Mä harjailin ponin kauniiksi, hänestäkin lähti karvaa jo varsin kivasti. Vinskin mielestä vaan se raappaaminen oli niin kamalan mälsää ja hän olisi huomattavan paljon mieluummin villi poni, ilman harjaushuolia. Heitin ukkelin varusteisiin ja sitten valuttiin kentälle kroolaamaan.
Lievästi sanottuna vaivalloista, kenttä oli kuin valtameri ja satulaan kiipeäminenkin tuntui valtavalta ponnistukselta. Lopulta onnistuin keräämään itseni ylös ja pääsimme kävelemään.
Vaikka tänäänkin satoi lunta räntää, niin onneksi ei ihan näin paljon. Kuvat eivät siis ole autenttisia.
Lähdettiin kävelemään, kaikki sujui vielä ihan normaalisti. Mä pistin valkoista liikkeelle ja pidin sen vähän poissa uralta. Hieman taisi tuo kentän märkyys ahdistaa hevosen mielenrauhaa, mutta kiltisti hän taapersi menemään.
Pian jäimme kuitenkin omille volteille, minä jäin ihan rauhaan toiseen päähän kenttää. Aloitimme kävelemällä sillä voltilla, ei mitään muuta. Reitti kuntoon, tahti ja heppa suoraksi. Joo-o, onnistuuhan se. Vesilutakot teilasivat välillä meidän pyöreää tietämme, mutta muuten Vinski asteli eteenpäin varsin aktiivisesti, pysyi raiteilla ja homma tuntui ihan hyvältä.
Lähdettiin tekemään takapäänväistätyksiä, ympyrältä takapäätä ulos. Mitenkään en näitä jännittänyt tai muutenkaan kauhistellut, oletin toki että onnistumme jollain tavalla. Niinhän tässä ollaan jo monta kuukautta onnistuttu. Kuinkas sitten kävikään? Nii-in. Siis se alku tuntui vielä ihan normaalilta. Mä hidastin, keskityin oikein siihen ja koitin pitää ulko-ohjan tuntumalla. Sitten siirsin kunnolla sisäpohjetta taakse ja lähdin väistättämään. Alusta alkaen tuli sellaista kevyttä onnistumista - pientä väistöä, hieman karattiin reitiltä kun kääntäminen ja väistäminen samaan aikaan oli hankalaa. Joskus tuntui ettei väistättävä pohje saanut mitään aikaan, mutta oli paha sanoa johtuiko se siitä, etten vain tuntenut väistöä ympyräreitillä.
Mutta sitten kun suoristin siitä ja ajatuksena oli kävellä hetki suorana, antaa hevosen rentoutua väistön välissä.. Siis mä yritin vain kääntää sille voltille, en mitään muuta. Mitä tekee Vinski? Sulkutaivutusta...
Hämmentävää. Mä yritin kääntää voltille ja mielestäni tein sen aivan samalla tavalla kuin jokaisena kertana näiden kuukausien aikana. Se hevonen ei silti vaan kääntynyt, ei. Se vain jyräsi suoraan eteenpäin, oikein siistiä sulkutaivutusta veivaten. Ei siinä alkuun vielä mitään, ei se mitään vaikka joka kerta se voltille kääntyminen kariutui kun heppa lähti taivuttelemaan. Sainhan mä silti aina välillä tehtyä voltin ja koitettua sitä takapäänväistöä, joka jatkoi samaa "silloin tällöin onnistuu"-linjaa. Tulipa sieltä pari oikeinkin hyvää pätkää, joilla pysyttiin voltilla ja Vinski väisti siististi! (Suurin ongelma taisi olla se, että unohdin aina asettaa ja sitten hevonen vain väisti ulospäin. Hups.)
Mutta ne sulkutaivutukset vaan pysyivät. Me käveltiin aina jonnekin puoleen väliin kenttää (eli kevyet 40 metriä sulkua) ennen kuin lopulta sain jollain ihmeellä sen hevosen käännettyä ja suoristettua. En todella tiedä mitä minä muka tein. Siis yritin joka kerta suoristaa, ottaa sen ulko-ohjan käteen, kääntää ulkopohkeella, pitää sen edessä.. Silti se humma vaan toi takapäätä sisälle, ihan silleen "lallalallaaa, mää teen nyt tätä!"
Eipä siinä mitään, oletin asian johtuvan nyt vain siitä että Vinskillä jäi väistöt päälle. Vaan kun siirryttiin raviin, niin kaikki lähti menemään vieläkin enemmän päin hanuria.
Jatkettiin siis uraa pitkin, kevyttä ravia. Ja se touhu oli ihan järkyttävää - hevonen valui uralle, se ei kääntynyt, se nyhjäsi aitoja pitkin. Mä koitin ja tein kaikkeni, hain sitä samaa tekemisen meininkiä jota tässä on ollut, mutta ei. Vinski vain kaahaili uraa pitkin, minä en saanut mitään aikaiseksi. Mun keventelykin oli ihan kauheaa, en meinannut millään pysyä hepan matkassa mukana.
Hevonen oli ihan out of control. Se meni siellä oman mielensä mukaan, vähän silleen aivot narikkaan meiningillä. Mäkin aloitin omat maneerini, kuten "hyppää jalustimille ja makaa kaulalla kun pysäytät", koska yksinkertaisesti se touhu alkoi taas pitkästä aikaa tuntua siltä, että valkea proomu tekee mitä huvittaa, samalla kun täti kiikkuu kyydissä maisemia katsomassa. Mä olen jo monta tuntia kyennyt aika hyvin istumaan ja pitämään pakkani kasassa, koska on tuntunut siltä että minä hallitsen hevosta, ei toisinpäin. Selvästi tuo kuuluu joihinkin jännitysrituaaleihin, hmm.
Mua alkoi tuskastuttaa. Se homma meni aivan surkeasti. Mä en saanut sitä kääntymään, heppa vaan toi takapäätä sisälle tai juoksi toisten perässä. Se kaahasi alta ja kaikki oli aivan pelleilyä. Se oli ihan samanlaista kuin jokunen kuukausi sitten. Enkä mä edes tiedä mikä tässä nyt muka muuttui. Ainoa ero muutaman kuukauden takaiseen on se, että tällä kertaa mä selvästi tunsin kun Vinski väänsi sitä sulkutaivutusta, aiemmin mä en ole huomannut asiaa.
Huoh. Säälittävää. Mä en tiedä mikä tässä nyt oli, mä en tiedä mitä tein muka eri tavalla. Yritän jollain tavalla toivoa, että syynä olisi oikeasti ollut kentän kunto tai jotain, mutta sekin taitaa olla varsin kaukaa haettua. Ehkä se vaan oli sitten tässä, se "osaan ratsastaa Vinskillä"-kausi. Mä en todella tiedä mikä muka muuttui, voisin väittää ettei mikään. Tosin silloin kun heppa alkoi toimia, niin ei silloinkaan kyllä mikään muuttunut, että niin.
Ravi oli hirveää. Sain mä pari ympyrää väännettyä ja joskus sain pidettyä herran poissa uralta. Koko loppuaika juostiin päin tiiliseinää ja kiipeiltiin jäätyneissä hiekkakasoissa katkomassa koipiamme. Jippii.
Ihan lopussa mulla oli hetken ajan kohtuu hyvä fiilis. Tuntui että jotenkin voisi kuvitella hevosen tulleen avuille, mutta ehkä sekin oli pelkkää toiveajattelua.
Käyntiin ja alettiin tehdä avotaivutuksia (miksi ei sulkutaivutuksia, ne ainakin olisivat sujuneet, heh). Pitkillä sivuilla avontapaisia, ensin voltti jolla asetettiin ja sitten suoralla sitä etuosaa sisälle päin.
Meinasin jo jättää yrittämättä kun mistään ei tullut mitään. Kokeilin silti, koska miksipä ei. Volteille Vinski kääntyi yllättäen jopa oikein hyvin ja sain sen vähän asettumaan. Ja siis joo, saatiin jokunen oikein onnistunutkin avontapainen, osa sitten meni vähän säheltämiseksi. Silti ihan kivoja.
Vaan kun sitten homma karkasi taas lapasesta ja yllättäen se hevonen ei taaskaan kääntynyt. Se lähti vääntämään niitä sulkuja, minä yritin ja tein kaikkeni. Ei auttanut, ei. Hetken väänsin, sitten aloin olla jo niin jäykkä ja hermostunut että heitin ohjat pois ja käveltiin hetki tilannetta nollaten. Kyllähän se hevonen taas löysällä ohjalla kääntyi ongelmitta, tietenkin.
Ihan pikkuhiljaa keräsin ohjaa, pidin itseni suorassa ja tein vain voltteja. Ei muuta ideaa, vain voltteja ja suoraan ratsastusta. Niin kauan se sujui, kun ohjat olivat puolipitkinä enkä tehnyt niillä yhtään mitään. Mutta kun lopulta yritin ihan vain ottaa kevyitä pidätteitä ja niillä vähän valmistella Vinskiä voltille, niin siinä vaiheessa kaikki romahti. Heti kun mä yritin tehdä ohjalla jotain, alkoi hevonen tarjota sulkuja. Voi hemmetti. Vaikka mä kaivelin pohkeella sieltä kainalosta, koitin tukea raipallakin lapaa, mutta ei. Ainoa mihin Vinski tuntui kykenevän, oli sulkutaivutukset ja uralle kaatuminen. Lopulta lahdattiin päin aitojakin ja mä jouduin jollain tavalla pelastautumaan, sillä näitä saappaita en ole valmis naarmuttamaan aitaa vasten..
Sitten käveltiin vain loppukäynnit.
Vau, sehän meni aivan päin mäntyä. Siis ihan täysin. Okei, tokihan tässä on menty marraskuusta asti täydellisesti joten kai epäonnistuminen oli odotettavissa. Mutta samaan aikaan itkettää. Se hevonen ei vaan kääntynyt, mä en saanut sitä pois niistä taivutuksista.
Me tehtiin kyllä hyviä väistöpätkiä, mutta kaikki muu meni niin huonosti kuin vain olla ja voi. Jeesus sentään..
Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Tunsin itseni pitkästä aikaa epäonnistuneeksi ihmiseksi. Todella säälittävää.
Otti päähän ja kaikki oli huonosti. Kuinka se voikin mennä noin epätäydellisesti.
Onneksi tallilta löytyi toinenkin hullu, jonka suurin unelma on siivota satulahuone kunnolla. Piristykseksi huonon tunnin jälkeen päädyttiin siivoamaan satulahuone edes melkein kunnolla, ainakin paremmin kuin miten olen ennen sitä siivonnut. Nyt raahattiin kaikki kamat ulos, matot tuulettumaan ja raahattiin kilokaupalla purua ulos. Lopputulos oli ihan mielettömän kaunis, minkä takia on vähän surullista mennä keskiviikkona katsomaan kuinka kamalalta siellä taas näyttää :D
Lastentunnilla kävin taas taluttelemassa Lakia ja pistin itseni hommiin. Juoksin pyöreän paholaisen matkassa ja tunnin jälkeen harjasin sitä karvattomaksi. Puoli pitäjää kävi harjaamassa Lakia, josta tuntui vihdoin lähtevän ihan kunnolla karvaa.
Ja meistä tuli ponin kanssa ihan bestiksiä kun onnistuin löytämään oikeita raaputuskohtia. Pyörylä ei oikein tiennyt miten päin hän olisi, välillä pää laahasi maata ja välillä annettiin pusuja kun se kaulan harjaaminen oli niin mahdottoman mukavaa.
Heh. Kun tunti menee huonosti, niin onneksi edes kaikki muu tuo jotain hyvää mieltä. Oikeastaan sen takia juuri lauantaina on parempi epäonnistua. Keskiviikkoisin ehtii vain angstata autossa kuinka huonosti menikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti