Pimeät tunnetilat

Ensimmäistä kertaa taitaa olla sellainen päivä, että mun todella tekisi mieli vain todeta, että "en halua, en jaksa, en viitsi kirjoittaa". Ahdistus ja turhautuneisuus on niin suurella levelillä, mikäli siis mun angstitekstit eivät kiinnosta, niin kannattanee skipata tämä tekele täysin. En muutenkaan tiedä mitä tästä tulee, yritän suoriutua nopeasti nyt vain..

Joka tapauksessa, se oli arvattavaa. Evita. Meidän tunnilla myös Jack, Vinski, Laki, Pomo ja Nikkis, Evita oli jo toisella tunnilla. Onneksi.
Mua ei ehkä ihan niin paljon itkettänyt, eikä olo ollut muutenkaan aivan epätoivoinen ennen tuntia. Saatoin ihan hyvillä mielin katsella edellisiä ratsastajia ja ihailla Elviksen huopaa. Aika kivalta se näyttää, tykkään kyllä.

Autoin ponien kuntoonlaitossa ja lopulta meidän tuntimme alettua, saatoin möngertää Evitan luo. Kenttä oli yhtä kuravelliä, joten oli oikea taiteenlaji kun yritti kävellä ponin luo jäämättä pohjaan kiinni.

Just tämä on se pahin. Ihan vinossa, jalat heiluu kuin aivovammaisella...

Kiipesin selkään ja lähdettiin kävelemään. Tänään valotkin olivat päällä tunnin alusta asti, niin se pimeys on taas langennut.
Mä en ehkä ollut yhtä toivoton kuin viimeksi. Silti ei kamalasti inspiroinut. Väkerrettiin alkukäyntejä ja meni aika huonosti. Poni puski sisälle, minä harkitsin jalkojen amputaatiota ja homma tuntui turhalta. Revinkin ne jalustimet taas pois kokonaan, mä en ala edes yrittää. Joko pidän niitä ihan väärin jaloissa tai sitten en pidä ollenkaan. Turha edes koittaa pitää jalkaa oikein ja jalustinta oikein, kun se on yksinkertaisesti mahdotonta.
Väänsin mä ehkä pari volttia näin alkuun. Ei oikein kiinnostanut, lähinnä vain kävelin suoraan ja koitin pitää Evitan oikealla reitillä.

Mariannen tultua lähdettiin tekemään hieman siirtymiä. Otettiin rauhassa koska kenttä oli märkä ja täten myös vähän liukas. Käveltiin toinen lyhyt sivu, loppuosa tultiin harjoitusravissa nopeita käyntisiirtymiä tehden. Käytännössähän hommassa oli melkein enemmän käyntiä kuin ravia, käytettiin kuitenkin vain kentänpuolikasta ja silleen.

Harjoitusravi nyt meni tuttuun tapaan aivan päin persettä. Välillä poni juoksi alta, välillä se ei liikkunut. Minä istuin vinossa, kykin etukenossa ja heiluin kuin heinämies. Evita puski sisälle, oiottiin kaikki kulmat ja muuta mukavaa. Välillä ei kääntäminenkään onnistunut, kun joko kirjava koittaa juosta jonkun perässä villisti ja vapaasti, tai sitten se vain jämähti uralle eikä voinut kääntyä. Sain mä sen lopulta ongittua oikeaan suuntaan, mutta eipä sekään niin hirveästi lohduttanut.
Marianne inisi jotain siitä, etten saisi rytkyä siellä tai jotain. Mua taas ei paljon vähempää voinut kiinnostaa, joten roikuin vain jollain tavalla mukana.

Muumimamma yritti singahdella. Ei se taaskaan päässyt. Mua vaan alkoi raivostuttaa koko touhu ihan totaalisesti.

Käveltiin hiukan, meidän oli tarkoitus ensin laukata, mutta se vaihtui kevyt raviin, kulmiin ja ympyröihin. Ja mun muka piti ottaa ne jalustimet takaisin.. Siinä kohdassa vasta pistikin vituttamaan, mutta otin ne sitten takaisin. Ja päätin, että kun se hyvin istuminen on kerran mahdotonta, niin ei sitten edes yritetä. Päästään helpommalla, eikä tarvitse kerätä ahdistusta kun mikään ei onnistu.
Vähän silleen, että antaa olla. Jalat heiluivat sivulta sivulle ja edes takaisin. Jalustimet olivat jalassa niin päin honkia kuin vain voi. Istuin niin etukenossa, että melkein itketti. Kolisin päin satulaa ja keventelin sivulta sivulla, täysin vinossa killuen. Ja sitten vielä kädet satulan etukaaressa suunnilleen kiinni, ohjat löysinä ja kädet saivat heilua niinkuin parhaaksi näkivät. Ehkä tuo käsien mukana roikottaminen oli melkein jo positiivista - en ainakaan kantanut niitä liikaa. Muuten mua kyllä otti niin paljon päähän. Se oli kamalaa. Se oli niin kamalaa. Mua oksetti se. Siis mä istuin niin huonosti. Niin väärin, kaikki niin väärin.

Mutta mä en voi istua siellä kunnolla. Joten on kai sama istua sitten ihan väärinpäin. On kai sama vain luopua toivosta kun yrittäminen on turhaa.
Ja silti se oli kamalaa.

Kevyt ravi oli helvetin turhaa. Mä vain jotenkin pompin sieltä vähän ylös, Evita ravasi kuin puolikuollut. Joskus ruoskin sitä vähän eteen, mutta suurimmaksi osaksi en jaksanut välittää. Hiukan koitin ohjailla, mutten jaksanut edes yrittää käyttää niitä pohkeita, ihan turhaahan se on, kun jalat eivät toimi. Ohjailin vaan ohjalla.
Meidän piti tehdä keskiympyrää ja hyviä kulmia. En edes yrittänyt. Jolkoteltiin kulmien ohi iloisesti, joskus käänsin ympyrän kun oli pakko. Ihan hyvin se meni, Evita tekee oikein hienosti kun siltä ei vaadi mitään..
Ehkä alankin jatkossa ratsastelemaan Evitalla tähän tapaan? Roikun vain mukana, enkä edes yritä. Turhaa se yrittäminen kun mua ei kiinnosta. Voisin sitten vain istua siellä päin persettä, roikkua mukana ohjat pitkinä.

Oikeastaan aika loistava suunnitelma. Miksi tuhlaisin energiaa siihen yrittämiseen, kun se on turhaa.

Loppukäynnit ja käveltiin vain. Kamalaa sekin, saatana.

Alas selästä ja talliin. Siellä mulla sitten kilahti. Oikeastihan olin ollut ihan kohtuullisin fiiliksin selässä - mitä nyt ei kiinnostanut yrittää ja koko homma lähinnä ahdisti. Mutta tokihan loppuilta meni taas siihen itkemiseen. Mua niin tuskastuttaa. Mä en jaksa. Mä en kestä.
Ihan kohta ollaan varmaan siinä pisteessä, että meitsi hyppää takaisin autoon ja huristelee kotiin, kun taulussa lukee Evita. Mä en pysty. En vain pysty siihen.

Olkaa mitä mieltä olette. "Kaikilla pitää opetella menemään, kaikki opettavat jotain".
Varmasti. Mutta tämä on jo pelkkää pään seinään hakkaamista. Mä en jaksa, mua ei kiinnosta, mua ei innosta. Mun ratsastus ei mene parempaan suuntaan sillä, että mä itken ja masentelen, kykin vinossa ja suunnilleen jännitän jo epäonnistumista siellä. Samaten mun "onnellisuus" jää aika kaukaiseksi haaveeksi, jos se asia joka ennen toi jotain iloa, onkin nyt se asia, jonka takia mulla on masennusiltoja ja masennuspäiviä.
Tosin ei sillä, olen jo luopunut siitä naivista ajattelutavasta, että minä muka olisin joskus onnellinen. Hupaisa ideakin.

Mutta en silti välittäisi siitä, että mulle iskee ratsastuksen jälkeen se "elämä on helvetin turhaa"-fiilis. Kun ratsastuksen kai piti olla se asia, joka saa mulle sen ajatuksen, että ehkä elämässä on sittenkin jotain.
Jotain minkä vuoksi jatkaa.

Ei sitten näemmä. Mä alan ihan oikeasti kohta varmaan ilmoittamaan vaan töykeästi, etten sitten ratsasta ollenkaan jos vaihtoehtona on Evita.
Koska mä en enää kestä. En millään tavalla.


En tiedä, en tiedä. En enää lainkaan. Kaikki on huonosti. Kaikki on päin persettä. Keskiviikko on kerrasta toiseen kamala.
Koska se on aina se saatanan Evita.
(Wau. Ehkä huomaa kuinka kyllästynyt mä olen koko poniin.. Tämähän oli näemmä toinen kerta kun menin Evitalla. Sitä ennen on ainakin kaksi keskiviikkoa tainnut kulua jonkun muun hepan kyydissä. Täytyy myöntää, että mä olen tässä ihan täysin uskonut siihen, että olen mennyt Evitalla varmaan viimeiset.. En tiedä.. ainakin neljä viikkoa tai jotain. Mystinen ihmismieli - kuinka pitkältä aika tuntuukaan kun heppa on kamala, ihan suoraan sanottuna. Tosin se on silti totta, että olen sillä kuitenkin jollain säännöllä mennyt. Ja nyt se alkaa mennä jo yli..)