Ragequit

Päevää ja heissan. Hmm.
Olen nyt sitä mieltä että William elää sittenkin, hienoa! Tosin hän ei ole vieläkään avannut suutansa, että kyllä tuossa ruokailussa menee nyt pikkasen kauan. Noh, ehkei se ole vakavaa :)
Koulu loppuu pian. Kerrankin se on positiivista. Tai siis kun olen nyt oikeasti tajunnut mitä tarkoittaa se, että opettaja vie kaiken ilon koulusta. Jännittävää toki sinäänsä, mutta aika turhauttavaa kun koulu on jo pari kuukautta ollut niin.. tylsää ja turhaa. Masentavaa. Toivo elää kuitenkin, ehkä se paranee tästä. Olen näinkin positiivinen tänään ;)

Olemme muuten tehneet uuden ennätyksen, huimat kaksitoista lukijaa. Tiun verran.
Ja ylihuomenna pääsen leikkaamaan tukkani. (kuinka nerokkaan kuuloista) Ei siitä olekaan kuin vuosi kun tämä ihme on viimeksi tapahtunut.. Vitsi nää kaikki kosmetologit ja kampaajat järkyttyvät kuinka väärin mä kaiken teen :D


Liittyen siis johonkin. Mutta tänään olin tallilla. Autolla. Ja ihan itte ajoin. Ja parkkeerasin kovin nätisti keskelle parkkipaikkaa. Heh.
Mulla oli jälleen pieni Roosa-mönkelöinen, tunnilla myös Sakari, Kaisa, Vinski, Salli, Pomo ja Olli-poni. Roosa vain minun kanssani.
Mulla oli taas jotenkin sellanen vippaava olo, onkohan tullut liikaa aurinkoa vai mikä on. No, hengissä selvisin, vaikka maalailin kauhukuvia siitä kuinka tipahdan kesken kaiken sieltä ponin selästä. (se jos mikä olisi vakuuttavaa. Mun kasi/sulkunäppäin ei näköjään oikein halua toimia)
Hain Roosan tarhasta ja harjasin hänet oikein kunnolla. Jaloista lähti vieläkin sitä talvikarvaa. Ja pyllystä kanssa. Mahtaa ponilla olla kamalaa, iso takamus ja karvakoivet.
Kiillotin ponin oikein viimeisen päälle, varustin hänet ja sitten lähdettiin kentälle.

(tällasii hirveen tylsiä vanhoja kuvia :D Mutta kun nyt kerran aloitin tän visualisoinnin niin pakko jatkaa)

Kiipesin Roosan selkään ja lähdettiin kävelemään. Poni oli vähän löllökkä, kuten aina, mutta päätin nyt että tänään koitan taas saada sen jopa hiukan liikkeelle. Alkukäynnissä lähdin ratsastamaan Roosaa eteenpäin, vauhtia tuli hieman. Se riitti vaikka matelua se oli silti. Mutta tiedättekö kun ensin se matelee kuin etana ja sitten se menee edes pikkasen reippaammin, niin kyllähän se tuntuu sitten hienolta ja suurelta, tulee sellanen tunne ettei poni edes kykene liikkumaan reippaammin kun se jo noin paljon nopeutti kulkuaan ja sitä rataa.

Tehtiin jokunen voltti ja tapeltiin siitä mihinkä suuntaan rouvaponi olikaan taas menossa. Että oliko hän oikomassa minne sattui huvittamaan ja oliko hän jyräämässä kaverein perässä. Pikkasen vaikeaa, mutta sain ponin aisoihin ja tottelemaan minua. Ja koitin koko ajan työskennellä itseni kanssa, jalat kylkiin - ei irrotella niitä ja ulko-ohja, ei sisäohja. Tiedä häntä taas miten se meni, jalat unohtivat vähän väliä että tarkoituksena ei ollut harjoitella siiven iskuja. Kädet toimivat paremmin, alkukäynneissä. Myöhemmin ne unohtivat ideansa.

Aloitettiin tehtävä melko nopeasti. Jakauduimme kahtia ja ryhmät tekivät eri tehtäviä. Minä, Pomo ja Kaisa oltiin ensin puomeista tehdyllä ympyrällä ja meidän piti ylittää puomit ja puomien välissä sitten muuttaa käynnin tahtia/pituutta/jotain. Toiset väistättelivät, ja jonkin ajan kuluttua vaihdettaisiin. Hyvä! Mainiota että pääsin ensin näille puomeille, sillä onhan se nyt parempi että saan ensin ratsastaa ponin reippaaksi ja sitten vasta joudutaan vääntämään ja hidastamaan. Onnistuu väistötkin paremmin jos poni etenee.
Ensin lönköteltiin yli puomien, tapeltiin vain suunnasta. Poni tykkäsi tunkea sisälle ja koitti seurailla, minä taas keikuin kyydissä ja koitin saada ponin edes ajattelemaan sitä mitä minä halusin. Jonkun aikaa kun väännettiin, päätti poni totella ja päästiin kulkemaan nätisti yli puomien. Sitten oli vuorossa se ponin eteenpäinratsastus. Yritin ensin itsekseni, sain mä sitä taas pikkasen eteenpäin. Tosin se eteneminen oli kauhean löysää, aina naputtelin ja maiskuttelin aikani ennen kuin poni jaksoi pikkaisen liikuttaa sitä ahteriaan eteenpäin.

Marianne tuli sitten auttamaan tälleen henkisesti. Eli toisin sanoen karjui maassa kuinka mun pitäis rätkästä jollei se pohje mene läpi ja kaivelu on kielletty. Kovin helppoa se sitten tuntui olevan, Roosahan alkoi taas liikkua jopa aktiivisesti eteenpäin, hän oikein kiisi menemään. Ratsastin jokasen puomin jälkeen ponia eteen ja keskityin vain vauhdin lisäykseen ja puomien siistiin ylittelyyn. Roosa oli oikein kiltti ja toimi tosi hienosti, mitä nyt suunnan vaihtuessa hän vähän niinkuin lösähti taas.
Siirryttiin kevyt raviin. Ei ylitelty puomeja, joka toinen puomiväli hitaammin ja joka toinen nopeammin. Ensin Roosa oli taas ihan pöljä, minä siirrän raviin ja tämä lähtee keskelle. Päätin olla suuremmin välittämättä ja ratsastin vain pikkaisen eteenpäin. Sieltä Roosa sitten tipahti ympyrälle ja hienosti pysyttiin siinä ilman mitään ongelmia, hienoa :)
Ensin taas ravi eteneväksi, porsas kun laahusteli menemään kuin muumio. Kun sain otuksen liikkeelle (ilman jatkuvaa hyytyilyä) päästiin kokeilemaan tehtävääkin. Eteenpäin ratsastukset piti tehdä aina vähän voimakkaasti ja no.. Liian vähän se eteni, joo. Välillä se ei oikeastaan edennyt just yhtään, välillä tuli vauhtia edes pikkasen lisää. Ja melkeen se meinasi että jos nyt piruuttaan kävisi toisten puolella. Ei käynyt, eikä oikeastaan muuta kuin pikkasen yrittänyt, kerrankin onnistuin. Että olisi periaatteessa pitänyt viedä oikeasti läpi, saada poni reagoimaan siihen pohkeeseen. Mutta annoin olla, voivoi. Ehkä sen takia että jos poni pysyy hyvällä mielellä niin jos sitten vaikka pysyttäis omalla puolella ;)

Hidastukset halusin tehdä mahdollisimman pienellä pyynnöllä, ihan vain koska ajattelin että Roosa nyt varmasti hidastaa ilman pyytämistäkin. Harjoittelin oikeasti sitä kevennyksen hidastamista ja laiskistamista, muutamissa siirtymissä otin myös pari pidätettä ohjalta, mutta lähinnä katsoin miten kevennys vaikuttaa. Välillä poni oikeasti jopa hidasti, ja tuntui että se ikään kuin vastasi kevennykseen. Välillä posoteltiin sitä tappavan tasasta tahtia eteenpäin ilman minkäänlaista muutosta. Tosin uskon että ainakin osa näistä oli myös sellasia joissa mä en hidastanut kevennystä vaikka niin yritinkin tehdä. Kauhean vaikeaa se on.

Vaihdettiin suunta ja tähän suuntaan poni ei ollut enää yhtään hyvä. Viuh me humpsahdettiin toisten puolelle, oltais karattu toisenkin kerran mutta väänsin sen väkisin (kröhöm, että ei näin) jottei se taas pääsisi luikeroimaan. En tiedä sitten, toisaalta jollen väärin muista on toi muutenkin vaikeampi suunta Roosan kanssa. Syytä voidaan vain selvitellä, heh. Ehkä se sieltä.

Sitten tehtiin vaihto. Käyntiin ja vaihdettiin ympyröitä. Nyt me oltiin tötsäympyrällä jossa piti tehdä jokaiselle tötsälle pikkuvoltti, josta sitten piti jatkaa avotaivutuksen tapaisessa. Tehtiin sitä käynnissä jonkin aikaa.
Roosa oli ainakin ihan mukavan reipas, alkuun siis. Kyllä se siitä sitten laiskistui kun jouduin niin paljon pyörittelemään ja hidastamaan. Ja siis ne avon tapaiset olivat varmasti aivan olemattomia :D Edelleen sanon että hahmotuskykyni on lomalla kun tehdään kaarevalla uralla väistöjä. Siis mä en yksinkertaisesti ymmärrä. En ymmärrä miten pitäisi mennä ja tehdä. Yritin tehdä jotain, saatiin ehkä kaks askelta jotain väistön tapaista. Muuten sitten lähinnä yritettiin parhaamme ja epäonnistuttiin oikein tasaisesti.

Käveltiin vähän kun toiset laukkasivat. Sitten oli meidän vuoromme. Meidän piti siis laukata ympyrällä, kaikki yhtäaikaa. Mulla oli kauhean hyvät vibat tällasesta tehtävästä - eli ei. Siis oikeasti, laukka meni koko viime viikon aivan surkeasti, Roosan kanssa on hankala laukata. Ja nytkö ihan vakavissasi väität että pitäisi laukata ympyrällä kahden muun kanssa. Juu-u, tiesin että kohta ollaan toisten luona/laukka ei nouse/jyrätään kaikki. Jippii.
Se oli muuten kamalaa. Se kauhea jännitys mikä iski. Siis ei multa voi noin vaikeita vaatia ;)
Mutta tosissaankin, mua jännitti ihan suunnattomasti. Ihan hirveää, toisaalta sitä ajattelee että nyt lopetat, rauhotut ja hengität, ajattelet että onnistuu. Mutta ei se vaan toimi niin. Mä olin aivan parissa (paralysed, tms, mitä se on suomeksi :D) suunnilleen tärisin siellä selässä. Hirveä olo, samaan aikaan hyperventiloi selässä ja toisaalta taas miettii että tämä nyt ainakin pilaa kaiken ja sitten on vielä kamalampi kohtaus ja taas menee huonommin ja niin edelleen.

Yksinkertaisesti ihan kamalaa! Mä koitin jotain tehdä ja nostaa, Roosa tietenkin tunki sisälle ja sättäsi jotain omaa kun minä en kyennyt juuri muuta tekemään kuin sekoilemaan. Ei yhtään hyvä. Marianne koitti takoa järkeä päähän, mutta nyt se ei auttanut. Ei niin millään. Ja toisaalta mä vaan halusin onnistua ja suoriutua tehtävästä, mutta toisaalta teki vaan mieli mennä maahan makaamaan ja rauhottumaan. Ärsytys.
No, Marianne sitten kysyi mikä on ongelma. Ongelma on kamala jännitys, se ettei se tottele mua ja lopu. Kaikki menee piloille. Ja jotain tollasta mä sille itkin, heh. Sitten se huusi hakisko joku liinan.

Jotenkin se sitten sisuunnutti. En tiedä mikä, mutta joku. Tai siis miettikää kuin noloo, en mä voi minkään jännityksen takia mennä liinan päähän, siis lolz. Heh, ei.
Mutta jotenkin meni siinä kohdassa hermot. Tai kun.. En mä nyt liinaan halua. Ei mua nyt se jännitä, se laukka. Vaan se suunnaton epäonnistuminen. Eikä sitä nyt ratkota liinalla. Ja tottakai, en voi vaivata Mariannea vielä sillä etten muka itse pysty laukkaamaan siellä, pah. Joo :D
No ei siinä mitään. Potkasin possuponin liikkeelle ja sitten alettiin menemään. Yllättäen laukka nousi oikein keposasti, heti kun vaan mä olin jännittämättä ja oli tarpeeksi sitä päättäväisyyttä.
Mentiin aika silleen.. Alkukantasesti. Aika kaukana harmonisesta, tasapainoisesta, kauniista yhteistyöstä. Pikemminkin se oli sellasta että mä menin menin siellä salamankuvat silmissä, ruoskin ponia etenemään (no se oli kielikuva. Olin ilmeisen vakuuttava ilman sitäkin. Lukuunottamatta sitä kun kerran poni oli jo niin lähdössä toisten puolelle, ja siinä sitten minä sättäsin vaan jotain nopeasti ettei se menisi ja oli taas ihan väärin. Vaan se oli aika lailla ihan sama, kunhan ei poni vain tunge väärälle puolelle kenttää) ja räjähtelin taas. Ääntä lähtee kyllä kun on tarvetta. Mutta kuten sanoin, aika kaukana siitä mitä sen pitäisi olla, eheh.

Ponista tuli muuten tosi reipas. Se oikeasti mennä kipitti, melkeinpä nosteli itsekin laukkoja. Koitettiin välillä jopa ohitella toisia kun pieni aasimus vain laukkasi minkä karvaisista koivistaan pääsi. Lähinnä me kyllä harjoitettiin sitä laukkaa silleen possujonossa, poni laukkasi reippaasti ja railakkaasti Kaisan takamuksessa kiinni ja minä koitin vain suu vaahdoten vakuuttaa ponille että sen on omaa terveyttään ajatellen parempi laukata kunnes toisin sanotaan.
Ja siis vaikka koko laukka näytti ja kuulosti ihan järisyttävän kamalalta, niin oikeastaan se oli jopa ihan hyvää. Tiedättekö. Mä sain lopetettua jännittämisen, JEE. Poni laukkasi, vielä reippaasti. Eikä takapuolikaan noussut kuin ihan jossain alussa. Ja taitaa kuitenkin olla ihan positiivista että Roosa-possu saa jalkoihinsa vauhtia, ihan pyytämättä. Ja siis kun se kuitenkin toimi silti ihan just niinkuin mä pyysin. Tai käskin, heh. Mutta siis kun.. Kun välillä se menee siihen että laukka kyllä nousee mutta samaan aikaan poni myös tunkee mihin sitä lystää ja pukittelee melkein jokaisessa nostossa. Ja on niinkuin pois itsestään. Nyt se toimi muuten hyvin, totta kai ohjaus kärsi kun vauhtia tuli, mutta periaatteessa me mentiin just siellä missä piti ja poni nosteli laukat melko tyytyväisenä (ainakin toisten perään.)
Että oikeastaan tosi hyvä. Ja Marianne oli tyytyväinen kun sai mut suuttumaan, kheh.

Viimeisen laukannoston otin silleen että nostin käynnistä, ilman mitään vetäjää edessä. Poni ilmeisesti päätti sitten tehdä vähän enemmän. Laukka nousi ihan kivasti siitä, mutta sitten se myös jatkui. Roosa hanatti ensin railakasta laukkaa toisten puolelle (minä vaan hoen sille että ihan sama, mennään täältä, mutta nyt laukkaat) Sitten toisesta päästä kenttää lähdettiin tulemaan. Roosa pisteli parastaan kun se laukkasi kentän toisesta päästä kohti toista. Ja ilmeisesti ponin suunnitelmana oli juosta täysillä päin Pomoa ja Kaisaa. Saatiin nerokas suunnitelma keskeytettyä ja laukkakin lopetettua. Täytyy kyllä sanoa että tästä en enää tiedä mitä sanoa :D Ponin karvajaloista löytyy ainakin vauhtia. Ehkä lievä hallittavuus olisi kiva juttu.
Onneksi Roosa on niin tasainen.

Jäätiin sitten kävelemään. Roosa oli ihan säpäkkänä. Pari kertaa hän koitti vähän hypähtää ennen kuin ymmärsi että viattoman lapsen ruoskinta on nyt lopetettu ja että hän saa oikeasti jo kävellä. Poni raukka.
Poni käveli sitten niin suloisesti ja toimivasti. Vähän kytsäiltiin porttipäässä ja koitettiin vähän oikoa, mutta toteltiin sitten kuitenkin. Kovin suloista. Mutta puhuu karua kieltä siitä että sitä itse joko a) jännittyy ja b) sählää ohjilla ihan omituisuuksia. Ei se poni kuitenkaan ihan huvin ja urheilun vuoksi käänny loppukäynneissä pitkin ohjin tosi nätisti ja sitten "työskennellessä" vetele kansantansseja ympäri kenttää.

Jaa-a. Ihan tyytyväinen oli Marianne ainakin. Ilmeisesti en mä ainakaan liikaa ponia kiduttanut ja suuttunut sille :) Toisaalta ihan tälleen mututuntumalla sanon että mun on parempi suuttua rehellisesti kuin turhautua. Se "viha", silloin pystyy ajattelemaan selkeästi ja tekee ja käskee tarpeeksi. Ja oikeasti tekee kunnolla ja ylittää ittensä, koska ärsyttää. Se turhautuminen taas on sitä että masennus-angst ja menen itkemään pusikkoon ja mikään ei onnistu, ja sitten jos vielä vähän hermostuu niin menee ihan turhaksi koko homma ja turhautuu vielä lisää. Eikä niinkuin ajatus luista. Silleen.

Mä olin osittain tyytyväinen. Saatiin poni lopulta liikkeelle ja siis mä oikeasti tykkäsin tosi paljon siitä temmonvaihtelusta ravissa. Ihanaa kun mä pystyin kunnolla keskittymään kevennyksen hidastukseen, kun ei tarvinnut poniin juuri keskittyä. Se oli oikeasti tosi kivaa :D Ihan innoissani hidastelin kevennystä, heh.
Ja siis laukka jatkaa toki tätä epäonnistumistaan. MUTTA olen mä silti periaatetasolla tyytyväinen. Kuten sanottua se jännitys katosi (jos saisin sen joskus loppumaan kokonaan) ja poni laukkasi ja jopa kummallisen rauhallisena. Siis henkisesti, muutenhan se oli reipas ja tsäpäkkä. Mutta tälleen pään sisäisesti poni oli uskomattoman hyvällä mielellä. Sinäänsä.
Josta päästään lempivalitukseeni, eli siihen että tuo oli siis hyvin käsketty kun kerran poni meni noinkin tyytyväisenä sitä laukkaa. Että joo-o.
Ehkä se on se jännitys, tai se että ei jännitä + sitten että uskoo itse tarpeeksi siihen että se laukka toimii. Hmm. Pitänee keksiä se, jospa joskus päästäisiin laukkaamaan siten kuin minä haluan, mutta ilman tuollaista eläimellistä menoa ;)
Olen kuitenkin tyytyväinen. Ihan hyvä fiilis. Ja tää teksti muuten levähti vähän kun intouduin miettimään taas :)

Keskelle, alas selästä ja poni talliin. Harjailin pienen Roosalaisen nopeasti vain, hän oli jo niin puhdas. Sitten poni tarhaan ja hommasin uuden kortinkin, jota en tosin ala nyt väkertelemään. Ja sitten vaan kotia kohti.