosen kanssa opetella erikseen.)
Koitin parhaani siinä ravissa, tein kaikkeni. Yritin pitää kädet kulmassa ja nyrkit kiinni, mutta vieläkin olin kuulemma liian herkkä. Mun pitäisi lopettaa se "tää hajoo!!" ja siitä johtuva yliherkkyys, muttamutta.

No, ei se ravi kuitenkaan huonoa ollut. Vähän oltiin ehkä hitaita, vähän painettiin, mutta ajoittain tuli kivaa liikettä ja herra oli keveä. Käännyttiinkin hyvin ja sinäänsä oikein hyvä. Se on vaan vieläkin vieras, joten mun on vaikea hahmottaa mitä pitää milloinkin tehdä. Eikä pohjakaan ollut tänään niin hyvä vielä meidän tunnilla, joten en sitä oikein edes uskaltanut ruoskia eteenpäin.

Jäätiin loppukäynteihin ja käveltiin.

Hiukan heppa säpsähteli näin loppukäynneissä, mutta ei sen enempää.
Tatsi oli todella paljon parempi tänään, onhan siinä niin suuri ero meneekö hevosella ekaa vai toista kertaa.
Ja täytyypä sanoa että tänään Artsista jäi positiivisempi fiilis kuin viimeksi! Se ei viimeksikään ollut lainkaan huono, oikein kiva. Mutta jos nyt verrataan, niin Jackistahan jäi ekalla kerralla ihan superloistavat fiilikset (vaikka sieltä tipuinkin. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että "koska tipuin"), Artsista jäi ehkä vähän sellaiset tasapaksummat. Nyt kuitenkin heppa tuntui jo paremmalta ja mäkin uskalsin ratsastaa paremmin.
Vaikka kaiveleekin se, etten pääsyt kyytiin ;)

Käveltiin ja keskelle. Poni sai jatkaa hommiaan, minä taas lähdin talliin harjaamaan Laki-ponia. Olimme ylimpiä ystävyksiä ja leikimme ponikuiskaajia, Lakikin lupasi olla oikein kiltisti.
Olin taas taluttelemassa hirmuisen reipasta Laki-ponia tunnilla, joka menikin todella hienosti ihan melkein loppuun asti. Valitettavasti loppukäynneissä ponit saivat slaagit. Kaikki ponit (Elvis, Kitty ja Laki) pelästyivät, pudottivat pikkuiset ratsastajansa ja se sen jälkeinen meno oli ihan mieletöntä. Pienet paksut ja vähemmän paksu ylväs pistivät täyttä laukkaa ympäri kenttää. Pukiteltiin, laitetttiin niin reippaasti eteenpäin kuin vain kintuista lähti.

Siinä ponien skitsoilua katsoessani saatoin todeta vain yhden jutun: jos Elviksellä on tarpeeksi kannustusta ja se on tarpeeksi kauhuissaan, niin sehän on aika magea. Ei ihan niin pulla kuin yleensä.
Ja Laki taas on pääpiru. Siellä se juoksi pienen Pullavan perässä, kiusasi toista sydänkohtauksen partaalle. Voi keltuaisraukka.

Rouva Luppahuuli

Jollen vallan ole erehtynyt, niin ensi viikolla on viimeinen pimeä keskiviikko ja sitten pääsemme nauttimaan jälleen valosta!

Eilen mulla oli Kaisa, tunnillamme myös Laki, Pomo, Vinski, Artsi ja Evita. Kaisa oli jo toisella tunnilla, joten tuli jälleen puuhailtua kaikkea yleishyödyllistä. Oli vaan kyllä ihana ilma, kovin lämmintä ja mukavaa. Harmi vaan kun auringonpaiste katosi juuri sopivasti ennen seitsemää ja me pääsimme hytisemään pilkkopimeään kevätiltaan.

Tunnin alettua kipitin Kaisan luo ja nousin selkään, jonka jälkeen lähdimme kävelemään. Mamma oli jälleen kaikkensa antanut jo edellisellä tunnilla, minkä takia jouduin hiukan aktivoimaan liikettä eteen, emmehän halunneet että koko hevonen ryytyy kesken kaiken. Kaisa käveli nätisti eteenpäin, tehtiin hiukan voltteja joilla yritettiin pitää sama tahti yllä. Asettelin ihan kunnolla, jolloin sainkin asetukset jopa niin sanotusti läpi. Tahtikaan ei ollut lainkaan paha, ajoittain vähän hiihdettiin, välillä löysäiltiin, mutta saatiin suurimmaksi osaksi ihan mukavaa liikettä myös volteilla.
Marianne pyysi tekemään hemmetin paljon voltteja ja muutamia pysähdyksiä. Pyörittelin Kaisaa oikein urakalla, asettelin vaan kunnolla ja etsin pyöreitä reittejä. Pysähdykset olivatkin pelottavia, ne ovat mulle ihan mörkö tätänykyään. Otin itseäni niskasta kiinni ja uskaltauduin väkerätämään niitä pysähdyksiäkin. Ensimmäiset olivat ihan suunnattoman kauheita, Kaisa ei seissyt paikoillaan ja mä vaan kiskoin ja kaikki oli hankalaa. En sallinut itseni luovuttaa ja onneksi pian heppa lähti herkistymään - lopulta tuli pari oikeinkin kevyttä ja kaunista pysähdystä. Jes!

Seuraavaksi lähdettiin kevyt raviin ja puksuteltiin menemään. Kaisa vähän kaatui taas, joten sain aloittaa sillä oikean pohkeen läpi ratsastamisella. Se on nykyään oikeastaan jo melko helppoa, pariin kertaan sai kulmissa ihan moukaroida hevosta reitille, mutta sitten hän suoristui ja kulki oikein asiallisesti. Tein ihan runsaasti pyörylöitä, joille Kaisa kääntyi ongelmitta. Haettiin niillekin jonkinmoista taipumista ja fiilisteltiin. Tahti oli kiva, heppa toimi ja kaikki oli tosi yksinkertaista. Mäkin totesin siinä itsekseni, että Kaisalla ratsastamisesta on nyt tullut sellaista "helppoa ja kivaa" (josta Marianne aina Elviksen kanssa valittaa ;)) Kaisa menee aina kovin kivasti, koko ajan vaan paremmin, eikä oikein ole mitään elämää suurempia ongelmia. Kaikki on vaan iisiä, me vaan mennään ja puksutellaan, iloitaan kun onnistutaan. Oikein helppoa ja kivaa.
Päätin sitten ottaa tässä ravissa vähän jotain temmonlisäyksen tapaisia, pitkillä sivuilla polkaisin kaasua ja pyysin hevosta eteenpäin. Sekin sujui yllättävän loistavasti - putte lähti pohkeesta eteenpäin, vauhti kasvoi, muttei juostu alta. Todella hillittyä ja hallittua lisäystä. Olin myös superylpeä siitä, että aina ennen kulmaa sain Kaisan hidastettua ihan vain kevennyksellä ja parilla pidätteellä... Olen meinaan aika varma, että vielä pari kuukautta sitten olisi rouva Vermon kuningatar pyyhältänyt railakasta ravia ohi kulmien, lapa sisälle pullottaen.

Otettiin käyntiin ja vuorossa laukka! JEEE!! Olin meinaan oikeasti innoissani, olisin ollut vähän katkera jos en olisi ehtinyt laukata putella ennen kuin se joskus lähtee.
Muut kävelivät keskemmällä, yksi pärryytti uraa pitkin. Käveltiin ensin hetki, sitten pääsimme Kaisan kanssa baanaamaan vasempaan kierrokseen.
Siis Marianneltahan tuli ohjeeksi jotain "puolipidätteitä, nosta etuosaa ja jee". Juu toki. Kaisaa vaan ei mokomat kiinnostaneet, ei pätkääkään. Vaikka minä nostin ihan rauhassa ja normaalisti, niin hevostahan ei pidätellyt niin mikään! Heti kun annoin laukkapohkeen, kiihtyi blondi ratsuni nollasta sataan ja siinähän me sitten mentiin. Kaisa esitteli ripeitä jalkojaan ja laukkasi kuin päätön kana, samalla kun ratsastaja lähinnä roikkui matkassa mukana. Jalustimet putoilivat koko ajan ja vedettiin puolet ajasta ilman niitä, jonka lisäksi mä vähän rytkyin kuin perunasäkki. Kaikki ei voikaan mennä niin täydellisesti, heh.
Yritin siinä epätoivoisesti myös hidastaa sitä hevosta, saada laukan vähän alle. En vaan tiedä, tein varmaan jotain ihan täysin väärin, mutta aina kun koitin kevyesti pidättää, niin Kaisa heitti samantien raville. Ja se ravi oli sitten sitä ravuriravia, jota mentiin ihan täysii. Se oli vähän joko tai tähän vasempaan kierrokseen - joko mentiin täyttä laukkaa ympäri kenttää tai sitten mentiin täyttä ravia yhtä päättömästi. Ei välimuotoja.

Taas keskelle kävelemään, kunnes päästiin pistämään mutkia suoraksi myös oikeaan kierrokseen. Olin varautunut Kaisan räjähdykseen ja muutenkin valmiimpana kaikkeen. Kenties siitä johtuen se laukan tahti oli jo hitusen parempi, toki hevonen juoksi edelleen alta, mutta se päätön kaahaus oli poissa. Muuten en kuitenkaan tiedä oliko oikea kierros ainakaan parempi kuin vasen. Putte nimittäin oli vino. Erittäin vino.
Siis käynnissä ja ravissahan en ajoittain edes huomaa että se on vino, sillä saan sen niin helposti suoristumaan. Mutta laukka, aijai, se on vaikea askellaji ja sen kyllä huomasi. Siis rouvahan ei muuta tehnyt kuin kaatunut sisälle ja kavereiden päälle. Puomit tulivat sen takia eteen, jolloin laukkakin kuoli joka toinen hetki. Aika naurettavaa touhua, mä en halunnut kuin laukata uraa pitkin ja sekin oli liikaa vaadittu.

Aikamme me kaaduttiin sisälle ja laukka tippui alas ja blaablaablaa. Lopulta päätin että herranen aika, pakkohan meidän on saada enemmän kuin pari askelta sitä laukkaa. Sitä paitsi, ei se hevonen voi kolmannessakaan askellajissa kaatua sisälle kuin tyyris tyllerö. Siispä voimasanojen saattelemana ruoskin blondia liikkeelle. Oikea pohje kävi kuin Singeri ja ratsastin hevosta eteenpäin senkin uhalla että vauhti alkaa taas muistuttaa Finlandia-hiihtoja. Edelleenkään se ei ollut täydellinen, mutta huomattavan paljon suorempi, tuli pidempää pätkää. Siihen oli ihan kyllin hyvä lopettaa ja jäädä loppukäynteihin.

Kaisahan näyttää kuulemma hyvältä kanssani, heh. Ja mäkin olin tyytyväinen. Käynti ja ravi olivat oikein hyviä, varsinkin temponlisäyksiin olin todella tyytyväinen. Laukkakin oli ihan kivaa, siinä vaan on hommaa vaikka muille jakaa! No, ainakin saatiin laukattua ja mun oikea jalka sai melkoista treeniä, joten tästä on kai hyvä jatkaa.

Keskelle ja alas selästä. Heppa talliin, jossa ruokkosin siitä karvaa irti kilokaupalla. Sen jälkeen kotia kohti ja tutimaan.

Metsästäjän kyydissä

Keskiviikkonahan Marianne kysäisi heti alkutunnista että mahtaako meikäläisen hyvä fiilis ja rentous jatkua, jos se sanoisi haluavansa kokeilla Artsia lauantaina. Lupasin yrittää parhaani ja jännittää jo valmiiksi, jottei sitten lauantaina pelota.

Melkoisella jännityksellä tulikin tallille ajeltua ja kuten luvattua, seisoi taulussa iso-Artsi mun nimeni perässä. Tunnillamme olivat myös Vinski, Kaisa ja Pomo, Artsi jatkoi vielä toiselle tunnille. Erittäin jännittävää, se on myönnettävä. Ikinä ennen en ole hevosen selkään näin sokeasti mennyt, aina ennen olen nähnyt sen vähintään kertaalleen ratsastettuna. Toisaalta kyllä ihan hauskakin kokemus, ratsastaa hevosella josta tietää vain sen, mitä sulle on kerrottu. Kun karsinassa möllöttämisestä ei niin kauheasti saa vielä mitään irti.
Eipä siinä muuta kuin herra isoa herraa harjaamaan! Ja kun sanon iso, tarkoitan myös iso. Tosi iso. Valtaisa.

Mulla oli kovin pieni fiilis eikä Artsia tuntunut vähempää kiinnostavan jonkun kirpun läsnäolo. Hevonen lähinnä puuhaili omiaan, littasi mut seinän väliin ja tiputti oven saranoiltaan (aijai!) Varustuskin oli melkoista taiteilua. Satulan selkään saaminen oli hankalaa ja suitsiminen vielä ongelmallisempaa - herra Artemis kuikuili vain päänsä kanssa jossain katon rajassa, samalla kun säälittävä pätkä yritti epätoivoisesti lykätä kuolaimia ponin suuhun. Siinä vaiheessa kun jouduin ohjatkin ottamaan kaulalta niin, että ensin yritin ottaa ne nätisti, mutta lopulta jouduin vaihtamaan kesken kaiken puolta, sillä toinen korva jäi yksinkertaisesti jumiin niihin ohjiin kun mun pituus ei vain riittänyt.. Siinä vaiheessa tunsin itseni todella pieneksi :D Nyt voin samaistua pieniin ponityttöihin ja heidän epätoivoonsa.

Kun iso äijä oli varustettu, lähdettiin tepsuttelemaan kentälle. Artsi oli oikein asiallinen herrasmies, pätkäkin sai rauhassa vuorikiipeillä selkään ja säätää jalustimia, hevosella ei ollut mikään kiire yhtään minnekään.

VIDEOKOOSTE

Huomatkaa ratsastajan "poni varmaan hajoaa, en uskalla ottaa ohjaa käteen"

Oli pakko ottaa kamera ja värvätä Henna ja Tiia kuvaamaan. Koska paloimmehan kaikki halusta nähdä Artsin.

Lähdettiin kävelemään ja johan se oli omituista. Se on hauskaa kuinka outoa on mennä vieraalla hevosella, jopa se käynti tuntui sellaiselta tökkivältä ja heiluvalta, ihan epänormaalilta kokonaisuudessaan. Tuntui että sieltä tipahtaa kyydistä ja että hevonen hajoaa kappaleiksi kesken matkan :D
Marianne hoki vain sitä, että Artsilta täytyy ratsastaa käyntiä ulos, joten yritin parhaani mukaan tehdä työtä käskettyä. Tuupin hiukan heppaa eteenpäin ja koitin vain saada jotain tuntumaa siihen eläimeen. Pyöräytin pari volttia, jotka olivat alkuun aika avuttomia kun olin ilmeisen varma siitä, että uljas ratsuni karahtaa kappaleiksi jos kosketan sitä pohkeella. No, hevonen kääntyi kyllä nätisti ja uskalsin mä välillä koittaa vähän asettaakin sitä. Samaten sain kyllä liikettä eteen oikein hyvin - aina kun vaan kehtasin pyytää. Ei mua sinäänsä mitenkään jännittänyt Artsin selässä, se vaan kun hevonen on vieras, niin mulla oikein korostuu se "en uskalla tehdä mitään ettei tämä vain suutu".

Ja sieltä tuli näitä ekan kerran maneereitakin aika hienosti ulos.. Ruuna kaatui koko ajan käynnissä sisälle ja minä keikuin kyydissä kuin lapamato ja kaikki tuntui oikein supervaikealta. Kulmiin meneminen oli mahdotonta ja kaikkeen joutui keskittymään tosi paljon. Eikä siinäkään varmaan olisi ollut ongelmaa, jos olisin edes etäisesti uskaltanut vaikuttaa. Vaan kun en uskalla, heh. Eiköhän se joskus seuraavalla kerralla mene paremmin, kun olen jo päässyt yli tästä uutuuden viehätyksestä.
Kummastelin tosi paljon sitäkin, kun Marianne kehui lähes taukoamatta että meillä on hyvä käynti ja että hevonen etenee. Musta tuntui taukoamatta siltä, että Artsi tökkii eteenpäin ja huojuu kuin uppoava laiva, mutta videolta katsottuna käynti oikeastikin näytti tosi kivalta, ainakin ajoittain. Eivät vaan omat tuntemukset pelaa lainkaan vieraan ratsun kanssa.

Kun Marianne totesi että lähdemme tekemään väistöjä, teki mun lähinnä mieli itkeä. "En osaa tehdä väistöjä, ne uskalla vaatia tältä mitään, eikö voitaisi vaan humputella pitkin ohjin menemään?"
Armoa ei tunneta, joten lähdin minäkin väkertämään jännityksellä odottaen. Piti vain kääntää hiukan ennen uraa ja väistättää sitten uralle. Onneksi näin helpoimman kautta, mitään vaikeampaa en olisi uskaltanutkaan tehdä. Ensimmäinen reitti meni ihan harakoille (ja eka väistö näkyy muuten videossa) mutta itse väistö onnistui jopa yllättävän hyvin. Muutama loiva askel vain, mutta tulipa väistöä, joten olin tyytyväinen ja uskalsin huikean paljon paremmin jatkaa tätä savottaa. Nämä vasemmalle väistätykset sujuivatkin kokonaisuudessaan oikein hyvin. Artsi oli mukavan herkkä ja se hiljensi hyvin. Kun minä sitten vaan muistin käyttää sitä ulko-ohjaa sisäohjan sijaan ja kun vain uskalsin käyttää tarpeeksi pohjetta, niin herrahan teki oikein mageetakin väistöä, välillä jopa hieman jyrkempiä askeleita! Mä vaan pidin pätkät lyhyinä, sillä puolessa matkassa alkoi jo tuntua siltä että kohta lapa karkaa ja väistö menee pieleen.

Oikealle väistättäminen oli paljon hankalampaa. Mä kävin pari päivää sitten fysioterapeutilla ja siellä huomattiin että mun oikean käden puristus voima on nelisen kiloa heikompi kuin vasemman. Luulen että väistätyksissä se puoliero näkyi selvästi. Vasemmalle väistättäessä Artsi nimittäin hidasti ihan helposti, kun se vasen ohja oli ulko-ohjana. Nyt kun oikea ohja oli ulkona, niin ei siitä tullut yhtään mitään! Minä olevinas hidastin "ihan samalla tavalla kuin toiseenkin kierrokseen", mutta sen sijaan että hevonen olisi hidastunut, se vain hiihteli samaa tahtia eteenpäin mitään pyyntöjä huomaamatta. Siinä vaiheessa mulle iski aina se sählääminen, lähdin räpläämään pohkeella väistöä vaikka heppa ei ollut hiljentänyt, joka aiheutti pelkkää altajuoksemista. Kun Marianne aikansa karjui hidastamista ja kun minä lopulta tajusin, että oikealla kädellä pitää vaan ottaa selkeämpiä otteita ohjalta, niin kyllä se sitten lähti tähänkin kierrokseen sujumaan. Parit vikat pätkät olivat jo ihan kohtuullista väistöä.
Kerran vasen käsi on voimakkaampi, siltä riittää kevyempi ote. Oikea käsi on heikompi, joten sen pitäisi ottaa voimakkaampia otteita. Ylipäänsä oli kyllä ihan jännä huomata että vasen käsi on vahvempi. Oikea käsi on kyllä motoorisesti tarkempi, joten kai se tasapainottaa.

Lähdettiin siitä kevyt raviin. Artsi ravasi ihan just silleen kuin sen pitikin - se puksutti nätisti eteenpäin, oli juuri sellainen perusjätkä kuin oli sanottukin. Toki ratsastajalla oli vähän hommaa taas keikkua uudenlaisessa ravissa, tuli harvinaisen koominen olo jälleen kerran. Tässäkin tuli käskyksi ratsastaa ravia eteenpäin ja pitää tuntumaa silti tasaisena, en saanut jäädä nysväämään mummoravia pitkällä hevosella. Tietenkään en ihan täydelliseen suoritukseen vielä kyennyt, mutta yritin sen verran mitä pystyin. Koitin hiukan pitää ohjaa kädessä, ratsastelin ravia eteenpäin. Ihan ookoo liikettä tuli, varmasti oltaisiin voitu kyllä hölkätä huomattavan paljon isommin ja paremminkin, muttei se paha kuitenkaan ollut.
Kyllä nyt Artsin kanssa huomasi taas kuinka vaikeaa onkaan se lyhentäminen.. Mä olen vuoronperään kaikkien hevosten kanssa oppinut ratsastamaan kädet kulmassa ja saan ne lyhenemään ja kevenemään. Näemmä silti Artemiksen kanssa homma lähtee ihan alusta, ratsastin meinaan tänään melkein koko tunnin kädet suorina ja ohjat pitkinä. Käsittämätöntä miten se voikin olla niin vaikea juttu jokaisen ratsun kanssa!

Hiukan pyörittelimme siinä ympyröitä, otin lähinnä fiilistelyn kannalta. Koitin kevennellä rauhassa, istua kyydissä, kerätä käsiä hiljalleen parempaan asentoon, lyhentää vähän hevosta, kääntää hiukan. Missään ei ollut tarkoitus etsiä täydellisyyttä, sillä mä en ole niin hyvä että voisin uutta hevosta täysillä lähteä ratsastamaan. Henkisesti en siihen kykene, vaikken enää pelkääkään vierailla hevosilla ratsastamista.

Otettiin hetkeksi käyntiin ja käveltiin leppoisat välikäynnit. Seuraavaksi lähdettiinkin pumpsuttamaan sitä harjoitusravia. Jälleen vaan rennon rauhallista ravia ympäri kenttää sen suurempia ajattelematta. Hiukan (ja vähän enemmänkin) tuli rytkyttyä siellä kyydissä, mutta ei se herran ravi mitään ihan järkyttävää kuitenkaan ollut. Otin taas sen saman linjan; kunhan pysyy rauhaisa vauhti yllä ja heppa kääntyy, niin olen tyytyväinen. Alkuun se toimikin hyvin, mutta lopussa alkoi hitusen karata mopo käsistä. En edes tiedä, mutta ajoittain alkoi tuntua siltä, että nyt hevonen juoksee vähän liikaakin alta. Keventelin aina kun alkoi tuntua turhan hurjalta se meno, ajattelin saavani paremmin ne pidätteet läpi jollen itse istu kyydissä rytkymässä omiani.

Lopuksi vielä kevenneltiin. Artsi hiukan nyki ohjia kun hän olisi halunnut venytellä ihan omaan tahtiinsa, joten uskaltauduin hiukan uljaalle ratsulleni syöttämään tilaa. Loppuraveissa fiilis oli oikein hyvä, Artsi ravasi mukavasti eteenpäin, hiukan sai pyytää liikettä ilman mitään ongelmia. Muutamia kertoja venyttiin oikein kivasti ohjan perässä, mutta pääkin kyllä nousi kun en vielä osannut etsiä minkään sortin tasaisuutta siihen venytykseen.

Käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.
Artsihan oli mukava otus. Perusjätkä, oikein kiva. Ja iso, heh. Tämä tuntikin meni varsin nätisti, varsinkin näin ekaksi kerraksi. Tehtiin hyviä väistöjä, pysyin kyydissä, hevonen liikkui ja kääntyi. Kutsuisin tätä siis suunnattomaksi onnistumiseksi!

Keskelle ja alas selästä, jonka jälkeen jätin Artsin töitä tekemään ja siirryin itse kuvailemaan. Tänään pääsinkin auttelemaan Seppo-ponin kanssa, poni palkitsi työpanokseni syömällä sormeni kesken kaiken.
Kun hepat oli saatu pois ja kaikki muuten kuntoon, innostui Marianne romuttamaan autoa, joten pisteltiin siinä joutessamme auto palasiksi ja sitten saatoinkin lähteä iloisesti kotiin. Nyt mun autoni saa olla iloinen, se sai uuden heijastimen! Pitää vain joskus iskeä se kiinni siihen kotteroon, ei siitä kauheasti riemua mukitelineessä ole ;)

The dark days are gone, the bright days are here!

Mä en tajua mistä tämä positiivisuus oikein tulee, enkä ymmärrä miksi koko ratsastus menee nyt sellaista ylämäkeä, että saavutetaan pian varmaan Mount Everestin huippu. Sen jälkeen kun meinasi tulla tauko, on jokainen tunti ollut hyvä, positiivinen ja onnistunut. (Lukuunottamatta viimeisintä Evita-puksuttelua.) Hevoset menevät vaan kaikki hyvin, nekin jotka eivät ennen kulkeneet mitenkään. Ja oikeasti on sellainen fiilis että minä ratsastan hyvin ja jopa paremmin kuin joku muu. Se on aika hienoa. (Olen kyllä niinkin positiivinen että tärkeintä on olla parempi kuin kaikki muut, heh.)

Tajusin vaan tänään että tämä hemmetin hyvä kausi on oikeasti kestänyt jo useamman kuukauden. Se on aika hurjaa, tullaan varmaan kivivyöryn lailla alas ihan hetkenä minä hyvänsä :D

Eilen mulla oli jälleen se Kaisa, tunnillamme myös Vinski, Pomo, Elvis ja Kitty, Kaisa oli ekalla tunnilla. Ja vaikka kuinka innoissaan odoteltiin, niin eipä ollut Artsi tunnilla. Tämä lapsekas into nähdä uusi hevonen liikkeessä on melkein hellyyttävää etten sanoisi.
Ilma oli ihan loistava, mulla oli niin aurinkoinen fiilis ja olin vaan niin innoissani. Aurinko paistaa ja kesä tulee, ihan mahtavaa! Sen kunniaksi katselin tunteja ja kuvittelin parhaani mukaan että siellä on todella lämmintä. Lopulta kävin nopeasti harjailemassa Kaisaa, jota olisi kyllä saanut raapata vähän kauemminkin - en todellakaan olettanut että siitä hevosesta irtoaisi niin paljon karvaa. Siis ei se karvanlähtö ole puten kohdalla ainakaan laantunut, pikemminkin päinvastoin..

Heitin heppasen varusteisiin ja sitten kipsuttelimme kentälle.

Heh, ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi etsin näitä vanhoja kuvakaappauksia :D

Nousin siitä selkään ja lähdimme kävelemään. Pimeäähän siellä oli heti alusta asti, mutta sitä innostavampaa on ajatella, että vain kahden viikon päästä pääsemme myös keskiviikkoisin ratsastamaan valossa! Nyt se ei tosin ole niin ihmeellinen asia, sillä lauantaisin on joka tapauksessa valoisaa, mutta kuitenkin.
Aloitettiin rennolla käynnillä. Pyysin Kaisaa taas eteenpäin, tällä kertaa voidaan melkein sanoa että hevonen oli vähän turhan hidas. Sain tammaa ihan mukavasti eteen ja itse asiassa varsinkin volteilla onnistuin moukaroimaan pohkeen sen verran kivasti läpi ettei Kaisa edes lösähdellyt kesken kaarteiden! Sen lisäksi onnistuin vihdoin ja viimein muutaman voltin aikana oikeasti hakemaan sen asetuksen läpi. En luovuttanut, en antanut periksi, vaan oikeasti vaadin. Tokihan olisin voinut vaatia kaikkien volttien kohdalla saman asetuksen, mutta pienin askelin eikö totta?

Se on vaan suuri ongelma kun mä tuijotan sitä hevosen päätä aina asetusten aikana. Tulee välillä vähän typerä olo kun mä asetan ihan antaumuksella ja samalla kyylään ratsun naamaa neuroottisesti. Tokihan se johtuu siitä etten katsomatta tunne kunnolla meneekö mun pyyntö läpi vai ei, mutta voisi sitäkin vähän rajoittaa ettei kaikki käännökset mene siihen että ratsastaja vahtii putoaako humman pää matkan varrelle vaiko ei.

Aloimme tehdä käynnissä takapään väistätyksiä uralta. Mulle iski taas sellainen pienoinen jännitys, "mitähän tästäkin muka tulee". No toisaalta, retardi ratsastaja ja maailman vinoin hevonen, jonka kanssa kaikki on vaikeaa.. Tuskin meillä nyt oli oletuksenakaan mitkään täydelliset väistätykset. Marianne sanoikin että se on vaikeaa, "mutta mä en yhtään epäile ettetkö pystyisi siihen". Piti kuulemma saada vain puolipidäte läpi ja takajalkoihin, niin sillä ne väistötkin onnistuvat.
Lähdin tekemään ihan rauhassa ja otin ajatukseksi sen, että ei sen niin väliä tuleeko täydellisiä väistöaskelia vai ei, mutta tärkeintä on saada se hevonen hidastamaan. Yleensähän kaikki menee ihan muusiksi kun mä hätiköin sen pohkeen kanssa ja saan ratsun vain juoksemaan alta parhaansa mukaan. Koitin nyt lähteä siitä että mieluummin vaikka vaan hidastetaan käyntiä ja jätetään väistöt sikseen jollei tunnu hyvältä.

Kuvien välissä kai kolme ja puoli vuotta - omistan yhä tuon pettämättömän tyylitajun, kuten huomaa

Hidastamisessa olikin operaatiota kerrakseen. Kyllä Kaisa välillä hidasti oikeinkin hyvin, mutta sitten välillä vaan hiihdeltiin menemään mistään mitään välittämättä. Jouduin jokusen kerran ihan pysäyttämään koko hevosen, kun se pidäte ei vaan uponnut Kaisan kovaan kaaliin.
No, sain kuitenkin joka kerta hidastettua ainakin sen verran että uskalsin jokaisella pitkällä sivulla kokeilla väistätystä. Se vaan oli niin vaihtelevaa, useimmiten heppa lähti kaahaamaan alta, välillä ei vaan tapahtunut mitään ja joskus kadottiin ihan väärään suuntaan. Sen lisäksi mä en vaan tuntenut että mitään tapahtuisi. Tosin Marianne kyllä heti ekasta väistöstä alkaen kehui että hyvin menee, joten väittäisin että teimme jotain alkeellista vähän sinnepäin. Suuremman ja jyrkemmän väistön kun olisin varmasti tuntenut itsekin.
Ja kyllä vaan tuli sellainen ahaa-elämys ihan viimeisten väistöjen kohdalla.. Tajusin siinä vaiheessa että olin jälleen yrittänyt väistättää kiskomalla ulko-ohjalla ja törkkimällä ulko-pohkeella. Miten vaikeaa on muistaa, että tässä tapauksessa ulko-ohja vain asettaa ja sisäohja hidastaa.. Ehkä vielä jonain päivänä sisäistän tämän asian.

Jätettiin väistöt sikseen ja lähdettiin humputtamaan harjoitusravia. Rentoa ja vapaata, sai tehdä vähän siirtymiä ja tehdä kaikkea mukavaa.
Kerta se on ensimmäinenkin, nimittäin vaihteen vuoksi Kaisa ei edes ollut reipas. Se oli peräti laiska. Ravi oli alusta asti sellaista rauhaisaa mummoilua, yhtään ei hiihdetty tai ehdoteltu laukkaa. Suorastaan yllättävää, mutta oikeastaan aika mukavaakin vaihtelua. Ensin ihan vain humputeltiin hiukan eteenpäin, minä hain istunnan kuntoon ja tunnustelin että onko hevonen vino kuin synti. Kun mä istuin hyvin, kyynerpääkulma löytyi ja jalat pysyivät paikoillaan, aloin vaatia hepaltakin vähän enemmän. Nyt kun Kaisa kerrankin oli rauhallinen, eikä meidän tarvinnut tuhlata aikaa siihen rauhallisen tahdin etsimiseen, päätin lähteä vähän vaatimaan sellaista mukavampaa ravia ja parempaa muotoa siihen liikkumiseen. Tein välillä voltteja, hain asetusta ja annoin Kaisan kulkea suoraan vapaammin, mutta aina kun vaan oli mahdollista, niin mä pyysin taas niitä takajalkoja alle ja liikettä eteen ilman mitään pitkäksi valumista. Taas se hammastahnatuubi-ajattelu - pohkeella eteen, mutta ohja pitää vastaan jottei lösähdetä.

Mulla ei ollut nyt tarkoituksena oikeastaan edes hakea sitä ravia juurikaan reippaammaksi. Se sai tulla jos oli tullakseen, mutta tärkeintä oli saada se hevonen pysymään lyhyehkönä ja aktivoida takapäätä liikkeelle, ilman että se sisäinen Vermon kuningatar herää henkiin.
Suunnitelmani peräti toimi, jopa oikein hyvin. Sain sitä hevosta vähän aktiivisemmaksi ilman kaahausta ja ilman venymistä. Sain raviin enemmän liikettä ja tunsin että Kaisa aina välistä ravasi ihan mukavasti, ei mitään pelkkää mummoravia tasapaksusti eteenpäin.
Hyvin pian myös se muodon nostaminen tuli ajankohtaiseksi. Ihan ekoilla kerroilla Kaisa pysyi ruodussa ja sain pelkkää liikettä takajalkoihin. Pian mummo kuitenkin keksi, että ideanahan on varmaan vajota eteenalas ja maata ohjalla. Joka kerta kun putte lähti valumaan, niin minä nostin sen sieltä ylös ja törkkäisin vaihdetta sisään. Joka kerta sen hepan pää myös nousi ja Kaisa pysyi koko ajan todella kevyenä, se ei hermostunut eikä nykinyt ohjaa. Yksinkertaisesti mitä enemmän tätä tehtiin, niin sitä paremmalta se ravi vaan alkoi tuntua. Tuli oikein hyvä fiilis oman ratsastuksen suhteen, kun joka kerta kun hevonen meinasi alkaa maata ohjalla, niin mä vaan sain sen ylös ja sain sen kevyeksi, jonka jälkeen kyettiin molemmat taas rentoutumaan. Ravi alkoi tuntua aina vaan paremmalta ja kaikki toimi tosi kivasti.

Tosin Kaisahan päätti siinä jossain vaiheessa että on kauhean mälsää mennä siististi ja siveästi, joten hän kyllä kaahaisi huomattavan paljon mieluummin portille notkumaan. Ekalla kerralla suokkijyrä yllätti ja tamma pääsi harhautumaan reitiltä jokusella metrillä. Sen jälkeen pari seuraavaa kertaa me tapeltiin siitä, saavatko pienet suomineidot juosta portille tukka hulmuten, vai pitääkö niiden kääntyä kun käsketään. Aikamme väännettiin, sitten rouva luopui toivosta ja kulki vallan asiallisesti loppuajan. Mariannekin siellä selitti, että nyt menee kyllä hyvin - Kaisa joutui töihin kun käskettiinkin kantamaan ihan itse se pää ja että nyt se ei enää jaksaisi työskennellä, joten siksi heppa yritti vaihtaa työnteon päättömään kirmailuun.

Vaihdettiin siinä vielä suunta ja ravailtiin pari kierrosta. Nyt alkoi kyllä todellakin näkyä että blondi joutui tekemään töitä ihan urakalla! Herranen aika, niin kaikkensa antanut oli koko hevonen ettei paremmasta väliä. Pää ei enää pysynyt ylhäällä vaan Kaisa makoili ohjalla ja ravikin hidastui entisestään. Juuri ennen käyntikäskyä ongin sen pään vielä sekunniksi ylemmäs, jonka jälkeen tämä hurjasti työskennellyt suomiputte sai kävellä pidemmin ohjin. On se ravaaminen sitten hirmuisen rankkaa!

Marianne oli kovin tyytyväinen, kuten ehkä kävikin ilmi.
Ja niin olin minäkin, taas. Ihan loistavaa, oikeasti. Väistöt eivät ehkä sujuneet, mutta se oli oletettavaakin. Sen sijaan tuo ravi oli niin loistokasta, mä olin supertyytyväinen! Kaisus meni kauhean kivasti ja on aina hauska nähdä kun saa oikeasti edes jollain tasolla sen heppasen työskentelemään. Onhan se mukavaa että joskus saa hevosen väsähtämään sen takia, että on onnistunut vaatimaan siltä jotain, mitä yleensä ei pyydetä.

Käveltiin siinä loppukäyntejä. Yhtäkkiä Kaisalla vaan naksahti joku, alkuun se oli kävellyt ihan normaalisti käyntiä eteenpäin, mutta jossain vaiheessa se hevonen alkoi oikein harppoa eteenpäin. Se eteni kuin hullu, liikkui oikein hurjasti eteenpäin. Meikäläinen oli siellä selässä vähän kauhistuneena; mikä tälle nyt tuli, miksi se on näin reipas, räjähtääkö tämä kohta? Kun Marianne sitten lopulta vilkaisi meidän käyntiä, niin se taisi julistaa jotain sen tapaista kuin: "katsokaa nyt tota Kaisan käyntiä. Näin sen kuuluukin kävellä, rennosti eteenpäin ja katsokaa sen takapäätä".
Selvä. Kun saatiin käynnille siunaus Mariannelta, niin minäkin saatoin tunnustella että totta, tämä hevonenhan liikkuu enemmän kuin ikinä.

Oman aikansa Kaisa jaksoi edetä kunnolla, sittemmin tahti hidastui, mutta takapään työntö jäi aika mukavaksi ihan loppuun asti. Teimme jotain oikein, onnenkyynel!
Keskelle ja alas selästä. Vein rouvan karsinaansa ja harjailin sen nopeasti, jonka jälkeen vietimmekin koirailtamia. Kauheasti pikkuisia ja vähän vähemmän pikkuisia hauvoja, voi että!

Lopulta kotiin ja niin.
Odottelemme lauantaita suurella mielenkiinnolla, heh.

Eipä ole ennen kannatusjoukkoja ollut

Sieltä se kesä tulee! Kevättä on mennyt jo monta päivää (aivan ja minä olen nyt ikuisuuden vanha! Tämä on aika siistiä) ja kenttä oli ihan sula ja tuuli niin että meinattiin lähteä ponien kanssa lentoon... No, hieno ilma kokonaisuudessaan, vielä kun se aurinko alkaa paista ja vaihdetaan kesäaikaan, niin täällähän on sitten melkein kuin kesä.

Mulla oli jälleen Vinski. Meinaa muuten mennä jo tylsäksi kun osaa arvata millä hevosella milloinkin menee, heh. En minä tykkää siitä että osaan arvata, mä haluan täysiä yllätyksiä (tosin hyviä yllätyksiä. Ei siis Evitaa).

Tunnillamme olivat myös Pomo, Nikkis, Evita ja Kaisa, Vinski jatkoi toiselle tunnille. Hilpaisin taas harjaamaan herra hevosta ja vetäisin sen varusteisiin. Karvaa lähtee itse kultakin ihan tajuttomasti, ihanaa, pian hummatkin ovat kiiltävällä kesäkarvalla! Kyllä tämä kevät on sitten kivaa aikaa.

Tallustelimme kentälle ja kiipesin valtaisan valkean selkään, jonka jälkeen lähdimme kävelemään kunnon baanaa käyttäen. Siinä koko kenttää pitkin kävellessä meinasi tulla liiankin hienot fiilikset - en muistanutkaan kuinka mahtavaa se on kun tilaa on melkein loputtomiin ja eteenpäin voi huoletta ratsastaa... Ihana, ihana kevät!

Käveltiin tosiaan alkukäyntejä, Marianne kokoili sinne keskiympyrän jolla oli neljä puomia, jonka lisäksi lyhyille sivuille merkittiin tötteröillä pääty-ympyrät. Otin käynnin eteenpäinratsastuksen kannalta, koitin hakea sen hepan liikkkeelle ettei tarvitse joka toinen sekunti kaivella moottoria käyntiin. Alkuun Vinski vähän möngersi menemään, mutta lopulta pysyttiin jo paremmassa tahdissa. Samaten alkuun käännökset olivat niin löysiä ettei mitään rajaa - onneksi nekin paranivat loppua kohden. Sen lisäksi pyörittelin niitä ympyröitä ja voltteja, heppa kääntyi tosi kivasti, joten saatoin lähinnä taas etsiä sitä asetusta. Oli siinä välillä sitä "pikkaisen jos sinnepäin kokeilen", mutta sain mä silleenkin sitä nenää sisälle.. Oikeastaanhan mun pitäisi jonain päivänä oikeasti vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja kerran viedä se asetus kunnolla läpi. Luulen että silloin saisin ihan erilaisen tunteen sinne ohjan päähän, jonka jälkeen olisi helpompi etsiä sitä samaa tunnetta uudelleen. Kun nyt musta tuntuu että tyydyn koko ajan siihen "kyllä se pikkaisen turpakarvojaan liikautti, se on siis asettunut". En mä sellaista minimaalista ja sinnepäin hutiloitua taivutusta hyväksy ponienkaan kanssa, joten on jännä kun en vaan uskalla vaatia hevosilta mitään. Taidan tosin pelätä että ne vetävät herneet nenäänsä ja että kaikki menee sen jälkeen pieleen. Hmm. 

Ehkä lupaan ja vannon että seuraavalla kerralla yritän paremmin? Tosin joo, aika monessa asiassa blogi on jo auttanut mua, kenties pian mulle jää mieleen ajatus siitä, etten voi taas mennä kotiin ja kirjoittaa blogiin että "asetin vähän sinnepäin kun en uskaltanut pyytää kunnolla".

Sillä keskiympyrällä koitin hakea jälleen sellaista myötäystä puomilla, asetusta välissä ja pientä sisäpohkeen tönäisyä ennen ylitystä. Nyt tosin tuntui että keskityin tosi paljon kaikkeen muuhun, joten nämä pienet asiat meinasivat unohtua koko ajan.

Siirryimme pian kevyt raviin ja jatkoimme samalla reitillä. Vinski puksutti eteenpäin oikein mukavasti, minä taas tunnuin pomppivan siellä kevennyksessä kuin mikäkin Mikki Hiiri. En nyt oikein tiedä miten tuo valkoisen ravissa oleminen tuntui tänään niin kauhean vaikealta, ehkä heppa oli reippaampi tai etenevämpi kuin yleensä.

Pitkille sivuille tuupin ravia eteenpäin ihan kunnolla ja olin oikein tyytyväinen siihen liitoon jota saimme aikaiseksi. Vinski pisteli menemään, mutta pysyimme kuitenkin ihan tahdikkaina ja kuulolla, ilman mitään ohjalla makaamista tai muuta vastaavaa. Etenemisen jälkeen humma tuli kivasti takaisin, joten ympyröiden teko onnistui oikeastaan ongelmitta. Haettiin asetusta, tähtäiltiin itseämme puomien yli ja tunnettiin olomme taitaviksi. Tai okei, kun oltiin aikamme ravailtu, Vinski oli hiukan lämmennyt (ja kun mulla alkoi särkeä jalat ihan älyttömästi sen ravailun takia) niin silloin meidän kääntymiseen tuli sellainen pieni viive. Ei se muuten haitannut mitään, mutta ohiteltiin osa puomeista aina silloin tällöin, kun hevonen ei vaan yksinkertaisesti kääntynyt kyllin terävästi. 

Ei ehditty kovinkaan kauaa rauhassa ravailla, kun Marianne jo käski mun istua alas, nostaa laukan ja hurruutella pari pääty-ympyrää. En kauheasti kerinnyt miettiä, mitä nyt sekunnin-pari kauhistelin että minähän en tällaista alusta saa laukassa millenkään ympyrälle kääntymään. Rohkea rokan syö, eikä siinä montaa metriä ollut aikaa edes empiä. Täräytin sisäpohkeen kylkeen (täytyypä sanoa että aika hyvä tapa aloittaa laukkaaminen. En ehtinyt edes jännittää sitä, nouseeko se laukka vai ei!) ja lähdettiin kokeilemaan. Suureksi yllätyksekseni Vinski kyllä kääntyi laukassa. Ei se todellakaan mitään tyylipuhdasta ollut, muistutti lähinnä kaatumista milloin mihinkin, ympyräkin oli vähän joustava käsite. Mutta jos nyt hei mietitään, että minä, maailman surkein laukkaaja, saan Vinskin kääntymään ympyrälle, sen jälkeen kun ei olla koko talvena laukattu, niin kyllä se melkein ansaitsee aplodit! En mä tiedä olenko ikinä edes yrittänyt Vinskiä laukassa kääntää, sen tiedän etten sitä yleisesti ottaen hevosilla ole juurikaan harrastanut (ja niistäkin yrityksistä vähintään kaksi kolmasosaa on mennyt pieleen). Siksi olinkin oikeastaan tosi tyytyväinen, kun me tehtiin hepan kanssa ne kaksi ympyrää laukassa, jonka jälkeen siirryttiin raviin ja jatkettiin humputtelua. Wau.

Tokihan siinä oli virheitä, se ei ollut kovinkaan tyylikästä. Mulla suoristui ulkokäsi vähän väliä, jalat sojottivat eri ilmansuuntiin, jalustimet vammailivat, Vinski kaatui.. Katsoin taas alaviistoon ja pompin vähän kyydissäkin kun jännitin sitä onnistumista. Mutta käännyttiin. Ei pidä odottaa liian suuria onnistumisia heti ensi alkuun. 

Taidettiin ottaa vielä toinenkin laukka tähän suuntaan, se sujui samaan tapaan vaikka tällä kertaa ehdinkin pelätä kääntymistä enemmän, heh.

Muu aika otettiin kevyt ravia ja välissä sai omaan tahtiin kävelläkin. Otin vähän oman jalkanikin mukaan, koitin katsoa että päästään Vinskin kanssa aina silloin tällöin kävelemään pitkin ohjin ettei proomu joudu liikaa työskentelemään.

Ja itse asiassa väänsin pari kierrosta harjoitusravissakin, kun jalka ei meinannut enää kestää keventämistä. Se oli kulttuurishokki, miten siellä ravissa istuminen oli tänään niin hankalaa :D Meikähän pomppi kuin jauhosäkki, ei se nyt muina tunteina ole noin hankalaa ollut. Ehkä heppa todellakin eteni jotenkin eri tavalla, olihan pohja paremmassa kunnossa kuin moneen viikkoon.. Ja kun Marianne sanoi viritelleensä Vinsenttiä eilen, ehkä se johtuikin siitä. Tai sitten olen unohtanut kuinka istutaan, kun Kaisan ravi oli niin kovin mukavaa.

Vaihdoimme suunnan ja jatkettiin samaa hommaa oikeaan kierrokseen. Ravi tuntui superpaljon paremmalta kuin vasempaan, Vinski asettui ja kääntyi paremmin. Sen lisäksi mulla oli vaan itsenikin suhteen jotenkin parempi fiilis, kädet pysyivät kivasti ja ikään kuin olisin saanut koottua itseni ylös. Ja siis olen ollut ihan otettu siitä, että viime aikoina olen saanut säilytettyä kyynerpääkulman myös näiden hevosten kanssa. Keskiviikkonakin kädet pysyivät ihan siveästi matkassa mukana, ei ollut sitä aiemmin harrastamaani "maataan kaulalla kädet ojossa".

Eikä Vinski tosiaan maannut tänään yhtään ohjalla. Eikä kiskottu yhtään. Jee!

Otin laukkaa myös oikeaan kierrokseen. Se alkoi ihan yhtä hyvin kuin toiseenkin suuntaan. Laukka nousi hyvin, mä istuin ehkä asteen paremmin ja saatiin väkerrettyä pari ympyrää ihan ookoosti. Edelleen kaaduttiin, mutta tällä kertaa ei vajottu uralle joka välissä.

Mutta sitten kolmas ympyrä ei enää onnistunutkaan, vaan herra laittoi pelkkää hanaa ja laukattiin iloisesti liidellen toiseen päähän. Palattiin ympyrälle, nostin laukan ja taas päästiin ehkä ympyrä, jollei kaksikin, jonka jälkeen kääntyminen katosi taas ja mentiin ihan heittämällä toiseen päähän. Ei voi sinäänsä sanoa että olisin ollut suunnattoman pettynyt, mähän oletin noin käyvän joka kerta ja käännyttiin kuitenkin molempiin suuntiin. Eikä muutenkaan paria katoamista voi oikein pitää minään kivisenä alamäkenä, heh.

Molemmissa katoamisissa oli muuten sama juttu, taisin just ennen niitä pyytää Vinskiä vähän eteenpäin kun alkoi tuntua että laukka tippuu alas. Ehkäpä sitten pyysin liikaa tai en vain kyennyt muuttamaan hepan ajatusmaailmaa. No jaa. Muutenhan laukkakin oli oikein hyvää, heppa kyllä liikkui ja kaikkea. Mutta tässä oikeassa kierroksessa meinasi pariin otteeseen tipahtaa alas kesken kaiken.

Jäätiin sitten käyntiin ja käveltiin loppukäynnit. Huh hei, kaikkemme me annettiinkin!

Jees. Kokonaisuudessaan olen oikein tyytyväinen ja oikeasti JEE me laukattiin ja me käännettiin laukassa! Elämän (todella) pienet ilot, mutta oikeasti! 

Tunti meni hyvin, onnistuttiin ja Vinsentti oli vallan kiva. Tosin, kuten keskiviikkonakin, niin tunti oli hiukan tasapaksu. Ei silleen huonolla tavalla, ei mitenkään dramaattisesti. Mutta vähän. Ei tullut mitään maata mullistavaa tai muutakaan.

Kun taas mietitään, niin sehän se vasta on ihan pirun hyvä juttu! Jos jumankauta minä sanon tasapaksuksi tuntia, jolla Vinski kääntyy koko ajan, kulkee hyvin, kääntyy jopa laukassa, etenee ja tekee mitä vain, niin vau... Se kertoo ihan vain siitä, että meillä on ollut paljon onnistuneita tunteja, minä osaan tällä hetkellä ratsastaa hevosilla. Se on suuri juttu, tasapaksuus onkin siis pohjimmiltaan hieno asia.

Käveltiin ja keskelle. Alas selästä ja äkkiä tallin puolelle jäätymään, hyi! 

Pääsin taas taluttelemaan hiukan sitä äärimmäisen reipasta Laki-ponia, ennen kuin olikin aika lähteä taas kotiin päin. 

Tärkein olen minäminäminä...

Satoi sitten vettä, lunta ja räntää vuoronperään. Onhan täällä niin keväistä jo ollutkin, että kyllä tämä räntäsade ihan asiaan kuului. Harmillista oli vaan se, että ensin kenttä oli kuiva, mutta arvata saattaa miltä se näytti parin tunnin räntäsateen jälkeen.
Jep, me olimme kahluualtaassa. Räntäsateessa. Onneksi oli edes muuten ihan lämmin ja kiva ilma.

Mullapa olikin Kaisa. Kaisa-keskiviikot siis jatkuvat, enkä pannut lainkaan pahakseni. Tämän kehityskaaren seuraaminen on vaan ollut niin jännittävää, ettei oikeasti mitään rajaa. On niin hauska aina miettiä muutama tunti taaksepäin, kun tuntuu että joka tunti vain harpotaan eteenpäin. Se on hienoa, oikeasti. Varsinkin kun Kaisa nyt näillä näkymin pääsee piakkoin sinne eläkkeelle. Mun mielestä on mahtavaa että saan hyvästellä puten tällä tavoin, hyvillä mielin ja upein fiiliksin. Jos en olisi nyt mennyt sillä, niin meikähän olisi ollut etunenässä toivottamassa hyvää matkaa ja toivomassa ettei koskaan enää kohdata ;)
Tämä on paljon kivempaa, positiivisempaa. Se ennen niin kamala hevonen onkin nyt mennyt hyvin, ollaan saatu yhteys ja homma vaan rullaa. Nyt mä saan mennä sillä, saan fiilistellä sitä. Pikkuhiljaa mä alan kyllästyä jo Kaisaan, sen ainaiseen vinouteen ja Vermoiluun. Lopulta se lähtee, jolloin mulle jää päällimmäiseksi ne hyvät muistot - se oli se hevonen jolla mä yhtäkkiä opin ratsastamaan, se hevonen jolla menin hyvin ja joka oli peräti kiva. Kaipuuta tuskin jää kun nyt olen tammalla niin urakalla mennyt, mikä taas on erittäin hieno juttu.

Oikeastaan mietin että aika usea näistä tuntihevosista on lähtenyt mun suhteen hyvään aikaan. Sallin kanssa saatiin se hemmetin hieno kesä. Se yhteys, se oli mun hevonen.. Siihen asti se oli ollut vaikeaa, mutta sen kesän aikana mä opin ratsastamaan sillä, mä luotin siihen tosi paljon. Se lähti kun mä jo kyllästyin, päällimmäiseksi jäi se hieno fiilis, joten heppaa voi muistella lämmöllä.
Sulon kanssa sama juttu. Mulla oli niin hyvä mieli sen suhteen, että minä pystyin sillä ratsastamaan. Poni ei kiskonut hernepeltoa nenäänsä = ratsastin sillä oikein. Siinä vaiheessa kun se lähti, niin mä olin kyllästynyt siihen ylipieneen poniin, mutta loppujen lopuksi on jäänyt hyvä mieli, osasinhan mä ratsastaa sillä.
Oikeastaan ainoa sellainen ei-niin-täydellisesti lähtenyt on Roosa-poni. Sen kanssa oli loppuun asti aika on-offia, viimeiset tunnit taisivat mennä huonosti. No, sen kanssa ei löydetty yhteyttä, mutta aasista silti pidin tosi paljon kokoajan.

Salperi by Iina

Aasimus by Iina

Sulperi by Henna

Rönsyilen aiheesta toiseen, mutta kiva välillä luoda katse taas siihen menneeseen. Kukin näistä oli aika merkittäviä silloin aikoinaan - Sulo opetti mua alussa, Roosan kanssa hakattiin päätä seinään ja se Sallin kanssa saatu yhteys oli hienoimpia kokemuksia ikinä.

No anyway, jatketaan aiheesta.
Mulla oli siis Kaisa, tunnilla myös Kitty, Simo, Pomo, Vinski, Evita ja Nikkis, Kaisa vain mun kanssani. Olin tallilla niin ajoissa ja ulkona satoi (kuten mainitsinkin), joten päätin käyttää aikani hyödyksi ja puunasin Kaisaa puolisentoista tuntia. Karvaa lähti puttehevosesta ihan hulluna, joten käsi vääränä hinkkasin karvakasoja irti. Sen lisäksi tietysti harjattiin tukka ja puunattiin humma muutenkin viimeisen päälle, pitihän meidän nyt näyttää hienoilta! Heppakin oli tosi fiksusti, ei uskoisi. Tai kun joku kävi katsomassa meitä ja jätti sitten karsinan oven auki lähtiessään, enkä minä tietenkään laiskana sitä viitsinyt heti rynnätä sulkemaan. Loppujen lopuksi kävikin ilmi ettei sitä tarvitse pistää ollenkaan kiinni - pieni suomenputte vain seistä pönötti karsinassaan, kiersi vähän ympyrää, välillä kävi kuikuilemassa ulos ovesta ja räpelsi siinä omiaan... vaan ei edes yrittänyt marssia pihalle. Fiksu otus, oikein fiksu.
Okei, sitä en pitänyt kovinkaan fiksuna kun Kaisa oikein maneerisesti näykki mua. Se oli ihan sen näköistä, ettei se itsekään tajunnut miksi niin tekee, mutta näykki "kun niin vaan kuuluu tehdä". Sai hän sen anteeksi kun oli muuten niin asiallisesti. Vaikka näytänkin vähän neulatyynyltä tällä hetkellä.

Heitin heppasen varusteisiin ja sitten lähdimme räntäsateeseen. Kyllä se oli julmaa! Meikäläinen huolella pisti blondin letin ruotuun, harjasin ja puunasin, mutta eipä se tietenkään siltä näyttänyt enää parin minuutin räntäsateessa seisomisen jälkeen :D

Kiipesin kyytiin ja lähdimme kävelemään kahluualtaassa. Heppaa tuntui vähän ällöttävän, mutta onneksi tällaisia suomirouvia ei niin kauheasti haittaa tuo kavioiden kastelu.

Tänään teemana oli rauhallisuus ja rentous, kuten ehkä arvata saattaa. Eihän siellä kauheasti voinut mitään tehdä, joten otettiin vain rauhassa, tepsuteltiin hiukan ja fiilisteltiin. Alkukäynneissä Kaisa oli oikein mukava, se eteni kivasti mutta tuntui silti rennolta, eikä hiihdellyt alta tai muutakaan vastaavaa. Jälleen kerran mä kuitenkin hiukan pyysin sitä eteenpäin, etsittiin taas sitä asteen isompaa liikettä. Lopputulos oli oikein hyvä, mä olin tyytyväinen siihen käyntiin jota heppa esitteli. Liike oli vähän isompaa ja käveltiin eteenpäin, silti rentoina pysyen. Toki paremmalla pohjalla oltaisiin voitu hakea ehkä vielä pikkaisen lisää, mutta tähän keliin nähden se kokonaisuus tuntui ainakin omasta mielestäni hyvältä.
Sen lisäksi tein voltteja, hain Kaisaa asettumaan ja reittejä hyväksi. Ei ongelmaa, heppa kääntyi ja kulki kivasti, asetustakin tuli kun tarpeeksi muistin pyytää. Vähän reikäpäinen kuva tulee, mutta oikeasti sen pyytämisen vaan aina unohtaa. Kesken voltin saatoin monta kertaa tajuta että aijoo, tämä heppahan on ihan palikka, miksen minä pyydä sitä edes etäisesti kääntämään nokkaansa tänne sisälle? Ehkä tämäkin joskus menisi niin syvälle tajuntaan, että sen tajuaisi heti eikä vasta viidestoista päivä.

Seuraavaksi siirryttiin kevyt raviin ja humputeltiin sitä omaan tahtiin pitkin kenttää. Tämä olikin mielenkiintoinen päivä kaikin tavoin. Siis ensinnäkään Kaisa ei ollut lähes yhtään vino. Se ei kaatunut oikealle yhtään sen enempää kuin mikään muukaan hevonen. Parille voltille se saattoi kääntyä vähän lapa edellä, mutta siinä se. Koko heppa oli ihan älyttömän suora, varsinkin kun verrataan siihen että yleensä se on mennyt melkein nurin vinoutensa kanssa. En sitten tiedä oliko Kaisalla muuten vain hyvä päivä, vai oliko se kenties ratsastettu suoraksi edeltävänä päivänä tai jotain. Joka tapauksessa se oli outoa, tuntui melkein liian helpolta kun ei tarvinnut koko ajan tunnustella sitä keventääkö suorassa vai vinossa, eikä tarvinnut yhtään niin pahasti moukaroida sitä oikeaa pohjetta läpi. Tokihan siinä oli hiukan keskustelemista että sain sen hepan asettumaan volteilla, mutta aika vähäistä normaaliin verrattuna.
Toinen juttu oli sitten se, että vasen kierros oli nyt huomattavasti hankalempi. Tamma lähti lähes poikkeuksetta juoksemaan alta toisella pitkällä sivulla, sillä hän halusi ehdottomasti juosta niihin epämääräisiin lumikasoihin leikkimään! Sen lisäksi se tässä kierroksessa roikkui vähän väliä vasemmassa ohjassa, mitä en ainakaan ennen ole huomannut.

No, eivät ne suuria ongelmia olleet. Juoksentelun sain rauhoittumaan suhteellisen nopeasti, eikä reitti koskaan kadonnut muutamaa metriä enempää. Aina kun putte iski leukansa kiinni vasempaan ohjaan, niin minä pyöräytin sen voltille ja hain asetusta läpi, jonka jälkeen se vasenkin ohja pääsi rentoutumaan ja Kaisa tuntui paremmalta.
Vaan kyllä siihen vasemmalle taipumiseen sai tehdä töitä! Herranen aika, mitään ei meinannut tapahtua, pohje ei mennyt läpi ja heppa oli tönkkö kuin rautaseiväs. Sitä paremmalta tuntui kun sain hepan edes hiukan asettumaan myös sinne vasemmalle, oli se niin suuren työn takana.

Kokonaisuudessaan voidaan puhua oikein hyvästä ravista. Ajoittain mä könähdin hiukan eteenpäin kun Kaisa lähti ryykäämään ja mä koitin kääntää, mutta joka kerta sain itseni takaisin suoraksi hyvinkin nopeasti. Heppa kääntyi käytännössä ihan ongelmitta ja loppua kohden alkoi tahtikin parantua. Koko alkutunninhan ratsuni oli enemmänkin liian virkeä kuin liian löysä, lopputunnista sitä pääsi jo ratsastamaan eteenpäinkin.
Istuskelin harjoitusravissa vielä ne muutamat viimeiset minuutit, alettiin olla molemmat niin kaikkemme antaneita etten jaksanut enää edes keventää, heh.

Sitten käyntiin ja käveltiin loppukäynnit. Kaisakin vain pärski menemään, tehtiinhän me niin hurjasti töitä!
Marianne sanoi tykästyneensä niin paljon siihen kun menen Kaisalla, ettei sitä edes kiinnosta haluanko mä mennä sillä :D Tosin luulen että Marianne olisi tähän mennessä jo kuullut tai vähintään huomannut mielipiteeni, jollen putella haluaisi mennä.
Tämä oli mukava puksuttelutunti, hommat toimivat, oli helppoa ja yksinkertaista. Ei mitään ihmeellistä kumpaankaan suuntaan.
Nyt mä vaan vähän toivon että pääsisin laukkaamaan Kaisalla ennen kuin se lähtee. Ihan vaan koska haasteet.

Käveltiin ja keskelle, jonka jälkeen roudasin humman sisälle. Se oli kuin uitettu koira, kauas oli kadonnut se puunattu kauneus. No, Kaisa jäi kuivumaan ja meikäläinen lähti kotiin samaa hommaa harjoittamaan.