Voiko taivas olla rajana?

Lunta! Olen täysin vakuuttunut että eilen satoi enemmän lunta kuin koko talvena yhteensä. Siis lunta... Eieieiei.
Ikään kuin takatalvi ei olisi jo tarpeeksi, niin eikös mulla ollut eilen ihan järkyttävä päänsärky. Kotona vielä kuvittelin että kyllä se tallilla katoaa. Kauniisti sanottuna olin erittäin väärässä ja iltaa kohden se päänsärky alkoi lähennellä jo migreenirajoja. Se oli niitä hetkiä kun tunsin itseni todella älykkääksi, mitä turhia särkylääkkeitä syömään kun ulkoilma parantaa noin tehokkaasti kaikki vaivat.

Kärsimään tänne on kuitenkin tultu, joten tietenkin kärvistelin menemään parhaani mukaan. Enkä mä sitä paitsi olisi kuitenkaan kotiin lähtenyt jonkin "pelkän" päänsäryn takia.
Mulla oli Kaisa, tunnilla myös Elvis, Pomo ja Simo. Kaisa oli toisella tunnilla, mikä oli tällä kertaa ehkä ihan hyväkin, en olisi jaksanut harjata hevosta pää kainalossa. Hilluin siis vain menemään, jäädyin rauhassa ja koitin keskittyä toivomaan ja odottamaan kesää (mutta hei - viimeinen pimeä tunti oli ja meni! Ensi viikolla on valoisaa, hallelujah!)

Meidän tunnin alkaessa kipitin Kaisan luo ja kiipesin selkään, jonka jälkeen lähdimme käppäilemään ympäri kenttää. Pää suorastaan jyskytti ja tunnin kuluessa koko olotila meni vain pahemmaksi - odotin suunnilleen kupsahtavani alas selästä kesken kaiken. Mä jo alkukäynneissä ehdin valmistautua henkisesti siihen, että tunnista ei varmaan tule männynkäpyäkään. Eihän se mitenkään voi sujua, jos mä itse hillun kuoleman rajamailla. Mä siis syyllistin jo valmiiksi oman kipuiluni, jotten sitten olisi turhan surullinen kun tunti menee pitkästä aikaa aivan penkin alle :D

Alkukäynneissä pätkäisin rouvaa hiukan liikkeelle ja pyöräytin jokusen voltin. Kaisa liikkui kyllä varsin nätisti, reitit löytyivät ja homma tuntui oikein sujuvalta. Kauaa ei siinä ehdittykään vapaasti kävelemään, kun Marianne jo käski jokaisen jäädä omalle voltilleen pyörimään. Valitsin itselleni hyvän tilan ja lähdin hakemaan pyöreää, paikoillaan pysyvää reittiä (piiri pieni pyörii, siinä tulee aika paha olo, heh).
Aloitimme taivuttelemalla hevosten kauloja. Pieni voltti ja kaulaa sisään, johtavaa ohjaa sai käyttää ja samalla piti tökkiä sisäpohkeella sisätakajalkaa rungon alle. Sanotaanko että oli siinä hommaa. Anna mulle pieni poni - ei ongelmaa, mutta koitapa uusia se sama juttu ison puten selässä, niin jo ollaan kuutamolla. Sain kyllä koko ajan vähän sitä päätä sisään ja kaulaa taipumaan. Kaisa pysyi kyllä reitillä, se taipui ja kulki nätisti, mutta se taivutus oli koko ajan todella pientä. Vaikka mä mitä yritin, niin jäätiin vain siihen hienoiseen taipumiseen, jotenkin en vain osannut pyytää tarpeeksi.

Kaisa tuntui muutenkin antavan todella huonosti periksi niille taivuttaville ohjasotteille. Toisaalta se ei kyllä taida olla mikään ihme, joten en nyt hyperventiloinut asian takia. Yritin vaan parhaani ja tein ihan rauhassa, jotta saisin edes jotain tapahtumaan.
Lopulta saatiin muutama onnistuneempi pätkä, kun tajusin että aivojen käyttökin lie ihan sallittua. Mä koitin alkuun vaan väkisin käyttää sitä johtavaa ohjasotetta, vein kättä sivulle ja tuskastelin toimimattomuuden takia. Kun vihdoin ymmärsin että hei, se johtava ohjasote oli vain ehdotus ja että voisin viedä käden kohti rintakehää, niin johan alkoi hepassakin tapahtua jotain. Se antoi aivan eri tavalla periksi ja taipui nätisti, Marianneltakin tuli positiivista kommenttia.

Kun oltiin taivuteltu molempiin suuntiin, lähdettiin vielä väistättämään takapäätä ulospäin voltilta. Se on vaan niin vaikeaa, mutta yritin nyt jotenkin pitää itseni kasassa. Oikeastaan olin suunnattoman tyytyväinen, kun kerrankin tajusin hidastaa ennen väistöä! Kaisaa ei hidastaminen oikein kiinnostanut, pidätteet eivät menneet läpi, mutta tänään taas tajusin ottaa pysähdyksen mikäli pidäte ei muuten mene läpi. Jokaisen pysähdyksen jälkeen mamma malttoi hidastaa sitä käyntiäkin ja hitaasti käynnistä oli varsin järkevää kokeilla sitä väistätystä. Mutta vaikka mä olin vakaasti sitä mieltä että tein kaiken oikein - mä hidastin, mä pidättelin ulko-ohjalla, siirsin sisäpohjetta taakse ja kutittelin raipalla.. Silti sieltä ei vaan tuntunut tulevan yhtään mitään! Ei, ei. Kaisa vaan mennä puksutti voltilla, se tuntui suorastaan typerältä. Minä yritin ja tämä torvelo vain kävelee. Siksi otin loppuun sitten asiakseni vain saada ne takajalat siirtymään sivusuunnassa, muusta viis. Pysäytin hevosen ja yksinkertaisesti yritin vain siirtää takapäätä. Sekään ei onnistunut ihan yhtä tehokkaasti kuin olisin halunnut, vaan etupää karkaili ja Kaisa oli ihan hukassa kun halusin niiden takajalkojen siirtyvän. Tunsin oloni vähän epäonnistuneeksi, mutta Marianne sanoi Kaisan tehneen kyllä jotain. Se vaan on kuulemma niin jäykkä ja tekee niin loivaa, etten mä tunne. Asia selvä. Ainakin olen tyytyväinen siihen, että tajusin mitä mun pitää tehdä - vaikka toteutuminen jääkin nyt kuulopuheiden varaan.

Sen jälkeen lähdettiinkin rullaamaan laukkaa. Piti nostaa laukka lyhyen sivun keskeltä, laukata pitkä sivu ja tehdä pääty-ympyrä (tai pari). Mulla oli hauskaa kun Marianne merkitsi tötteröillä sitä ympyrää; "juu ihan varmasti saan tämän hevosen kääntymään laukassa, vuosisadan vitsi!" Jos nyt kuitenkin siis muistetaan, että viime kerralla jopa uraa pitkin laukkaaminen oli liian vaikea tehtävä kun Kaisa vain kaatui ja tiputteli laukkaa alas. Ja kun nyt olin itse niin veto poissa, mä en edes ajatellut onnistuvani mokomissa laukkatehtävissä. Mun tavoitteena oli vain laukata pitkä sivu ilman kaatumista ja mieluusti vähän rauhallisemmassa temmossa kuin siinä "nyt mennään ihan täysii!"-kaahauksessa.

Otettiin vähän vuoronperään ja aina siinä kävellessä mä vaan lagailin. Istuin kyydissä kädet suorina, Kaisan maatessa ohjalla koko painollaan. Välillä vähän nostelin hummaa ylös, mutten suurimmaksi osaksi jaksanut ajatella, joten hilluin vain kyydissä ja toivoin ettei Kaisa vallan puskaantuisi sen vapaan löllöttelyn takia.
Kun oli mun vuoro nostaa ekaa kertaa laukkaa, huomasi taas sen pienen jutun. Edelleen mua jännittää nostaa laukkaa. Se ei ole pahaa jännitystä, se ei ole suurta. Mutta se on siellä, aina juuri ennen tulee se pieni "hui apua, mitä jos ei onnistukaan". En ole päässyt siitä eroon, mutta se ei enää haittaa elämää.. Paitsi rouva Vermon kanssa. Kun Kaisa aina sitä laukkaa niin innoissaan odottaa, niin voihan sitä nyt arvata millainen triggeri sille on ratsastaja, joka hiukan jännittyy juuri ennen nostoa. Sitten heppa lähtee hiihtämään ja mä jännityn vähän lisää ja noidankehä pyörii. Muut hevoset eivät siitä mun pienestä jännityksestä välitä, mutta putte ottaa sen näemmä ihan laukan kutsuhuutona, johon on vastattava mahdollisimman nopeasti.

Kun nyt lisättiin tähän jännittämiseen ne mun tuskat, niin kyllä tämä eka laukannosto oli hivenen omalaatuinen, kun heppa hiihtelee kuin Lahden kisoissa ja meikä sitten kiikkuu jalustimilla puuhaamassa omiaan. Laukka nousi silti yllättävän hyvin ja nyt se oli se paljon viime kertaa kontrolloidumpaa. Olihan siinä vauhtia ja mentiin kuin päättömät kanat, mutta jotenkin mä istuin paremmin ja heppa ei tuntunut ihan villinä juoksevan. Ympyrää en tosiaan edes ajatellut, vaan olin tyytyväinen kun päästiin laukkaamaan uraa pitkin ja tamma siirtyi käyntiin ongelmitta. Jes!
Marianne sitten vänisi sieltä toisesta päästä jotain "katos kuinka kivasti kuunteli puolipidätteen.. Mutta nyt se ympyrä unohtui". Minä taas itsekseni itkeskelin että ihan varmasti joo unohtui, eikä sitä tule kyllä tapahtumaankaan. Ei varsinkaan tänään.
Marianne kuitenkin jatkoi ja totesi että ei se mitään, tule uudestaan. Mä olin vähän äimänkäkenä, haluaako rouva opettaja nyt oikeasti nähdä kun jyräputte ja palikka rynnivät laukkaa kuin hunnilauma ja kääntyvät korkeintaan villeissä kuvitelmissa? Päätin sitten tarjota sitä mitä tilataan, sama se on kai kokeilla. Voinpahan pistää päänsäryn piikkiin jos menee aivan penkin alle.

Nosto oli edelleen hieman jännittynyt, mutta silti se oli kohtuu hyväkin jopa. Kaisa laukkasi nätisti, mä istuin aika hyvin. Vähän irtoilin satulasta ja jalat nyt vammailivat edelleen ihan olan takaa. Laukattiin hienosti pitkä sivu, sitten lähdinkin vääntämään sitä pääty-ympyrää. Ja olinpahan vain tiputtaa silmät suustani, kun Kaisa kääntyi sille ympyrälle. Vaikka vauhtia tuntui olevan vähän liikaa, vaikka se oli Kaisa. Silti se kääntyi. Se mun kääntäminen ei ollut tyylipuhdasta, mutta eihän se ole ikinä. Ja tärkeintähän oli se, että hevonen kääntyi, se laukkasi ympyrän, jonka jälkeen tehtiin aivan loistava siirtymä raviin. Wau.
Päästiin toisenkin kerran kokeilemaan onneamme. Nyt laukannostokin oli jo aika pilviä hipova, se tuntui todella hyvältä (ainakin putteasteikolla). Laukka itsessään pyöri kivasti ja tahdikkaasti eteenpäin, heppa kääntyi taas sille ympyrälle ihan ongelmitta. Yritin vielä tehdä toisen ympyrän perään, mutta siinä vaiheessa karahdettiin karille, ympyrä laajeni koskemaan puolta kenttää ja laukkakin lopahti kesken. Silti ylitin villeimmätkin kuvitelmani, tehtiin taas ympyrä.

Vaihdettiin suunta ja kokeiltiin vielä oikeaan kierrokseen, joka oletettavasti tulisi olemaan kääntämisen puolesta helpompi. Tähän oikeaan kierrokseen saatiin ihan mielettömän kiva laukannosto, se oikeasti tuntui joltain muulta kuin ihmeelliseltä romahtamiselta seuraavaan askellajiin. Hevonenkaan ei ehtinyt edes kaatua sisälle, vaan se meni nätisti suoraan ja ympyrä onnistui ongelmitta. Tai ei nyt ongelmitta - me nimittäin kaaduttiin molemmat kuin Jokisen eväät. Mietin että itkeäkkö vai nauraa, kun itse käänsin ympyrää yhdeksänkymmenen asteen kulmassa istuen, vähintään toisen jalustimen jo aikoja sitten hukanneena. Eipä häirinnyt se istunta kääntämistä kun Kaisa kaatui varmaan vähintään yhtä kauniisti sinne sisälle :D

Sen jälkeen otimme vielä loppukeventelyjä. Mariannen kaunis puhe "rauhasta ja rentoudesta" meni kuuroille korville ja poni hyllyvä pisteli sitä ravia taas alkuun kuin raviradoilla konsanaan. Minä sitten keventelin rauhassa, pidättelin rauhassa ja kertoilin rouvalle siitä, kuinka loppuraveissa mennään hitaasti ja rentoudutaan. Pian blondi oli kuulolla ja päästiin vähän tekemäänkin jotain. Hiukan päästin ohjaa, koitin taivutella puttea ympyröillä ja ohjata sitä venymään ja vanumaan. Selvästikään mä en osaa Kaisaa sinne alaspäin pyytää, se meni lähinnä silloin kun häntä itse huvitti. Ihan mukavasti se tosin oli siellä alhaalla, mutta omiksi ansioikseni en sitä oikein voinut laskea. Ja kyllä Kaisalla oli loppuun asti sellaista ajoittaista kaahailua, hän aina välillä keksi että nyt on hyvä lähteä rynnimään ja juosta ohi kääntävien apujen. Kummallinen ajatusmaailma pienellä hevosella voikin olla.
Ravi kuitenkin meni oikein hyvin. Kaisa kääntyi ja kulki nätisti, lukuunottamatta niitä hetkittäisiä hullaantumisia.

Siirryttiin käyntiin ja loppukäynnit.
Se oli hyvä. Suunnattoman hyvä. Uskomattoman hyvä. Likimain täydellinen. Kaikki onnistui. Väistöt nyt jäivät loiviksi ja sellaisiksi etten tuntenut niitä, kaulakin olisi voinut taipua enemmän. Silti nekin molemmat onnistuivat, loivasti ja pienesti, mutta onnistuivat. Laukka oli ihan mieletöntä ja kaikki sujui. Ihan naurettavaa. Ihan naurettavaa miten hyvin se meni, miten se meni taas paremmin kuin viimeksi. Varsinkin kun mä olin vielä niin puolikuollut ja silti kaikki sujui. Älytöntä, aivan älytöntä.

Keskelle ja alas selästä. Tolvana talliin, harjailin sitä hiukan ja lähdin kotia kohti. Uff, taidan olla edelleen kipeä, mutta tavoitteena on parantua lauantaihin mennessä. On niin paljon tehtävää, en ehdi olla kipeänä ;)