Tajusin vaan tänään että tämä hemmetin hyvä kausi on oikeasti kestänyt jo useamman kuukauden. Se on aika hurjaa, tullaan varmaan kivivyöryn lailla alas ihan hetkenä minä hyvänsä :D
Eilen mulla oli jälleen se Kaisa, tunnillamme myös Vinski, Pomo, Elvis ja Kitty, Kaisa oli ekalla tunnilla. Ja vaikka kuinka innoissaan odoteltiin, niin eipä ollut Artsi tunnilla. Tämä lapsekas into nähdä uusi hevonen liikkeessä on melkein hellyyttävää etten sanoisi.
Ilma oli ihan loistava, mulla oli niin aurinkoinen fiilis ja olin vaan niin innoissani. Aurinko paistaa ja kesä tulee, ihan mahtavaa! Sen kunniaksi katselin tunteja ja kuvittelin parhaani mukaan että siellä on todella lämmintä. Lopulta kävin nopeasti harjailemassa Kaisaa, jota olisi kyllä saanut raapata vähän kauemminkin - en todellakaan olettanut että siitä hevosesta irtoaisi niin paljon karvaa. Siis ei se karvanlähtö ole puten kohdalla ainakaan laantunut, pikemminkin päinvastoin..
Heitin heppasen varusteisiin ja sitten kipsuttelimme kentälle.
Heh, ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi etsin näitä vanhoja kuvakaappauksia :D
Nousin siitä selkään ja lähdimme kävelemään. Pimeäähän siellä oli heti alusta asti, mutta sitä innostavampaa on ajatella, että vain kahden viikon päästä pääsemme myös keskiviikkoisin ratsastamaan valossa! Nyt se ei tosin ole niin ihmeellinen asia, sillä lauantaisin on joka tapauksessa valoisaa, mutta kuitenkin.
Aloitettiin rennolla käynnillä. Pyysin Kaisaa taas eteenpäin, tällä kertaa voidaan melkein sanoa että hevonen oli vähän turhan hidas. Sain tammaa ihan mukavasti eteen ja itse asiassa varsinkin volteilla onnistuin moukaroimaan pohkeen sen verran kivasti läpi ettei Kaisa edes lösähdellyt kesken kaarteiden! Sen lisäksi onnistuin vihdoin ja viimein muutaman voltin aikana oikeasti hakemaan sen asetuksen läpi. En luovuttanut, en antanut periksi, vaan oikeasti vaadin. Tokihan olisin voinut vaatia kaikkien volttien kohdalla saman asetuksen, mutta pienin askelin eikö totta?
Se on vaan suuri ongelma kun mä tuijotan sitä hevosen päätä aina asetusten aikana. Tulee välillä vähän typerä olo kun mä asetan ihan antaumuksella ja samalla kyylään ratsun naamaa neuroottisesti. Tokihan se johtuu siitä etten katsomatta tunne kunnolla meneekö mun pyyntö läpi vai ei, mutta voisi sitäkin vähän rajoittaa ettei kaikki käännökset mene siihen että ratsastaja vahtii putoaako humman pää matkan varrelle vaiko ei.
Aloimme tehdä käynnissä takapään väistätyksiä uralta. Mulle iski taas sellainen pienoinen jännitys, "mitähän tästäkin muka tulee". No toisaalta, retardi ratsastaja ja maailman vinoin hevonen, jonka kanssa kaikki on vaikeaa.. Tuskin meillä nyt oli oletuksenakaan mitkään täydelliset väistätykset. Marianne sanoikin että se on vaikeaa, "mutta mä en yhtään epäile ettetkö pystyisi siihen". Piti kuulemma saada vain puolipidäte läpi ja takajalkoihin, niin sillä ne väistötkin onnistuvat.
Lähdin tekemään ihan rauhassa ja otin ajatukseksi sen, että ei sen niin väliä tuleeko täydellisiä väistöaskelia vai ei, mutta tärkeintä on saada se hevonen hidastamaan. Yleensähän kaikki menee ihan muusiksi kun mä hätiköin sen pohkeen kanssa ja saan ratsun vain juoksemaan alta parhaansa mukaan. Koitin nyt lähteä siitä että mieluummin vaikka vaan hidastetaan käyntiä ja jätetään väistöt sikseen jollei tunnu hyvältä.
Kuvien välissä kai kolme ja puoli vuotta - omistan yhä tuon pettämättömän tyylitajun, kuten huomaa
Hidastamisessa olikin operaatiota kerrakseen. Kyllä Kaisa välillä hidasti oikeinkin hyvin, mutta sitten välillä vaan hiihdeltiin menemään mistään mitään välittämättä. Jouduin jokusen kerran ihan pysäyttämään koko hevosen, kun se pidäte ei vaan uponnut Kaisan kovaan kaaliin.
No, sain kuitenkin joka kerta hidastettua ainakin sen verran että uskalsin jokaisella pitkällä sivulla kokeilla väistätystä. Se vaan oli niin vaihtelevaa, useimmiten heppa lähti kaahaamaan alta, välillä ei vaan tapahtunut mitään ja joskus kadottiin ihan väärään suuntaan. Sen lisäksi mä en vaan tuntenut että mitään tapahtuisi. Tosin Marianne kyllä heti ekasta väistöstä alkaen kehui että hyvin menee, joten väittäisin että teimme jotain alkeellista vähän sinnepäin. Suuremman ja jyrkemmän väistön kun olisin varmasti tuntenut itsekin.
Ja kyllä vaan tuli sellainen ahaa-elämys ihan viimeisten väistöjen kohdalla.. Tajusin siinä vaiheessa että olin jälleen yrittänyt väistättää kiskomalla ulko-ohjalla ja törkkimällä ulko-pohkeella. Miten vaikeaa on muistaa, että tässä tapauksessa ulko-ohja vain asettaa ja sisäohja hidastaa.. Ehkä vielä jonain päivänä sisäistän tämän asian.
Jätettiin väistöt sikseen ja lähdettiin humputtamaan harjoitusravia. Rentoa ja vapaata, sai tehdä vähän siirtymiä ja tehdä kaikkea mukavaa.
Kerta se on ensimmäinenkin, nimittäin vaihteen vuoksi Kaisa ei edes ollut reipas. Se oli peräti laiska. Ravi oli alusta asti sellaista rauhaisaa mummoilua, yhtään ei hiihdetty tai ehdoteltu laukkaa. Suorastaan yllättävää, mutta oikeastaan aika mukavaakin vaihtelua. Ensin ihan vain humputeltiin hiukan eteenpäin, minä hain istunnan kuntoon ja tunnustelin että onko hevonen vino kuin synti. Kun mä istuin hyvin, kyynerpääkulma löytyi ja jalat pysyivät paikoillaan, aloin vaatia hepaltakin vähän enemmän. Nyt kun Kaisa kerrankin oli rauhallinen, eikä meidän tarvinnut tuhlata aikaa siihen rauhallisen tahdin etsimiseen, päätin lähteä vähän vaatimaan sellaista mukavampaa ravia ja parempaa muotoa siihen liikkumiseen. Tein välillä voltteja, hain asetusta ja annoin Kaisan kulkea suoraan vapaammin, mutta aina kun vaan oli mahdollista, niin mä pyysin taas niitä takajalkoja alle ja liikettä eteen ilman mitään pitkäksi valumista. Taas se hammastahnatuubi-ajattelu - pohkeella eteen, mutta ohja pitää vastaan jottei lösähdetä.
Mulla ei ollut nyt tarkoituksena oikeastaan edes hakea sitä ravia juurikaan reippaammaksi. Se sai tulla jos oli tullakseen, mutta tärkeintä oli saada se hevonen pysymään lyhyehkönä ja aktivoida takapäätä liikkeelle, ilman että se sisäinen Vermon kuningatar herää henkiin.
Suunnitelmani peräti toimi, jopa oikein hyvin. Sain sitä hevosta vähän aktiivisemmaksi ilman kaahausta ja ilman venymistä. Sain raviin enemmän liikettä ja tunsin että Kaisa aina välistä ravasi ihan mukavasti, ei mitään pelkkää mummoravia tasapaksusti eteenpäin.
Hyvin pian myös se muodon nostaminen tuli ajankohtaiseksi. Ihan ekoilla kerroilla Kaisa pysyi ruodussa ja sain pelkkää liikettä takajalkoihin. Pian mummo kuitenkin keksi, että ideanahan on varmaan vajota eteenalas ja maata ohjalla. Joka kerta kun putte lähti valumaan, niin minä nostin sen sieltä ylös ja törkkäisin vaihdetta sisään. Joka kerta sen hepan pää myös nousi ja Kaisa pysyi koko ajan todella kevyenä, se ei hermostunut eikä nykinyt ohjaa. Yksinkertaisesti mitä enemmän tätä tehtiin, niin sitä paremmalta se ravi vaan alkoi tuntua. Tuli oikein hyvä fiilis oman ratsastuksen suhteen, kun joka kerta kun hevonen meinasi alkaa maata ohjalla, niin mä vaan sain sen ylös ja sain sen kevyeksi, jonka jälkeen kyettiin molemmat taas rentoutumaan. Ravi alkoi tuntua aina vaan paremmalta ja kaikki toimi tosi kivasti.
Tosin Kaisahan päätti siinä jossain vaiheessa että on kauhean mälsää mennä siististi ja siveästi, joten hän kyllä kaahaisi huomattavan paljon mieluummin portille notkumaan. Ekalla kerralla suokkijyrä yllätti ja tamma pääsi harhautumaan reitiltä jokusella metrillä. Sen jälkeen pari seuraavaa kertaa me tapeltiin siitä, saavatko pienet suomineidot juosta portille tukka hulmuten, vai pitääkö niiden kääntyä kun käsketään. Aikamme väännettiin, sitten rouva luopui toivosta ja kulki vallan asiallisesti loppuajan. Mariannekin siellä selitti, että nyt menee kyllä hyvin - Kaisa joutui töihin kun käskettiinkin kantamaan ihan itse se pää ja että nyt se ei enää jaksaisi työskennellä, joten siksi heppa yritti vaihtaa työnteon päättömään kirmailuun.
Vaihdettiin siinä vielä suunta ja ravailtiin pari kierrosta. Nyt alkoi kyllä todellakin näkyä että blondi joutui tekemään töitä ihan urakalla! Herranen aika, niin kaikkensa antanut oli koko hevonen ettei paremmasta väliä. Pää ei enää pysynyt ylhäällä vaan Kaisa makoili ohjalla ja ravikin hidastui entisestään. Juuri ennen käyntikäskyä ongin sen pään vielä sekunniksi ylemmäs, jonka jälkeen tämä hurjasti työskennellyt suomiputte sai kävellä pidemmin ohjin. On se ravaaminen sitten hirmuisen rankkaa!
Marianne oli kovin tyytyväinen, kuten ehkä kävikin ilmi.
Ja niin olin minäkin, taas. Ihan loistavaa, oikeasti. Väistöt eivät ehkä sujuneet, mutta se oli oletettavaakin. Sen sijaan tuo ravi oli niin loistokasta, mä olin supertyytyväinen! Kaisus meni kauhean kivasti ja on aina hauska nähdä kun saa oikeasti edes jollain tasolla sen heppasen työskentelemään. Onhan se mukavaa että joskus saa hevosen väsähtämään sen takia, että on onnistunut vaatimaan siltä jotain, mitä yleensä ei pyydetä.
Käveltiin siinä loppukäyntejä. Yhtäkkiä Kaisalla vaan naksahti joku, alkuun se oli kävellyt ihan normaalisti käyntiä eteenpäin, mutta jossain vaiheessa se hevonen alkoi oikein harppoa eteenpäin. Se eteni kuin hullu, liikkui oikein hurjasti eteenpäin. Meikäläinen oli siellä selässä vähän kauhistuneena; mikä tälle nyt tuli, miksi se on näin reipas, räjähtääkö tämä kohta? Kun Marianne sitten lopulta vilkaisi meidän käyntiä, niin se taisi julistaa jotain sen tapaista kuin: "katsokaa nyt tota Kaisan käyntiä. Näin sen kuuluukin kävellä, rennosti eteenpäin ja katsokaa sen takapäätä".
Selvä. Kun saatiin käynnille siunaus Mariannelta, niin minäkin saatoin tunnustella että totta, tämä hevonenhan liikkuu enemmän kuin ikinä.
Oman aikansa Kaisa jaksoi edetä kunnolla, sittemmin tahti hidastui, mutta takapään työntö jäi aika mukavaksi ihan loppuun asti. Teimme jotain oikein, onnenkyynel!
Keskelle ja alas selästä. Vein rouvan karsinaansa ja harjailin sen nopeasti, jonka jälkeen vietimmekin koirailtamia. Kauheasti pikkuisia ja vähän vähemmän pikkuisia hauvoja, voi että!
Lopulta kotiin ja niin.
Odottelemme lauantaita suurella mielenkiinnolla, heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti