Se tunne kun kaikki vaan tuntuu hyvältä

Kaunis päivä.
Loistava viikko.
Aloitetaanko vaikka siitä, että olen ollut koko viikon aivan kuolemanväsynyt? Vai ehkä siitä, että mulla on nyt maanantaina pääsykokeet, joihin olen maksimissaan selaillut kuvia (no, ei niistä läpi ole tarkoituskaan päästä, mutta..)
Tai kenties siitä, että rakas neljä kuukautta vanha tietokoneeni päätti eilen, että toimiminen on hyvinkin yliarvostettua. Nyt se on sitten huollossa, ehkä viikon, ehkä kaksi. Aika muikeaa, koko viikko on vain tuntunut kulkevan kivistä alamäkeä mitä ikinä sitten teenkään.

Mutta ratsastus sujuukin sitten tosi kivasti. Ja pidetään lippu vaan korkealla - nyt ei muuta kuin isovanhemmille konetta lainaamaan (kuten tälläkin hetkellä) ja kohta saanen jonkin lainaromun käyttöön näiksi muutamaksi päiväksi. Se jää nähtäväksi alanko lataamaan siihen noita kuvia (en ole todellakaan varma viitsinkö vaiko en..) mutta esimerkiksi tämän päivän kuvat tulevat sitten joskus jälkijunassa.
Ja minä aloittanen vihanhallintakurssit ja rupean joogaamaan, jotta pystyisin kanavoimaan vihani johonkin muuhun kuin lähes viattomaan koneeseeni.. En viitsisi rikkoa sitä taas neljän kuukauden jälkeen, eheh. Varsinkin kun kuvien ja videoiden kanssa sähläämisessä tulee taas kestämään pieni ikuisuus, ihanaa kun en sitten saanut aikaiseksi tallentaa niitä uusimpia edellispäivänä, kun se maailmanlopun romuläjä oli vielä kasassa.

Vaan eipä tuo mitään. Tänään oli mukavan hiljainen tallipäivä koulujen päättymisen ansiosta. Meidänkin tunnilla olin vain minä Jackillä ja eräs toinen Artsilla, Jack vain mun kanssani. Mukava aamuhetki siinä olikin, harjailin Jackien reippaasti siistiksi ja varustin hänet. Sitten tepsuttelimme karvajalan kanssa kentälle, kiipesin kyytiin ja lähdettiin reippaasti kävelemään.

Jälleen Jack aloitti käyntinsä sillä hirmuisella harppomisella, mutta nyt osasin jo varautua siihen, eikä tullut sitä normaalia "omg, tää räjähtää"-fiilistä. Käveltiin rauhaksiin, annoin Jackin roikkua pidemmällä ohjalla ja pyöräytin jokusen voltin. Lehmä rauhoittui aika nopeasti vähän rauhallisempaan tahtiin ja käveli paljon paremmin alla ja tuntumalla.
Jäätiin pääty-ympyrälle, jolla käveltiin ensin vain suoralla hevosella, haettiin kevyttä asetusta ja tunnusteltiin käyntiä. Tänään otettiin kaikki asiat rauhassa ja ajan kanssa, ei kiirettä, ei mitään. Käveltiin siinä, minä hain suorempaa istuntaa (nökötän siellä etukenossa niin helposti tuon hevosen kanssa!) ja asettelin Jackiä sisälle. Kivasti se asetus löytyi kyllä, mitä nyt välillä heppa meinasi että pohkeen painaminen meinasi pelkkää vauhdin kiihdyttämistä.
Tahti tuntui omasta mielestäni ihan ookoolta, mutta tosiasiassa se oli liian reipasta ja Jackie Chan vain hiihteli alta. Se on oikeasti muuten hankalaa, kun Jack hiihtää alta, niin se tuntuu musta ihan sopivalta, kun taas se hyvä käynti tuntuu liian hitaalta. Jotenkin lehmän askel on vaan niin pitkä, että siihen soveltuu se reippaampi tahti todella hyvin.

Lähdettiin käynnissä taas hakemaan niitä väistöaskelia. Piti asettaa sisälle ja tökkiä sisäpohkeella takajalkoja ulos ympyrältä. Ja olipahan se taas vaan niin tajuttoman hankalaa!
Voi herranen aika, kun mä en osaa, enkä uskalla Jackiä edes käskeä tässä asiassa. Koko ajan hevonen vain hipsutteli alta, kun en uskaltanut ottaa pidätettä läpi. Pohkeesta se ryysi vain eteenpäin ja jos sain jotain tapahtumaan, oli se väistön sijaan pelkkää sisälle kaatumista. Itse jännityin ihan naurettavasti ja Jackin pää huiteli taivaissa kun ratsastaja jännitti kouransa ja väänteli kehoaan rusettisolmuun.
Aikamme me väännettiin, koskaan ei mitään tapahtunut. Annoin Jackienkin sitten vaan kävellä aika paljon vapaasti ja myötäilin, jottei vedettäisi hernepeltoa sieraimiin. Ja kun en tosiaan itsekään viitsinyt suurta stressiä tästä ottaa, kun asia on niin hirveän hankala.
Kun Marianne sitten lopulta oikein keskittyi meidän tekemiseen, niin tapahtuikin todella yllättävä juttu. Sain viimein vähän käyntiä alle, niin ettei Jack vain hiihtänyt alta. Sitten kun asettelin sisään, niin se meinasi kaatua vain ulospäin. Sain kuitenkin asetuksen läpi ja siinä vaiheessa Marianne käski katsomaan ulospäin (sen sijaan, että vain tsiikailisin sen hevosen niskaa). Kun minä nostin katseeni, niin lehmä lähti väistämään. Ja siis minä tunsin sen, Marianne kehui meitä. Eikä tarvittu edes pohjetta, ei mitään. Se vain väisti kun minä viimein nostin katseeni oikeaan suuntaan. Saatuani leukani kenttähiekoista, saatoin vähän jatkaa näitä väistöjä uudella innolla.

Tuo istunnalla suoritettu väistö nyt oli tietenkin ihan sattumanoikku, eikä se toistunut, mutta sen jälkeen sain pari väistöaskelta muutamassa kohdassa jopa onnistumaan. Suurin osa meni edelleen ihan päin honkia, mutta muutama sentään onnistui, niin että minäkin tunsin asian.
Jack vaan oli viimeiseen asti liian ripeä. Mä yritin sitten oikeasti ottaa käyntiä alle kun tajusin että se oikeasti kävelee liian kovaa, mutta eipä vaan ottanut onnistuakseen. Ajoittain sain käynnin rauhalliseksi, Jackin pyöreäksi ja homman aivan täysin hanskaan, mutta sitten lehmä myös katosi tuntumalta ja alkoi kaahailla alta. Tosin sain sitten myöhemmin kuulla, että se oli eilen saatu jännittyneeksi, joten se käynnissä ollut jännitys oli ihan oletettavaa.

Kun oltiin väistelty epätoivoisesti molempiin suuntiin, lähdettiin kevyt raviin yhä ympyrällä pysyen. Olin huiman innoissani, itse asiassa mähän olin keskiviikkona ollut tosi pettynyt kun ei ravattu lainkaan ;) Jack oli kuitenkin viikko sitten niin loistava nimenomaan ravissa, että paloin halusta kokeilla miltä se tuntuukaan toisella kerralla. Että oliko se tuntumalla kulkeminen ja tahdikkuus pelkkää sattumaa.
Ravissa heppa lähti ensin hieman liian reippaalla vauhdilla juoksemaan. Otin kuitenkin sen perusidean taas, tein pidätteitä ulko-ohjalla, keventelin hitaasti ja matalasti ja pyysin Jackiä odottamaan. Jonkin aikaa se juoksi, sitten alkoi ajoittain tulla rauhallisempaa ravia ja lopulta lähdettiin pysymään tasaisesti siinä kivassa, tahdikkaassa ravissa, jossa kirjava hevoseni ei juossut alta, muttei myöskään ollut laiska.

Etten sanoisi, että Jackie oli ihan loistava siinä ravissa, kun saatiin tahti kuntoon! Se oli niin magea, että itseäkin vain nauratti siellä kyydissä. Poni lähti pyöristymään oikein kivasti, se kuunteli koko ajan mitä siltä pyydetään. Ravi tuntui olevan hallinnassa, hevonen oli kuulolla, koko homma oli kauhean helppoa ja yksinkertaista. Jack asettui, se kääntyi, se toimi. Se on oikeasti todella upean tuntuista, kun tuntuu että kaikki vaan menee nyt oikein. On eri asia että hevonen kääntyy ja menee oikeaa askellajia, verrattuna siihen, kun se hevonen oikeasti on kuulolla, se tekee mitä pyydetään. Kun tuntuu että tältä tämän pitääkin tuntua, tämän pitää tuntua siltä että minä olen kapteeni ja heppa on sitten pehmeä ja luottavainen laiva, joka tekee mitä pyydetään.
Aivan loistavaa. Mariannekin totesi ravin olevan huomattavan paljon parempaa kuin käynti, mutta ravissa mä tunnen niin paljon paremmin sen, koska Jack juoksee alta. Ja osaan muutenkin paremmin hidastaa.

Otettiin muutama kierros vielä harjoitusravissa. Siinä Jack meinasi ensin juosta alta, mutta kun sain istuntani vähän kasaan, niin johan pysyttiin tahdissa ja tuntumalla yhtä kivasti kuin kevyt ravissakin. Sen jälkeen siirryttiin käyntiin ja otettiin vielä loppuun hieman kaulan taivuttelua s-kirjaimilla. Tai ihan ensin kokeiltiin pysähdyksessä kuinka hyvin kaula taipuu. Jackie-parka oli ihan hämmentynyt tästä jutusta, heh. Se ei millään ymmärtänyt että ratsastaja oikeasti haluaa vain, että heppa pysyy paikoillaan ja kääntää päätään, joten heppahan yritti sitten tehdä kaikki mahdolliset etuosakäännökset jotka se vain keksi. Saatiin kuitenkin pari kunnon taivutusta paikoillaan seisovalla hevosella, joten jatkoin sitten s-kirjaimilla taivuttelua. Jack tuli hienosti läpi ja kaula taipui hienosti, vähän vaan tuntui poni kyseenalaistavan koko touhun järkevyyden ;)
Lopulta sitten annoin pitkän ohjan ja käveltiin loppukäynnit. Hieno, hieno Jack!

Jack on mainio, se on niin kiva hevonen. Se on niin hauska, niin vähän mä olen mennyt sillä, mutta silti se tuntuu kovin käteensopivalta ja tutulta. Ihana hevonen. Kenties sekin on sisäisesti keltainen, tai sitten mun ponimaku onkin nyt laajentunut peräti yhteen lehmänväriseen poniin, niiden keltaisten lisäksi.
Ken tietää, mutta Jackie on niin sympaattinen otus ettei paremmasta väliä.
Ja tämä oli loistavaa, ihan yksinkertaisesti! Se yksi väistö, se väistö ilman pohjetta oli niin mieletön, että näen varmaan ensi kuussakin unia siitä. Ja ravi oli niin mahtavaa ettei sanotuksi saa! Vitsit, olen todella tykästynyt nyt Jackiin. Hih, oikeastaan olen aina pitänyt siitä, ei sillä. Ja oikeastaan sen takia mä en ole vieläkään kysynyt että voisinko mennä Pullalla, kun haluan tällä hetkellä mennä Jackillä ;)

Käveltiin ja keskelle. Kävin heivaamassa ponisen talliin, harjailin sen ja sitten vein herraskan ottamaan aurinkoa. Itse siirryin kuvailemaan ja lopulta Seppo-ponin viereen juoksemaan. Pikkuinen lehmäpirulainen oli vaihteeksi jopa aika kilttiä poikaa, se onkin hyvä juttu kaikkien hurjailujen jälkeen, heh.

Ja todellakin, tästä tunnista tuli kuvia. Se jää nähtäväksi koska ne ilmaantuvat tänne :D Ehkä kyllästyn tähän kuvien seisomiseen ja siirrän ne kuitenkin varakoneiden kautta, mutta hieman epäilen, sillä siinä tulee kuitenkin sitä turhaa venkslaamista, jota en välttämättä jaksa harrastaa.
Mikä on tietenkin harmi, sillä haluaisin itsekin katsoa niitä kuvia vähän paremmin kuin jonkun kameran pikkuruudusta.

Jatkot Lehmällä

Eilen oli hieno päivä, Jonnakin tuli kuvaamaan. Mulla oli Jack, tunnillamme myös Artsi, Pomo, Simo, Nikkis ja Kitty, Jack vain minun kanssani.
Olinkin toivonut lehmäotusta, sillä siitä ei ole lainkaan videota. Oli oikein mielenkiintoista nähdä Jackietäkin liikkuvana. (Mikäli kiinnostaa, niin videokooste on tässä.)

Hilluttelin rauhassa ja lopulta hain Jackin tarhasta. Harjailin herraskan siistiksi, kiskoin sen varusteisiin ja sitten astelimme kentälle. Meikäläinen pomppasi kyytiin ja lähdettiin kävelemään alkukäyntejä.

Jack lähti taas sillä samalla tarmolla liikkeelle kuin viimeksikin. Se harppoi reippaasti eteenpäin ja tuntui lähinnä ruutitynnyriltä. Käveltiin rauhassa, lähdin hiljalleen taivuttelemaan voltteja ja ottamaan tuntumaa poniin. Pian Jack rauhoittui ja alkoi tuntua enemmän sellaiselta normaalilta hevoselta kuin yliherkältä dynamiittipötköltä.
Jatkettiin tällä kertaa jokusen tunnin takaisella teemalla, nimittäin jumppaamisella. Jäätiin kukin omille volteille käynnissä ja lähdettiin ylitaivuttelemaan kaulaa sisällepäin. Tämä oli toisaalta helppoa, toisaalta hankalaa. Jack kyllä seurasi ohjaa todella kevyesti ja herkästi, ei siinä mitään ongelmaa ollut. Kun pyysin tarpeeksi, niin hepalta kääntyi se pää oikeinkin paljon (tosin huomasin kyllä että pyysin näemmä liian vähän suurimmaksi osaksi).

Ongelma oli ehkä vähän siinä, että hevonen ei oikein missään vaiheessa tuntunut saavan punaisesta langasta kiinni. Loppuun asti Jackie tuntui kummastelevan sitä mitä minä siltä pyydän, se yritti karata sisälle ohjan perässä ja sitä rataa. Ja kun meidän piti taas sisäpohkeella tökkiä sitä sisätakajalkaa ulospäin, niin sekään ei oikein tuntunut onnistuvan, vaan hevonen oli koko ajan jotenkin.. Suorantuntuinen? En oikein edes tiedä, mutta tuntui että taivutus ei mennyt oikealla tavalla läpi, vaan että kuljeskeltiin vähän pökkelönä, pelkkää kaulaa käännellen.
Ihan ookoo suoritus siis, mutta ei erityisen loistokas. En tosin ihan tainnut uskaltaa pyytää Jackiä tekemään, jotenkin kai pelkäsin säikyttäväni ponin pois tolaltaan jos lähden liikaa väkertämään.
Oikeaan kierrokseen poni taipui mun mielestäni paremmin. Saatiin isompia taivutuksia ja homma oli jokseenkin sujuvampaa. Vasempaan kierrokseen heppa meinasi karkailla ulospäin ja se oli jotenkin jäykempää.

Otettiin sen jälkeen hieman takapäänväistätystä ulospäin, edelleen siis voltilla pysyen. Tässä vaiheessa multa meni yli hilseen koko touhu ja väistöistä ei tullut yhtään mitään. Se ympyräreitti on mulle vaan niin yksinkertaisen vaikea ja sitten kun alla oli Jackie Chan, jota en oikein uskaltanut käskeä tarpeeksi. Muita tuntiponeja uskallankin käskeä, vaikken ole ihan sataprosenttisen varma siitä teenkö asian x tällä hetkellä oikein. En kuitenkaan halunnut käskeä Jackiä tekemään, jos en itse tiennyt pyydänkö oikein ja saanko asian onnistumaan, joten koitin vain puoliteholla ja epäonnistumisten jälkeen tyydyin kävelemään rauhassa volttia. Ainoa reaktio jonka lehmästä sain irti oli se, että vasempaan kierrokseen se kaatui ulos reitiltä. Saattoi tulla joku yksittäinen oikea askelkin jossain välissä, mutten ole yhtään varma.

Väistöt ovat hankalia. Koska väännettiin käyntiä sen verran hartaasti, jätettiin tänään ravit sikseen ja otettiin vain laukkaa uraa pitkin yksi kerrallaan. Saimme aloittaa Jackin kanssa, joten innosta puhkuen nostamaan vain! (Ja huomioikaa tämä: mua ei jännittänyt taaskaan! Ihan mahtavaa.)

Pelkkä pyyntö istunnalla ei riittänyt, vaan jouduin muutaman kertaan väkertämään sillä pohkeella, mikä kertonee vain siitä että lantio on edelleen ihan jumissa. Laukka nousi kuitenkin ihan ookoosti ja sitten heppa räjähti! Se läksi reipasta laukkaa, samalla kun meikäläinen roikkui mukana kuin märkä lapanen.
Tosin tuo oli huono vertauskuva, sillä reippaasta vauhdista huolimatta heppa tuntui olevan ihan hallinnassa koko ajan ja Mariannekin vain huusi mua istumaan alas, jotten tuuppaisi Jackiä eteenpäin. Kun minä istutin takapuoleni penkkiin, juttelin rauhoittavia ja hieman pidättelin, hidastui ratsun vauhti lähes välittömästi ja sen jälkeen päästiin kulkemaan jo hieman paremmin kouluradoille sopivaa laukkaa.

Laukkailtiin siinä useampi kierros putkeen, se oli oikeasti todella helppoa ja kivaa. Tähän oikeaan kierrokseen en oikeastaan tehnyt muuta kuin keskittynyt istumaan. Jalustimet vammasivat koko ajan mutta aloin lopulta istua jokseenkin vakaampana, jolloin hevonenkin pysyi rauhallisessa vauhdissa. Ja siis se oli vain yksinkertaisesti todella hauskaa. Laukkailtiin kevyesti eteenpäin, laukka pysyi hienosti yllä (lukuunottamatta paria raviaskelta yhdessä välissä) ja musta tuntui että kerrankin oikeasti kontrolloin meidän tahtia. Aika loistavaa!
Laukasta alaspäin siirtyminenkin sujui todella nätisti. Se oli hieman hidas ja minä keikahdin etukenoon, mutta Jack oli vetäisemässä lähes pysähdykseen asti kun kunnolla pyysin sitä siirtymään hitaampaan askellajiin.

Vasempaan kierrokseen nosto epäonnistui ja sain vain ravia. Koska muutamalla pyynnöllä ei noussut, annoin Jackin vain ravata sen muutaman metrin ja nostin valmistellusti ravista. Tämä laukka meni todella kivasti myöskin. Mun oli helpompi jo istua kun olin saanut tahdista kiinni, Jack pysyi kuulolla koko ajan. Mä aloin keskittyä kunnolla siihen, että laukataan kulmiin asti ja oikein inspiroituneena yritin jopa vähän hakea asetusta niihin kulmiin. Se oli vaikeampaa, mutta jostakin on aloitettava.
Hieman meinasi hevonen jo hyytyäkin, mutta hienosti herra jaksoi loppuun asti. Tällä kertaa siirtymä raviin oli ihan kökkö, minä keikuin etukenoon ja jalustimille ja blääh, mutta siirtyipä alas kun niin halusin.

Käveltiin Jackin kanssa siinä keskemmällä muiden laukatessa ja heppa oli saada sydänhalvauksen kun pelottava Kitty ahdisteli meitä koko ajan :D
Lopulta sitten vaan loppukäynnit.

Jack on niin hirmuisen sympaattinen kaveri! Ja niin hirveän kiva, voi että. Mä olin tyytyväinen, enemmän olisin saanut vaatia ja väistöt ovat hankalia. Laukka oli kuitenkin kivaa, eikä tuo nyt pahalta näyttänyt. Yllättävän asiantuntevalta mä muuten näytän laukassa ;)

Käveltiin, keskelle ja poni talliin. Harjailtiin sen pois ja juoruilujen kautta kohti kotia.

Vellihousun volttitunti

Tänään olikin harvinaisen yllättävä ratsuvalinta. Itse vaan toivoin ettei sieltä talsisi mitään Artsia taas vastaan, mutta Jackia en todellakaan odottanut! Meidän kanssamme oli myös Simo, Jack vain minun kanssani.
Olenkin oikeastaan mietiskellyt koska Marianne keksii lykätä mut lehmähevosen selkään, viime kerrasta kun on pian pari vuotta (tarkalleen se oli syyskuussa 2013). Vaikka ne muutamat kerrat Jackin kanssa menivätkin lähinnä penkin alle kun me molemmat jännitettiin ihan hulluina, on mulle silti jäänyt hirveän positiivinen fiilis siitä hevosesta ja olen tietyllä tapaa toivonut pääseväni kokeilemaan taas miltä karvajalka oikeasti tuntuikaan.

Kävin sieppaamassa herran tarhasta ja harjailin sen nopeasti. Jack seisoi siveästi ja vaikutti koko ajan kauhean järkyttyneeltä, niin helposti näiden pienten ponien maailma sitten järkkyykin!
Heittelin otuksen varusteisiin ja tepsuttelimme kentälle, jossa tuulikin niin kovaa että hyvä kun ei hevonen lähtenyt tuulen mukana kaukomaille. Jack vähän vaikutti siltä, että moinen myräkkä häiritsee hänen henkistä tasapainoaan, mutta kiltisti humma käpsytti perässäni ja tätikin sai nousta kyytiin ilman ongelmia. Jalustinten pidentämisessä meni sen sijaan aikaa, kun hevosen mielestä turha seisoskelu oli leikattava ohjelmasta ja alettava vain harppoa täyttä käyntiä heti alusta alkaen.

Henna kuvasi, saimme siis viimein Jackistäkin kunnon kuvia!

Jalustimet häiritsevät, ne näyttävät ihan hirveän lyhyiltä ja tuntuivat pitkiltä. Jonka lisäksi näytän muutenkin niin oudolta tuolla.

Melkoinen kulttuurishokki se käyntikin jo oli, Jack oli ihan hurjan reipas ja hurjan herkkä! Meikäläinen kiikkui kyydissä pohtien, että uskaltaako siellä istua ollenkaan ja räjähtääköhän hevonen jos sitä vahingossa menee hipaisemaan. Meinasin vähän myös pelätä sitä, että jos heppa vaikka säikähtää tai lähtee menemään tai tekee jotain hurjan kamalaa. Pakotin itseni taas siihen mahdollisimman rentoon olotilaan - vaikka tekikin mieli nyplätä ohjalla ja hypätä kyydistä alas, niin niin ei saa tehdä. Istuin vaan kyydissä ja tunnustelin Jackin menoa, annoin sen kävellä kun kerran oli kävelläkseen ja hain pohjetta kylkeen jotten alkaisi ratsastelemaan irtonaisena sen pelossa, että heppa katoaa alta. Kun minä sain palikkani kasaan ja sopeuduin siihen että ratsuni todellakin kävelee reippaasti, alkoi homma tasoittua jo huomattavasti.

Tosin kyllähän Jack oli alkuun ihan selvästi myös jännittynyt. Siellä tuuli niin hirveästi ja poni kuikuili omiaan. Jotenkin tuo lehmä osaa olla niin kauhean suloinen silloin kun sitä jänskättää, se on jotenkin hellyyttävä ja suuri myötätunnon aalto vyöryi ylitseni joka kerta kun Jack jännittyi tuijottelemaan omiaan.
Lähdettiin heti alkukäynneissä hakemaan hevosia kontrolliin väistöjen avulla. Pysyttiin yhdellä pitkällä sivulla, jonka molemmissa päissä tehtiin voltin puolikkaat, väistätettiin uralle ja suoran keskellä tehtiin voltti:

Marianne käski ottaa sen hevosen heti lyhyemmäksi ja kontrolliin. Se hoki että täytyy ottaa lehmä kontrolliin jo tuolla ympyrän puolikkaalla, eikä suinkaan vasta siinä vaiheessa kun lähdetään tekemään sitä väistöä. Vaikka olin epäileväinen sen suhteen että minä muka saisin Jackia hidastamaan, niin oikeastaanhan hevonen tuli todella loistavasti takaisin siitä reippaasta käynnistään ja hidasti todella kivasti kun pyysin. Päästiin siis väistöille hitaassa käynnissä, valmistellulla hevosella, jonka ansiosta itse tehtävän ratsastus tuntui helpommalta kuin yleensä (kun täräyttelen väistöille kipittävällä hevosella ja vasta juuri ennen pohjetta otan niitä pidätteitä..)

Väistöt olivat aika hauskoja. Jack oli tosiaan herkkä ja reaktiivinen, vasemmalle se väisti myös huomattavasti paremmin kuin oikealle. Vasemmalle tehtiin oikeastaan koko ajan aika hyviä pätkiä. Tilaa ei tosiaan ollut, joten väistöjen piti olla aika jyrkkiä, mikä onnistui jopa liioitellun hyvin tuonne vasemmalle. Vasemmalle väistäessä oikeastaan ongelmana oli saada hevosta eteenpäin, me kun aina välillä lähdettiin menemään lähes täysin suoraan sivulle, ilman pienintäkään liikettä eteen. Näin päin sain kuitenkin suoristettua aina välissä, pidätteet menivät läpi ja Jack väisti pohjetta kauniisti. Vaikka välissä tulikin niitä suoristeluja ja säätämisiä, niin olin silti kyllä todella tyytyväinen väistelyymme.
Oikealle väistäminen oli huomattavan paljon hankalampaa, sillä hevonen vain kaatui lapa edellä suunnilleen sinne minne piti. Mä en oikein osannut suoristaa tähän suuntaan mennessä, eikä lehmää oikein huvittanut väistää tänne. Jankattiin tätä todella kauan, sain vain yksittäisiä onnistuneita askeleita. Lopulta kuitenkin yrittäminen tuotti tulosta ja kun oikein keskityin ja painelin myös ulkopohjetta, onnistuin pitämään Jackin vähän suorempana ja tuli jokunen pidempi pätkä sitä väistöä.
Tässä oli muuten vielä sellainenkin hieno asia, että mä olin huomattavan paljon rennompi kuin yleensä väistöjä ratsastaessa! Hetkittäin jännityin, mutta pystyin aika pitkälti pitämään kroppani suorassa, rentona ja kädet rauhassa omilla paikoillaan, ilman sitä kokoaikaista kiskomista ja jännittämistä. Hevosestakin huomasi että ratsastaja malttoi olla suurimman osan ajasta rauhassa, sillä Jack ei vääntänyt niitä väistöjä kamelin lailla niska jäykkänä.

Voltilla koitin taivutella parhaani mukaan ja oikeastaan Jack asettui vallan kivasti molempiin suuntiin. Ponikin alkoi jopa olla välillä hiukan liian hidas, jolloin pääsin viimein ratsastamaan sitä käyntiä myös eteenpäin ainaisen jarruttelun sijaan.

Jatkoimme vasempaan kierrokseen ja lähdimme kevyt raviin. Pienellä jännityksellä lähdettiin hölkkäämään, mutta Jack oli jo paremmin kuulolla ja siirtyi rauhassa raviin, pysyen koko ajan kivasti tahdissa ja tuntumalla. Minusta ei voida sanoa samaa, vaan ensimetrit kuluivat taas epämääräisesti kevennellen ja jalustinten kanssa pelleillen. Miten voikaan olla niin kamalan vaikeaa keventää rauhassa? Mariannekin sanoi että mun pitää keventää matalammin ja hitaammin - vaikkei Jack tosiaan ravannut alta tai ollut villi, niin sain silti tehtäväksi ottaa sen vielä paremmin alle ja kuulolle. Keventelin siis hitaasti, olin itse hidas, rento ja rauhallinen, kunnes lopulta ravin tahti hidastui entisestään ja Jack alkoi rentoutua ihan huomattavasti. Jes!
Alettiin tehdä aina lyhyillä sivuilla voltit ulospäin, jonka lisäksi vaan hyviä kulmia ja rentoa ravia. Ihan ensin jopa näin helpossa tehtävässä oli lieviä ongelmia. Jack oli hyvinkin rento, rauhallinen ja mukava, mutta selvästikään se ei ollut vielä täysin rento. Joka kerta kun käänsin voltin ulospäin, sain Jackin säikähtämään ja sitten se kääntyi sille voltille pää pystyssä ja alta kipitellen; "apua, mitä tämä on, miksi minut tänne käännetään?!"
Mä sitten lähdin vaan tekemään ne voltit vieläkin rauhallisemmin. Hain pohkeita paremmin kylkeen, valmistelin rauhassa ja niin kevyillä avuin kuin vain mahdollista otin ja käänsin sen hevosen. Kun minä olin aivan kevyt ja hidas, ei heppakaan enää pelästynyt, vaan kääntyi rennosti ja saatoin lähteä asettelemaan sitä myös näillä volteilla.

Pian alettiin tehdä näiden volttien lisäksi myös pienet pyörylät jokaiseen kulmaan. Siinä tuli oikein kivasti sitä pyörittelyä, asettelua ja taivuttelua, jonka aikana hevonen rentoutui ja lähti jopa pyöristymään. Oikeasti Jack oli ihan mielettömän kiva kun hetken aikaa työskenneltiin tässä - se kääntyi hyvin, oli rento ja vastaanottavainen. Asetukset löytyivät, mullakin oli ihan hyvä fiilis itseni suhteen. Ja todellakin, se oikeasti lähti hakeutumaan pyöreälle kaulalle. Meinasin aivan järkyttyä kun se normaali pitkänä hirvenä juoksentelu vaan muuttui ja humma tuntui liikkuvan oikein päin! Samalla tosin tahtikin hidastui ehkä hiukan liikaa, mutta koska Marianne ei puuttunut vauhtiimme niin päätin antaa olla. En halunnut pamautella vauhtia "turhaan", sillä saattoihan se tahti olla tähän tehtävään hyvä. Mulla kun on melkeinpä tapana juoksennella pää kolmantena jalkana joka asiassa, ehkä hitaus oli näin kerrankin hyvä juttu.
Herra oli rento ja kiva. Se ei enää säikähdellyt ääniä eikä lähtenyt kipittelemään. Kerran tosin törkkäisin huolimattomasti pohkeen kylkeen ja sain sillä hevosen peläytettyä, mutta lehmä palautui raiteilleen todella nopeasti.

Istuttiin harjoitusraviin ja humputeltiin samaa reittiä. Ihan mielettömän kivaa ja yksinkertaista, ravissakin oli niin helppoa istua ettei mitään määrää!
Kokeiltiin siinä vielä että kantavatko hevoset oikeasti itsensä ja ovatko ne tuntumalla. Päästettiin siis pariin otteeseen pitkillä sivuilla ohjia pidemmiksi ja tuntumaa pois. Tahdin tuli säilyä, hevosen piti vain lähteä hieman hakeutumaan eteenpäin kohti tuntumaa. Mä melkein heittelin voltteja, sillä kun heitin sitä tuntumaa hieman pois, niin Jack epäröimättä venytti päätään alemmas kohti tuntumaa, tahdin pysyessä rauhallisena ja hevosen rentona! Ihan mieletöntä että mä onnistuin ratsastamaan sen oikein noissa raveissa!

Laukka aloitettiin oikeaan kierrokseen ja piti vain nostaa pitkän sivun alusta laukka. Itse nostelin käynnistä sen helppouden vuoksi.
Ei muuten edes jännittänyt! Laukannosto nyt oli silti aika löysä ja hidas, mutta nousipa kuitenkin lopulta. Jackin laukkakin oli nyt vaikeampi istua kuin silloin pari vuotta sitten jolloin siinä oli mielestäni mahdoton pomppia. Tällä kertaa piti hiukan tehdä töitäkin, muutoin irtoilin satulasta.

Mun oli tarkoitus laukata vain se pitkä sivu ja ottaa sitten laukka alas. Siinä kävi kuitenkin niin, etten yksinkertaisesti saanut sitä hevosta alas siitä laukasta! Jack laukkasi vielä seuraavankin pitkän sivun, ennen kuin lopulta sain sen raviin ja jopa käyntiin. Seuraavaksi kun nostin, nousi laukka jo paremmin, mutta hidastaminen oli taas ihan mission impossible. Jack laukkasi koko kierroksen, sain sen pariksi askeleeksi raviin, kunnes hevonen siirtyi takaisin laukkaan ja laukkasi iloisesti vaikka kuinka kauan ennen kuin jotenkin sain sen lopulta rukoiltua takaisin käyntiin :D
Ratsastaja ei osannut istua, vaan keikkui etukönössä ja hieman jalustimilla, joten Jack kilttinä ja hyvin koulutettuna ponina tuumasi että jaajaa, täti halunnee laukata sitten kun ei se kerran istu alhaalla. Ohjastakin ottaa kiinni varmaan vain vahingossa.
Mä en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, se oli oikeasti niin tragikoomista kun meikäläinen istuu siellä kyydissä ja heppa vaan laukkailee :D Ehdin jo suunnitella että mitä hittoa mahdan tehdä, jos en saakaan Jackia missään vaiheessa alas laukasta. Eikä Jack siis oikeastikaan mitenkään pahasti siinä laukannut, se oli koko ajan ihan kuulolla, laukkasi rauhassa ja siveästi. Askellaji vaan oli väärä kun minä en onnistunut istumaan sitä siirtymää läpi, eikä hevonen tajunnut mun epämääräisyyttäni. Ihan kuin Sakarilla silloin, en sitäkään saanut käyntiin kun hevonen ei vaan ymmärtänyt!

Vaihdettiin siitä suunta ja vasempaan kierrokseen suoritettiin laukka ympyrällä, mikä oikeastaan sopikin hallintani tasoon huomattavan paljon paremmin. Nosto jäi hiukan löysäksi (taas) mutta laukka oli toimivaa ja mukavaa. Laukattiin useampi ympyrä putkeen, mun piti vain huolehtia etten käännä liian pientä ympyrää. Minä istuin vallan kivasti, Jack laukkasi asiallisesti ja homma sujui kuin tanssi. Sujui niin hyvin, että saatoin jopa yrittää hiukan taivuttaa heppaa sisällepäin siinä ympyrällä, joka lopulta jopa otti hiukan onnistuakseenkin!
Tähän suuntaan onnistuin muuten ottamaan laukankin alas ongelmitta - itse asiassa Jack romahti ennen kuin ehdin sinäänsä edes mitään tehdä, mutta taisin istua niin syvälle että lehmä siirtyi siksi raviin.
Jäätiin käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.

Hitsit, Jack on niin kovin kiva hevonen. Pidin siitä jo silloin aiemmin, nyt pidän vieläkin enemmän! Kenties se on vaan niin Pullaponin kaltainen, että minä pidän siitä ;)
Jack on niin kauhean hellyyttävä, mukava ja ihastuttavan herkkis. Ja niin söpönen! Tämä tuntikin meni superkivasti - väistöt olivat oikein hyviä, laukkaympyrä meni hienosti ja mua melkein itkettää se, kuinka loistavasti se siinä ravissa kulki! Se oli niin rento ja niin avuilla ja niin mahtava! Ja hei - viides kerta kun menin sillä, kahden vuoden tauon jälkeen. Mähän olen kai Artsillakin mennyt viidesti, muttei se sentään mene ihan näin hyvin kuin Jackie Chan tänään!

Keskelle, alas selästä ja hieno mies talliin. Harjailin sen ja kävin heittämässä lehmäotuksen tarhaan, voi että kun hän olikin kovin hieno!
Kävin vielä heivaamassa Simo-ponin pihalle, kuvailin ja taluttelin hieman hurjan pirullista Seppis-ponia. Sen jälkeen kotiin.
Ja nyt luulen että mun pitäisi oikeasti saada jalat venyteltyä auki. Olen tässä yrittänyt, mutta keskiviikosta asti on kävelykin ollut hankalaa kun joka paikka on ollut jumissa sen Kaisan kanssa humputtelun jäljiltä. Joko tein kerrankin elämässäni oikeasti töitä kun en nyt saa jalkoja auki millään, tai sitten jännitin enemmän kuin koskaan.
Uskon siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon (;

Ninjamammat

Eilen ei jostain syystä satanutkaan lunta, vaan keskiviikolle epätyypilliseen tapaan oli aurinkoista ja lämmintä! Erikoista.
Olin tiistainakin tosin tallilla, tuli pestyä suitsia ja vieteltyä rauhaisaa kevätpäivää. En muuten muistanutkaan kuinka ihanilta puhtaat suitset tuntuvat!

Eilen oli todellakin ihan mielettömän mukava päivä ja se jatkui kun sain alleni Kaisan. Tunnillamme olivat myös Vinski, Artsi, Evita, Pomo ja Nikkis, Kaisa oli vain mun kanssani. Minä otin siinä ensin aurinkoa ja katselin tunteja, ihan vain hienoa iltaa fiilistellen. Lopulta lähdin poimimaan puttehevosen tarhasta mukaani - olin aivan otettu kun tamma päätti jopa kävellä minua vastaan. Nämä rakkaudenosoitukset ovat sitten ihania, tullaan kauniisti portille vastaan eikä pistetä laiskaa ratsastajaa rämpimään yli kuratarhojen. Heitin blondin sisälle ja harjailin sitä vähän, kyllä Kaisastakin lähti vielä sitä karvaa vaikka muille jakaa.

Mietin siinä samalla itsekseni että josko kysyisin saanko mennä ilman satulaa. Nyt on kuitenkin viimeiset saumat mennä Kaisalla satulatta ja olisihan se kiva kokeilla millaista sillä on mennä nyt kun viimein osaan satulankin kanssa ratsastaa :D
Sen lisäksi tietenkin laukkaaminen Kaisalla ilman satulaa kuulosti ihan mielekkäältä ajatukselta, kun tähän asti olen päässyt harjoittamaan pelkkiä hitaampia askellajeja. Huolimatta hyvistä syistä inkkariratsastuksen harrastamiseen, olin jo melkein päättänyt jättää humputtelun toiselle kerralle. Kuulin kuitenkin, kun Evitan ratsastaja valitteli haluavansa ratsastaa satulatta ja näin tilaisuuteni tulleen. Lähdettiin yhteistuumin kentänlaidalle kyselemään ja Marianne heltyi kuin heltyikin (kyseltyään ensin leipomistaitoja). Siispä ei muuta kuin viimeiset puunaukset Kaisalle, suitset päähän ja kentälle uljaan ratsuni kanssa!

Mulle tarjottiin jakkaraa, mutta epäilin etten pääsisi Kaisan selkään senkään päältä (nimimerkillä en pääse edes sen 130-säkäisen ponin selkään..) Lopulta kuitenkin päätin että tuokoon sen penkin jos on innokas, minä voin sitten katsoa kun keilaan itseni nurin kiikkuessani jossain mahan puolivälissä. Vaan niin siinä sitten kävi, että minähän muuten pääsin sinne selkään siltä penkiltä! Ymmärrättekö, että ekaa kertaa elämässäni minä pääsin hevosen selkään ilman punttausta! Olin suoranaisen järkyttynyt, mutta taisin nyt ekaa kertaa uskaltaa oikeasti hypätä sinne kyytiin, kun yleensä pelkään ponien hajoavan allani jos loikkaan sinne silleen vauhdikkaasti.

Lähdettiin kävelemään, Kaisakin oli vallan virtaisan oloinen siinä aluksi. Itse nyt keikuin taas järkyttyneenä kyydissä ja muistelin milleen hevosen selässä istutaankaan. Kun meno tuntui tasoittuvan, lähdin hiukan kääntelemään voltteja ja ratsastamaan käyntiä eteenpäin. Annoin hepan kulkea vielä pitempänä ja pökkelönä, jotta rouvakin saisi lämmitellä ihan rauhassa.
En nyt tiedä tuosta Mariannen suunnitelmallisuudesta, mutta jotenkin huvitti kun se alkoi tarinoida että "tiistaina melkein kaikki putosivat ja Kaisa aloitti sen. Joo-o, se pelkäsi jotain olemattomia mörköjä ja säikäytti kaikki muutkin". Hmm, oliko tässä nyt joku tarkoitus yrittää saada meikäläinenkin maankamaralle sieltä?
Heppa nyt välillä tuntui hiukan kyttäilevän jotain omiaan, otti yhden sivuaskeleenkin, mutta aloin siinä vaan asettelemaan sisälle ja ottamaan huomiota tekemiseen. En nimittäin halunnut kokeilla loistavaa tasapainoani siinä vaiheessa, kun Kaisa päättääkin paeta niitä edellispäivän hirviöitä.

Meidän piti käynnissä alkaa tekemään tehtävää, joka oli mielestäni ihan simppeli. Keskihalkaisijalle, sen alussa ja lopussa kahdeksikot. Näin ainakin omasta mielestäni ja näin aloin myös tehdä. Vaan kun selvästikään kukaan muu ei nähnyt asiaa samoin kuin minä ja tuntilaisemme harhailivat ympäri kenttää kuin päättömät kanat. Aikansa Marianne yritti selittää tehtävän kulkua, kunnes se lopulta oli itsekin niin sekaisin, ettei tiennyt mitä meidän piti tehdä :D Mäkin luovuin sen tehtävän tekemisen suhteen, kun kaikki muut menivät vallan väärinpäin siellä, joten tyydyin vain pyörittämään voltteja ja asettamaan Kaisaa.
Se oikealle kaatuminen oli pahempaa näin ilman satulaa. Taisin itsekin kaatua enemmän hevosen mukana, enkä saanut samalla tavalla pätkäistyä sitä oikeaa pohjetta läpi, sillä ratsu tulkitsi sen aina pelkästään eteenpäinvievänä apuna. Samoin asettaminen oli ihan hullun hankalaa, kunnon kyrmyniskana Kaisa vaan puski menemään, jouduin vääntämään useamman voltin ja tekemään hirveästi töitä, ennen kuin suomiputte lopulta antoi periksi ja asettui kauniisti!

Koska Marianne ei lopulta itsekään ymmärtänyt luomaansa tehtävää, siirryttiin me vähin äänin raviin ja pyyhittiin mokoma nolo välikohtaus mielistämme. Ravissakin oli tarkoituksena tehdä kahdeksikkoja, mutta tällä kertaa kävi niin, että kaikki muut tuntuivat tajunneen tehtävän, kun taas me Kaisan kanssa puksutettiin kuin kaksi umpitorvea ympäri kenttää.
Ravi oli ihan hyvää. Keventelyt jäivät taas, tällä kertaa lähinnä tahdin hitauden takia - poni oli koko ajan tipahtaa käynnille jos en pystynyt keskittymään eteenpäinratsastukseen täysillä. Tosin, Kaisamaiseen tyylinsä putte kyllä aina ajoittain muistutti olleensa entisessä elämässään vakavasti otettava ravuri (ainakin villeissä kuvitelmissaan siis) ja että kyllä mammaltakin vauhtia irtoaa kun oikein hyvä buugi lähtee päälle.
Tein voltteja, yritin tehdä epämääräisiä kahdeksikkoja. Asetuksen kanssa jouduin edelleen työskentelemään oikein niska limassa ja oikealle kaatumisestakin jouduttiin käymään erittäin kovaa keskustelua. Loppujen lopuksi heppa kuitenkin meni oikein kivasti ja meikä tätikin säilyi selässä ongelmitta!

Tosin mulla oli niin paljon kiireitä, että vähän väliä huomasin joko kököttäväni tai sitten heijaavani käsiäni ties minne. Kyynerpääkulman puolikaskin suoristui kun minä vain yritin istua alhaalla ja pysyä mukana, ei kovin hyvä. Kun keskityin, löysin kehoni ulokkeet vähän paremmin kohdilleen, enkä näinollen heilunut kuin puolilahonnut heinäseiväs tuulessa.

Kevenneltiin siinä aikamme hevosia taivutellen, kunnes lopulta istuttiin alas ja lähdettiin nostamaan laukkoja. Jäätiin ensin oikeaan kaarteeseen ja tehtiin harjoitusravissa voltteja, joilla aseteltiin hevosia läpi. Sitten käännyttiin pituushalkaisijalle ja nostettiin suoralla hevosella se oikea laukka, joka piti lopettaa sen halkaisijan lopussa. Miten hankala tehtävä jo satulan kanssa, saati sitten maailman vinoimman puttehevosen kanssa ilman penkin tukea ja turvaa!
Yllättävän positiivisella asenteella lähdin kuitenkin yrittämään. Ravissa Kaisa oli taas vähän Vermoilutuulella, sillä hänen arvoisuutensa mielestä meidän oli tietenkin tarkoitus laukata ihan joka paikassa. Kun sekin kiellettiin, niin hevosen eteenpäinpyrkimys romahti sadasta nollaan, eikä se hölkkääminen yhtäkkiä enää ollutkaan yhtään niin kivaa.

Laukka olikin hupsumpaa puuhaa. Ekat nostot menivät täysin pipariksi, tehtiin kahdella ekalla yrityksellä pelkkiä ravilisäyksiä. Minä rytkyin kyydissä Kaisan ojennellessa jalkojaan kuin suurempikin ballerina. Lopulta sain ulko-ohjaa käteen ja puttekin alkoi kuumua sen verran, että onnistuttiin nostelemaan sitä laukkaakin! Aika hienosti tuli oikeita laukkoja, mutta muutama vasenkin sinne sitten pääsi eksymään. Positiivista oli se, että sentään tunsin ne väärät laukat sieltä. Korjaamisesta vaan ei voinut edes puhua, sillä se laukassa istuminen on kuitenkin niin vaikeaa ja tilaa oli vain se yksi pitkä suora. Annoinkin Kaisan vaan lasetella väärässä laukassa jos kävi niin huonosti, samahan se nyt sinäänsä oli (paitsi tietenkin noston kannalta).
Ensimmäisissä laukoissa mun istuminen oli sitä normaalia, roikuin vaan menossa mukana. Kun kuitenkin tunti jatkui ja Kaisa alkoi olla virkeämpi ja reippaampi, niin aloin minäkin istua paremmin. Hain itseni oikein istumaan mukaan, pohkeet kiinni, niin etten irtoilisi yhtään sieltä selästä ja olin kyllä varmaan tyytyväisempi ilman satulaa laukassa istumiseeni kuin ikinä ennen. Olin hyvinkin stabiili, ainakin kun verrataan aikaisempiin suorituksiini.

Ainoastaan raviin siirtymissä se istunta pääsi falskaamaan, horjahtelin sivusuunnassa ja vähän etukenoonkin. Tosin nyt mä pystyin lähes heti laukan jälkeen ravaamaan ja vaatimaan, kääntelemään voltteja ja tekemään asioita, kun taas yleensä olen laukan jälkeiset metrit vain rytkynyt epämääräisesti kaulalla ja koittanut selvitä hengissä.
Oikeat laukat menivät oikein hyvin. Maailman vinoin Kaisa pysyi kivan suorana, ei mutkiteltu tai oikoiltu. Ainoastaan nostokohdassa se jyräsi oikeaa pohjetta vasten, jotta päästäisiin mahdollisimman pian laukkaamaan, mutta sitäkin kykenin jossain määrin korjaamaan.

Vaihdettiin suunta, tehtiin voltit vasemmalle ja nostettiin vasenta laukkaa keskihalkaisijalla. Näin vasempaan kierrokseen jouduin pari kertaa muistuttamaan Kaisaa siitä, että kääntyä pitää silloin kun pyydetään, ei silloin kun sattuu huvittamaan. Samaten tamma yritti vieläkin tarmokkaammin esitellä liitelevää raviaan ja uskomattomia pikajuoksijankykyjään.
Vasemmat laukat nousivat paremmin, ei tullut niin paljon vääriä kuin oikealle. Mutta tässä oli kyllä sitten ne omat vaikeutensa - heti ekassa laukassa Kaisa nimittäin päätti että hän tekee vastalaukkakaarteita ja kääntyy pituushalkaisijan jälkeen oikealle. Tunsin että heppa lähti kaatumaan, joten yritin sitten kunnolla täräyttää sitä vasemmalle, eihän me nyt suinkaan voida ihan omille teille lähteä. Siinä vaiheessa putte sitten keksi että ei apua, hirviöt ovat palanneet ja seuraavaksi yritettiin hilpaista karkuun. Kaisa teki ninjamaisia sivupomppuja ja oli karata paikalta kesken laukan, kun taas minä olin aivan varma että löydän itseni pian maata kiertävältä radalta. Mariannekin sieltä taustalta huuteli etten saa nyt tippua. Onneksi Kaisa lopetti pöllöilynsä muutaman sivuloikan jälkeen ja saatoin kerätä itseni kaulalta selkään, jonka jälkeen poni joutuikin ravaamaan kahta kauheammin.
Vaikka olin varautunut siihen oikealle karkaamiseen, niin silti seuraavassa laukassa heppa oli tehdä ihan saman tempun. Se lähti ja yritti kunnolla hypätä sinne oikealle. Tällä kertaa pysyin paremmin selässä ja Kaisan höntsäily saatiin kanavoitua oikeaan suuntaan. Mariannekin päätti (jostain kumman syystä) että otetaan loput laukannostot käynnistä ja ravataan vain sitten tuo pitkä sivu, jotta saadaan nostettua laukkoja mahdollisimman paljon.

Käynnistä laukannostot sujuivat paljon paremmin. Ravissa Kaisa oli vain juossut alta ja kipitellyt ohi kulmien, mutta käynnissä sain sen pidettyä paremmin lapasessa, pystyin vaatimaan kunnon kulmia ja asetusta. Saatiin rauhassa valmisteltuja nostoja, vaikka laukka ei sitten ihan niin rauhallista enää ollutkaan. No, ainakin Kaisa lopetti sen oikealle kaatumisen ja suostui laukkaamaan suoraan. Ravikin sujui sillä pitkällä sivulla oikein hyvin.
Lopuksi otettiin vielä oikealle muutamat nostot käynnistä. Sujui niin paljon paremmin kun Kaisa ei vain kaatunut se lapa edellä! Minä istuin hyvin ja homma toimi kivasti. Oikeastaan ainoa juttu oli se, että kertaakaan en tainnut saada sitä laukkaa alas tarpeeksi ajoissa. Vaikka kuinka yritin, niin ferrarissani vaan hirtti se kaasu pohjaan ja laukan sain alas vasta kaarteessa. No, annoin sen anteeksi kun istuin kuitenkin itse niin hyvin, pysyin kyydissä ja hallitsin laukan. Mariannekin vain naureskeli että siinä on sitten hommaa kun tuota jyrää lähtee hidastelemaan, sillä Kaisa oli vallan railakas siinä mennessään, heh.

Lopulta jäätiin käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.

Marianne ihmetteli siellä taas, että mitä mulle on tapahtunut. On niin iloista, ei ole aikoihin mennyt hermot. Niin, ei ole epätoivoa, koska tiedän olevani niin loistava ;)
Mä olin hirmuisen tyytyväinen! Pysyin kyydissä ja laukkasin ihan superhyvin! Kaisa nyt oli vinompi kuin satulalla, mutta kokonaisuudessaan se kuitenkin toimi hienosti ja me mentiin hyvin, vaikkei ollutkaan sitä tukea ja turvaa. Jes, jesjesjes! Oikein kiva mennä putella nyt vielä ilman satulaa ja kiva laukata sillä näin ennen kuin se häippäsee.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Poninpunkero talliin, harjasin sen ja lopultakin sain sen uuden kortin, jota olen odottanut jo liiankin kauan :D
Sitten kotia kohti ja heissan!

Jatkoa seuraa

Kyllä vain, tänään pääsin viimein Artsinkin selkään peräti kaksi kertaa peräkkäin. Täytyy sanoa että se tuntui helpottavan järkäleen ratsastusta huomattavasti - tällaiset kuukauden tauot joka välissä eivät ainakaan auta pääsemään sisälle uuteen hevoseen, heh. Tunnillamme olivat myös Kaisa, Vinski ja Pomo, Artsi vain mun kanssani.
Harjailin häseltäjän reippaasti ja kiskaisin ukkelin varusteisiin, jonka jälkeen lyllersimme kentälle. Tällä kertaa päästiin Artsin kanssa oikein fiksusti penkin viereen seisomaan, vaikka päädyttiinkin pelottelemaan piskuista hauvaa. Hetken jouduin miettimään että uskallanko kiivetä selkään, kun koira räksytti parin metrin päässä ja Artsi katseli minimaalista otusta kovinkin kummastuneena. Heppa ei kuitenkaan näyttänyt välittävän, päätin hypätä selkään jotta pääsisimme koiraa häiritsemästä.

Kuvia by Henna ja Tiia. Ja kyllä, jouduin peräti laittamaan jotain muuta kun ne normaalit vaatteet.

Lähdimme kävelemään. Yhä edelleen kenttä oli hitusen märkä (kuten kuvista näkyy) mutta ilma oli muuten varsin mukava ja peräti aurinkoinen! Käynnissä aloitettiin ihan pelkällä eteenpäin kävelemisellä ja istunnan fiksailulla. Piti heittää jalustimet jaloista, antaa jalkojen valua, etsiä istuinluut satulaan ja ryhtiä suoraksi + kyynerpäät kulmaan. Samalla törkkäilin Artsia kunnon käyntiin, jotta saataisiin selkä liikkeelle ja hevonen tuntumalle. Iso järkäle tuntui todella hyvältä, sain käyntiä hienosti eteen ja herra oli oikeastaan jopa todella reipas. Hetkittäin meinasin jo kauhistua kun hevoseni lähtikin harppomaan oikein todella tomerasti eteenpäin, mutta annoin sen mennä kun kerrankin oli mennäkseen. Kun oltiin jokunen hetki venkslattu istunnan kanssa, kerättiin jalustimet takaisin ja katsottiin että istunta pysyy kunnon kuosissa myös jalustimien kanssa.

Sen jälkeen aloitimmekin joogaamaan. Ehkä jooga on vähän hienosteleva nimitys, mutta keskityttiin tunnilla hevosen jumppaamiseen. Lähdettiin kävelemään omala voltilla ja siitä sitten taivuteltiin oikein kunnolla hevosen otsaa kohti voltin keskustaa. Ympyrä sai pienentyä, tärkeintä oli vain se, että kaula taipuu ja hevonen joutuu venyttämään. Samalla piti sitten hiukkasen tökkiä sisätakajalkaa hiukan astumaan rungon alle ja ristiin.
Näin käynnissä tämä sujui ihan mukavasti. Sen huomaa että vasen kierros on meille selvästi hankalampi. Jo eilen se laukka sujui kehnommin ja tänään huomasin vielä paremmin, että vasemmalle jouduin tekemään enemmän töitä. Oikealle Artsi taipui oikein kauniisti, pää tuli sisälle ja kaula taipui. Sain vähän tökittyä aktiivisuutta siihen takajalkaankin, vaikken ihan ollut koskaan varma tuleeko sinne kunnolla sitä "ristimistä" (kysehän ei ollut minkäänlaisesta väistöstä, vaan pelkästä pienestä aktivoinnista). Vasemmalle jouduin oikeasti hakemaan. Alkuun se taivutus jäi vain normaaliksi asetukseksi kun heppa ei halunnut kääntää kaulaansa ja vasta kunnon pyytämisen ja rukoilun jälkeen aloin saada edes pätkittäin päätä kunnolla sisälle. Samalla Artsikin painui oikein kivasti alemmas ja tuli pyöreämmäksi, hevonen tuntui oikein hyvältä noiden kunnollisten taivuttelujen jälkeen.
Siitä jatkettiin hetki ihan vain suoraa uraa ja tunnusteltiin miltä hevoset tuntuvatkaan tämän joogaamisen jäljiltä. Mulla ainakin oli paljon parempi fiilis herra Artemikseen, alkutunnista se oli tuntunut vielä hiukan raskaammalta, enkä ollut saanut sitä kaulaa lyhenemään, kun taas taivutusten jälkeen hevonen tuntui heti paljon helpommin lyhenevältä ja kevyemmältä. Yritin nyt myös oikeasti keskittyä siihen, että pitäisin mieluummin kyynerpäät kyljissä ja ohjan vaikka hiukan pidempänä, kuin kädet suorina ja ohjat lyhyinä. Se onnistui joo, mutta edelleen saisin pitää ne kädet paremmassa kulmassa.

Kun taivutukset sujuivat käynnissä, oli aika siirtyä kevyt raviin joogajumppaa jatkamaan. Ravailtiin ihan rauhaksiin ympäri kenttää ja omaan tahtiin ympyröitä, joilla piti samaan tapaan ylitaivuttaa sisälle. Ravissa koko homma olikin hankalampaa, kun Artsikin meinasi lösähtää aina tilaisuuden tullen (ja ratsastajan könähtäessä) käyntiin, joten jouduin hieman keskittymään tahdinkin säilymiseen. Onneksi tänään se epätasapainoisuus oli sentään poissa, nyt tuntui ehkä ensimmäistä kertaa jo hieman kotoisammalta tuon tankkerin selässä. Keventely oli helppoa, enkä horjunut epämääräisesti menemään.
Oikea kierros oli taivuttelujen osalta jälleen suunnattoman paljon parempi, mutta kyllä me vasempaankin saatiin jotain tapahtumaan. Koko ajan kuitenkin olin sitä mieltä että olisi pitänyt saada tapahtumaan vielä vähän enemmän, mutta jotenkin se käynnin selkeys vaan ei jatkunut raviin ja vaikka kuinka koitin pyytää ohjalla, niin poni ei vain oikein tahtonut taipua. Tuo ylläoleva kuva varmaan havainnollistaa parhaimpia onnistumisia.

Käytin puolet keskittymisestäni myös siihen omaan istuntaani, tai lähinnä siis käsiin. Olen sen kyllä huomannut että mulla ranteet menevät ties mihin suuntaan kun teen jotain, joten nyt otin oikein urakaksi aina suoristaa kädet kun taivutan. Osassa kuvissa näkyykin kun mun kädet ovat vimpulassa, mutta aika hyvin sain ranteet suoriksi ja kädet muutenkin rennoiksi, joka helpotti paljon tuota asettelua. Jännittyneillä käsillä kun, yllätysyllätys, sai hevosenkin vain jännittymään.

Heh, Artsin kylmähermoisuus oli parantunut sitten eilisen :D Kun ravattiin kohti sitä koiraa, niin sehän hyppäsi just pystyyn ja alkoi haukkua pelottavalle Artsille. Minä olin saada sydärin koiran nopeiden refleksien ansiosta, kun taas Artsi vain vilkaisi hupsua koiraa ja jatkoi matkaansa tyynenrauhallisesti. Ja eilen vielä maassa kykkivä tätikin oli mitä hurjin juttu!

Ja sitten tällainen upea Youtuben muokkaajalla tehty videonpätkä...

Kun taivutukset alkoivat toimia ravissa, siirryttiin käyntiin ja tehtiin vielä hieman jumppaavia pohkeenväistöjä. Ihan vaan keskihalkaisijalta kohti uraa, erittäin yksinkertaista.
Tässä välissä herra Artemis aivan lösähti ja väsähti, eikä yksikään niistä lapiojaloista tuntunut liikkuvan mihinkään. Sen ansiosta meidän ensimmäiset väistöt olivat suunnilleen sitä luokkaa, että Artsi aina yhden askeleen jälkeen pysähtyi ja sitten teki seuraavan oikein liioitellun hitaasti. Täräytin sieltä moottoria jälleen päälle, jotta päästäisiin edes etäisesti liikkumaan tuollaisen etanoinnin sijaan.

Väistöt nyt olivat ihan ookoo. Ne olivat hitaita ihan koko ajan ja todella loivia - tosin niiden ei pitänytkään olla "rataväistöjä", joten en lähtenyt edes kokeilemaan jyrkempää tietä. Musta ainakin tuntui sinäänsä ihan hyvältä, takapää ei lähtenyt johtamaan ja hevonen oli aika suurelta osin suoranakin. Saatiin ristiaskelia ja homma sujui oikein hyvin. Ongelmana oli vain se mieletön hitaus ja se, että tasaisin väliajoin Artsi pääsi karkaamaan lapa edellä ja sitten yritin epätoivoisesti sitä korjailla.
Kun mukaan kuitenkin mahtui muutamia oikein hyviäkin pätkiä, niin olin pohjimmiltaan oikein tyytyväinen. Otettiin väistöjen välissä harjoitusravia, joka oli suunnattoman mukavaa! Artsi oli reipas ja siirtymät olivat todella kivoja ja suhteellisen ripeitäkin. Minä istuin varsin hyvin, keskityin vain siihen kyynerpääkulman keräämiseen. Siitä ravista tuli oikein hyvä fiilis, eikä se tuossa pätkässäkään aivan hirveältä näytä.

Siirryttiin käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.

Heh, videollakin näkyy kuinka Marianne selittää, että on näääin lähellä että se menisi aivan loistavasti. Puuttuu vain pikkuisen.
Jep, olin mä tyytyväinen. Artsuka asettui ja kulki kivasti, paremmin kuin ennen, ihan selvästi. Edelleen sen hehtaarikaulan lyhentely on hirveän vaikeaa ja väistöt olisivat voineet olla huomattavan paljon nopeampia, mutta nuo nyt ovat pikku vikoja. Oikein hyvä se oli.

Keskelle, alas selästä ja ruuna talliin. Harjailin sen pois fanieni kanssa ja heitin öttimönkiäisen pihalle. Kävin vähän kuvailemassa ja viimeisellä tunnilla pääsinkin taluttelemaan Nikkis-ponia, hih! Lopulta vaan kotiin, tätä ihanaa auringonpaistetta fiilistelemään! Kyllä taas jaksaa lähteä keskiviikon räntäsateeseen tarpomaan ;)

Sisäinen nainen

Kyllä mä sitä jo katsoin että näin vaan jumala vihaa minua - torstaina paistaa aurinko, mutta voinette arvata että perjantai "valkenee" sateisena ja harmaana. Onneksi sade otti laantuakseen ja näin illalla oli jopa aurinkoista ja todella lämmintä! Vaikka kenttä märkä tietenkin olikin, muttei anneta sen häiritä.

Tosiaan, tänään oli ylimääräinen lanteiden letkeytystunti ja minun pakoni treenaamisesta - olen nyt päättänyt että neljästi viikossa pitää tehdä jotain, ratsastukset siis mukaan lukien ;) Pitää aloittaa kevyesti jotten piiputa itseäni, mutta pienikin liikkuminen jo auttaa. Olen aivan liian rapakuntoinen, hyi että!
Tallille siis ja mullahan oli järkälemäinen Artsi. Tunnilla myös Simo, Vinski ja Elvis, Artsi vain minun kanssani. Olin tänään vähän turhan myöhässä ja tiesin että Artsin laittamisessa tulisi kestämään liian pitkään. En oikeastaan edes tiedä minkä takia saan sen varustamiseen aina kulumaan niin tuhottomasti aikaa, ehkä se on vaan se koko. Hidastaahan se, kun suitsetkin joutuu pistämään kahta puolta päätä, kun toiselta puolelta ei vaan yletä. Harjailin hevosen ripeästi ja lähdin iskemään sitä sitten kuteisiin. Ennustetusti mulla meni turhan pitkään, joten totesin että Vinski voi tietenkin jo lähteä, turha tällaisia hitaita tätejä on odottaa.
...Se oli suorastaan sydäntä särkevää kun Artsi-poika jäi aivan yksin, se särkyvä kimakka hirnahdus jonka tämä miehinen mies päästi keuhkojensa pohjalta oli saada minutkin vallan kyyneliin. On se sitten ihanaa, että meille onnistutaan haalimaan näitä miehekkäitä otuksia, heh.

Lopulta lähes paniikin vallassa pyörivä uros pääsi tallustelemaan kanssani kentälle, emmekä olleet edes lainkaan myöhässä! Menin säätämään jalustimia ja lopulta lähdin ohjaamaan Artsia penkin viereen, kun Marianne tulee jostain takavasemmalta oikein nasevasti epäilemään että "mahtaako se mennä siihen kun mun takki on siinä penkillä". No johan nyt oli taas positiivinen asenne! Meikä oli siinä silleen että bitch please, tietenkin menee ja yhteistuumin siirtelimme hummaa askel kerrallaan. Ihmeellistä kuvittelua, ihan kuin herra Artemis nyt jostain takista välittäisi ;)
Kiipesin selkään ja lähdimme kävelemään.

Joko tuossa hevosessa on valmistusvika, sen satula on outo tai sitten mulla on vain jotain henkisiä ongelmia, mutta taas kerran tunsin olevani aivan vinossa. Jalustimet eri mittaisina ja koko ratsastaja keikkui siellä kuin puolilaho heinäseiväs. Joka kerta sama juttu, ehkä mulla on vain korkeanpaikankammo, jonka takia en sitten millään pysy suorana herra jättiläisen selässä.
Otettiin siinä alkukäyntejä. Kenttä oli taas yhtä lammikkoa, vaikkakin huomattavan paljon kuivempi kuin keskiviikkona. Meillä oli Artsin kanssa hieman epäselvyyksiä tuosta ohjastuntumasta, sillä hevosen mielestä pään veivaaminen ja siirtely edestakaisin oli vallan lystikästä puuhaa. Se oli oikeastaan välillä hyvinkin epätoivoista, en jotenkin vaan saa sitä päätä pidettyä tasaisella tuntumalla, vaan koko ajan jompikumpi meistä venkslaa jotain omaa.
Siitä huolimatta käynti oli varsin hyvää. Vähän hitaaksi ja pieneksi jäi askel, osittain sen takia etten uskaltanut käskeä ja osittain vetisen kentän takia. Tein jokusen voltin ja koitin nyt oikein asetella ja vaatiakin jotain, jotten jäisi vain hillumaan kyytiin ison hevosen takia.

Lähdettiin aika pian tekemään tehtävää, jonka ymmärtämiseen meni parikin kertaa. Aika hyvin ollaankin jo päästy Mariannen kanssa samalle aaltopituudelle, joten tämän tehtävän tajuamisenvaikeus oli jopa virkistävää:

Tämän piirtäminenkin oli hankalaa! Tosiaan, käveltiin kokorataleikkaalla, aina sen lopussa (ennen kulmaa) tehtiin etuosakäännös ja jatkettiin takaisin kohti toista kulmaa. Veivattiin siis pelkällä lävistäjällä ja tehtiin etuosakäännöksiä. Ensin koitin tehdä takaosakäännöksiä ja sitten unohdin koko ajan kumpaan suuntaan käänsin kummassakin päädyssä. Kun lopulta aloin vaan miettiä millä pohkeella kulloinkin väistätän, lähti tämä sujumaan huomattavan paljon paremmin.
Alkuun Artsi oli laiska ja hidas pohkeelle, se ei käynnissä edennyt mihinkään. Keskityin siinä vaiheessa vielä vain tajuamaan tehtävän ja tekemään noita etuosakäännöksiä, joten heppakin pääsi vain matelemaan. Voidaan sanoa että näissä käännöksissä on edelleen ongelmia, mun on vaikea hahmottaa. Piti taas tehdä niin, että hidastaa käyntiä ja pyöräyttää takaosan etuosan ympäri. Nyt uskalsin käännöksiä tehdä ilman sitä helpotuspysähdystä, mutta kun mun oli tosi vaikea tuntea tehdäänkö oikein. Välillä kun tehtiin hyviä käännöksiä, tuntui musta suunnilleen siltä kuin hevonen vain liukenisi suuntiin x, y ja z samaan aikaan kun minä jännitän käsiä ja teen rusettisolmuja. Muutamissa käännöksissä sentään mullakin oli hyvä fiilis ja tunsin että Artsi suorittaa oikein. Muuten nämä menivät munkin osalta jopa ihan kohtalaisesti, mitä nyt piti koko ajan hokea etten saa jännittyä. Niin helposti könähdin vähän eteen ja jäin jäkittämään kädellä - jouduin vaan miettimään että istun rentona ja hellitän käden kun hevonen tekee oikein.

Kun käännökset lähtivät sujumaan, otin työn alle herra Artemiksen matoilun. Pariin kertaan jouduin raipalla näpäyttämään ja pohkeella tämäyttämään, jonka jälkeen alkoi eteenpäinvievätkin avut mennä läpi ja hevonen vaivautui liikkumaan lävistäjillä. Tosin se tuntuma oli edelleen epätasaisempi kuin maa järistyksen aikana.

Seuraavaksi jatkettiin uraa pitkin ja siirryttiin kevyt raviin. Kevenneltiin menemään ja mun piti saada käteni kulmaan ja heppaa lyhyemmäksi. Siinä olikin jo ihan tarpeeksi ohjelmaa, kyllä siinä ihan lämmin tuli kun koitin keksiä kaikenlaisia vippaskonsteja joilla saisin itseni tasapainoon ja sen kymmenen metrin kaulan lyhyemmäksi. Meidän meno oli aina välillä hurjan tasapainotonta, mun on jokseenkin vaikea edelleen pysyä Artemiksen tahdissa kun se on niin iso ja epätasainen. Koitin hakea tatsia ja tein ympyröitä. Mun kädet seilasivat turhan edessä ja kuulemma myös ylhäällä, samalla kun Artsin kaula tuntui vain venyvän ja vanuvan sinne kauas eteenpäin. Kun sain hevosta lyhennettyä, niin samalla se alkoi myös painaa ohjalle vähän turhan paljon ja epätasapainoisuus vain lisääntyi. Kyllä se olikin sitten vaikeaa, noinkin yksinkertaisen jutun hakeminen!

Artsi toimi kyllä muuten oikein hyvin, se kääntyi ja totteli. Toki voltit välillä levahtivat sen epätasapainoisuuden vuoksi, mutta noin muuten. Mutta se kaula ei lyhentynyt kunnolla, hevonen ei tullut pyöreäksi ja se makasi liikaa ohjalla. Lopulta sitten päätin että pitäähän tässä nyt edes etäisesti yrittää tehdä jotain ja lähdin ihan kunnolla asettamaan sisälle, täräytellen samalla sisäpohjetta läpi. Artsi sai ilmaa askeleisiinsa ja se keveni selvästi myös edestä. Edelleenkään kokonaisuus ei ollut loistava, sillä mun kädet seilasivat ja heppa oli turhan painava, mutta se oli selvästi parempi.
Istuttiin siitä alas harjoitusraviin ja alettiin nostaa laukkaa aina toiseen päätyyn pääty-ympyrälle. Mä päästin ohjaa vähän pidemmäksi ja sain sen avulla hieman koottua kyynerpääkulmaa kasaan. Jotenkin pidempi ohja toimii paremmin harjoitusravissa kuin keventäen, hmm.

Tein siinä harjoitusravissa roimasti voltteja ja edelleen etsin sellaista pyöreyttä ja keveyttä. Kun mä sain pidettyä käsiäni paremmin, tuntui hevonenkin jo paremmalta. Se asettui ja kääntyi kivasti ja homma tuntui pelittävän aika mukavasti (varsinkin kun otetaan huomioon, että tämä oli neljäs kerta Artsilla ja edellisestä kerrasta on lähes kuukausi aikaa). Tosin, tasapaino puuttui ja ajoittain mä lähdin rytkymään ja heilumaan kuin hullu, kun lähdettiin vaan jotenkin toikkaroimaan epätasapainossa sitä ravia eteenpäin. No, parempina hetkinä mä osasin viimein jopa istua siinä Artsin ravissa, olin suurimmaksi osaksi ihan rentona ja kunnolla kyydissä, mikä oli oikein hyvä.

Laukassa oli yksi hauska piirre ja se oli se, että tunnin loputtua tajusin etten ollut tänään jännittänyt yhtään sitä laukannostamista. En edes ekaa nostoa, ihan mahtavaa! Olin kai niin innoissani Artemiksen keinuheppa laukasta, etten kerinnyt edes maalailla piruja seinille.
Laukka meni varsin hyvin ja se oli kyllä niin hauskaa. Aloiteltiin oikeaan kierrokseen, jossa laukka sujui oikeastaan joka kerta aika kivasti. Kerran ei meinannut nousta ja jouduin jäkittämään muutaman raviympyrän ennen kuin lopulta sain polkaistua kolmannen askellajin käyntiin. Muuten Artsi nosti kivasti, vaikka ratsastaja kuvittelikin että laukka nostetaan könähtämällä epämääräisesti eteenpäin aina nostohetkellä.. Hevonen ei onneksi välittänyt ja tajusin aina salamannopeasti korjata itseni suoraksi, jotta saisin tökkäistyä lisää vauhtia. En halunnut että Artsi alkaisi pudotella laukkaa mun könöttelyn takia, emmehän toki halunneet koetella herran hermoja tämän laukkailun suhteen, heh.
Ja siis kun se Artemiksen laukka on vaan niin mahtavaa! Se on keinuhevonen, siellä ei voi pomppia (edes minä en siis voi pomppia siellä, se on saavutus). Totesin että Artsilla on niin kiva laukata kun se on niin kauhean yksinkertaista, tarkoittaen vain sitä, että siellä on niin helppo istua. Siihen ei tarvitse käyttää älyttömiä ponnistuksia, senkun vaan lojuu kyydissä ja siinä se!
Tähän oikeaan kierrokseen hevonen myös kääntyi ihan todella keveästi ja helposti. Mulle tuli ihan asiantunteva fiilis ruunan kanssa laukkaillessa. Raviin siirtymät aiheuttivat alkuun ihan mieletöntä rytkymistä, mutta parin toiston jälkeen pysyin jo suunnilleen mukana ja jalustimetkin jalassa myös siirtymien läpi!

Artsi tosin säikähti siinä jossain ekassa siirtymässä ja hetken ajan tuntui kuin koko hevonen katoaisi alta. Sinäänsä hyvä ettei se alkanut edes jännittää mua, sillä tosiasia nyt on kuitenkin se, että näiden isojen hevosten kanssa saattaisin tehdä näistä säikähdyksistäkin suuren numeron, sillä mä en ole oikein vieläkään oppinut pysymään hevosten selässä.

Epämääräinen poni ja mukana roikkuva täti ;)

Vaihdettiin suunta ja otettiin laukat sekä ravit toiseenkin suuntaan. Laukka osoittautuikin paljon vaikeammaksi näin vasempaan kierrokseen. Laukannostot eivät onnistuneet vaan jouduin veivaamaan niitä aina useampaan kertaan, minkä lisäksi myös kääntäminen oli todella vaivalloista. Meidän ympyrät levahtivat ihan hulluna ja koko touhu tuntui tosi hankalalta. Kääntyipä siis kumminkin, mutta erikoista että vasempaan kierrokseen oli noin hankalaa kääntää. Kun kuitenkin se oikea käsi oli ulkona.

Käveltiin hetkinen, sitten loppukeventelyt. Annoin Artsille pidempää ohjaa ja pyörittelin vähän niitä ympyröitä. Nyt hevosestakin löytyi ihan askelta, kenties sitä innoitta liikkumaan se jatkuva kyttäily. Vaikka muuten loppuravit sujuivatkin kivasti, niin silti se tuntuma oli vaan ongelmana. Hevonen nyki ohjaa pois, se ei pysynyt tasaisena ja olin hivenen epätoivoinen koko homman kanssa. Meni silti muuten kivasti, joten ehkä tuo ohjastuntumakin joskus tasoittuu.
Siirryttiin käyntiin ja loppukäynnit. Siinä alkoikin hurja puuhastelu. Ensin herra otti ja säpsähti uudelleen, tällä kertaa syyksi osoittautui hurjan pelottava täti kentän laidalla. Hui! Hetken ajan mentiin sitten nätisti, mutta lopulta tämä hurja täti kentän laidalla olikin jo aivan liikaa meidän pikkuiselle Artsille, joten herrahan otti jalat alleen. Tuli pikkaisen yllätyksenä kun yhtäkkiä jättiläismäinen otus läksikin laukassa karkuun. Ei se montaa askelta juossut, sillä mun horjahdus kertoi Artsille että tätikin pitäisi pitää kyydissä. Sen jälkeen hiippailtiin hetki pikkuravia karkuun ja lopulta mulkoiltiin epäluuloisina kentän laitaa, eikä meinattu suostua edes kävelemään - mistäs sitä ikinä tietää koska ne hurjat tädit käyvät kimppuun!

Herra hurjimusta ei oikein voinut ottaa vakavasti. Hän varmaan kuvitteli olevansa suurikin gepardi liikkeissään, heh.
Joka tapauksessa, tunti meni oikein hyvin. Siinä on hirveästi edelleen tekemistä, sillä se on yhäkin vieras hevonen. Tuntuma on vaikea asia, samoin tahti ja tasapaino. Silti se oli selvästi parempi kuin ennen - kevyempi, mä tiesin paremmin mitä teen. Ja laukka nyt oli ihan mielettömän hauskaa, sillä on niin loistava laukka ettei paremmasta väliä!

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Pikku-Artsi talliin, harjailin ja siistin varusteet pois Mariannen ystävällisellä avustuksella. Sitten vain kotiin.

Ja parin tunnin päästä takaisin ratsastelemaan ;)

Hyvä, parempi, minä

Mua oikein ällötti katsoa sitä vanhaa ulkoasua, siellähän on kesä (vaikkei siltä tälläkään hetkellä näytä) joten viimein olin reipas ja vaihdoin tämän. Tosin bannerin tein epähuomiossa turhankin pieneksi, en vaan jaksanut tehdä uutta. No, saatiinpa uusia kuvia käyttöön ja Kaisakin ekaa kertaa banneriin!

Tänään keskiviikkokiroukset jatkuivat, perhana jo kolmatta viikkoa peräkkäin tulee vettä just keskiviikkona. Tämän on oltava jonkinlaista julmaa pilaa, hyi ja yök!
No, eipä se auta. Ehkä kesä ja sateeton kausi vielä tulevat, uskon siihen.
Kylmä oli kuin mikä, mutta pääsinpä Kaisan selkään taas "pitkästä" aikaa. Heppa oli jo edeltävällä tunnilla ja meidän kanssamme rintauintia harrastivat Artsi, Vinski, Evita, Nikkis ja Pomo. Oikein kiva, mukavaa päästä puten selkään kun se nyt vielä tallilla on. Kohta suomittari taitaakin jo lähteä, niin hyvä nyt vielä viimeisiä kertoja fiilistellä sitä kuinka hyvin se "ihan hirveän kamala" kaakki voikaan mennä ;)

Siitä vaan tarpomaan kentän poikki hevosen luo ja äkkiä selkään, jottei tarvitse yhtään ylimääräistä seistä lutakoissa. Kaisakin olisi kaivannut jo taukoa ja rouva yritti vihjailla haluavansa lähteä muiden mukana talliin. Valitettavasti ilkeä täti pakotti pienen puten uraa kiertämään, vaihtoehtoja ei jätetty ja Kaisa vaan joutui tyytymään kohtaloonsa.
Kenttä oli jälleen ihan likomärkä koko päivän kestäneen sateen ansiosta ja tuulikin tuiversi niin että hevoselta meinasi lentää tukka päästä. Ei ollut lainkaan kivaa, Kaisan mielestä pienten ponien ei mitenkään sovi tehdä töitä näin karsealla kelillä! Tamman mielipiteistä huolimatta käveltiin rempseästi eteenpäin, ratsastin hieman eteenpäin ja tein reippaasti voltteja. Hieman hitaammassa käynnissä heppa sai kulkea, koska pohja oli kehno, mutta korvattiin se sitten hakemalla asetuksia oikein kunnolla läpi niillä volteilla. Oikeaan kierrokseen poni nyt hiukan kaatui sisäpohjetta vasten, mutta asia saatiin aina korjattua kivasti. Vasemmalle taipuminen oli hurjan paljon vaikeampaa, eihän sinne nyt asettua voi kun on niin kiire kaatua lapa edellä siihen toiseen suuntaan!

Kaisa oli oikein hyvä. Hiukan sillä pää veivasi sen ilman takia, mikä hieman vaikeutti elämääämme. Jouduin myös nostelemaan nokkaa ylös ja potkimaan moottoria käyntiin, putte kun jäi niin hirveän helposti vain makaamaan ohjalle nenä pitkänä. Koitin siinä oikein keskittyä tasaiseen tuntumaan, jottei Kaisa ainakaan vetäisi hernepeltoa nokkaansa minun takiani, mutta vähän epäilen sen asian onnistumista. Oli meinaan sen sortin moshaamista aina ajoittain, että melkein kyllä alkoi jo itkettää, heh.

Lähdettiin kevyt raviin ja hölkkäiltiin hiukan lihaksia lämpimiksi. Kaisan mielestä pitkät, märät suorat olivat niitä Vermon loppusuoria, kun taas kaarteissa oli ihan okei lösähtää kuin puolikuollut ja yrittää suunnilleen siirtyä käyntiin. Saatiin kuitenkin tahti yllättävänkin hyväksi aika nopeasti. Sain Kaisan pysymään tosi kivasti lapasessa ja jätettiin ne kaahailut muille - itse asiassa Marianne kehui blondin ravaavan todella hyvin ja peräti aktiivisesti eteenpäin! Pyörittelin reippaasti ympyröitä ja hain sitä asetusta läpi, joka taas oli Kaisan mielestä aivan kauhean rankkaa. Eiväthän pienet putet voi ravata aktiivisesti eteenpäin jos samaan aikaan pitää vielä kääntää nokkaa sisälle ja jopa oikeaa pohjetta vasten kaatuminen on kielletty! Huh huh.
Asetus löytyi, vasempaan kierrokseen se tosin oli työn ja tuskan takana, enkä siltikään saanut sitä aivan läpi. Näissä alkuraveissa Kaisa pysyi suorempana, se kaatui vain hiukan oikealle ja lähinnä asetuksen mukana. Sen nyt sain korjattua ihan helposti, ei sen suurempaa ongelmaa. Muutenkin heppa kääntyi hyvin ja oli oikein mukava - mitä nyt tosiaan volteilla se vauhti tuppasi katoamaan hiukan liikaakin ja jouduin patistelemaan puttehevosta liikkeelle.

Siirryttiin käyntiin ja lähdettiin väkertämään volttikahdeksikkoa:

Molemmista suunnista, pyöreät tiet ja suoristus keskellä. Tätä tehtiin käynnissä ja välimatkat otettiin harjoitusravissa. Se meni oikein hyvin, välillä Kaisan kääntyminen muuttui hieman tahkomiseksi, mutta pysyttiin reitillä ja heppa asettui. Oikein hyvä siis.
Välimatkaravitkin onnistuivat jopa todella hienosti. Olin jotenkin ihan varma, että rouva esittelisi sitä railakkainta raviaan, mutta oikeastaan putte pysyi alusta asti hienosti kuulolla ja ravasi kauniisti eteenpäin. Liiallisen vauhdin sijaan suurin ongelma olikin sitten se vauhdin puute, mamma vain hidastui ja hidastui, lopulta se pääsi pari kertaa romahtamaan jopa käyntiin kesken voltin. Niin rankasti tehty töitä, ettei ratsuni enää vain jaksanut. Tai ehkä olen Kaisallekin liian iso ;)

Jatkettiin koko tehtävä harjoitusravissa, jolloin blondistakin alkoi taas irrota sitä vauhtia. Aina hevonen oli sitä mieltä, että suorilla nyt vaan kuuluu mennä niin kovaa kuin kavioista lähtee. Piste. Siitä olikin sitten sulavaa lähteä kääntämään ja ensimmäiset volttikahdeksikot olivat hieman isomman puoleisia, kun Kaisa rullasi sitä ravia menemään. Kun lopulta alettiin saada puttehevosen päähän enemmän järkeä kuin vauhtia, lähti tehtävä sujumaan huomattavan paljon paremmin. Tämä oli reittinä vähän turhan nopea mulle, joten asettelu jäi aina puolitiehen - vasemmalle en saanut asetusta vaan menemään läpi ja oikealle poni kaatui lapa edellä. Sain oikein täräytellä jotta humma pysyisi suorana, sen kokoaikaisen kaatumisen sijaan.
Vaikka kaikkein tyylikkäintä se reitin ratsastus ei ollutkaan Kaisan pökkelyyden ja vauhdin täydellisen kuolemisen takia (= minä työnsin varmaan jokaisella askeleella hevosta eteenpäin, kun se ei vaan liikkunut!) olin silti oikein tyytyväinen. Reitti kuitenkin säilyi ja pysyttiin jotenkin harmoniassa... Vaikka se sitten tarkoittikin jatkuvaa ruoskimista liikkeelle, heh.
Kaisalla alkoi se pääkin veivata ihan hurjana, mutta poni joutui silti raatamaan eikä armoa tunnettu. Lopulta alettiin tehdä tuolla kahdeksilla ihan oikeaa kahdeksikkoa ja alettiin samalla sitten jyrätä vastaantulevaa liikennettä ihan huolella. Hups!
Kaikki sujui hyvin, kaikki meni kivasti, joten hyvillä mielin saatiin vihdoin siirtyä käyntiin ja Kaisakin sai huokaista helpotuksesta.

Käveltiin hetki, sitten vain loppuravit. Jälleen Kaisan mielestä "rennot loppukeventelyt" tarkoittivat sitä päätöntä kaahailua. Meikäläinen lähti taas kökkimään etukönöön, mutta pakotin itseni suoraksi ja keventelin niin hitaasti kuin osasin. Kun tarpeeksi pidättelin ja tein voltteja, lähti heppakin rauhoittumaan ja tulemaan tuntumalle. Lopulta saatiin jo ihan asiallista, rauhallista ravia, jossa pystyi hiukan päästämään ohjaakin. Kaisa oli oikein nätisti ja hölkkäili mukavasti. ..Tosin näissä loppuraveissa se oikealle kääntyminen nousi johonkin potenssiin sata. Sain oikein moukaroida sitä pohjetta läpi, jotta heppa oli edes etäisesti suora.
Sitten vaan käyntiin ja loppukäynnit.

Jees, Marianne kehui sitä ravia, se näytti niin hyvältä. Kuulemma mun katselemisesta tuli ihan hyvä mieli :D Ja raippaakin käytin aivan oikein jossain kohdassa kun pohje ei mennyt läpi! Olin ihan täydellinen etten sanoisi.
Mä olin oikein tyytyväinen. Kauhea ilma, mutta siitä huolimatta tehtävät onnistuivat ja poni oli tosi kiva. Vaikka meinasin itsekin tipahtaa kyydistä, niin ravit sujuivat, Kaisa taipui ja suoristui. Oikein todella kiva.
Käveltiin ja keskelle. Alas selästä ja reippailtiin talliin, jossa harjailin ponin pois ja sitten vaan kotiin lämmittelemään!

Perjantaina seuraavan kerran. Mun piti mennä jo huomenna, mutta perjantaille vapautui parempi tuntipaikka. Sama se minulle, kunhan vaan olisi hyvä ilma.
Marianne muuten sanoi, että istuin tänään jo huomattavan paljon paremmin. Toivottavasti saan sen istunnan nyt vahvistumaan ja tasaantumaan takaisin, ihan hirveään jamaan se on mennyt talven aikana.

Hullulla halvat huvit

Ja idiootilla ilmaiset. Koska ratsastus on kuitenkin suhteellisen kallista puuhaa, niin voinemme pitää minua oikeastaan todella älykkäänä tapauksena.
..Vaikka se mun riemu lähenteleekin yleensä sitä "tykkää kuin hullu puurosta"-luokkaa.

Loistava päivä! Hetken saatoin äristä ja murista sille mielettömälle tuulelle joka toivotti aamulla hyvää huomenta, mutta tallille päästessäni ei riemulla ollut rajoja, sillä pääsin jälleen pikkuisen Nikkiksen selkään! Tunnilla myös Vinski, Kaisa, Seppo ja Simo, Nikkis jatkoi toiselle tunnille.
Se oli taas sitä pidättelemätöntä, puhdasta iloa, kun meikäläinen hyppelehti tarhalle, jossa keltsu hörisikin aivan innosta soikeana. Tepsuteltiin tamman kanssa talliin ja heitettiin itsemme kuntoon, jonka jälkeen reippailtiin tiemme kentälle.

Kiipesin kyytiin ja täytyypä sanoa että Nikkis tuntui peräti reippaalta. Rouva oli nimittäin vakaasti päättänyt että hän ei seiso hetkeäkään keskellä, vaan meidän olisi pitänyt heti lähteä askeltamaan uraa pitkin. Pitkin hampain poni suostui muutaman sekunnin odottamaan että ratsastaja sai itsensä säädettyä, jonka jälkeen päästin Nikkiksen tuskistaan. Iloisesti poni lähtikin tepsuttelemaan eteenpäin tuulen tuivertaessa ja mun mietiskellessä, että satulavyö saattanee olla vähän turhankin löysällä.
Keltaisen yllättävä reippaus lopahti yhtä yllättäen, eikä ponin mielestä alkukäynneissä ollut niin väliä kävelläänkö reippaasti vaiko kenties kolme jalkaa haudassa. Tuuppailin otusta liikkelle ja annoin sen kulkea pidemmällä ohjalla, samalla itse sitä hyvää istuntaa etsien. Tehtiin pari volttia ihan kokeilumielessä, mutta niillä Nikkiksen vauhti romahti niin täysin, että tyydyin lähinnä vain työntämään hummaani eteenpäin suoralla reitillä.
Käynnissä alettiin tehdä kokorataleikkaat molemmista päädyistä, joiden lisäksi jokaiseen kulmaan tuli tehdä voltti. Alkuun käynnin ja tahdin piti pysyä yhtäläisenä koko reitin ajan, myöhemmin alettiin lävistäjillä pidentää askelta. Nikkis oli laiska kuin etana ja minä jouduin todella innostamaan rouvaa reippaampaan kulkuun. Volteilla paksukainen lösähti ja yritti kovasti väittää ettei hänen tappikaulansa nyt salli minkäänlaista asetusta tai taivutusta. Kun oikein väkersin ja pyysin, löydettiin kuitenkin kivaa asetusta, eikä ponikaan ihan joka kerta päässyt kaatumaan sisäpohjetta vasten sen ohjan mukana. Hieman paremmin olisin kyllä voinut saada sen sisäpohkeen läpi, sillä koko ajan tuntui reitti pienentyvän edes vähäsen, mikä nyt ei kuitenkaan ollut tietenkään pointtina.

Alkuun otin lävistäjät vain normaalin eteenratsastuksen kannalta, mutta siinä vaiheessa kun askelta alettiin hieman pidentää, päädyin heittämään aina pidempää ohjaa ja rätkäisemään Nikkistä kunnolla liikkeelle. Hyvin keltsu valui ohjan mukana sinne eteenpäin, samoin käynti lähti etenemään kivasti. Vähän enemmän se olisi kyllä varmasti voinut pidentyä, sen vauhdin kasvamisen sijaan, mutta ei siis ollenkaan huono ponin tappijalat huomioon ottaen. Mariannekin kuului olevan tyytyväinen kävelyymme.

Jäätiin uralle ja siirryttiin kevyt raviin. Tässäkin Nikkis oli täysin sitä mieltä, että pienet ponit eivät mitenkään jaksa ravata aktiivisesti, vaan heidän on aivan välttämättä laahustettava eteenpäin silmät puoliummessa. Ja tänään poni tuntui olevan tosissaan, se väsähti kovin nopeasti ja sen jälkeen ravi jäi oikeastaan koko ajan todella pohkeen taakse. Tyydyin lopulta siihen, että edettiin edes silleen ettei se ravi tunnu jatkuvasti hyytyvän käyntiin, mutta ei rouva tosiaankaan ollut pohkeen edessä tai erityisen reipas.

Alettiin tehdä loivaa kolmikaarista, jonka keskellä tehtiin voltti sisäänpäin. Toisella pitkällä sivulla keskityttiinkin eteenratsastukseen. Nikkis oli sen verran pohjetta vasten, että hyvien kulmien tekeminen oli vähän hankalaa, tultiin lähes aina hiukan turhan loivia kulmia. Volteilla vähän hyydyttiin ja jouduin oikein työskentelemään että sain ponin pirulaisen asettumaan. No, jos etsitään positiivisuuksia, niin tällä kertaa poni tuntui pysyvän paremmin lyhyenä, enkä siis joutunut jatkuvasti onkimaan päätä ylös. Eikä siis tosiaankaan mennyt huonosti tai mitään - vain se, että Nikkis oli selvästi tahmatassuisempi kuin muina kertoina on ollut.
Toisella pitkällä sivulla päädyin aika useasti pitämään ponin kaulan vaan lyhyenä ja ratsastamaan julmasti eteenpäin. Muutaman kerran halusin kuitenkin Nikkiksen venyttävän vähän enemmän, annoin sille ohjaa ja täräytin pohkeella neitihepan liikkeelle. Jaksoi pieni tappijalkakin hiukan ojentaa ravia eteenpäin kun oikein käskettiin.

Istuttiin alas harjoitusraviin ja jatkettiin vielä hetki samaa tehtävää. Oikeastaan nyt tahti alkoi pysyä paremmin hallinnassa ja poni oli reippaampi, kenties mun vain oli helpompi pitää vauhtia yllä alhaalla istuessani. Saatiin ihan kivoja voltteja, vaikka vähän poni tunkikin sisälle asetusta vältellessään ja tepsutettiin oikein mukavaa puksutteluravia!

Siitä siirryttiin käyntiin ja jatkettiin loivan kolmikaaren ratsastusta käynnissä. Toisella pitkällä sivulla nostettiin laukka, jossa sai tehdä pääty-ympyröitä niin halutessaan. Käynnissä tamma oli taas kamala laiskimus, juuri ja juuri hän jaksoi kinttujaan raahata eteenpäin ja tappikaulaansa voltilla kääntää. Ensimmäinen laukannostokin meni vähän pitkäksi, hutiloiduksi ja tuli vielä väärä laukkakin! Sen jälkeen Nikkis kuitenkin heräsi ja minäkin päätin alkaa taas verestämään muistojani sen sisäistuinluun pyöräytyksen suhteen. Laukka lähti nousemaan huomattavan paljon paremmin kun oikeasti muistin taas pyöräyttää lantion mukaan, enkä vain täräytellä sisäpohkeella ykköstä silmään, heh.
Ja Nikkiksestäkin tuli tosiaan aika reipas! Hän ei meinannut millään odottaa, siirtyili raviin omia aikojaan ja jouduin jälleen taistelemaan jotta saisin pidettyä istuntani siellä satulassa - se paniikinomainen jalustimilla seisoskelu kun on niin paljon luonteenomaisempaa.. Muutaman epämääräisen jalustinkeekoilun jälkeen tajusin viimein istuttaa takapuoleni penkkiin ja pitää sen siellä, jonka jälkeen poninkin ennenaikaiset lähdöt lopahtivat kuin seinään.

Laukka itsessään olikin vallan hauskaa. Se ensimmäinen laukka nyt meni vääryytensä takia penkin alle, mutta kun sitten nostot lähtivät pyörimään paremmin ja herkemmin ja kun saatiin se oikea laukka esille, niin kyllä meillä oli oikein mukavaa ponin kanssa. Joka kerta tein pääty-ympyrän, poni kääntyi oikein hyvin ja töpsötti laukkaa menemään aivan innoissaan! Jokaisella laukkapätkällä pikku-Nikkis alkoi mennä aina vain reippaammin ja reippaammin, mutta silti hallinnassa pysyen ja kaikin tavoin kivasti toimien. Meikäläinenkin istui siinä suhteessa hyvin, että jalustimet pysyivät jo paremmin jalassa, eikä takapuolikaan irtoillut istuimesta!

Toiseen suuntaan mennessä keltsu kävikin jo vallan kuumana ja aina luvan saatuaan hän ampaisi vauhtiin :D Poni oli niin mainio kun se aivan totisena pisti menemään niin kovaa kuin töppöjaloistaan irti sai! Tein tähän suuntaan useampaa ympyrää putkeen, sain aina joku kaksi onnistumaan, jonka jälkeen laukka tipahteli aina ja lopulta luovuin toivosta. Lopulta onnistuin tekemään kai kolme laukkaympyrää putkeen ilman että askellaji vaihtui välissä, jonka jälkeen päätinkin lopettaa ympyröiden veivaamisen. Sen jälkeen otettiin vain se viimeinen laukannosto, jonka Nikkis suoritti niin totisena ja niin reipasta tahtia, että sillä olisi kuulkaa haistatettu pölyt puolet isommillekin ratsuille. Olin muuten todella tyytyväinen siihen, että reippaammasta tahdista huolimatta istuin hyvin, enkä lähtenyt rytkymään ponin vauhdin muutoksista huolimatta. Ja olihan se nyt ihanaa kun Nikkis kerrankin jaksoi innostua noin kovasti minunkin kanssani. Yleensä kai ryydytän sen niin, että poni ei jaksa eväänsä liikauttaa..
..Tai sitten syynä on ollut se, että viime kertoinakin ollaan vain laukattu uraa pitkin reipasta laukkaa, jolloin poni ei ole oikein päässyt kuumumaan. Niin tai näin, mun mielestä oli ihastuttavaa kun poni oli niin reipas ja innoissaan tuosta laukkaosuudesta, kyllä hänelläkin täytyy olla jotain omaa hauskaa.

Jäätiin siitä käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.

Poni oli taas niin kauhean mainio! En vaan kestä, se on niin ihana :D Ja meni oikein hyvin, kaikki oikeastaan sujui. Toki puolet siitä laukkavauhdista olisi voitu lykätä käyntiin ja raviin, mutta toisaalta ponin innostuminen oli niin suloista ettei edes haittaa se pieni löysäily alkutunnista.

Loppukäynneissä yksi tyttö sitten kysäisi, että voiko hän tehdä maailmanympärysmatkan käynnissä. Yllättävää kyllä Marianne jopa suostui (olin varma että sen mielestä meidän pitäisi ratsastaa täysillä myös loppukäyntejä ;)) ja niin se lähti pyörimään ympyrää siellä satulassa. Ja no, kuten ehkä arvata saattaa, niin eihän meidän ikiponilapsi tietenkään voinut jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä :D En ole hei ikinä edes mennyt käyntiä takaperin, pitihän sitä kokeilla. Hetken ehdin tosin jännittää ja miettiä että jos Nikkis kumminkin räjähtää, mutta päädyin luottamaan sen lastentuntijuna-ominaisuuksiin. Onhan tuo uran seuraaminen ja puoliunessa kulkeminen kuitenkin Nikkikselle ihan luontaista puuhaa.
Niin minä lähdin suorittamaan, hitaasti mutta varmasti. Siinä sivuttain istuessa yritti poni käyttää ensin tilaisuuden hyväksi ja möllöttää keskikaarrossa, mutta täräytin vähän liikettä jotta rouva jatkaisi uran seuraamista. Olihan se aika jännittävää, etten sanoisi. Piskuisessa satulassa on aika vähän tilaa kääntyä ja rimpuilla, pari kertaa oli aika lähellä etten luisunut alas kesken kaiken. Ponirukkaakin tuli vähän potkittua kun heiluttelin itseni takaperin sinne satulaan, mutta onnekseni poni oli vaihtanut jo siihen tuntijunamoodiin, eikä välittänyt tuon taivaallista ratsastajan pelleilystä. Kahdesti vetelin sen maailmanympärysmatkan ja pysyin kyydissä ihan ongelmitta, jee! Sen jälkeen päätin vielä kääntyä takaperin satulaan ja kävelin loppuajan selkä menosuuntaan. Nikkis ohjautui muuten yllättävän tehokkaasti tälleen takaperoisestikin ja totteli muutenkin järkähtämättä, heh. Ja minä sain toteuttaa tämän monivuotisen haaveeni ja ratsastaa takaperin (kyllä, surullista :D)

Siitä keskelle ja pyllyä halailemaan. Tuli siinä myös todettua, että satulasta pääsee todella tyylikkäillä tavoilla alas, mikäli istuu tuolleen takaperin.
Sen jälkeen Nikkis sai jäädä kenties hiukan aikuisemman ihmisen ratsuksi, kun taas minä jatkoin kuvailun parissa.
Lopulta tuli vedettyä vähän noin niin kuin ykköset ylle, sillä jatkoin matkaani tallilta Turkuun, Rauskia ja Fisua katsomaan. Heh, on se sitten suuri asia, yhä edelleen.

Ensi viikolla olisi sitten vähän toiveena että pääsisin kolmannenkin kerran ratsastamaan. Mikäli on tilaa ja jos Marianne viitsii vastata :D Ensi viikko kun on töissä lyhyempi ja muutenkin mulla on aikaa, niin ajattelin että miksipä ei. Pitää saada istunta rennommaksi ja lanteet letkeiksi, eikä mikään ole parempaa sille kuin poniterapia!