Nyt se on ohi. Hyvästi

Jos suree jokaista menetettyä sielua, ei ehtisi kuin surra. Siksi kannattaa ikävöidä vain parhaimpia.


Omalla tavallaan mä olen herkkä ihminen. Omalla tavallaan taas olen kylmä ja tunteeton.

Ihmisiä ei ole mun ympäriltä juurikaan kuollut. Ehkä kaksi mummoa, niin että asian muistaisin. Toisen kuolemaa hieman itkin, toisen kuolema oli vain ilmoitusluontoinen asia, jolle saattoi kohauttaa olkia ja jatkaa elämää. No, en mä häntä juuri ikinä edes nähnyt.

Yhdenkään kissan menetystä en ole surrut. Meiltä niitä on kadonnut ja kuollut. Muilta niitä on kuollut. Yhtäkään kissaa en ole surrut. Ainakaan muistaakseni. En ehtinyt niihin niin kiintyä. (ja näin btw, en vaan oikeasti tajua ihmistä joka itkee kun kala kuolee, varmaan olen aika kamala ihminen.)

Kummankin koiran kuolemaa mä itkin. Itseasiassa niiden kuolemia olen tähän mennessä surrut eniten. Ne oli mulle tärkeitä.

Olen tässä todennut että sitä saa tietää kuinka tärkeä joku oli vasta kun se lähtee. Ensin voi vain jeesustella kuinka se on niin rakas ja tärkeä. Kuitenkin kun se kuolee tai lähtee muuten pois, saa tietää oliko se oikeasti niin tärkeä. Mä en ainakaan itke kuin tärkeiden perään. En mä itke ja sure vain muodon vuoksi. En angsti tsunamin uhreja tai kuolemaa jollei se mua liikuta lainkaan.

Tästä päästään hevosiin...
Paljon tuttuja hevosia on lähtenyt tai kuollut, sillä Metsäkylästähän niitä lähtee vähän väliä. Yksikään ei ole sen enempää koskettanut, tietysti harmi kuulla kun on sekin kiva kopukka on lähtenyt.
Kun vanhan tallin Päivänsäde kuoli.. Henna ja Jonna itki sen perään, oli kauhean masentuneita. Minä taas... Mä tunsin itseni kylmäksi ja tunteettomaksi, sillä Päivänsäteen kuolinilmoitus oli vaan ilmoitusluontoinen asia. Totta kai vähän harmi, muttei se silleen edes surettanut. Mä olin luullut että se hevonen oli mulle tärkeä. Ei se sitten näemmä ollut, kun ei sen pois lähtökään liikuttanut juuri yhtään. Tunsin kyllä itseni niin pahaksi ihmiseksi kun muut vaan parkuu ja mua ei paljon asia kiinnostanut... Siis silleen... Ei ole koskaan tehnyt pahaa puhua Päivänsäteen kuolemasta.

Kuulin joku aika sitten että vanhan tallin vanha mamma on huonossa kunnossa. Se masensi. Lähes itketti. Aika jännittävä tunne. Saa nähdä miten reagoin kun se joskus kuolee. Vaikka en sitä enää ikinä näe. Niin silti sen tila huolettaa.

Ja nyt päästään siihen miksi mä kirjoitan tätä postausta. Eilen mä itkin ensimmäistä kertaa hevosen takia.

Olin tubessa, näin uuden videon.
Nimeltään "Good bye my big friend"
Kuva oli mustavalkoinen ja siinä oli hevonen hyppäämässä estettä. Mietin, mikä hevonen oli Metsäkylästä nyt lähtenyt. Oliko se kuollut vai myyty?
Kun avasin sen videon. Sisältö oli melko pysäyttävä...
Asta
Sitä videota katsoessa mä itkin. Kun olin katsonut sen, aloin pakkomielteisesti tutkia mitä Astalle on tapahtunut. Lopulta yhdestä blogista luin että Asta on myyty kevyempään käyttöön. Ilmeisesti takajalat oli huonona.

Se vaan tuntui niin pahalta. Asta ei ole enää siellä. Mä en varmaan enää ikinä näe Astaa. Mun pientä rakasta Astaa. Harmittaa vieläkin vähän.
En mä nyt litrakaupalla vuodattanut kyyneliä, mutta. Hieman...

Sinäänsä se tuntuu älyttömältä. Mä harjasin pikku alkeiskurssilaisena Astaa pari kertaa ja tykkäsin siitä koska mä pääsin harjaamaan sitä. Kun lopetin Metsäkylässä, itkin koska jouduin jättämään Astan.
Sen jälkeen aina kun olin Metsäkylässä, kävin katsomassa pientä Astaa. Enää en kuitenkaan itkenyt sen jättämistä. Se oli siellä yhä.
Astaa mä kutsuin mun lempihevoseksi ja pidin siitä. Vaikken mä sitä juurikaan nähnyt.
Kun pääsin sillä ensimmäisen ja viimeisen kerran ratsastamaan, tykkäsin siitä yhä enemmän. Kun Roosa tuli, Asta ei enää ollut se lempihevonen. Mutta oli se silti niin tärkeä mulle.

Mä olen iloinen siitä että Asta pääsi pois ratsastuskoululta. Parempi yksärinä, jollei omistajat ole täysiä psykopaatteja. Mä olen iloinen ettei se ole kuollut. Mä olen iloinen että mä itkin sen lähtöä, iloinen kun se oikeasti oli mulle tärkeä. Ettei se ollut vaan pikku tyttösen "vähän se paras ja kiva hepo", ja sitten hetken päästä keksii uuden lempihevosen ja toinen ei enää kosketa lainkaan.

Mutta mä olen niin surullinen. Mä en näe sitä enää koskaan.

Hyvästi Asta, toivottavasti sun elämä jatkuu hyvänä ja pitkään.

Elämä on arvaamatonta. En mä olisi uskonut että Asta voisi lähteä. En olisi uskonut että sen lähtö liikuttaa tässä määrin. Mä uskoin että Päivänsäteen kuolema olisi liikuttanut. Se ei tehnyt sitä. Mä uskon että mamman kuolema tulee liikuttaan. Vaan.. Sitähän ei tiedä.
Siitä mä olen kuitenkin varma, että kun Roosa lähtee, kuoli tai myytiin, niin mä tulen itkemään. Suoraan sanottuna jos en itke, niin... Pidän itseäni oikeasti outona ja kamalana ihmisenä. Vaikka Asta oli tärkeä, niin ei se koskaan ollut sellainen kuin Roosa on. Mä meinaan itkeä kun olen Roosan kanssa samassa karsinassa. Jos se liikuttaa niin paljon, niin pakko kai senkin on liikuttaa kun se lähtee joskus.

Mutta sitä en tiedä, voiko koskaan yksikään hevonen itkettää mua yhtä paljon kuin koirien lähtö on itkettänyt. Se on kuitenkin eri asia.

Mulla on vaan ikävä Astaa. Vaikka se olisi Metsäkylässä, niin en mä sitä silti olisi ehkä enää ikinä nähnyt. Mutta nyt se on lopullista...

Liikuntapäivä

No tätä on odotettukin :D

Varmaan viime liikuntapäivästä olen odottanut seuraavaa, on se niin kivaa. Tosiaan, ratsastamaan mentiin Metsäkylän ratsastuskeskukseen, jossa minä ratsastuksen ihanan luokanvalvojani ansiosta aloitin, ja jossa me viime vuonnakin oltiin. Mettiksessä mun lempihevonen on Asta, johtuen siitä että se oli mun luokanvalvojan vuokrahevonen, ja pääsin sitä sitten lähes joka kerta harjailemaan. Ihastuin siihen ja totta kai mun suuri unelma oli ratsastaa sillä joskus. En uskonu tämmöisen tapahtuvan kun sitä aina mulle kuvailtiin sanoilla: kokeneiden, reipas, raskas jne. Mutta unelmoidahan saa aina :)

Päivä alkoi sillä että mentiin kouluun, sieltä sitten bussiin ja heti bussissa alkoi armoton kuvaaminen. Videokamera raasu. Käveltiin pikku metsätie tallille ja voi kun oli ihanaa olla siellä taas, no pitkästä ja pitkästä aikaa. Ei muuta kuin talliin ja hepat jakoon. Alkuun oli tarkotus mennä sekaryhmissä ja mulla sydän lopetti lyömisen. Kuvaaminen ei onnistuisi jos mä, Jonna ja Henna oltaisiin kaikki samalla tunnilla. Oltiin laskettu sen varaan että Henna, kuuden vuoden lisäkokemuksella, olisi eri ryhmässä. Onneksi sitten ratsastettiin tasoryhmissä.

Alkuun jaettiin kauan ratsastaneille hevoset. Henna sai haltuunsa iki-ihanan Röllin, ja sillä tunnilla taisi lisäksi olla Ossi, Irma, Orpo, Asta ja Viki. Sitten tuli vuoroon ne, ketkä on ratsastanu jonkin verran. Jonna sai haltuunsa myöskin ihanan Röllin ja mä mietin että milläköhän minä menen. No, eikös opettaja osottanut mua ja sanonu, että mene sä vaikka Astalla. Taisin toljottaa sitä silmät suurina ja alkoi heti krooninen jännitys. :D Olin ihan sitä mieltä että eihän tästä tule mitään, apua. Toivottavasti en mokaa. Meidän tunnille tuli sitten yksi opettaja, ja hevoset oli Asta, Orpo, Rölli, Irma, Vili, Viki ja Laku. Sitten jaettiin viimeinen tunti, kokemattomat ja meidän luokkis, joka meni Astalla :D Sillä tunnilla taisi olla Asta, Monster, Orpo, Julita, Rölli, Laku, Vili ja Viki, kai. Noniin, Astan laitto kuntoon toi eka heppu ja sitten tunnille. Mä kuvailin kun Henna meni ja sitten oli mun ja Jonnan vuoro kivuta selkään, ja antaa Hennan kuvata meitä.

Voi kyllä mua jännitti kun kapusin sinne Astan selkään. En meinannut edes päästä kun Asta oli hiukan korkeampi kuin joku Elvis jolla on nyt tullut mentyä. Lähdettiin siitä liikkeelle. Mua jännitti ja tuli semmonen olo, että kuitenkin tämä lähtee menemään minne sitä huvittaa, ja alkuun se oikeasti hoiperteli missä se halusi, mutta melko pian sain sen kulkemaan uralla kivasti. Oli se kyllä hiukan erilainen ja mulla oikein korostui toi kyynerpää kulman puuttuminen. No mitäs siitä, en mä nyt ehkä ihan huonoin ollu. Alkuun mentiin vaan käyntiä ja mä olin ihan onnesta soikeena, mä menin Astalla, ei luoja :) Vaikka kyllä mä heti alkukäynneistä asti jännitin sitä tulevaa laukkaa.

Hetken käynnin jälkeen alettiin ottaa pysähdyksiä. Ne olivat hieman haastavia ja muutaman kerran tuli luovutusvoitto Astalle kun en halunnut hulluna repiä niitä ohjia. Välistä pysähtyi tosi kivasti, mutta välillä argh. Tuli ihan semmonen fiilis että on Pomo alla, sitäkään kun en saa pysähtymään :) Sitten ravia. Otettiin vaan pitkillä sivuilla kun meitä oli niin paljon, no yksi enemmän kuin edellisellä tunnilla. Se oli muuten jännää. Asta lähti kivasti, hiljensi kun halusin, mutta mun keventäminen tuntui kauhean oudolta. (ei se videolta niin oudolta näyttänyt) Mulla jalat heilui välillä ihan kauheasti ja oli kauhean hankala keventää. Sitten oli vaikeaa katsoa kevennänkö oikein. Mutta ihan hyvin meni. Tämän jälkeen kai hetki käyntiä ja jäätiin pääty-ympyrälle. Tai siis meidän pääty-ympyrällä oli Irma ja Viki. Mentiin sitten siirtymisiä harjotusraviin ja käyntiin. Toisin sanoen ravattiin aina niin paljon kuin mahduttiin. Muutaman kerran Asta lähti ravaamaan toisen perään enkä saanut hiljennettyä, mutta muuten hyvin. Paitsi että pompin siellä ihan jumalattomasti :D En tiedä onko sillä iso ravi vai onko tämä vain tottumiskysymys, mutta silti. Koitin kaikenlaiset poppakonstit jotka mieleen tuli, mutta eipä ne juuri auttanu, vähän ehkä. Nooh, tämän jälkeen taisi tulla kammottu ja odotettu laukka.

Jäätiin pitkälle sivulle, ja vähän lyhyellekin, jonoon. Alkuun siis oikeaan kierrokseen. Tarkoitus oli kävellä lyhyt sivu ja laukata pitkä sivu. Noh joo. Asta käveli tyynen rauhallisesti etummaisen perään ja jossain kulman kohalta nosti itse laukan. Mä sitten vaan koitin istua siellä selässä, kun ei nyt ollut sellaista aikaa että olisin viittinyt alkaa kiskomaan sitä käyntiin tai muutakaan. Pompin jonkun verran, videolta kun kattoo niin vähemmän pompin kuin miltä se tuntui. Toisaalta, videolta näyttää siltä kuin seisoisin jalustimilla vaikka koitin koko ajan vain rentoutua :D En mä vaan osaa.
Toinen laukka meni ihan samalla tavalla, sitten vaihdettiin suuntaa.

Vasempaan kierrokseen sain Astan pidettyä paljon paremmin, ja se lähti jossain lyhyen sivun lopussa vasta raviin eikä itse nostanut laukkaa. Olin suorastaan yllättyny kun sain itse nostaa. Ekaksi nostin tavalla jolla olin oppinut, sisäpohje eteen. Eihän se tietty mitään nostanut. Sitten tajusin että dääm täällä nostetaan sisäpohje eteen ulkopohje taakse tyylillä. Heitin jalat suurin piirtein niin, ja uskomatonta mutta totta, sieltä nousi laukka. Olin ihan järkyttynyt, en odottanut sen nostavan. Laukka, kierros käyntiä ja keskelle. Ei ollut tuon parempiin loppuverryttelyihin aikaa kun tunnit oli vain sen 45min, kun oli kolme ryhmää. Niinpä luovutin ihanan Astan luokkikselle.

Kuvasin hiukan tota tuntia. Ja ihastelin kuinka paljon paremmin meidän luokanvalvoja menee Astalla kuin mä. Ja sitten kuvattiin hiukan tarhailevia hevosia.

Tunnin jälkeen harjasin Astan, sitten syötiin eväät ja koulua kohti.

Mutta tuo meni ihmeen hyvin, ottaen huomioon että jännitin Astaa ja että oon nyt mennyt melko monta kertaa peräkkäin Elviksellä. Ja totta kai oli mahtavaa mennä Astalla :)