Esteiden ylittelyä

Kyllä vain, kaikista peloista huolimatta tällä kertaa mentiin myös yli, eikä vain esteiden ohi! Kisapäivä on siis takana ja C-merkin esteet kunnialla päästy läpi. En voisi olla tyytyväisempi poniin, joka tsemppasi vielä pitkän kisapäivän lopuksi yhden puhtaan radan ja itseeni, kun en jännittänyt liiaksi ja sain suoritettua sen radan ihan kunnialla.

Kuvista suuri kiitos Saanalle!

Elvis tosiaan hyppäsi tänään ensin lämmittelyksi ristikkoluokan, sen jälkeen 60cm toisen ratsastajan kanssa ja lopuksi pääsin itse ponin kyytiin siihen samaan 60cm luokkaan. Mulla oli siis hyvää aikaa jännittää esteiden hurjaa kokoa (ne näyttivät kisatilanteessa ainakin puoli metriä korkeammilta kuin eilen) ja sitä kieltääkö Elvis heti ekalla esteellä meidät ulos. Muilla radoilla poni meni oikeinkin hyvin, mikä ehkä hiukan valoi minuunkin toivoa. Toisaalta taas jännitin että kohta minä menen sinne ja täräytän jokaisen esteen vierestä vaan.

Lopulta pääsin kiipeämään kyytiin ja jännitys maksimoitui. Positiivisesti ajateltuna sentään olisin täydellisestä epäonnistumisesta voinut syyttää sitä että mua vaan jännitti, enkä saanut kunnolla ratsastettua.
Sain istua parin radan verran siellä kyydissä, käveltiin vain verryttelyalueella, sillä poni oli aivan väsynyt ja puuskutteleva. Olin ihan varma että kuukahdetaan heti ekalle esteelle, kun Elvis tuntui jo niin kaikkensa antaneelta. Armoa ei kuitenkaan tunnettu, joten pian me jo jouduttiin ravailemaan radalle ja tervehdyksen jälkeen aloitettiin matka.

Ratavideo olisi tässä.

Elvis oli tosi löysän tuntuinen kun yritin siinä nostaa laukkaa ja sitä sai ihan raipalla avittaa ennen kuin poni jaksoi lähteä liikkeelle. Pyöräytin yhden ympyrän ennen radalle lähtöä, jotta sain hetken pyörittää laukkaa ja pyytää ponia eteen ja sen jälkeen alkoikin kohtalon hetki. Tässä alussa mua nimittäin jänskätti ihan runsaasti, en ollut kuitenkaan päässyt mitään verkkahyppyjä ottamaan ja en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ajattelin vain että koitan nyt pyytää mahdollisimman paljon eteen ja koitetaan jos sillä onnistuttaisiin ylittämään nämä esteet. Eka este tuntui aika epävarmalta, mutta koitin pohkeella pyytää eteen, ohjata tasaisesti esteelle ja maiskuttelin hullun tavalla ennen jokaista hyppyä, jotta Elviksellä olisi ainakin kaikki mahdollinen tuki siihen hyppyyn. Eka hyppy oli oikein hyvä, ehkä hiukan hitaasti poni hyppäsi, mutta ainakin se hyppäsi, meikä oli kyydissä ja matka jatkui (ja joo, tällä kertaa onnistuin jopa ratsastamaan oikeassa laukassa koko radan ajan. Eilen menin jokaisen mahdollisen pätkän vastalaukassa. Selvää kehitystä siis.)

Toiselle esteelle meno jännitti ihan kauheasti. Kirottu kakkoseste, siinä lävistäjällä kuin ilkkumassa mulle. Koska tämä kakkonen oli eilen tosi hankala, niin koitin jo kaarteessa ratsastaa ponia kunnolla eteen ja estettä lähestyttäessä vaan rukoilin parasta ja tuuppailin ponia esteestä yli. Hienosti mentiin yli ja jatkettiin kohti kolmosta ja nelosta, jotka olivat siinä pitkällä ja suoralla välillä toisistaan. Koitin tehdä kolmoselle suhteellisen ison kaarteen, mutta silti lähestymisessä tapahtui jotain ja poni päätti hypätä vähän isommin ja suunnilleen suoraan ylöspäin. En yhtään odottanut sellaista tönkköä hyppyä, joten jäin ihan jälkeen hötkyin vain menossa mukana kuin perunasäkki. Koska en tällä esteellä ollut mukana ja jouduin keräämään istuntaa sen laskeutumisen jälkeen, tunsin heti kuinka Elvis oli vain kaartamassa sen nelosesteen ohi. Onneksi sain kuitenkin itseni kasaan, ponin suoraksi ja taas vain maiskuttelut päälle ja poni hyppäsi tuon hurjan ison okserin kuin vettä vain. Siinä kohdassa itse jo hiukan huokaisin helpotuksesta - jos ei muuta, niin saatiin neljä estettä ongelmitta ja ilman virheitä. Samaan aikaan kuitenkin jännitys kasvoi taas, sillä vitoseste se vasta kamala olikin. Se epäonnistui eilen niin monta kertaa, että mulla oli jo kaunat vitosen lähestymistäkin kohtaan.

Koitin kuitenkin kerätä itseni ja funtsia että jos nyt vaan tuosta päästään yli kunnialla, niin tämä rata on tässä ja päästään läpi. Niinpä viimeisen kerran pyysin ponia lisää eteen, tuijotin kauan vitosesteen yli ja viimeiset maiskuttelut. Ja se fiilis, kun tunsin että jumankekka, poni oikeasti lähti hyppyyn ja vieläpä ekalla yrittämällä. Ja siinä kun laskeuduttiin esteeltä ja huomasin että ei, me ei kaaduttu, minä en tippunut, taivas ei pudonnut niskaan... Vaan me päästiin läpi. Ja vieläpä puhtaalla radalla! Ihan mieletöntä. Siinä kohdassa poni ansaitsi huikeat kiitokset hyvin tehdystä radasta ja minä taputukset olkapäälle.
En kyllä keväällä uskonut että edes uskaltaisin kokeilla tätä 60cm rataa. Kun kisakutsu tuli, olin ihan suunnitellut meneväni 40cm, sillä 60cm kuulosti niin pahalta ja korkealta ja muutenkin kamalalta. Ja eilisen fiaskon jälkeen en uskonut että päästään edes ekasta esteestä yli, tai että nyt ainakin kakkosella kiellettäisiin ulos. Mutta ei. Me suoritettiin se. Me päästiin läpi, puhtaalla radalla. Eikä se edes näyttänyt kauhean pahalta. Vain se kolmoseste oli vähän epämääräinen, mutta muuten sanoisin että ainakin mun hyppykokemukseen nähden meidän rata oli vallan asiallinen. Ja Elvis, voi Pullaponi oli niin superponi ettei mitään rajaa. Hän vielä viimeiseen koitokseen jaksoi kerätä voimansa ja hypätä koko radan kauniisti, rokottamatta ratsastajaa virheistä, joita ihan varmasti tein, sillä tämä esteratsastus ei ole mikään vahvuuteni. Tämä oli melkoinen voitto. Toisaalta se että uskalsin hypätä tuon radan, eikä edes jännittänyt kauheasti. Se oli enemmänkin vain sellainen pieni kisajännitys, ei sellainen pakokauhu kuin viime vuonna ristikkoluokassa. Ja toisaalta toki se, että päästiin läpi. Virheittä. Ei ollut ongelmaa. C-merkki on suoritettu. Ihan mieletöntä, olin niin tyytyväinen meihin! Superponi ja hieno minä.

Radan jälkeen Elvis pääsi kävelemään ja puuskuttelemaan ihan rauhassa verkka-alueelle, jossa odoteltiin kisojen loppumista. Kun kaikki radat oli ratsastettu, oli vuorossa palkintojen jako, johon pääsin taas osallistumaan keltaisen kanssa. Saatiin superkaunis punainen ruusuke (sellaista mulla ei ollutkaan vielä) ja ekaa kertaa päästiin suorittamaan kunniakierroskin ihan laukassa. Elvis taisi olla aika järkyttynyt kun vieras hevonen laukkasi hänen takanaan, tunsin selkään asti kuinka ponilla pyöri silmät päässä. Nätisti kuitenkin selvittiin, siitä poni pääsi tarhailemaan ja syömään täysin ansaittuja leipiä.

Nyt on merkit suoritettu ja fiilis on ihan super. On se hienoa että päästiin tähän tavoitteeseen jo nyt, kun itse odotin enemmänkin ehkä ensi vuotta (tai vuotta 2030). Oli tosi kiva kisapäivä taas kerran, hienon hieno Pullis <3

Esteiden ohittelua

Mulla oli tänään Elvis, tunnilla myös Vinski, Simo ja Pomo, Elvis jatkoi vielä seuraavalle tunnille. Ja siis kuten otsikosta voi päätellä, oli meillä tänään estekisoihin valmistautumista. Ja ei, se ei mennyt erityisen hyvin.

Siirryttiin Elvis-ponin kanssa sateisen harmaalle kentälle, käveltiin alkukäynnit iloisesti ja löysästi ja ravailtiin molempiin suuntiin kaasua etsien. Lopuksi otettiin sitten laukkaverkat pääty-ympyrällä ja on ihan kehuttava, että molempiin suuntiin ne laukkaympyrät onnistuivat täysin ongelmitta. Pisteet ponille, joka ilmeisesti edessä olevista esteistä johtuen päätti kääntyä todella kauniisti, heh. Tai sitten minä vain opin ratsastamaan, mutta veikkaan kyllä ensimmäistä.

Rata oli jo viime vuodelta tuttu - viisi estettä, viisi hyppyä, vain yksi kohta jossa laukan pitäisi vaihtua (mutta tokihan tuntui että suunnilleen joka esteelläkin voi vaihtaa laukkaa jos siltä yhtään tuntuu) ja korkeutta se 60cm. Ei mitään ihmeellistä tai liian haastavaa, mitä nyt kuski oli paniikissa kun onhan 60cm nyt hei jo yli puoli metriä! Kamalan korkea siis ihan vähintään.

Ensimmäinen ratamme meni oikeastaan todella kivasti. Tultiin laukassa, eka este ylittyi ongelmitta, mua ei jännittänyt ja pysyin jopa ihan kivasti sen esteen ajan mukanakin, vaikka loiskautettiinkin huikean iso hyppy (niin, se puolen metrin hyppy ja se on todella korkea mulle). Olin tosi tyytyväinen, jatkoin iloisesti tokalle esteelle ja viuh vaan, poni pyyhälsi oikealta ohi. Siinä sitten karistin surut ja murheet pois esteen ohituksesta, painoin hanaa ja siirsin raipan oikeaan käteen. Tällä kertaa Pullis vetäisi esteen yli varsin iloisesti ja seuraava sarjaeste onnistui huikean kivasti. Pikkaisen tuli hengenahdistusta kun näin kuinka valtaisan iso se neloseste oli, siinä nimittäin oli kaksi puomia ihan leveyssuunnassakin. Onneksi poni kuitenkin hoiteli talon kokoisen esteen vankalla kokemuksella ja sen jälkeen päästiinkin mokailemaan vikalle esteelle. Tultiin nimittäin kaksi kertaa peräkkäin ohi, ennen kuin lopulta planeetat osuivat kohdalleen ja poni meni yli. Kovasti kehuja ja tyytyväisyyttä. Pikkujuttuja ne, että se kielsi kolmesti, eli hommahan olisi ollut hylky. Fiilis oli ihan kiva, ei jännittänyt ja oli mukavaa ja funtsin vaan että jos nyt toisen kerran pääsen hyppäämään, niin voidaan vain korjata nämä ohittelut ja rata sujuu vieläkin sujuvammin.

Ei se sujunut sujuvammin, vaan vielä tuhat kertaa surkeammin. Tällä kertaa aloitettiin ohittamalla eka este ja sen jälkeen täräytettiin varmaan kakkosestakin kerran tai kaksi ohitse. Muistelisin että sarja sentään sujui ja vitosestettä jouduttiin uusimman varmaan viidettä kertaa ennen kuin saatiin ihmiset esteen sivuille ja poni yli. Yksinkertaisesti mulla ei ollut vaan mitään käryä mitä teen väärin ja miten korjaan. Koitin ratsastaa sitä lisää eteen, mutta ohi se silti meni. Koitin pitää enemmän tuntumaa ja ponin suorana, mutta ohi meni. Koitin antaa löysempää ohjaa ja ponille vapautta -> ohi. Koitin näpäyttää raipalla siinä kohdassa kun poni oli menossa ohi -> poni väisti raippaa niin paljon, että se ohittikin esteen vastakkaiselta puolelta. Koitin istua pystyssä, pitää pohkeen kyljessä, potkaista vauhtia, katsoa eteen ja mitä muuta. Ei vaan, ei niin millään. Ei siirrytty ohitusten jälkeen käyntiin, vaan posoteltiin vähintään ravia eteen, ettei poni saisi lepotaukoja noista ohituksista. Ei vaan, ei niin millään.

Vika rata mentiin ristikoilla, mutta todistin vain että ihan yhtä heikosti voi senkin suorittaa jos oikein haluaa. Eka este meni ok, tokasta tultiin taas kai parikin kertaa ohi. Ja tämä oli ainoa, jossa onnistuttiin sössimään myös se sarjaeste, ohiteltiin vuoronperään ekaa ja tokaa estettä, kunnes lopulta poni oikein lähti eteen ja hyppäsi molemmat kiltisti. Sentään tällä vikalla radalla päästiin vitosen yli ihan ykkösellä, joten sen voi kai kuvata työvoitoksi.

Joo-o. Siis oli ristikoita tai pystyjä niin ei vaan onnistunut. Onnistuttiin jokainen este munaamaan vuoronperään, mikä vaan parantaa tätä fiilistä huomista varten, kun ei nyt ollut yhtäkään vahvaa estettä. Sentään joka radalla päästiin tyyliin kolmesta esteestä ihan kauniisti yli ja sitten vain kaksi satunnaista aiheutti ongelmia. Olin aika lähellä luovuttamista, mutta sovittiin että kokeillaan nyt. Menen siihen 60cm, koska siis jos ihme käy ja tähdet asettuvat, niin voihan se olla että poni on niin menossa, että se hyppää innoissaan, eikä niin rokota mua jokaisesta virheestä. Tai sitten ei ylitetä edes ykkösestettä. Totesin nimittäin senkin että jos kielletään hylkyyn asti, niin en kyllä alkaisi missään kisoissa (edes harjoituskisoissa) vääntämään kymmentä kertaa jonkun yhden esteen ohi. Taidot eivät ole ihan riittävät tämän esteratsastuksen suhteen, sillä tosi asia kuitenkin on se, etten ole kovin paljon elämäni aikana hypännyt. Joten koitetaan. Nyt on kuitenkin jo voitto ihan sekin, että mua ei jännittänyt hypätä edes niitä hurjan isoja esteitä ja tällä hetkellä on kuitenkin varma olo mennä hyppäämään huomenna. Mennä koittamaan hyppäämistä huomenna, sillä suurin ongelma on ihan vaan se, meneekö poni yli, vai eikö se mene. Sen saa nähdä. Nämä on nyt toiset estekisat mulle, joten ei kai tässä niin kamalia paineita kannata ottaa. Meni koulukisojakin kai kolmet, ennen kuin lopulta pääsin radasta kunnialla läpi. Kai esteitäkin voi jokusen vuoden hypätä ja odottaa loistavia saavutuksia. Kokeillaan, kielletään ulos ja katsotaan mahdollisesti ensi vuonna uusiksi. Eipä sille nyt muuta voi, mutta eipä jää kaihertamaan kun on edes yritetty. Olisihan se kuitenkin ihan kiva suoriutua siitä merkkisuorituksen verran. Kun ei tästä mun esteiden hyppäämisestä kuitenkaan mitään loistavaa tällä hyppytahdilla tule.

Villit hyppelyt

Mulla oli tänään Elvis, tunnilla myös Pomo, Simo ja Vinski, Elvis vain mun kanssani. Mulla oli aika huono draivi tänään, päätä särki ja oli muutenkin heikompi olo. Päätin kuitenkin yrittää kuinka ponin selässä jaksaa ja tuumailin että otan rauhassa, jos oikein pahalta tuntuu. Sipsuteltiin kentälle ponin kanssa, sinne kauheaan tuuleen ja tuiskeeseen. Onneksi on kuitenkin ihan lämmin tuulesta huolimatta ja on näin mukavampi ratsastaa hellekeleihin verrattuna.

Ohjelmassa tänään oli hyppyjä, ihan vaan yksi pikkuinen ristikko toisella pitkällä sivulla ja sen perään laitettiin sitten vielä myöhemmin toinen pikkuristikko. Näiden esteiden välissä oli sitten yhdestä kahteen laukka-askelta, vähän hevosista ja laukoista riippuen. Alkuun kuitenkin käveltiin ja Elvis oli edelleen selvästi pirteämpi kuin lomaa ennen. Tuuli tuiversi ja ponia suorastaan jänskätti, se ei ollut kovin halukas kulkemaan kummassakaan päädyssä, vaan yritti lapa edellä ja silmät kauhusta pyörien karata turvallisimmille vesille. Kun siinä kuitenkin rauhassa mentiin, aseteltiin ja pikku hiljaa lisättiin vaatimustasoa, niin kyllä me lopulta saatiin suunnilleen koko kenttä käyttöön. Katkaistiin vain muutamat metrit molemmista päistä, jotta poni sai tuntea olonsa voittajaksi. Elvis siinä selvästi rentoutui eikä enää lopulta kyttäillyt niin kauheasti mitään, vähän se välillä säpsähteli kun puut heiluivat, mutta oli selvästi tasaisempi kuin ihan alkuun.

Kevenneltiin sitten verkkaravia ja ylitettiin ravipuomeja. Elvis oli oikein super, se sipsutteli nättiä ravia, ei enää ihan kauheasti jännittänyt ja tuntui vallan mukavalta. Mäkin tällä kertaa uskalsin pitää sen raipan mukana, enkä vetänyt jalustimia aivan liian lyhyiksi, joten ravailu sujui huomattavasti kivemmin kuin sillä viime estetunnillamme. Ravipuomit ylitettiin sujuvasti, ravi oli ihan kivan reipasta suurimman osan ajasta. Ainoa ongelma on edelleen se vasen ohja ja kääntyminen oikealle. Kyllä poni kääntyy, mutta ei yhtään niin sulavasti kuin pitäisi.

Lopuksi otettiin verkkalaukat parilla ympyrällä. Tämä meni tosi hienosti! Laukkasin ensin vasempaan kierrokseen ja siis siinä laukassa tuli ihan mielettömän hyvät fiilikset. Tuntui että istuin aika hyvin, Elvis laukkasi ihan mukavasti, aktiivisesti ja hallinnassa. Se kääntyi hyvin, ehdin suunnitella mitä tehdään, mihin mennään. Koko laukka tuntui niin miellyttävältä, tuntui että oli aikaa tehdä asioita, homma oli hallinnassa, eikä vaan menty menemisen ilosta. Ei varmaan koskaan ole laukka tuntunut noin.. hyvältä. Ja sitä on vaikea selittää, mutta se vaan tuntui hallitulta, hyvältä, ei siltä että meitsi kiikkuu kyydissä, poni laukkaa ties miten ja homma on kaaottista.
Oikea kierros oli astetta heikompi. Elvis ei oikein meinannut nostaa laukkaa, ja kaikki nostot tuntuivat olevan tosi hitaita tähän oikeaan kierrokseen. Ekalla laukkapätkällä en myöskään saanut ponia kääntymään kunnolla, joten jouduttiin siirtymään raviin ja etsimään reitti uusiksi. Lopulta sain pyöräytettyä parikin ympyrää myös tähän vaikeampaan laukkaan. Ei täydellistä kääntymistä, mutta ainakin käännyttiin, joten olin tyytyväinen.

Lähdettiin sitten hyppäämään. Ensin tultiin se yksi ristikko, jossa oli kaikki johteet ja muut avustukset, joten olin aika toiveikas että tällä kertaa ponikin menee yli, eikä käy samoin kun viimeksi. Elvis ei kuitenkaan tällä kertaa ollut yhtään niin löysä ja laiska kuin viimeksi. Se nosti oikeinkin reippaan laukan, imi esteelle ihan innostuneena ja hyppäsi sen suuremmin patistelematta. Onneksi näin, viimeksi se oli niin toivotonta kun Elvis vain kyseli että onko pakko jos ei halua. Tällä kertaa se selvästi oli innoissaan esteistä ja halusi hypätä niitä, joten ei tarvinnut tuupata eteenpäin.
No joo, eka hyppy oli aika nätti. Vähän mä kauhistuin ennen estettä kun yritin miettiä miten hitossa pysyn kyydissä hypyn ajan, mutta hienosti se meni ja mäkin ekaa kertaa pysyin pystyssä sen esteen jälkeen, enkä vaan lojahtanut kaulalle makaamaan.

Käveltiin hetki välissä, tehtävään lisättiin se toinen ristikko ja sitten sain tulla uusiksi. Tämä jopa vähän jännitti, oli kuitenkin kaksi estettä niin vierekkäin, mutta luottavaisin mielin lähdin kokeilemaan. Elvis oli astetta innostuneempi, se meni reilua laukkaa ja päättäväisesti loikkasi yli. Minä heiluin, huojuin ja jänskäsin pysynkö kyydissä, mutta kun vähän pidin kiinni ponista, niin kyllä mä ihan kunnialla selvisin. Vaikka meidän toinen hyppy olikin aika erikoinen, kun Elvis ei oikein saanut itseään mahdutettua siihen väliin sujuvasti ja minä en oikein osannut sitä auttaa.
Tultiin siitä uusiksi kun se väli oli hiukan epäsujuva. Toinen kerta sujui paremmin, ei jänskättänyt, Elvis hyppäsi nätimmin. Minäkin tunnuin jopa pysyvän aika hyvin hypyssä mukana! Ongelmana oli se, että rojahdin liian etukenoon vikan esteen jälkeen, eikä Marianne oikein tykännyt siitä. Tultiin siis vielä kerran.

Tällä kertaa Elvis suoritti jo kuin vanha mestari. Se oli innokas ja iloinen, oikein mukava fiilis lähteä loikkimaan. Minä sitten taas en tällä kertaa saanut pätkääkään mukauduttua niihin hyppyihin. Jotenkin poni teki isoja hyppyjä (minun mielestäni ainakin) joten mä vähän irtoilin turhankin kauas satulasta ja hetken ehdin siinä jo pelätä että tipun kokonaan alas. Se oli kuitenkin ihan hallittua, irtosin vaan liikaa satulasta ja olin siellä liian ilmavasti, mutta ihan pysyin menossa mukana. Poni kuitenkin sen vikan esteen jälkeen oli ehkä vähän innoissaan ja sitten kun vielä ratsastaja leijui irti satulasta vähän liikaa, niin Elvis päätti ottaa hiukan iloa irti ja pukitella sen verran kuin vanhasta ponista vielä lähtee. Onneksi en vielä siinä kohdassa ollut ihan könähtänyt hurjaan etukenoon, joten sain itseni suoristettua ja kerättyä ponin kasaan. Poni rauhoittuikin saman tien, mulla aukesi viimeisetkin selkänikamat ja todettiin että eiköhän siinä ollut ihan sopiva kohta lopettaa. Hyvin meni, eikä siinä mitään. Elvis oli mukavasti innoissaan, mua ei jännittänyt, pysyin kyydissä ja selvittiin kaikesta! Olin siis todella tyytyväinen, oli tosi kiva tunti ja kaikki sujui superkivasti.

Lopuksi tulin vaan taluttelemaan ponia, kun valitettavasti se päänsärky vain kasvoi. Poni pääsi tarhaan ja minä lepäilemään. Eipä se edes mitään että oli vähän kipua, kun silti noin hyvin meni. Oli tosi kiva tunti, meillä meni hienosti ja on paljon suurempi luotto taas tuota estehyppelyä kohtaan, kun selvisin myös villimmän Elviksen kanssa! Ja sitä paitsi, tällä kertaa ei menty yhdestäkään esteestä ohi, mikä on jo suuri parannus viime kertaan.

Hyppelyt aloitettu

Pitkä lomaa edeltävä ratsastusviikkoni jatkui eilen, kun menin Elviksellä, tunnilla myös Artsi, Vinski ja Pomo. Elvis oli jo edellisellä tunnilla, joten se oli käynyt kivalla maastoverkalla ennen tuntia.

Siirryin siitä siis Elvis-ponin kyytiin ja lähdettiin kävelemään. Marianne alkoi siinä heti aluksi kasailla esteitä kentälle, jota olinkin odottanut puoliksi kauhulla ja toisaalta innolla. Jännitti hypätä ihan yleisesti ottaen, kun ei kai me tänä vuonna vielä olla hypätty. Sen lisäksi jännitin Elviksellä hyppäämistä, sillä jos se vaikka on villi tai jotain. Hui. Siksipä vedin jalustimet korviin ja jätin raipan pois. Ihan varmuuden vuoksi vaan (P.S. Elvis ei ollut villi, joten seuraavalla kerralla pidemmät jalustimet ja se raippa on ihan ok olla mukana).

Käveltiin siinä ensin hetki, koitin hiukan tyrkkiä ponia eteenpäin ja asetella sitä taas läpi vasemmalle. Alettiin pian ravailemaan, otettiin vaan reippaita alkuverkkoja, ylitettiin muutamat ravipuomit ja valmistauduttiin hurjaan koitokseen. Elvis oli todella laiska ja löysä. Mulla ei tosiaan ollut raippaa mukana, joten ponihan ei liikkunut pätkääkään. Puomien yli sain sen juuri ja juuri ravaamaan nätisti, muualla mentiin sitten hitaina pötkylöinä. Ravia otettiin aika kauan ja hartaasti, kunnes sitten vetäistiin parit laukkaympyrät molempiin suuntiin. Laukka sujui nätisti, Elvis jopa kääntyi hienosti molempiin suuntiin. Suurin pulma oli vaan se laukan tahti, poni oli löllö ja meinasi lähinnä nukahtaa matkalle. Ehkä tässä vaiheessa olisi voinut todeta ettei se ole villi ja ottaa raipan käteen, mutta jännitin ja halusin ottaa varman päälle, hah.

Eeppinen ratapiirros on tässä ylhäällä. Kaikki harmaat ovat siis pikkuisia sokeripalaristikoita ja radalla tuli se neljä hyppyä. Odoteltiin ensin että pari muuta hyppäsi, jotta Elvis sai levätä ja sen jälkeen laukka ja aloitettiin. Tuolle ekalle lävistäjällä olleelle esteelle Elvis tuntui jopa hiukan imevän. Se ei kuitenkaan millään tavalla riemastunut tai lähtenyt turhan reippaasti, joten minä saatoin vain istua kyydissä, hyvillä fiiliksillä. Este ylittyi nätisti, meitsi pysyi kyydissä ja oltiin selvitty hengissä. Jee! Laukka ei vaihtunut, kuten ei varmaan kertaakaan yhdenkään esteen jälkeen, joten se jouduttiin korjaamaan joka kerta. Elvis laukkasi vallan hitaasti ja rauhassa, joten koitin vähän ratsastaa sitä eteenpäin kaarteessa (se oli toivoton tehtävä), tultiin siitä keskimmäinen este taas ihan nätisti ja jatkettiin matkaa kolmannelle lävistäjälle. Tähän tultiin vinoina kuin mitkäkin ja luulin jo että poni menee ohi koko ristikosta, mutta päästiin hyppäämään ihan reunalta. Loppumatka sujui taas ihan fine ja ylitettiin vika estekin kivasti. Hidastahan se oli, siis todella hidasta. Eikä mulla pysynyt jalustimet jalassa niinku pätkääkään. Pysyin kuitenkin esteissä mukana ja selvittiin hengissä - enemmän kuin osasin edes toivoa!

Käveltiin taas hetki kun muut hyppäsivät ja sitten oli vuorossa uusi yritys. Se meni... aika paljon huonommin kuin eka kerta. Siis nyt mua ei enää jännittänyt ja uskalsin ihan reippaasti ratsastaa laukkaa eteen ja funtsin vaan että koitetaan vähän parempaa laukkaa, jotta poni hyppäisi edes astetta paremmin esteiden yli. Poni taas tuumaili että jaa, mitäpä turhaan esteitä ylittämään kun ohikin pääsee. Vetäistiin ekasta esteestä ohi kahdesti peräkkäin. Yritin jotenkin tukea oikealta ja täräyttää liikettä, mutta ei, ohi se vaan meni vallan iloisesti. Kolmannella kerralla päästiin yli, kun Marianne seisoi vähän tukena siellä esteen vieressä. Toinen este siinä kahdeksikolla päättyi siihen, että Elvis tekaisi kauniin voltin vasemmalle, eikä ylittänyt estettä. Tultiin heti perään ravilla ja päästiin yli (mutta poni oli laiskimus, eikä edes hypännyt, vaan lähinnä jolkotteli yli). Kolmas este lävistäjällä sujui hyvin ja päästiin yli ykkösellä, jee! Mutta jälleen, se kahdeksikon este ja me vaan tehtiin kunniakierros kun poni ei jaksanut hypätä ja hölkättiin ravilla yli toisella yrittämällä. 

Ei ihan niin kunniakas kierros tämä, hah. Toisaalta, olin kyllä vähän hukassa kun poni ei hypännytkään kiltisti yli. Hypätään kuitenkin tosi harvoin ja muistelisin että viimeksi mulla on poni mennyt esteen ohi joskus useampi vuosi sitten. Joten ei ollut mitään touchia siihen että mitä teen, milloin teen, jottei poni vetelisi esteiden ohi. Luulen myös että jos seuraavaksi hyppää raippa kädessä ja pyytää ponia paremmin eteen, niin sekin saattaa jonnin verran auttaa. Nyt se oli niin löysä, ettei mitään rajaa, joten ei ihmekään että ohiteltiin esteet hyppäämisen sijaan. Olin kuitenkin tyytyväinen, eka rata meni kivasti ja siis, nytpä ei tarvitse tätäkään enää miettiä. Setäponi on vallan löysä, myös esteillä. Ainakin näin kuumalla ilmalla.

Lopuksi ravailtiin loppuraveja ja käveltiin. 

Niin se jännitti, mutta elossa ollaan

Hui, oli ekat estekisat. Meni ihan hyvin, ottaen huomioon kuinka paniikissa sitä tuli oltua koko päivän ajan. Ei koulukisat niin jännitä, mutta että huikeita esteitä pitäisi hypätä ihan yksin = paniikki.

Pomo oli tosiaan ihan kunnossa, ötökänpuremat eivät olleet menneet pahemmiksi, joten pääsin ihan tutun ponin kanssa radalle. Vaihdoin valkoisen huovan ja lähdettiin oikeinkin fiksun näköisinä suorittamaan näitä maahankaivettuja ristikoitamme.

Verkassa oli hivenen ahdasta, joten otin ihan rauhaksiin, käynnissä käänteilyitä ja vähän kevyttä ravia molempiin suuntiin. Ei se niin loistava ollut tietenkään kuin tunneilla, poni ei ollut oikein yhtään ulko-ohjalla saati taipunut minnekään. Kääntyi se kuitenkin ja meni oikeaa askellajia, joten mentiin sillä. Liikkua se olisi kyllä voinut enemmän, se eteneminen oli niin löysää ja vetelää kuin olla ja voi.

Verkkaesteinä hypättiin nopeasti ykkönen ja kakkonen, joka sujui ihan hyvin. Mulla oli juuri ennen noita hyppyjä hirveä kriisi kun Pomo lähti hiukan reippaammin ravaamaan ja tuntui vähän turhan innokkaalta eikä oikein meinannut kuunnella pidätteitä. Sain kuitenkin pyyntöni läpi, ponin rauhalliseksi ja hypättiin ilman mitään paniikkikohtauksia.

Ratavideo olisi sitten tässä

Ok, eli kuten huomata saattaa, oli poni tosi löysä. Tuo laukannosto oli luokaton ja ekalle esteelle tultiin hitaina, jonka johdosta minäkin huojun ja heilun tuolla kuin mikäkin. Väärällä laukalla alas, mutta itse älysin korjata - tosi myöhään toki, mutta anyway.

Kakkonen ihan ok, ihan liian hitaasti vaan. En saanut ponia eteen, enkä varmaan uskaltanut pyytääkään tarpeeksi, kun oli niin jännät paikat tuolla. Taas laskeuduttiin väärässä laukassa, saatiin kuitenkin oikea nousemaan. Kolmoselle tultiin edelleen löysinä, jonka johdosta puomikin tipahti ja silloin Pomo hiukan suutahti kun puomi prklekin tipahti kintuille. Se oikein kiihdytti ja lähti ihan kunnolla eteen (toim. huom. se tuntui suorastaan kiitävän kuin napatuuli ja minä oli varma että keilataan jokainen vastaantuleva este), joka tuolla videolla näyttääkin huomattavasti paremmalta ratarytmiltä kuin tuo alkupuoli. Nelonen ylitettiin kivasti, tuntui jo paremmalta, enkä minäkään heilunut siellä ihan niin paljon. Vitonen myös nätisti, tuli parempi flow, vaikkei yhtään niin hyvä kuin eilen.

Vikan esteen jälkeen ponikin veti hiukan päätä alas ja laukkaili siinä, meitsi lähinnä koitti selvitä selässä ja yritti tajuta että oikeasti selvittiin maaliin asti ongelmitta!

Tosiaan, 4 vp, ajalla ei tässä luokassa niin väliä ollutkaan. Mua ennen oli kaksi virhepisteetöntä ja itse olin luokan ainoa virhepisteillä ratsastanut, joten pääsin jopa palkintojenjakoon. Marianne totesi vaan että ei hermot pettäneet. Eivät niin, mutta oli se muuten ihan hemmetin lähellä.

Ekat estekisat kuitenkin nyt takana ja olen tosi tyytyväinen. En ikimaailmassa olisi korkeammista selvinnytkään, joten olin korkeuteen ihan tyytyväinen. Kivaa oli ja tuntui että ehkä tässä vielä jonain päivänä pystyisi sen c-merkin 60cm radan ratsastamaan siististi läpi.

Tädistä tulee vielä esteratsastaja

Tänään menin Pompelilla, tunnilla myös Nipsu, Evita, Vinski, Artsi ja Elvis, Pomo vain mun kanssani.
Huomisten kisojen takia, oli tänään vuorossa nopeat radan ratsastelut.

Kuvista kiitos Hennalle taas :)

Verryteltiin ensin nopeasti, sitten otettiin radat läpi. Sama rata kuin viimeksi, se viisi hyppyä, oikein simppeli. Nyt hyppäsin ne näinä ristikoina, joina hyppään ne sitten huomennakin. Ensimmäinen kerta meni hiukan pipariksi, ei liikuttu tarpeeksi, oli vähän jengiä edessä ja meidän reitti meni piloille, tiputettiin kolmoseste sijoiltaan ja kiellettiin nelonen. Tultiin sitten rata uusiksi, pyysin laukkaa eteen ja hommahan meni tosi sujuvasti. Esteiden päällä istuminen tuntui tosi luontevalta, en heilunut ja rojahdellut niin pahasti kuin viimeksi ja päästiin koko rata ihan ongelmitta läpi. Laukat olivat vaan vääriä tyyliin joka laskeutumisen jälkeen, mutta mitäpä siitä, vaihtuivat oikein kivasti takaisin.

Tulin radan vielä toiseen kertaan, joka oli jälleen ihan nätti suoritus, ainoa vaan että hukkasin toisen jalustimen ja hyppäsin sitten kaksi vikaa estettä ilman toista jalustinta. Ehkä tämänkin takia on hyvä että menen niin pieneen luokkaan, kyllä nuo ristikot menevät ilmankin.

Kevenneltiin loppuraveja, joissa en oikein saanut Pomoa venymään mihinkään suuntaan ja sitten loppukäynneissä todettiin sen olevan täynnä erinäisiä paukamia. Poni joutui siis allergialääkekuurille ja kunnon desinfiointipesuun. Jospa ukkeli olisi huomiseksi ihan kunnossa.

No, katsotaan sitä sitten huomenna, kuinka käy ja millä mahdan nyt mennä.

Suunnittelematon laskeutuminen

Tänään mulla oli Pomo, tunnilla myös Evita, Jack, Vinski ja Artsi, Pompeli jatkoi vielä seuraavalle tunnille.
Tällä kertaa vastassa olikin oikein myrtsi poni, joka teroitteli hampaitaan pahaa aavistamattoman ratsastajan käsivarteen. Pienen muistutuksen jälkeen poni malttoi olla ihan kiltisti, mutta selvästikään tänään ei ollut ihan niiin hyvä päivä kuin viimeaikoina on ollut. Harjasin kiemurtelevan ponin ja lähdettiin kentälle.

Hennalle kiitos kuvista!

Estekisat ovat tulossa ensi viikolla ja meitsikin lähtee ylittämään keppejä. Kunnioitettavasti ristikkoluokkaan vaan, sillä täytyy aloittaa pohjalta. Kisojen takia meillä oli tänään pientä hyppelyä kisoihin osallistuvien kesken. Aloitettiin alkukäynneillä, käveltiin, herättelin Pomoa eteenpäin ja koitin saada asetuksen läpi. Sen jälkeen kevenneltiin ravia ja taas hain vaan ponia pohkeen eteen ja kääntymään. Ihan ok, mitä nyt poni hiukan valui uralle, eikä oikein pysynyt suorana ja tasaisena siinä uran vierellä. Jouduttiin aika kauan tahkoamaan, ennen kuin lopulta alettiin pysyä suorina.

Superhieno ratapiirros, sama rata on ilmeisesti kisoissakin jos oikein ymmärsin. Ensin siis tuo harmaa este, joka oli pysty sokeripaloilla, sitten kierrettiin koko rata ja hypättiin suurin pysty, joka saattoi olla siellä 60-70cm, sitten oikealle ja pitkävälinen sarja, jossa eka oli sokeripala pysty ja sitten toinen pysty. Lopuksi kaarrettiin vielä iso reitti viimeiselle esteelle, joka oli sellainen ehkä 40-50cm lankkueste.

Rimakauhu oli totta kai valtava, enhän mä ole aikoihin hypännyt muutenkaan ja silloinkin on ollut noita sokeripalaristikoita. Nyt taas oli vaaltaavaan isoja esteitä, hui. Ekan esteen ylitimme ravissa, meni ihan kivasti ja loppurata tulikin nätisti laukassa. Tai no, nätisti ja nätisti, mullahan oli tuo istuminen esteiden päällä erittäin mielenkiintoista ja lähinnä lentelin siellä kuin leppäkeihäs. En kuitenkaan siis jäänyt jälkeen tai kiskonut ponia, kunhan vaan istuin suunnattoman ilmavasti ja rötkyin vähän liikaa. Pitäisi kuulemma odottaa pidempään, jotta hyppy lähtee, ennen kuin nousen mitenkään mukaan sinne. No, aika surullista yrittämistä tämä joka tapauksessa oli, mutta pysyin kyydissä ja ylitettiin esteet. Joten aika jees.

Huonoa oli se, että Pomo pamautteli melkein kaikki esteet ihan vinona. Vähintään puolta metriä ennen estettä se koukkasi vähän vasemmalle ja hypättiin kaikki sieltä sivusta.
Hyppäsin radan vielä uudelleen, mutta sitten kakkosesteellä onnistuin lentämään niin hyvin, että melkein tipuin sieltä. Joten aloitettiin rata jälleen alusta. Nyt se menikin tosi hyvin, kaikki esteet ylittyivät tyylivapaasti, kunnes loikattiin se vika este. Mä katosin aivan täysin sieltä selästä sen ilmalennon aikana ja lopulta löysin itseni sieltä satulan takaa, Pomon pyllyn päältä istumasta. Pomo selvästi funtsaili että mikä hemmetin juttu tämä nyt on, mutta herrasmiesmäisesti se kuitenkin hidasti raviin, eikä esimerkiksi pukittanut vapaamatkustajaa tantereeseen. Mulle tuli kiire hypätä sieltä kyydistä pois ennen kuin poni lähtee ryykäämään, joten tulin alas, täräytin mahani täysillä satulan takakaareen matkalla alas ja jäin keräämään elämäni rippeitä kenttähiekasta. Ei varmaan ole ne ihan oikeatkaan putoamiset koskaan sattuneet noin paljon.

Osa näyttää paremmilta, osa sitten tältä

Marianne tuli keräämään mut sieltä ylös ja vetäisin vielä viimeisen kerran sen radan. Marianne käski vaan istua ja odottaa, olla sähläämättä niissä ylityksissä jotta pysyisin kyydissä paremmin. Tultiin ekalle esteelle ravissa, mutta koska mä en ollut pätkääkään menossa yli näine kipuine ja tuskineni, niin ponihan ravasi tyytyväisenä ohi. Koitettiin uudestaan, pienen jännityksen saattelemana tällä kertaa oikeasti ratsastin ponin esteen yli ja täräyteltiin muidenkin yli laukassa. Homma sujui nätisti, reitit olivat siistejä ja sujuvia ja minäkin pysyin hiukan paremmin esteillä kyydissä. En kyllä mitenkään sujuvasti, mutta edes hiukan paremmin.

Mutta joo, hyvältä näytti. Ei jännittänyt, päästiin esteistä yli, en tippunut ja kaikki sujui kivasti. Ristikot ovatkin sitten puolta pienempiä ja kaiken lisäksi ristikoita, joten saatamme suuremmalla todennäköisyydellä päästä keskeltä yli ja minäkin ehkä pysyn kyydissä ilman ylimääräisiä ilmalentoja. Innolla siis odotellaan, mun ekat estekisat, hih.
Kevenneltiin vielä loppuravit ja käveltiin. Pompeli sai jäädä jatkamaan duunia, kun minä häippäsin. Oli ihan kivaa jopa! Esteillä, aika jännää.

Oikein hyviä pomppuja

Tänään oli vuorossa tuttu ja turvallinen Pomo, kun tunnilla olivat mukana myös Nikkis ja Vinski, Pomo jälleen vain mun kanssani. Vesisadekin jatkui varsin tuttuun tapaan, mutta onneksi se pysyi vain kevyenä tihkuna meidän tuntimme ajan.

Alkukäynnit sujuivat leppoisasti tuttuun tapaan ponia herätellessä liikkeelle. Asettaminen on edelleen todella hankalaa ja nyt se jäi taas hiukan enemmän taka-alalle kaiken muun ohella. Kai se sieltä löytyy kun saisin jonkun ahaa-elämyksen siihenkin.
Kevyt ravissa tehtiin ravipuomeja, kaksi lyhyellä sivulla ja kolme pitkällä sivulla. Välit olivat varsin pitkiä, joten piti päästä hyvässä temmossa jottei homma kuolisi kesken kaiken. Tässä oli alkuun vähän ongelmaa, sillä vaikka omalla tavallaan poni tuntui ihan suhteellisesti liikkuvan, niin se vähän läsähti ennen puomeja ja sen lisäksi se ei ollut ihan niin hyvin pohkeen edessä kuin viime aikoina on ollut. Saatiin asiaa fiksattua kuitenkin aika hyvin ja tuntui että poni ravasi paremmin ja päästiin puomien yli ilman sellaista jämähtelyä ennen puomeja.

Poni oli muutenkin ihan hyvä. Ehkä kokonaisuus ei ollut ihan niin loistelias, se oli vähän epätasainen, Pomon pää oli koko ajan vähän vinossa vaikka koitin suoristella sitä. Ja jotenkin, ei ihan niin hyvä ja ihmeellinen. Liikkui, kääntyi ja teki kaiken, mutta vähän olisi voinut ehkä liikkuä rennommin ja pyöreämmin, jotta se ravi olisi tuntunut tasaisemmalta ja paremmalta?

Laukka olikin sitten melkein enemmän pääosassa tehtävänsä kanssa. Pääty-ympyrälle tehtiin yksi ristikkokavaletti sinne lyhyen sivun puolelle ja tarkoituksena oli saada laukka pyörimään ympyrällä. Ei saanut puristaa ja painaa pohkeella, ennemmin käyttää raippaa ja ääniapua ja istua hyvin, jotta laukan saisi pyörimään ja etenemään. Sen että kulkiko laukka hyvin, näki sitten konkreettisesti hypyn laadusta - heikko pupuloikka neliön muotoisella reitillä = huono laukka.

Vähän jännitti, lähinnä se ympyrällä pysyminen kun mokoma ei ole onnistunut nyt viime aikoina yhtään. Päätin kuitenkin että yritän nyt sitä samaa kuin eilen Vinskin kanssa ja otan sen ulko-ohjan käteen. Siirrän kyynerpäätä taakse ja kyllä se siitä. Aloitin vasempaan kierrokseen ja heti kun sain laukan ylös, niin ponihan katosi reitiltä ja jouduttiin kiertämään koko kenttä. Siitä suunnattiin pikku ristikolle, hypättiin yli kuin vanhat pupujussit, ratsastajan heiluessa epämääräisesti selässä. Mutta sen jälkeen sain sen ulkokäden kerättyä ja poni oikeasti jopa kääntyi. Enää ei ollut mitään ongelmaa ympyrällä pysymisessä, vaan kerta toisensa jälkeen sain ongelmitta käännyttyä ja pysyttyä reitillä. Jes!!
Istuin ihan suhteellisen hyvin siellä laukan kyydissä ja kääntymisongelman ratkettua keskityin vain ratsastamaan reittiä ja pyytämään ponia eteen. Laukka saatiin pyörimään tosi kivasti ja sieltä tuli useampikin hyppy peräkkäin, jotka olivat pehmeitä ja hyviä ja joissa ratsastajakin pysyi ongelmitta mukana. Vain kerran lentelin kunnolla kaulalle kun hyppy olikin oletettua isompi, mutta paljon enemmän pysyttiin reitillä, ylitettiin estettä ja pysyttiin mukana. Aivan loistavaa.

Käveltiin hetki ja sitten toiseen suuntaan. Sama juttu kävi tässäkin ja ekalla kerralla Pomo livahti ulos ympyrältä. Kun taas keräsin itseni, niin kas kummaa - ponikin kääntyi. Heh, onpahan sekin kovin helppoa kun sen oivaltaa taas vaihteeksi. Tähän suuntaan oli sama juttu, sain ponin laukkaamaan aika kivasti ja este ylittyi kuin paremmiltakin esteratsuilta. Tähän suuntaan reitti oli kyllä aina tosi heikko, hypättiin ristikko todella sivusta ja vielä vinossa sinne väärään suuntaan, ulos ympyrältä. Pysyttiin silti reitillä ja tuli hyviä hyppyjä, joten kai se ihan okei oli. En mä niin paljon hyppää kuitenkaan.

Lopuksi ravailtiin hetki pidemmin ohjin ja käveltiin loppukäynnit. Pomo-poni pääsi tarhailemaan rouvansa kanssa ja minä lähdin sadetta pakoon.
Lontoossa oli paremmat ilmat kuin Suomessa näiden parin päivänä aikana on ollut. Just sayin´

Eikä edes pelottanut

Mulla oli tänään Nikkis, tunnilla myös Vinski, Evita ja Pomo, Nikkis vain mun kanssani. Ponit olivat saaneet olla ensimmäisen yön ulkona, joten sisälle tuli varsin iloinen poni, jolta lähti sellainen hirvittävä matto sitä talvikarvaa irti. Poni näytti ihan järkyttävältä, mutta kun sain sen pinnan kuorittua, löytyi sieltä alta varsin sileäkarvainen ja suloinen pikkuponi, joka varsin hyväntuulisena odotti töihin lähtöä. Poni siis varusteisiin ja kentälle.

Kiitos kuvista Hennalle!

Siellä tuuli ja oli kamalaa, jonka takia Marianne yritti ylipuhua meidät maastoon. Nyt ei onneksi oltu kovin suostuvaisia, joten ei lähdetty, sillä kuitenkin - me oltiin just viime viikolla. Ehkä tällä kertaa muunlaista ohjelmaa. Marianne totesi että fine, teemme sitten puomeja ja yritämme kuulla ohjeet, sillä tuuli oli ihan älytön. Missä mun kesä ja kaksikymmentä astetta viipyy?
Käveltiin alkukäyntejä ja koitin vain kaivella Nikkiksestä vaihteita ulos. Kyllä se sieltä löytyi, mutta selvästi ponia hieman kismitti tuollaisessa tuulessa tehdä mitään. Saatiin kuitenkin käynti eteen, poni suoraksi ja hiukkasen taipumaankin suuntaan jos toiseen.

Puomitehtävä oli ylläkuvatun kaltainen. Aloitettiin ensin vain tulemaan tuota tehtävää ravissa, eli ympyrää ja lävistäjää kaksi puomia ylittäen. Hyvin simppeliä ja mukavaa. Poni tosin oli ensin kuin maahan kahlittu, se ei edennyt, se ei lähtenyt pohkeesta mihinkään ja joka kerta kun mentiin puomeille, hyytyi vauhti ja poni joutui pariin kertaan kulkemaan puomien yli ihan käynnissä kun ravi ei tuntunut onnistuvan. Otettiin sitten kunnolla tahtia alle, täräytin ponia ihan kunnolla takapuolelle ja ravia eteen. Vähän vaivalloista se oli alkuun, mutta kun vaihtoehtoja ei tarjottu, löytyi Nikkiksestäkin vauhtia ja kunnon ravia, jolla puomien ylittäminen sujui suorastaan kuin tanssi. Heti kun kaikilla sujui ravi nätisti, kävi Marianne nostamassa toiseksi ylimmät puomit pieneksi kavalettiristikoksi. Tarkoitus oli jatkaa täysin samoin, mutta nyt hypätä ristikko lävistäjällä ja nostaa sen jälkeen vasen laukka ihan hetkeksi, jonka jälkeen jatkaa ravissa. Mentiin sitten pariin kertaan tästä hurjasta esteestä ylitse, mutta Nikkis ei kummallakaan kerralla oikein välittänyt esteestä pätkääkään. Poni vain kompuroi puomien yli puolilöysässä ravissa, laukka sentään saatiin nostettua hyvin pitkällä viiveellä "hypyn" jälkeen.

Seuraavaksi ylimmät puomit nostettiin samanlaiseksi ristikoksi ja nyt tultiin oikeassa laukassa ensin ympyräkavaletti, sitten tosiaan se lävistäjä, jonka päällä laukka vaihtui, siitä raviin ja lopputehtävä. Ei jännittänyt, mikä oli varsin loistava lähtökohta. Alkuun se laukka oli ihan tosi hidasta ja helposti tipahtavaa. Esteelle pääseminen kesti, kun en viitsinyt löysästä laukasta tulla, enkä toisaalta sitten ilmeisesti viitsinyt myöskään käskeä tarkemmin eteen. Päästiin pari kertaa se ympyräkavaletti, mutta sitten vauhti loppui ja laukka tippui ja tälleen. Lopulta saatiin väännettyä molemmat hypyt säilyvässä laukassa ja Nikkiskin imi vähän enemmän vauhtia sille lävistäjäristikolle. Laukka nyt vaihtui taitavasti, kyllä pikkuponi tällaiset jutut osaa vaikka unissaan.

Kuten huomaa, niin hypyt tulivat varsinkin ympyrällä todella sivulle. Samoin täti oli vähän helisemässä kun en osannut yhtään olla hypyssä mukana - joko liioittelin tai jäin ihan hirveästi jälkeen. Oli siellä muutama hyppy joissa tunsin olevani hienosti mukana, jolloin poni sai tehdä sen oman juttunsa.
Lopuksi nostettiin vielä kolmannet puomit ylös, eli oikeassa laukassa ympyrä, lävistäjä ja vasemmassa laukassa sitten ympyräkavaletti. Tässä kohtaa alkoi jo hiukan väsyttää, sillä laukkakunto on pohjamudissa talven jäljiltä. Saatiin kuitenkin tyyliin ekalla kerralla tämä onnistumaan kun vihdoin sain laukan pohkeen eteen ja pyöriväksi, jolloin päästiin helposti se ympyrä, siitä jatkuen lävistäjälle, Nikkis vaihtoi laukan tyylikkäästi esteen päällä ja vielä vasen laukka saatiin puskettua niin pitkälle että viimeinenkin este ylittyi. Olin niin tyytyväinen, että ainakin kerran onnistuttiin noin hyvin ja hienosti viemään koko setti läpi. Tässä välissä tuli sitten yksi lähtö kun Nikkis oli vain niin iloinen tästä kaikesta! Sen lisäksi onnistuin muutaman kerran munaamaan sen ihan ensimmäisen hypyn, kun ohjasin hiukan kehnosti, jäin hypyssä jälkeen, jolloin Nikkiksen ratkaisu oli vaihtaa suuntaa sen esteen jälkeen.

Mutta lopulta päätin että nyt, nyt tulee viimeinen yritys ja se on täydellinen. Piste. Nostettiin laukka, joka pyöri kauniisti ja eteni hyvin. Ohjasin mahdollisimman hyvin sille ympyrä esteelle, keskityin oikeaan käännökseen. Este hyvin, käännös onnistui, joten jatkettiin laukkaa. Lävistäjällä Nikkis taas imi enemmän, joten koitin istua rauhassa ja mennä mukana kun hyppy tulee. Vähän johtoa vasemmalle ja hyppy onnistui, laukka vaihtui. Jes, hieno poni. Kun laukataan päätyyn, mä hukkaan molemmat jalustimet (joista vasenta olen muutenkin tiputellut koko tunnin ajan) Koitan ensin koukkia sitä jalkaan, mutta en heti onnistu ja katson että tässä on enää puoli ympyrää aikaa. Jos nyt koukin lisää, niin joko reitti feilaa tai sitten laukka tippuu kun en keskity. Nyt menemme ilman. Ratsastin tarkan reitin, suoraan esteelle, keskittyen että siitä jatketaan taas vasemmalle. Poni hyppäsi, minä oli paremmin mukana kuin ikinä (ei ollut jalustimia joilla säätää. Taisi tämä silti olla eka kerta kun edes hyppäsin ilman jalustimia) laukka jatkui vasemmalle. Minä keikahdin kaulalle kehumaan superhienoa ponia ja saatiin kävellä. Vitsi se oli hyvä!

Loppukäynnit käytiin kävelemässä maastossa. Nikkis oli reipas, iloinen ja säikähti vain kerran kun Pompeli otti ja pelästyi meidän takanamme. Muuten kipsuteltiin rauhassa ja mentiin traktorin perässä takaisin kotikonnuille. Poni pääsi pikaisesti takaisin tarhaan ja minä häippäisin kotiin.
Kyllä se on hieno ja taitava poni!

Ylittelyä

Uskomatonta! Onko koskaan tullut tekstiä näin myöhässä?!
Mutta nyt en voi sanoa asian johtuneen netin toimimattomuudesta tai kuolemantaudista. Ei, kerrankin syynä on se, että mulla on ollut sosiaalista elämää ja vasta nyt olen yksin kotona. Uskomatonta, mun suuri yksinäisyytenihän kärsii tästä.

Lauantaina kuitenkin menin tallille ja alleni sain Artsin, tunnilla myös Evita, Vinski, Elvis, Nikkis ja Pomo, Artsi jatkoi toiselle tunnille. Wau, Artsi, ei sitten mitään tympeämpää keksinyt? Loistava asenne oli siis messissä ja siinä vaiheessa kun herra iso heppa vähän "rapsutti" ja jätti mojovat hampaanjälkensä reiteeni, alkoivat vitsit olla vähissä ja olin suurin piirtein valmis marssimaan takaisin kotiin siltä seisomalta.
Jäin kuitenkin hammasta purren ja heittelin ponin varusteisiin, jonka jälkeen päästiin kentälle. Artsikin käveli jopa ihan reippaasti, kun sitä vaan kiskoi tarpeeksi sekopäisesti perässään.

Kentälle ja selkään vaan. Lähdettiin kävelemään alkukäyntejä, jotka olivat täysin toista maata kuin viimeksi. Nyt kun minä olin täysissä voimissani, sai Artsi liikutella kinttujaan eteenpäin ja leikkiä reipasta ratsuhevosta.
Otin myös suureksi tavoitteekseni saada kädet kunnon kyynerpääkulmaan ja ohjat käteen. Ja uskokaa tai älkää, mutta kaikki tämä sujui jopa tosi hyvin. Tehtiin voltteja, sain asetukset kivasti läpi kun kerrankin uskalsin käskeä kunnolla. Pariin kertaan heppa kuvitteli olevansa kuuro pohkeelle, mutta sitten hän heräsi taas tähän maailmaan ja toimi oikein moitteettomasti. Liikuttiin mukavasti eteenpäin ja homma oli vallan toimivaa. Meinasin tosin melkein nukahtaa tuollaisen proomun kyytiin, mutta se olikin sitten se pikkuinen vika ja ongelma menossamme.

Siirryttiin kevyt raviin ja Marianne ryhtyi järjestelemään ravipuomeja. Lyhyiden sivujen keskellä oli kahdet puomit ja toisella pitkällä sivulla neljä ravipuomia, joita yliteltiin rempseää tahtia ylläpitäen. Ravi oli taas sellaista mukavaa humputusta, sellaista rentoa hölkkää jossa oli helppo keikkua mukana. Artsi vaan oli alkuun hiukan pohjetta vasten ja tunki sisälle, joten jouduin hiukan moukaroimaan hevosta kohti kulmia ja puomeja. Samoin me alkuun kiemurreltiin kuin puistokemistit, jonka takia se puomien ylittäminen oli aika erikoisen näköistä. Kun lopulta saatiin tahti kasaan ja hevonen avuille, lähti juttu rullaamaan paljon sujuvammin. Päästiin puomien yli ihan siististi, eikä edes joka kerta kolhittu jokaista tikkua pois paikoiltaan ja Artsikin suvaitsi kääntyä ja kulkea sinne minne ratsastaja halusi.

Yllättäen Marianne keksi että Vinskiä innostaaksemme meidän pitääkin hypätä jotain pientä ristikkoa. Ok. Se vetäisi pikkuristikon pitkälle sivulle, sen eteen ponnistuspuomin ja mainitsi että saa hypätä, muttei ole pakko. Ok.
Vinski aloitti ja sitten huudeltiinkin jo Artsia suorituspaikalle. Ok.

Mä olin kauhuissani siellä ja mietin että mennäkö vai eikö. Mutta päätin että pakkohan mun on. Ajattelin sen niin, että jos jännittää, niin ylitän sen esteen vaikka kerran ravissa ja jätän siihen. Tärkeintä oli se, etten taas lopettaisi hyppäämistä paniikkiin, vaan että saisin positiivisen kokemuksen. Siksi päättäväisenä ja jalat makaronina puskin Artsi-pojan raviin ja otin ihan rauhassa. Päätin vaan humputella vähän ravia, katsoa jos pystytään menemään ristikolle ja jee. Silleen ilman paineita, ilman pakkoa.
Artsuka ravasi kiltisti ja hurja estetätikin uskaltautui ratsastamaan kohti estettä. Kaikesta jännityksestä huolimatta se esteen ylitys ei ollut mitään kovin hurjaa, vaan kompurajalka vain lyllersi yli sen suuremmin hyppäämättä. Vaan hei - selvisinpä hengissä ja yli esteen!

Marianne käski nostaa laukan jotta saataisiin Artsikin hyppäämään ja koska mulla ei ollut paniikkia, niin uskalsin jopa toteuttaa toiveen. Heppa laukkaan ja sitten vaan mentiin. Mä uskalsin mennä esteelle laukassa, Artsi ei kiihdytellyt, vaan ylitti esteen ihan rauhassa ja tyylillä. Minä taas keinuin kyydissä ihan paniikissa ja heittäydyin johonkin etukenoon siinä esteellä. Ristikon jälkeen Artsi jatkoi nättiä laukkaa, mä istuin hyvin ja fiilis oli katossa. Mua jännitti, mutta ei ollut paniikkia. Ja kun hevonen ei vetänyt herneitä nenäänsä ratsastajan jännityksestä. Siksipä mä kysyin voinko täräyttää yli vielä kerran heti perään. Sekin meni hyvin, mentiin yli, ei paniikkia, jes!
Välissä käveltiin, mulla oli jalat ihan tunnottomat ja tärisin sisäisesti, mutta voitinpa jotain itsessäni.

Hypättiin kai vielä pariin kertaan silleen kaksi hyppyä peräkkäin. Ei ongelmia. Artsi laukkasi kivasti ja eteni hyvin. Kyllä se hiukan kiihdytteli esteelle, mutta koska kyseessä oli lapamato-Artemis, niin eipä se ylimääräinen vauhti haitannut lainkaan, pikemminkin päinvastoin.
Ja siis niin, mua nyt jännitti loppuun asti. Mutta tein sen ja ylitin esteen vaikka kuinka monta kertaa. Ehkä se tästä taas lähtee! (Kännykkäpätkä jossa kaksi hyppyä)

Loppuraveissa saatiin ylittää vielä hiukan ravipuomeja. Artsi oli terävämpi ja etenevämpi, joten ylittelin sen kanssa ihan iloisesti niitä puomeja. Lopulta annoin sen hölkkäillä pari kierrosta pidemmällä ohjalla, jolloin proomu sai hiukan venyteltyä eteen ja alas. Sitten käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.

Melkoista itsensä voittamista etten sanoisi! Mä tein sen, ylitin pikkuisen ristikon ilman paniikkikohtausta. Vaihteeksi, ihan loistavaa hei!
Mariannekin oli kauhean tyytyväinen kun uskalsin sen tehdä ja nyt se jo suunnitteli että keväällä mun pitää hypätä Artsilla. En siitä ole kyllä lainkaan samaa mieltä, mutta tämä oli ihan hyvä kokemus tähän väliin.

Käveltiin ja keskelle. Artsi jäi duuniin, kun taas minä lähdin taluttelemaan Simo-ponia ja ihailemaan ihanan syksyistä keliä.

Tällä viikolla en mene ratsastamaan, mutta varasin ainakin toivon mukaan tunnin ensi viikon tiistaille. Joten siihen asti heissan.

Poissa elementistään

Viimeinen keskiviikko, jonka "kunniaksi" me hypättiin. Jippikajei ja hallelujaa vaan, eikös totta?
Mulla oli Kaisa, tunnilla myös Artsi, Vinski, Jack, Pomo ja Elvis, Kaisa oli jo toisella tunnilla. Katselinkin vain tunteja ja pohdiskelin syvällisiä, pelkäsin jo valmiiksi että mahdetaanko hypätä vai ei. Ennen tuntia pääsin sitten nykimään sokeripaloja kentälle, oikein naulat lyötiin arkkuun.

Loistava ratapiirros!

Ei muuta kuin Kaisan selkään ja alkukäyntejä kävelemään.
Huoh. En oikein tiedä. Mä jännitin jo valmiiksi ja olin niin kovin tympääntynyt koko hyppyideasta. Ja vaikka urheasti lupasin olla hyppäämättä enää ikinä, niin tottahan toki mä silti pohdin että josko nyt kuitenkin yrittäisin. Luuserit ei mene ilman jalustimia jos hevonen voi räjähtää, luuserit jättää laukkaamatta jos hevonen vähän pomppii, joten samalla logiikalla luuserit jättää hyppäämättä vain koska pari viimeistä kertaa lähti vähän lapasesta? (Tänään en kyllä pitänyt tästä mun omasta ajatusmallista! Aivan huono ja liian syyllistävä sävy siinä on.)
Olen muutenkin ehkä hiukan antanut myönnytyksiä tälle mun "hyppään ehkä kymmenen vuoden päästä kun osaan ratsastaa"-ajatukselle. Tai siis voinhan mä hypätä ihan pikkuisia esteitä, ravista. Yksittäin. Yhtäkään peräkkäistä estettä en hyppää. Enkä laukasta. Mutta pienin askelin, ehkä mä voin kaikessa surkeudessani kokeilla jotain pientä, muutamaa hyppyä jostain hölkkäravista? Eihän se niin paha voi olla, ei ainakaan mitään mihin mä en pystyisi.

Olen hyvä ylipuhumaan itseni, kuten huomata saattaa. Tai ehkä pikemminkin olen hyvä aina vaatimaan itseltäni kaikkea, sillä en halua häiritä ketään, jonka takia on vaan pakko tehdä. Jos ei ole pää kainalossa ja verta valu litratolkulla, niin ongelmaa ei voi olla, eli toisin sanoen tämä hyppäämättömyyskin on pelkkää turhaa draamailua, jolla ei ole mitään järkipohjaa.

Käveltiin alkukäyntejä, hiukan rytkin heppaa eteenpäin ja pyörittelin voltteja. Kaisa olikin tänään tosi miellyttävä, se asettui helposti ja keveästi, kääntyi ongelmitta ja oli kaikin tavoin toimiva. Pohkeesta ja etenemisestä kyllä piti muistuttaa useampaan otteeseen, mutta kyllä mamma sieltä lopulta ymmärsi lähteä ihan kulkemaankin. Heppa tuntui tutulta ja turvalliselta, helpolta ja mukavalta. Kiva Kaisa, hih!

Siirryttiin kevyt raviin ja lähdettiin tulemaan puomeja. Yllä olevan ratapiirroksen ristikot olivat siis puomeina, joita sitten kipsuteltiin tuollaisella kahdeksikkoreitillä. Tämähän olikin oikein mukavaa, mitä nyt Kaisa kulki kuin etana hellepäivänä. Heppa ei oikein edennyt ja jurnutti menemään epätasaisesti, tahti heitteli reippaasta ihan löysään. Puskin puttea eteenpäin ja koitin saada sen pysymään edes etäisesti tasaisena ja kyllähän sieltä lopulta löytyi edes jonkin sortin eteneminen ilman sitä jatkuvaa lösähtelyä. Puomeille Kaisa jaksoi ajoittain jopa vähän innostua, joten koikkelehdittiin ihan hyvällä fiiliksellä reittiä pitkin.
Vaan mun kouluratsastajan sieluni itki verta niissä lyhyissä jalustimissa, jotka meinasivat pudota jalasta koko ajan. Olen ihan epätoivoinen esteratsastajatar, se touhu oli vaan niin säälittävää!

Mariannelta tuli vaan käskyä nostaa sen hevosen päätä jottei lönköteltäisi pitkinä ja etupainoisina. Kyllä se nokka sieltä taisi vähän noustakin, mutta uskoakseni en ihan kyennyt tekemään niin hyvin kuin olisin halunnut, ihan vaan koska jänskäilin jo valmiiksi tätä hurjaa estehyppäämistä.
Otettiin vielä vähän käyntisiirtymiä tuossa ennen yksiä puomeja. Kaisa oli jälleen mukava ja herkkä, parit ekat siirtymät olivat molempiin suuntiin ihan verrattoman hitaita, mutta pian tamma jaksoi jopa reagoida ja tehtiin nopeita siirtymiä käyntiin varsin ongelmitta. Jäätiin siitä käyntiin ja puomit nousivat ristikoiksi.

Ristikoita. Nimenomaan, ne olivat sellaisia vaahtosammuttimen korkuisia ristikoita, joiden yli pääsisi vaikka käynnissä ja takaperin. Silti se oli kauheaa. Jopa se odottaminen oli hitusen hermoja raastavaa, porukka pisteli niiden yli laukassa ja minä olin siellä järkyttyneenä miettimässä että askeltakaan en laukkaa kyllä halua.
"Mutta mitä jos Kaisa lähtee laukkaan? ..No sitten mä hidastan sen raviin.. Mutta entä jos en saa sitä raviin? ..Otan isomman pidätteen.. Mutta eipä se ole ikinä ennenkään toiminut, vaan ollaan juostu pää viidentenä jalkana ja kaikki kuolee ja esteet keilaantuvat.." ja sitä rataa. Positiiviset ajatukset suorastaan valtasivat mieleni kun pohdin läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.

Silti lähdin suorittamaan tätä hurjaa rataa jopa yllättävän rauhallisessa mielentilassa. Ihan jännittyneenä, mutta ei mua sinäänsä jännittänyt, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ravi oli vetelää, mutta kerrankin se tuntui jopa ihan kelvolliselta vauhdilta. Ihan rauhassa, hitaasti kevennellen ohjasin Kaisan ensimmäiselle ristikolle ja rukoilin jumalilta armahdusta. Putteponi hyppäsi rennonrauhallisesti yli, kyydissä heiluva akka ei yllättäen pudonnut jäykkyyttään alas ja taidettiin ihan pysyä jopa ravissa. Sain ravin hallintaankin, hiukan hitaammaksi ja tahdin johonkin kuosiin (mä kun olin pienessä mielessäni suunnitellut, että jos heppa lähtee yhtään alta, niin en taatusti käännä lähellekään sitä estettä, vaan otan haukut niskaani "kun ei se este ollut siellä päinkään!")
Koska ravi tuntui hyvältä ja mulla oli vielä itseluottamus kasassa, niin minähän ohjasin Kaisan seuraavalle esteelle, joka myöskin ylittyi tyylillä... Ponin puolelta tyylillä, minä taisin taas heilahtaa kaulalle kuin jotain suuriakin esteitä hyppelevä ammattilainen.

Esteen jälkeen heppa siirtyi laukkaan, mutta nyt se oli peräti rauhallista ja hyvää laukkaa. Niin hyvää, että ihan hetken mä mietin, josko sittenkin muuttaisin mieltäni ja laukkaisin seuraavalle esteelle. Yllättäen mieleen palautuivat kaikki ne loistokkaat "juostaan täyttä laukkaa kohti estettä ja roikutaan harjassa"-hypyt, jolloin tulin järkiini ja otin Kaisan takaisin raviin.
Mutta - pieleen se meni silti. Ravissa ei ollut tahtia tai tasapainoa, vaan homma oli kuin kamelilla olisi ratsastastanut. Kun käänsin siitä sille lävistäjälle kohti estettä, lähti se ravi ihan vaan vähän alta. Siis niin vähän, ettei sitä olisi edes huomannut ilman sitä sapelihammasristikkoa, joka silmät kiiluen tuijotti minua.
Se pieni altajuokseminen oli mulle liikaa. Koitin pidättää, mutta se ei vaan mennyt läpi (ja niin, syynä saattoi olla myös se, etten uskaltanut oikeasti pidättää, vaan lähinnä hallusinoin pidättäväni..) Ihan naurettavaa kuinka vahvasti se vaikutti, että hevonen hölkkäsi pikkuisen reippaammin kohti kymmensenttistä ristikkoa. Ei se vaan auttanut, ei vaikka kuinka tajusi olevansa ihan älytön. Siinä vaiheessa kun pidäte ei läpäissyt Kaisan tajuntaa ja kun mä tajusin että juostaan hiukan liian kovaa, niin samalla hetkellä multa vaan katosi kaikki voima. Könähdin etukenoon ja jalat olivat ihan oikeaa spagettia. Varmaan ensikertaa mä oikeasti sain kokea, että tuo kuvaus ei ole edes liioittelua. Mä jäädyin aivan täysin, kaikki voima katosi ja Kaisa kipitteli iloisesti ohi esteen. Siirsin sen käyntiin ja olin jotenkin ihan shokissa.

Selvästi parin kerran peräkkäinen kontrollinmenetys esteitä hypätessä ei ole tehnyt mulle hyvää. Varsinkaan kun molemmilla kerroilla jätettiin siihen epäonnistumiseen, hah.

Sen jälkeen kun me ohitettiin se este, niin mä otin Kaisan käyntiin ja me käveltiin. Käveltiin aika pitkään ja hartaasti. Marianne puhui jotain, mutta jotenkin en sisäistänyt yhtään mitään.
Ja tässä huomaa kuinka paljon mä jännitin ja kuinka syvään pelkotilaan olin itseni saattanut. Mä kävelin, eikä muuten tullut edes mieleen että tietenkin pitäisi täräyttää koni raviin ja tulla se este uudestaan. Ei. Mä vaan kävelin, tärisin ja itkin sisäisesti. Ei puhettakaan tekemisestä, ei vaikka Mariannekin kyseli että käveletkö sä nyt tosiaan tässä välissä. En vaan tajunnut.
Ihan tosissaan. Siis silloin viime keskiviikkona kun Artsi pukitti mun jännityksen takia, niin eihän siinä mennyt sekuntiakaan miettien mitä teen, vaan samantien uusi (pukki)laukka vaan alle. Ei ole vaihtoehtoja, on vaan tehtävä. Se on iskostunut mieleen ja tietää että jos jotain tapahtuu, niin viimeinen asia on jäädä kävelemään. Jos jännitän jotain, niin pakotan itseni tekemään.

Ja silti... Mä vaan kävelin. Vain sen takia, että heppa vähän "juoksi alta" estettä lähestyttäessä. Ihan uskomatonta. Ehkä pitääkin alkaa jo puhua pelosta, sen pelkän estejännityksen sijaan, sillä tämä ei ole normaalia.

Lopulta sitten tajusin mitä Marianne puhuu ja ymmärsin että tosiaan - mun pitäisi ravata ja tulla uudestaan esteelle. Sen teinkin, tärisin siellä ravatessa ja pelkäsin koko ajan että heppa räjähtää koska ratsastaja on jäykkä kuin rautakanki. Estettä lähestyttäessä mä en tiennyt yhtään mitä tehdä, puskin vaan jotain ja Kaisa kiihdytti vauhtia entisestään. Sitten juostiin esteen ohi, minä heitin etukenoon ja hidastin samalla tavalla kuin silloin vuosia sitten. (Etukenoon ja kädet kaulalle = loistotyyli hidastaa!)
Sen jälkeen vaan jatkoin sitä hyperventilointiani. Marianne kysyi että tuleeko tästä mitään vai menenkö pyörimään ympyrälle. Totesin että ympyrälle mieluummin, joten mentiin Kaisan kanssa porttipäätyyn rassaamaan ravia toisten pomppiessa.

Siellä se lähti taas toimimaan. Putte nyt kyttäili ensin kovinkin kiinnostuneena, onhan siellä porttipäässä tunnetusti poninsyöjämonstereita, mutta kun hiukan sitä asettelin sisälle, jäi tämäkin harrastetoiminta lopulta kokonaan pois.
Otin ihan vaan ravia siellä. Ensin keventelin hetken, sitten istuin alas ja hain hyvää fiilistä meille molemmille. Kaisaa töihin ja itseäni rauhoittumaan. Siellä mä uskalsin nostaa sitä päätä kunnolla ylös, istua itse alas ja pyytää ravia eteen. Kaisasta irtosi pätkittäin oikein mageaa ravia, tosin aika nopeasti blondi otti ja väsähti täysin. Onhan se kauhean rankkaa ravailla ympyrällä, aijai!
Jouduttiin muutamaan kertaan taistelemaan siitä kääntymisestä kun Kaisan mielestä olisi ollut ihan jees kaatua sisäpohjetta vasten ja juosta kaverein luokse. Ei se päässyt mihinkään ja lopulta tamma alistui kohtaloonsa yksinäisenä työläisenä. Kokeiltiin parit pysähdykset suoraan ravista. On se niin hienoa nähdä, että mä oikeasti pystyn Kaisan pysäyttämään ravista ja sainpa sen raviinkin lopulta aika suoraan.
Kun heppa alkoi olla jo aivan täysin nuutunut siihen hurjan rankkaan ravailuun, annoin sille ohjaa ja keventelin muutaman kierroksen. Rennosti ja nätisti humma menikin, ehkä vähän venyi pidemmäksi ja malttoi köpötellä rauhaisaa ravia.

Toisten lopettaessa, palattiin me Kaisan kanssa asemiin ja käveltiin loppukäynnit tovereiden seurassa.

Marianne taisi sanoa silloin alkuun että pitäisi mennä samalla flowlla kuin muutenkin on nyt menty. Ja se ei oikein tajua mikä ongelma tässä nyt on, tai pikemminkin miksen minä saa muka pidettyä hevosia hallinnassa esteillä. Se onkin kyllä ihan loistelias kysymys, mutta hei - onko se toisaalta ihme että hevoset tuppaavat lähtemään vähän railakkaammin mun kanssa esteille? Meinaan nyt vaan, että kun yleensähän mä saan kaikki hevoset räjähtämään :D
Eikä edes huonolla tavalla välttämättä. Mutta ihan tälleen faktoina kun miettii, niin sama ongelmahan tässä on koko ajan ollut. Paljon mä olen taistellut sen "hepat säikkyy kaikkea"-ongelman kanssa ja varsinkin nykyään Marianne useammin käskee hidastaa kuin nopeuttaa tahtia. Se on vaan tämä tyylillinen ongelma. Siinä missä tämä yksi tuntilainen taistelee sen kanssa, että hevoset tuppaavat kulkemaan sen kanssa kuin täi tervassa, on mulla sitten päinvastainen "ongelma". Nythän se on aikalailla kurissa sileällä, mitä nyt välillä jotkut Artsit lähtevät liikaa ylös tai jotkut Kaisat vähän räjähtävät pöksyistään. Esteillä se kuitenkin nostaa päätään ja jälleen huomaa, että jokin mun tyylissäni on sellaista, että saan ne kaikki hevoset räjähtämään. Olen liian nopea ja vilkas, jolloin tulee tuollaista ylilyöntiä.
Ei se silti välttämättä ole paha asia. Se vain pitäisi saada kontrolliin, jotta estehyppely olisi jotain muuta kuin sekopäistä kaahaamista.

Mä en nyt tiedä. Siis taas mulla loppui se hyppääminen epäonnistumiseen, eheh.. Hyvä on se, että tällä kertaa ei lähdetty lapasesta vaan homma pysyi ihan järjellisenä. Mutta silti, lopetin siihen että heppa sujahti kahdesti esteen ohi. Ja siis mä en muista koska olen viimeksi ollut noin kauhuissani hevosen selässä. Ehkä silloin kun hyppäsin Nikkiksen kanssa ;)
Muuten Kaisa kyllä meni sujuvasti ja kivasti. Oikein mukavaa. Ja siis ylitettiin me huimat kaksi (2) estettä. Lopetus oli vaan huono. Tosi huono. Superhuono. Saa nähdä tuleeko tästä ikinä enää mitään, vai tätiydynkö esteiden osalta loppuiäkseni.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Kaisus pääsi talliin, harjailin sen nopeasti ja lopulta käytiin kokoilemassa hiukan esteitä pois kentältä.
Marianne siinä vähän pohdiskeli että ongelma on vähän omanlainen ja että haluankohan mä edes että sille ongelmalle tehdään jotain. Sen lisäksi se mietti että pitäisikö mut laittaa hyppelemään automaatti-Pomolla. Enkä mä oikein osannut vastata. Toisaalta joo, haluaisin mä siitä eroon, olisi se kiva jos esteilläkin olisi edes jonkunlainen "taso" niiden maahankaivettujen puomien sijaan. Mutta en mä tiedä, en välttämättä ainakaan vielä ole sitä valmis taistelemaan läpi.
Ehkä joskus. Ehkä ei. Ken tietää.

Mä voin ihan hyvin pyöriä ympyrällä vääntämässä harjoitusravia. Huomattavan paljon viihdyttävämpää.

Pomppiako vai ei, kas siinä pulma

"Tytöt hulluksi sai Bon Jovi, kun me diskossa suudeltiin!"

Jotenkin tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa jo tänään. Kaikki ajatukset ja fiilikset ylös, ennen kuin unohdan ne.
Päivä alkoi hyvissä merkein, bailasin ensin puoli tuntia Arttu Wiskarin tahdissa ja juoksin ympäri kämppää aivan sekopäisenä. Hyvä tuuleni sai jatkoa, kun tallilla ratsukseni oli isketty Nikkis! Ei voi edes käsittää kuinka riemuissani olen kun pääsen keltaisten kyytiin, pienet rakkaat ponit ovat niin mainioita. Meidän tunnilla oli myös Vinski, Pomo, Simo ja Elvis, Nikkis oli ihan ensimmäisellä tunnilla.

Kuvailin hiukan, fiilistelin ihanaa aurinkoa ja lopulta harjailin nopeasti rouva Ryttynaaman. Heitin ponisen varusteisiin ja sitten käpsyttelimme kentälle - kyllä paksumahastakin löytyi ihan askelta kun tarpeeksi pyysi. Ilo oli suorastaan käsin kosketeltavaa, olin ihan riemuissani kun Nikkis oikeasti lähti kävelemään reippammin kun pyysin ja toivoin että saisin ponin kulkemaan yhtä hienosti kuin lauantainakin! Pitäähän sitä nyt hyödyntää joka kerta kun pääsee tämän sopivan kokoisen ratsun kyytiin.

Ehdin kiivetä kyytiin ja lähteä kävelemään, kun se karmiva totuus paljastui ja kentälle alettiin rahdata niitä esteitä. Mä olin toisaalta pettynyt ja toisaalta kauhuissani - en mä halunnut hypätä. Se ei sopinut lainkaan mun suunnitelmiin. Sitä paitsi sen viimeisen hyppykerran jälkeen mä päätin, etten hyppää enää ikinä (okei, ikinä on aika vahva ilmaus. Ajattelin jotain sellaista kuin "hyppään heti kun mulla on hevonen, jonka kanssa olen ratsastanut vuositolkulla, joka päivä ja joka keinuhevosen lailla kuljettaa mut yli esteiden").
Ihan saman tien se mun hemmetin hyvä fiilis vain karisi. Mä jäin vaan toljottamaan niitä esteitä ja miettimään, että mitä mä teen. Sanonko vaan, että kiitti mutta ei kiitti? Tai pikemminkin: uskallanko mä sanoa etten halua hypätä - se kun tuntui kauhean nololta idealta (ja koska Marianne olisi kuitenkin ollut silleen "lol, tietenkin hyppäät, älä hölmöile"). Pyörittelin ajatuksia ja mietin haluanko hypätä. Tokihan Nikkis on tällä hetkellä tyyliin ainoa hevonen jonka kanssa suostuin edes harkitsemaan ajatusta - minkään muun kanssa ei olisi tullut kesää eikä talvea. Rouva kun on kuitenkin niin varma ja tasainen, tuollainen pikkupuksu.

Alkukäynneissä koitin saada ponin liikkeelle ja asettumaan. Marianne sanoi että pitäisi saada se sisäpohje samantien läpi ja hepan nokkaa sisälle, jottei sisätakajalka jää laiskaksi. Otin neuvosta vaarin ja pistin aina kulmissa oikein takoen, mutta oikeastaan Nikkis asettui loppujen lopuksi ihan mielettömän hyvin ja helposti. Kun yleensä sen tappikaulan kanssa on aina vaikeuksia, tänään poni kuitenkin suvaitsi kääntää nokkaansa ilman hirveää draamaa.
Käyntiäkin saatiin eteenpäin. Poni nyt oli hidas kuin auringossa korventunut zombi ja sitä sai ruoskia eteenpäin oikein olan takaa. Aina me lösähdettiin ja aina sain uudestaan tuuppia vauhtia, eikä tahdin etsimistä varmaan helpottanut se, että meikäläinen ei oikein onnistunut keskittymään kun koko ajatus pyöri vain siinä "emmä halu hypätä, en en en". Voidaan siis sanoa, että käynti ei ollut yhtä aktiivista kuin vaikka lauantaina, mutta pätkittäin poni oli mukavan reipas ja pohjekin meni läpi. Tehtiin siinä vähän voltteja ja käveltiin puomien yli, joka olikin jo maailmanluokan esteratsastusta, sillä tappijalkainen ponini meinasi vallan hyytyä jopa niiden maassa makaavien puomien eteen ;)

Siirryttiin kevyt raviin ja verryteltiin hieman siinäkin. Poni jatkoi laiskaa linjaansa, ensin ei meinattu edes siirtyä raviin ja lopulta lähdettiin hölkkäämään kuin mummot lumihangessa. Aikani kun tuupin vauhtia, alkoi Nikkis hieman edetä omin jaloinkin ja ravista alkoi hiljalleen tulla jotain. Tehtiin voltteja, hain sitä asetusta ja taivutusta läpi. Marianne käski ottaa keltaiselta nokan ylös, sillä ilmeisesti esteitä ei kuulu hypätä pitkänä, nenä maata viistäen. Ravissa mulla oli ajatus niin paljon paremmin koossa ja saatoin oikeasti työstää pätkää paremmaksi - ohjaa käteen, nostelin päätä jos se meinasi valahtaa alas ja sitten ajateltiin sitä hammastahnatuubia. Nikkis yritti ilmeisesti vakuuttaa olevansa pieni ja heikko, jonka takia hänen on pakko löysäillä kaula pitkänä, mutta jatkettuani aikani poninkidutusta, alkoi ravi tuntua oikein mukavalta. Me edettiin ihan nätisti ja naama pysyi ylhäällä, tappikaula pystyi hiukan taipumaankin. Mä olin tyytyväinen tähän, vaikka ne esteet edelleen häiritsivät. Ne ovat aina tiellä ja jouduttiin kyntämään sitä uraa Huomaa että mä en oikein osaa enää ratsastaa uralla, se tuntuu kauhean väärältä ja tylsältä kun on tottunut menemään metrin uran sisäpuolella.

Siirryttiin käyntiin, ideana oli ottaa monta onnistunutta, pientä hyppyä. Tiesivulla oli ristikko, sellainen sokeripaloihin tehty, jonka edessä oli ponnistuspuomi. Tallisivulla sitten taas kaksi sokeripalakavalettia, 3-4 askeleen välillä. Hyppääminen aloitettiin siltä ristikolta. Lähestyttiin ravissa, leiskautettiin yli, jatkettiin sen jälkeen sujuvassa laukassa suoraan. Muutaman askeleen päässä oli puomi, jonka yli mentiin, jatkettiin vielä hetki suoraan ja tehtiin pääty-ympyrä yksittäisen puomin yli. Sen jälkeen sai siirtyä hitaampaan askellajiin.
Jotenkin kävi niin, että me oltiin ponin kanssa tulilinjalla ja saatiin ensimmäisenä käsky tulla esteelle. En tiedä ehdinkö edes pelästyä, siirsin Nikkiksen joka tapauksessa raviin ja päätin kokeilla. Keltuainen oli laiska kuin etana, vasta esteen tullessa näköpiiriin jaksoi tamma hiukan herätä. Ja niin, se oli jokseenkin ihan hirveää. Mä pelkäsin sitä ponnituspuomia, olin aivan varma että kompuroidaan puomiin ja tapetaan kaikki sillä ristikolla. Mä kai jännitin sitä, että jos se poni vaan lähtee alta enkä taaskaan saa sitä hallintaan. Nämä ravihypyt menivät kuitenkin ihan hyvin. Nikkiksestä löytyi vauhtia, mutta sain sen hidastamaan kun pyysin ja mukana roikuin, eli pysyttiin oikeassa askellajissa eikä lähdetty kaahaamaan.

Esteen ylittäminen taas.. Viimeksi kun hyppäsin Nikkiksen kanssa, silloin mä näin ne paikat ja mä istuin esteen päällä omasta mielestäni ihan asiallisesti. Nyt taas.. Mä en nähnyt yhtään mitään. Kun tultiin sille puomille, mä sukelsin kaulalle, yleensä vielä estettä järkyttyneenä tuijotellen. Olin aina ihan edessä, makasin aivan liikaa. Siltikään ei voi sanoa että olisin hypyissä ollut mukana, pikemminkin se meni niin että Nikkis hyppäsi ja täti roikkui harjassa epätoivoisesti.
Ja joka kerta mä vaan pelkäsin, pelkäsin sitä puomia ja estettä.
Ylitin kuitenkin itseni sen hypyn jälkeen, joka kerta pääsin takaisin ryhtiin ja sain ratsastettua sitä laukkaa. Reitti pysyi suorana, laukka pysyi yllä. Istuinkin ihan kohtuullisesti, lukuunottamatta harittavia jalkoja. Täräyteltiin kyllä puomien yli laukassa kuin aivovammaiset, enkä pysynyt ollenkaan mukana kun Nikkis loikki ihan tosissaan sieltä yli. No, jos ei oteta muutamaa laukan kuolemista mukaan, niin mehän tehtiin joka kerta se pääty-ympyrä, ylitettiin puomikin. Poni oli oikein hyvä ja minä iloinen, onnistuipa edes jokin.

Kun oltiin loikittu jonkin aikaa, vaihtui tehtävä. Nyt piti tulla se sarja, jossa oli kaksi kavalettia, jälleen ravilähestymisellä. Sen lisäksi piti taas mennä suoraan ja tehdä pääty-ympyrä.
Tämä alkoi mennä jo hieman yli mun mukavuusalueiden. Nikkis intoutui enemmän ja ekalla kerralla meinasin täräyttää sinne esteille vaan silmät kiinni, kuolemaa rukoillen. Huoh. Siis poni leiskautti ekan esteen yli kivasti, mutta sitten kun se lähti laukkaan ja se vauhti kasvoi ja vedettiin sen jälkimmäisen esteen yli.. Mä kökötin ihan hirveässä könössä koko sarjan läpi ja ihmettelen kun en kertaakaan jäänyt jälkeen (sukelsin niin lahjakkaasti ettei sitä pelkoa ilmeisesti ollut). Mulla oli jatkuvasti se sama kauhu päällä, pelkäsin että nykästään liian kovaa toiselle osalle ja kuollaan kaikki. En ollut lainkaan matkassa mukana, keltsu vaan pisteli menemään omia teitään.
Pääty-ympyräkään ei tainnut onnistua kertaakaan, sillä tähän suuntaan poni vain kaatui sisälle ja mä olin niin eksyksissä kahden esteen jälkeen, etten kyennyt ponia suoristamaan.

Lopulta se sitten tuli. Piti tulla ne kaksi kavalettia, pääty-ympyrä laukassa ja siitä jatkaa laukassa sille yksittäiselle esteelle, josta korotettiin sellainen korkeampi "pysty". Sarja meni ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa onnistuin sitten ratsastamaan keltuaisen suorempana päätyyn ja sain tehtyä pääty-ympyrän. Mutta kun yritin sen jälkeen jatkaa laukassa sille esteelle, alkoi Nikkis kiihdyttää. Mä totesin saman tien että juu ei, ja jatkoin uudelle ympyrälle. Poni rauhoittui, mutta heti suoran auetessa se oli lähdössä täysiä kohti estettä. Mä en pystynyt, joten ohjasin kauniisti ohi ja siirryttiin käyntiin.
Mä näin siinä silmieni edessä sen epätoivoisen, holtittoman meiningin jota se silloin viimeksi Pullan kanssa oli. Kun se vaan juoksi, se meni täyttä laukkaa enkä mä vaan kyennyt tekemään mitään. Kun me juostiin pää viidentenä jalkana sen esteen yli ja mä odotin kaikkien vaan kuolevan.

En voi sanoa että olisin panikoinut kuitenkaan. Mutta se kauhu oli liikaa. Kävelin hetken, sanottiin että voin olla tulematta. Jaa-a.
Kokeilin tätä uudestaan. Tällä kertaa annoin sitten vaan mennä, tehtiin se ympyrä ja sitten mentiin sille esteelle. Mä kai luulin alkuun että se poni olisi ollut paremmin kontrollissa, mutta pian huomasin sen olleen turha kuvitelma. Enkä mä vaan voinut sitä enää kääntää, saati että olisin saanut tehtyä mitään muuta. Se oli kuin toisinto siitä viime kerrasta, viimeisestä hypystä joka meni niin pieleen, että päätin olla hyppäämättä enää ikinä.
Nikkis yksinkertaisesti juoksi ja mä vaan näin, ettei me selvitä. Se este oli korkea, poni meni liian kovaa. Se hyppäsi ja minä huojuin kyydissä kuin suurinkin esteratsastaja. Esteen jälkeen Nikkis otti kaasun esiin ja meitsi makasi kaulalla miten taisi, ponikin hyppeli hieman - ilmeisesti se ajatteli että sopii päättää tämä hyppy samalla tavalla kuin se edellinenkin. Se oli sitä puhdasta epätoivoa, mun puoleltani siis. Sitä kun ei vaan voinut tehdä mitään, kun oli täysin sen armoilla mitä poni mahtaa tehdä. Toisaalta mä pelkäsin, toisaalta olin ehkä pettynyt itseeni. Mä en kyennyt, miksi mä siis edes yritin?

Sen jälkeen se oli ihan selvää, ei kiitos enää. Mahdollisesti ikinä, ken tietää.
Kävelin rauhassa, itkeskelin hetken. Lopulta otin hieman harjoitusravia ja asettelin, tappikaula kun oli ihan sitä mieltä että ympyrällä on varsin jees mennä ulospäin tuijotellen. Poni oli kiva, mitä nyt laiska kuin ameeba.
Esteille en enää lähtenyt, en halunnut. Kai nuo yksittäiset raviesteet vielä menevät, niissä pysyy kontrolli. Mutta heti jos täytyy hypätä laukasta, silloin ei onnistu. Mun laukan kontrollointi on edelleen niin huonoa, esteillä se kymmenkertaistuu. Se viime kerta oli niin kamala, en halua enää tapella sen takia, etten yksinkertaisesti osaa hidastaa. Ehkä jos mä joskus opin hidastamaan ja ratsastamaan laukkaa, ehkä sitten. Siihen asti olen entistä varmempi sen suhteen, etten hyppää enää ikinä. Päätin niin jo viimeksi, nyt päätin sen uudestaan. Eikä sillä - kohta en enää edes uskalla hypätä kun lopetan mun estetunnit näihin ihan hulluihin hyppyihin, heh.

Lopuksi hieman loppuravia. Nikkiksestä löytyi viimein sitä vauhtia, mutta pian hänkin malttoi mielensä ja ravasi kuin normaalit ponit. Mä pyörittelin voltteja, taivuttelin ja päästin ohjaa. Poni malttoi rentoutua oikein kauniisti, venyi ja vanui ohjan perässä hieman pidemmäksi ja matalammaksi. Oikein hieno otus.
Sen jälkeen loppukäynnit.

Marianne sanoi, että mun ei olisi pitänyt hukata itseluottamusta, koska ratsastin tänään parhaiten kaikista. Kaikki muut sitten ilmeisesti fiilistelivät, tiedä häntä. En vaan nyt oikein osaa sanoa, onko Marianne oikeasti unohtanut onnellisesti sen mun viimeisen hyppykerran, vai kuvitteliko se että sellaisen epäonnistumisen jälkeen jaksaisin enää edes yrittää? Hmm.
Poni oli hyvä, poni oli kiva. Tunti nyt ei ollut, se oli aika kamala. Taidan vaan tästä lähin noilla hyppytunneilla (luojan kiitos harvoilla hyppytunneilla) keskittyä epämääräisen pääty-ympyrän kävelemiseen. Mä en todella tiedä haluanko enää yrittää. Koskaan en kuitenkaan ole esteistä tykännyt ja nyt olenkin lähinnä traumatisoitunut. Miksi siis turhaan kiusata ketään sillä, että meikäläinen hilluu kyydissä kuin aivoton.

Käveltiin ja keskelle. Alas selästä, ponineiti talliin. Se oli sentään iloinen, innoissaan hyppelemässä. Harjailin otuksen pois ja lähdin kotia kohti.