Kuten arvata saattaa, niin tänään oli jälleen Evitan vuoro, tunnilla myös Jack, Vinski, Laki ja Pomo. Evita oli toisella tunnilla. Juups.
Ihan lämmintä siellä oli. Minä vähän harjailin Vinskiä ja sitten katselin tuntia. Ja olin epätoivoinen. Tänään ei todellakaan ollut mitään fiilistä koko hommaan, itketti jo valmiiksi. Evita. Niin tylsää, niin harmaata, niin merkityksetöntä. Huoh.
Marssin siitä kirjavan luo ja nousin selkään. Jalustimet jätin taas lyhyiksi, tosin tänään ne jäivät jo ihan liian lyhyiksi. Tajusin senkin vasta ravissa, enkä jaksanut edes välittää, jippii.
Lähdimme kävelemään. Kenttä oli jälleen märkä, joten käytettiin porttipäätä vain. Marianne lähti käväisemään vessassa ja jätti meidät sanoilla "tehkää pysähdyksiä, istunnalla, ja jokainen suorittaa sitten täydellisiä pysähdyksiä kun palaan". Okei.
Käveltiin Evitan kanssa jonkinsortin suorakaiteella ja lähdin tekemään aina pari pysähdystä per kierros. Yritin oikein hidastaa istunnalla, pysäyttää käden ja tehdä sellaisia huomaamattomia ja kevyitä pysähdyksiä. Ei se toiminut lainkaan, vaan mummeli ainoastaan puksutti eteenpäin mistään välittämättä.. Aina jouduin huikkaamaan, että arvon Evita, minä olen täällä selässä ja nyt minä haluan että sinä seisahdut. Sen lisäksi suunnilleen jokainen pysähdys oli jotain ihme tanssimista, kun paikoillaan seisominen ei sopinut Evitan levottomalle luonteelle.
Ainoa positiivinen asia alkukäynneissä oli se, että ainakin paksu täti liikkui eteenpäin. Saatiin kivaa käyntiä ja pysähdyksistä päästiin tosi kivasti ja nopeasti aktiiviseen liikkeeseen. Jee!
Tosin hirveää riemua ei päässyt syntymään, kun samaan aikaan harkitsin itseni teurastamista kun istuin aivan vinossa, eivätkä jalat tehneet taaskaan mitään. Niin ärsyttävää. Pitkillä jalustimilla en saa jalkoihin mitään kontrollia, kun taas lyhyillä jalustimilla saan vähän enemmän. En silti tiedä helpottaako se oikeasti, että polvet suussa ratsastaessa saan suunnilleen jalan liikkumaan melkein sinne minne haluan, kun samaan aikaan kuitenkin tuskastelen sitä, kuinka istun niin päin huonosti siellä niiden ylilyhyiden jalustimien takia. En mä tiedä. En tiedä kannattaisiko kuitenkin vain alistua kohtaloonsa ja tottua siihen, ettei jalkaa saa liikutettua mihinkään. Pitkissä jalustimissa kun olisi edes se puoli, että istuisin muuten oikein (tosin niiden kanssa kyllä jalat olisivat kuin apinalla). Äh.. Ehkä vaan luovutan kaiken suhteen.
Mariannen tultua emme päässeetkään esittämään täydellisiä pysähdyksiämme (luojan kiitos) vaan aloimme väkertää salmiakkikuviota. Ihan se perus, pysähdyksen kautta osittainen takaosankäännös ja sitä rataa.
Tässä vaiheessa mulle iski joku mystinen voimaantuminen ja päätin että hei, tänään kokeillaan kuinka loistavasti osaan ratsastaa Evitalla. Ja mä siis oikeasti yritin. Ei se missään vaiheessa muuttunut kivaksi tai mahtavaksi, mutta ainakin mä tosissani yritin ja etsin loistavaa suoritusta.
Lähdin oikein tekemään ja työstämään. Käynti eteenpäin ja itseasiassa heppa liikkui tosi hyvin. Oikein etenevää, jopa lähes "hypähtelevää" käyntiä tuli aina ajoittain. En antanut Muumimamman möngertää, vaan vahdin että liike pysyisi yllä koko ajan. Voin ihan oikeasti sanoa, että käveltiin tosi mageasti eteenpäin.
Sitten keskityttiin suoruuteen, niin kävellessä kuin pysähdyksissäkin. Välillä mamma meinasi kaatua ennen aikojaan, mutta suurimmaksi osaksi oltiin suoria kuin heinäseipäät. Poni käveli suoraan haluttuun pisteeseen ja pysähtyi just siellä missä pitikin. Nyt se ei edes tinttaroinut eteenpäin ennen kuin pyysin, mikä oli ehdoton parannus alkukäynteihin verrattuna. Ja lopuksi sitten vielä ne käännökset... Ne olivat tosi upeita!
Kaikin tavoin, sain oikein naputeltua sen ulkopohkeen läpi ja me tehtiin nopeita käännöksiä niin, että se takapää pysyi peräti paikoillaan. Käytännössä voidaan sanoa, että jokainen käännös onnistui. Ne muutamat, joissa takapää liirasi vähän liikaa suuntaan x tai ne, joissa Evita kääntyi vähän ennen aikojaan.. Niitä oli niin vähän ja nekin olivat kuitenkin tosi hyviä ja niin.. Voidaan sanoa, että tämä todella onnistui.
Jätettiin sitten jonkin ajan kuluttua pysähdykset pois ja tehtiin käännökset käynnistä. Tämä oli vaikeampaa, sillä Evitan hidastaminen käännöksissä tuntui vaikealta. Se kun aina lösähti joko liikaa, tai sitten hiihteli turhan kiireisesti alta kun koitin tehdä käännöstä. Alun hakemisen jälkeen saatiin tämäkin onnistumaan, tuli varsin napakoita käännöksiä, vauhti pysyi järjellisenä ja homma toimi. Marianne tietenkin hehkutti kuinka taitava olinkaan.
Ja minä.. Joo. Mua ei oikein kiinnostanut. Mua ärsytti se, että en saanut jalkoja toimimaan. Ne heiluivat, ne eivät tehneet kuten halusin. Olin silti tyytyväinen, kyllä. Kuitenkin päällimmäinen fiilis oli se suunnaton ärsytys.
Sitten siirryttiin raviin ja siinä kohdassa se pieninkin toive vain karisi pois. Lensi kuin tuhka tuuleen.
Mä olin ajatellut että jatkan ravissa tietysti samaa linjaa. Ravissa kun tehtiin edelleen tuota salmiakkikuviota ja tietenkin mietin että joo, nyt pistän tästä kivasti menemään, haen rajojamme ja katson kuinka nopeasti saan Evitan kääntymään. Mutta se hetki. Se pieni, ohikiitävä hetki, kun hevonen lähtee raviin ja minä lähden keventämään. Kun mä yhtäkkiä vaan tajuan, että ei tästä tule kyllä yhtään mitään.
Jalustimet olivat liian lyhyet ja ne aiheuttivat heti sen "vitsit tää on turhaa, en jaksa edes yrittää"-fiiliksen ja se pieni onnistumisen tunne vaihtui siihen, että lähinnä odotin koska alan vain itkeä ja lähden kotiin tai jotain. Joku voisi tietenkin ajatella, että loogisesti pidennetään jalustimia jos ne ovat liian lyhyet, mutta.. Kun samaan aikaan tietää, että pidennys tuo vain toisen ongelman. Enkä mä edes jaksanut välittää, ei kiinnostanut tarpeeksi. Huoh.
Se ravi.. Ei voi sanoa mitään positiivista. Mun istunta oli niin päin männikköä, ettei mitään rajaa. Kevennys oli kuin vasta-alkajalla, jalat eivät totelleet, vaan surffasivat pitkin Evitan kylkeä kuin känniset oravat. Itse kökötin ja olin aivan vinossa, sillä tasapaino ei pitänyt lainkaan niiden vinojen jalustimien takia. Samaan aikaan oikein tunsin kuinka sydän itki verta.. Näin sitä tuhotaan se pienikin hyvä, mitä siinä istunnassa on joskus saattanut olla. Kohta mä en enää osaa istua lainkaan, vaan vetelen siellä aina noin päin persuksia. Jippikajei vaan.
Sen lisäksi Evita ei liikkunut, enkä saanut pohkeella mitään aikaiseksi. Silloinkin kun poni liikkui, niin se juoksi käytännössä pois alta. Tosin se alta juokseminenkin oli kivempaa kuin se, ettei se etene mihinkään. Ohjaus taas oli se pienin murhe. Kääntyminen oli vammaista, kaaduttiin vain ja heppa juoksi asettuneena ulos. Kääntyi kuitenkin, se kai oli se pointti.
Mä en jaksanut edes yrittää. Kyllä mä hetkittäin kasasin itseni ja yritin tehdä salmiakkikuviota, mutta pian menetin hermoni ja jolkottelin vain masistellen. Saatiin silti pari hyvääkin käännöstä. Se vaan kun en usko että jyränmallinen otus pääsee kovinkaan jyrkkiä kaarteita edes tekemään..
Istuttiin lopuksi ihan sekunniksi harjoitusraviin, jolloin heitin taas jalustimet hemmettiin. En kestä niitä, en lainkaan.
Harjoitusravi olikin parempaa kun itseäni ei tuskastuttanut. Tahti oli silti ihan hirveä, joko juostiin alta tai löysäiltiin. Sen takia ei saatu oikein minkäänlaisia käännöksiäkään, Evita hyytyi aina kesken kaiken.
Käveltiin ihan hiukan ja alettiin nostella laukkaa. Piti tehdä käynnissä voltti, nostaa laukka ja laukata puolet tästä käyttöalastamme. Jotain kävi ja päätin taas yrittää.
Voltti nyt onnistui oikeastaan aina, Evita oli ihan vauhdissa, muttei silti edes yrittänyt ryykiä alta. Laukka oli omalaatuisempaa. Nostot olivat aika huonoja, alkuun hitaita ja tuli ravia väliin. Näissä ekoissa laukoissa minä todella yritin, koitin oikein ratsastaa sisäpohkeella ja pitää sen hevosen taipuneena ja koitin estää sitä kaatumasta. En todella tiedä mikä muhun iski, kun halusin noinkin paljon yrittää laukassa, mutta parempi kai niin.
Mutta kun sitten kävi jotain. En enää edes muista mitä, mutta jostain syystä menetin taas hermoni ja aloin itkeä. Jaa-a. Mä en vain jaksanut enää, koko homma muuttui taas täysin turhaksi.
Kun minä olin aivan poissa itsestäni, niin eihän siitä tullut kuusta eikä mäntyäkään. Kun yritin nostaa, niin sain ehkä jonkin sortin askeleen, mutta sitten romahdin taas etukenoon kun en jaksanut istua suorassa. Aina kun tuli väärä laukka, niin masennuin kun en osaa edes oikeaa laukkaa nostaa ja valuin taas kaulalle. Evitakin alkoi kiskoa ohjia, jonka takia makasin kaulalla koko ajan.
Sitä se oli. Marianne käski nostaa laukkaa ja istua. Mä nostin laukkaa ja makasin. Jokainen nosto meni järjestäin pieleen kun en vain jaksanut pysyä suorassa. Huoh.
Lopulta sain taas ihmeellisen voimaantumisen ja kokosin itseni. Rauhoituin, en antanut hepan kiskoa ohjia, tein kunnon voltin ja keskityin laukannostoon. Saatiin siis loppuun pari hyvää nostoa suoraan käynnistä. Niihinkin mahtui tosin ainakin yksi väärä laukka, mutta Evita peräti teki ihan itse siinä laukanvaihdon, joten eipä tuo haitannut.
Lopuksi käveltiin. En jaksanut taaskaan.
Todella itkettää. Masentaa. Mä yritän. Oikeasti, mä yritän keksiä sen keinon, jolla pysyisin edes jotenkin hyvillä mielin. Mä haluaisin että ratsastus olisi joko hauskaa tai edes kehittävää. Se ei ole kumpaakaan kun itse kökötän miten sattuu ja itken elämän kurjuutta. Lyhyet jalustimet eivät auta, ilman jalustimia meneminen ei auta, ilman satulaa meneminen ei auta. Yrittäminen ei auta, epäyrittäminen ei auta. Menen seuraavaksi koko tunnin käyntiä, se on ainoa askellaji jossa ei ahdista niin kauheasti. Ravissa näen aina vinouteni ja ne vääränmittaiset jalustimet, laukka taas on muuten hankalaa. Jippii vaan.. En jaksa, en millään. Enkä tiedä miten korjaisin tämän. Kenties olen tuomittu epäonnistumaan.
Käveltiin ja keskelle. Alas selästä, poni talliin, harjasin sen nopeasti ja lähdin kotiin masentumaan lisää. En edes jaksa sanoa, että "ehkä se tästä". En usko siihen. Mä en tiedä minkä takia tämä Evita koskettaa näin syvälle, miksi kykene ratsastamaan sillä kunnolla. Jokainen asia vain ottaa päähän. Jes..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti