Nyt oli vaan liian vaikeaa

Eipä voi muuta sanoa, oli tosi hankalaa, suoranaisen mahdotonta. Menin Vinskillä, tunnilla myös Pomo ja Evita. Ja no, mistään ei tullut mitään.

Alkukäynnit menivät vielä hyvin - sain Vinskin kävelemään, kääntymään ja jutut sujuivat. Kun piti raviin siirtyä, niin ei vaan millään. Sain sen kyllä raviin, kauhean tappelun saattelemana, mutta se ravin ylläpito ei onnistunut. Heti kun pyysin eteenpäin, kaatui Vinski päin aitaa ja vaikka yritin pyytää eteenpäin, niin heppa ei vaan suoristunut ja mua pelotti omien jalkojen puolesta. Sen lisäksi mentiin ihan vinoina, tehtiin ties mitä taivutuksia, väistöjä ja takaosakäännöksiä suoraan ravista. Vähän heilahdin kun tasapaino meni ja Vinski oli tehnyt jo 180 astetta. Heppaa otti päähän ja mua harmitti - en vaan saanut sitä ravaamaan. Yritin olla rento ja tekemättä juurikaan mitään, ihan vaan ravia ja rentoa keventelyä. Ei, ei niin millään.

Lopulta luovutin ja otin käyntiin, sillä huoletti että Vinski suuttuu ihan tosissaan. Käyntikin oli nyt mahdotonta, en saanut hevosta edes kävelemään uraa pitkin, vaan kaaduttiin milloin minnekin ja seilattiin. Lopulta olin tyytyväinen kun saatiin kierros käveltyä suorina ja ongelmitta. Marianne kävi kokeilemassa ja totesi että Vinski on vaan herkkä. Minä palasin selkään, enkä saanut edelleenkään mitään tehtyä. Koitin ravia ja kaaduttiin vain täysillä aitaan, eikä hommasta tullut mitään.

Sitten tuli laukat ja sain jopa yrittää nostaa laukkaa, jos siitä vaikka tulisi jotain. Laukannostot olivat tosi vaikeita ja hankalia, mutta tietyissä kohdissa sain laukan ylös ja laukka olikin ihan kivaa. Ei se suorana kyllä mennyt, vaan kaaduttiin taas vähän minne Vinski kulloinkin sattui menemään. Ainakin laukattiin, joten se oli hyvä. Käveltiin loppuun ja Vinski pääsi tarhailemaan.

Esteiden ohittelua

Mulla oli tänään Elvis, tunnilla myös Vinski, Simo ja Pomo, Elvis jatkoi vielä seuraavalle tunnille. Ja siis kuten otsikosta voi päätellä, oli meillä tänään estekisoihin valmistautumista. Ja ei, se ei mennyt erityisen hyvin.

Siirryttiin Elvis-ponin kanssa sateisen harmaalle kentälle, käveltiin alkukäynnit iloisesti ja löysästi ja ravailtiin molempiin suuntiin kaasua etsien. Lopuksi otettiin sitten laukkaverkat pääty-ympyrällä ja on ihan kehuttava, että molempiin suuntiin ne laukkaympyrät onnistuivat täysin ongelmitta. Pisteet ponille, joka ilmeisesti edessä olevista esteistä johtuen päätti kääntyä todella kauniisti, heh. Tai sitten minä vain opin ratsastamaan, mutta veikkaan kyllä ensimmäistä.

Rata oli jo viime vuodelta tuttu - viisi estettä, viisi hyppyä, vain yksi kohta jossa laukan pitäisi vaihtua (mutta tokihan tuntui että suunnilleen joka esteelläkin voi vaihtaa laukkaa jos siltä yhtään tuntuu) ja korkeutta se 60cm. Ei mitään ihmeellistä tai liian haastavaa, mitä nyt kuski oli paniikissa kun onhan 60cm nyt hei jo yli puoli metriä! Kamalan korkea siis ihan vähintään.

Ensimmäinen ratamme meni oikeastaan todella kivasti. Tultiin laukassa, eka este ylittyi ongelmitta, mua ei jännittänyt ja pysyin jopa ihan kivasti sen esteen ajan mukanakin, vaikka loiskautettiinkin huikean iso hyppy (niin, se puolen metrin hyppy ja se on todella korkea mulle). Olin tosi tyytyväinen, jatkoin iloisesti tokalle esteelle ja viuh vaan, poni pyyhälsi oikealta ohi. Siinä sitten karistin surut ja murheet pois esteen ohituksesta, painoin hanaa ja siirsin raipan oikeaan käteen. Tällä kertaa Pullis vetäisi esteen yli varsin iloisesti ja seuraava sarjaeste onnistui huikean kivasti. Pikkaisen tuli hengenahdistusta kun näin kuinka valtaisan iso se neloseste oli, siinä nimittäin oli kaksi puomia ihan leveyssuunnassakin. Onneksi poni kuitenkin hoiteli talon kokoisen esteen vankalla kokemuksella ja sen jälkeen päästiinkin mokailemaan vikalle esteelle. Tultiin nimittäin kaksi kertaa peräkkäin ohi, ennen kuin lopulta planeetat osuivat kohdalleen ja poni meni yli. Kovasti kehuja ja tyytyväisyyttä. Pikkujuttuja ne, että se kielsi kolmesti, eli hommahan olisi ollut hylky. Fiilis oli ihan kiva, ei jännittänyt ja oli mukavaa ja funtsin vaan että jos nyt toisen kerran pääsen hyppäämään, niin voidaan vain korjata nämä ohittelut ja rata sujuu vieläkin sujuvammin.

Ei se sujunut sujuvammin, vaan vielä tuhat kertaa surkeammin. Tällä kertaa aloitettiin ohittamalla eka este ja sen jälkeen täräytettiin varmaan kakkosestakin kerran tai kaksi ohitse. Muistelisin että sarja sentään sujui ja vitosestettä jouduttiin uusimman varmaan viidettä kertaa ennen kuin saatiin ihmiset esteen sivuille ja poni yli. Yksinkertaisesti mulla ei ollut vaan mitään käryä mitä teen väärin ja miten korjaan. Koitin ratsastaa sitä lisää eteen, mutta ohi se silti meni. Koitin pitää enemmän tuntumaa ja ponin suorana, mutta ohi meni. Koitin antaa löysempää ohjaa ja ponille vapautta -> ohi. Koitin näpäyttää raipalla siinä kohdassa kun poni oli menossa ohi -> poni väisti raippaa niin paljon, että se ohittikin esteen vastakkaiselta puolelta. Koitin istua pystyssä, pitää pohkeen kyljessä, potkaista vauhtia, katsoa eteen ja mitä muuta. Ei vaan, ei niin millään. Ei siirrytty ohitusten jälkeen käyntiin, vaan posoteltiin vähintään ravia eteen, ettei poni saisi lepotaukoja noista ohituksista. Ei vaan, ei niin millään.

Vika rata mentiin ristikoilla, mutta todistin vain että ihan yhtä heikosti voi senkin suorittaa jos oikein haluaa. Eka este meni ok, tokasta tultiin taas kai parikin kertaa ohi. Ja tämä oli ainoa, jossa onnistuttiin sössimään myös se sarjaeste, ohiteltiin vuoronperään ekaa ja tokaa estettä, kunnes lopulta poni oikein lähti eteen ja hyppäsi molemmat kiltisti. Sentään tällä vikalla radalla päästiin vitosen yli ihan ykkösellä, joten sen voi kai kuvata työvoitoksi.

Joo-o. Siis oli ristikoita tai pystyjä niin ei vaan onnistunut. Onnistuttiin jokainen este munaamaan vuoronperään, mikä vaan parantaa tätä fiilistä huomista varten, kun ei nyt ollut yhtäkään vahvaa estettä. Sentään joka radalla päästiin tyyliin kolmesta esteestä ihan kauniisti yli ja sitten vain kaksi satunnaista aiheutti ongelmia. Olin aika lähellä luovuttamista, mutta sovittiin että kokeillaan nyt. Menen siihen 60cm, koska siis jos ihme käy ja tähdet asettuvat, niin voihan se olla että poni on niin menossa, että se hyppää innoissaan, eikä niin rokota mua jokaisesta virheestä. Tai sitten ei ylitetä edes ykkösestettä. Totesin nimittäin senkin että jos kielletään hylkyyn asti, niin en kyllä alkaisi missään kisoissa (edes harjoituskisoissa) vääntämään kymmentä kertaa jonkun yhden esteen ohi. Taidot eivät ole ihan riittävät tämän esteratsastuksen suhteen, sillä tosi asia kuitenkin on se, etten ole kovin paljon elämäni aikana hypännyt. Joten koitetaan. Nyt on kuitenkin jo voitto ihan sekin, että mua ei jännittänyt hypätä edes niitä hurjan isoja esteitä ja tällä hetkellä on kuitenkin varma olo mennä hyppäämään huomenna. Mennä koittamaan hyppäämistä huomenna, sillä suurin ongelma on ihan vaan se, meneekö poni yli, vai eikö se mene. Sen saa nähdä. Nämä on nyt toiset estekisat mulle, joten ei kai tässä niin kamalia paineita kannata ottaa. Meni koulukisojakin kai kolmet, ennen kuin lopulta pääsin radasta kunnialla läpi. Kai esteitäkin voi jokusen vuoden hypätä ja odottaa loistavia saavutuksia. Kokeillaan, kielletään ulos ja katsotaan mahdollisesti ensi vuonna uusiksi. Eipä sille nyt muuta voi, mutta eipä jää kaihertamaan kun on edes yritetty. Olisihan se kuitenkin ihan kiva suoriutua siitä merkkisuorituksen verran. Kun ei tästä mun esteiden hyppäämisestä kuitenkaan mitään loistavaa tällä hyppytahdilla tule.

Kiukkuinen tammaeläin

Tänään mulla oli Nipsu, tunnilla myös Pomo, Elvis, Evita ja Artsi, Nipsutin jatkoi vielä toiselle tunnille. Karvanlähtö oli ponilla kovimmillaan ja pyllyn hinkkaaminen kumisualla harmitti pikkuista vallan kauheasti. Saatiin kuitenkin yhteisymmärryksessä poni puhtaammaksi ja lopulta tepsuteltiin kentällekin.

Kenttä oli kovasti märkä ja toisesta päästä myös jäinen. Hiekka kuitenkin tuntui sulavan oikein nopeasti, joten pohja ei tällä kertaa ollut niinkään kova. Märkä vain. Aloitettiin käynnillä ja tehtiin aina toisella lyhyellä sivulla täyskaarrot, joilta väistätettiin loivasti kohti uraa ja toisella lyhyellä sivulla sitten tehtiin voltti.

Nipsu suoritti tätä ihan mallikkaasti. No, ensin se vähän säikähti kun tappajapululauma lähti lentoon jossain lähistöllä ja oltiin hetken aikaa vallan tärisemässä, mutta kun lopulta vakuututtiin että säilytään hengissä, niin kyllä se siitä. Poni meni oikein kiltisti reitillä, vähän nyt kaatuili vasenta pohjetta vasten (osin johtui siitä että jänskäiltiin sitä tiettyä kulmaa). Väistätyksetkin menivät tosi hienosti kun väistätettiin vasemmalla pohkeella. Nipsu suoritti kuin isot tytöt ainakin ja teki nättiä vauvaväistöä. Oikealla pohkeella en saanut sitten väistätettyä paljon ollenkaan, se oli liiian vaikeaa meille.

Vaihdettiin kentän päätä ja lähdettiin sinne hurjan pelottavaan päätyyn. Nipsu vähän epäili tätä suunnitelmaa, ilmeisesti hän oli varma että ne pulut ovat vieläkin siellä vaanimassa. Vähän poni oli epäilevä koko ajan ja kyttäili normaalia hermostuneempana ulospäin. Säilyttiin kuitenkin ihan hallinnassa ja rauhassa, mutta poni ei tuntunut yhtään niin chilliltä kuin se normaalisti on.

Seuraavaksi sitten kevenneltiin ravia ja siinä vasta olikin vaikka minkälaista probleemia. Siis yksinkertaisesti, poni kaatui vasemmalle ja aina välillä hän vaan pysähtyi ja jäi potkiskelemaan sivulle. Tässä olikin sitten pientä mietintää että mistä moinen johtuu, Marianne siinä yritti saada mut ihan vaan rentoutumaan ja olemaan superkevyt, mikä auttoikin ainakin hetkeksi. (Seuraavalla tunnilla todettiin kyllä että se potki lähinnä kavereiden vieressä ja todettiin että kiimakiukkua toisella vain on.) Mutta joo, ei se hyvin mennyt. Sain aina välillä kivasti ravattua, kunhan vaan muistin olla täysin liikkumatta, suorana ja mieluusti myös hengittämättä. Välillä kun koitin ihan vaan kevyesti painaa pohjetta, veti muidu herneet nenään ja jäi potkimaan. Kun muut olivat lähellä, alkoi ponia veetuttamaan. Koitin ihan hyvällä fiiliksellä mennä ja keveästi näpäyttää raipalla kun poni jäi potkimaan, mutta eipä onnistunut. Ponia vaan ärsytti vallan kaikki ja elämä oli ihan mälsää.

No, saatiin pätkiä oikein hyvääkin ravia, vähän tosin hidasta ja varovaista, koska en tosiaan uskaltanut oikein edes koskea poniin ettei se jää vain potkimaan ja kiukuttelemaan. Tehtiin loppuun vielä hiukan käyntiä, jossa poni jatkoi mökötystään, eikä ottanut oikein mitään apuja vastaan. Että joo, sellainen tunti. Naiset, naiset.

Mutta joo, seuraavalla tunnilla Nipsu jatkoi samaa menoa (eli en se ollut vain minä, en unohtanut täysin miten ratsastetaan) ja kun se kerran samaa settiä jatkoi, niin siinä kohdassa olikin helppo kokeilla että komentaa ihan kunnolla kun se jää potkimaan. Sillä Nipsu rauhoittuikin, joten tietääpä seuraavalla kerralla.
Toivottavasti hormonihirviö kuitenkin tasoittuu tässä välissä taas omaksi itsekseen, jos taas ensi kerralla pääsisi menemään vähän nätimmin. Tosin odottelen kyllä myös että koska pääsisin jo käymään muidenkin otusten selässä. Nipsu on tosi kiva, mutta kyllä siellä saa ajatella niin paljon, että se käy tällaiselle tädille kovin rankaksi. Varsinkin kun en vieläkään ole mennyt Pomolla sen aivotärähdyksen jälkeen.
No, katsellaan, katsellaan ^^

Pohjanoteerauksesta vaakakiitoon

Tänään ei kannata pahempia edes jaaritella. Menin Nipsulla, tunnilla myös Jack, Evita ja Elvis, Nipsu vain mun kanssani. Kenttä oli varsin jäätikkö, mutta hiekkaa näkyi jo toisessa päässä. Pohjana se oli siis silti kamala, mutta kesä tulee kolisten, ainakin toivon mukaan.

Ja siis kaikki oli jäässä! Nipsua oli ihan kamala taluttaa kun piha on umpijäätä ja ponilla on hokit, mutta minulla ei. Tuntikin meni sitten ihan jäässä. Nipsu meinaan oli vakaasti päättänyt että vasenta pohjetta ei tarvitse kuunnella. Ei auttanut vaikka kuinka taoin sitä jalkaa läpi, ei tyttöä kiinnostanut niinku pätkääkään. Saatiin raippa, mutta oltiin silti vähän siinä ja siinä, että menikö se vasen pohje lainkaan läpi vai ei. No, ainakaan raipan saannin jälkeen ei poni vetänyt uukkareita suoralta uralta, joten kai se positiivisempaan suuntaan meni.

Käynti ei oikein onnistunut. Poni kaatui milloin sisälle, milloin keilaili tiensä väärään kierrokseen. Kun piti lähteä kevyt raviin, niin se ravi oli... no siis epätasaista. Sellaista epätasapainoista oikeastaan. Ja kenttä oli jäässä ja se poni kaatui hitokseen paljon pohjetta vasten. Coctail oli liikaa minulle ja totesin että ok. Paremmalla pohjalla, joo, voisin koittaa ratsastaa ponia ja rentoutua. Ok, toisella ponilla voisin koittaa mennä. Mutta kun se oli Nipsu, vähän epätasapainoinen otus ja kenttä oli jäässä. Niin en vaan kyennyt. Mä olin ihan kipsissä kun pelkäsin vaan että koska poni kaatuu, enkä todellakaan uskaltanut ratsastaa mitään pohjetta läpi ravissa, hyi kamala. Rajansa kaikella. Tiesin etten millään saa rentouduttua kun vaan pelkään että poni kaatuu ja jos jatketaan sellaista epätasaista menoa, niin sitten se voi kaatuakin.
Herrasmiespäätökseni oli sitten kävellä vaan koko tunti, ei vaan pystynyt. Joskus on tällaista, kuten nyt. Käynnissä Nipsu viimein alkoi pikkaisen tuntua siltä että se huomasi vasemmankin pohkeen. Samoin se hiukan tuntui rennommalta. Mutta en mä ravia kyllä viitsinyt nyt laittaa tuolla menemään, ei istunta pystynyt siihen yksinkertaisesti.

No, selkee. Lähdettiin lopputunniksi sitten maastoon, kun eipä siellä kentällä olisi muutenkaan ihmeempiä voinut tehdä. Ja täytyyhän tunti nyt lopettaa edes siihen korkeaan nuottiin ja silleen. Päästiin kävelemään ehkä 50 metriä, kun naapurin rekan perän ovi läiskähti kiinni ja pam, meidän edestä Jackie veti 180 astetta, Nipsu seurasi mallia ja seuraavaksi huomaankin kun laukataan täysiä Elviksen perässä kohti kotia. Jackie onneksi meidän perästä hyppäsi pellolle ja jäi Evitan kanssa tönöttämään rikospaikalle, mutta valitettavasti mun veturilla tai omalla tammallani ei ollut niin mitään aikeita pysähtyä. Tai no, Nipsu hiukan tuntui mallailevan että kuinkahan käy jos sekin hyppäisi pellolle, mutta en ollut ihan niin innokas kokeilemaan moista.

Ihan chilliä menoahan se sitten oli. Elvis juoksi edessä, Nipsu laukkasi perässä, en saanut sitä pysähtymään vaikka kuinka koitin, joten keskityin sitten edes pysymään kyydissä. Onneksi tie oli sula, niin ei tarvinnut jännätä että meneekö poni nokilleen. Ei edes jännittänyt niin kauheasti, vähän kyllä kerkisin siellä miettimään että toivottavasti ei juosta Pammontien toiseen päähän ja kunpa en ainakaan täydestä vauhdista tippuisi.
Onneksi Elvis siinä viisaana ponina karautti kentälle ja me sitten laukattiin sinne Nipsun kanssa myös, hiekkakasojen yli hypellen. Keskikaartoon poni sitten jämähti ja jäi vain tuijottelemaan että mikähän hiton sapelihammas se siellä mahtoi olla. Mä tulin kiireesti alas, mutta sentään sen verran oli voittajaolo, kun selvittiin ehjin nahoin, eikä ollut edes paniikkikohtausta tällä valtaisalla tätiratsastajalla moisen kiidon jälkeen. Loput tästä maastolenkistä käytiin ihan taluttaen sattuneista syistä, mikä oli vähintään yhtä jännää koska ne tiet olivat umpijäässä.

Mutta selvittiin. Nyt sitä voi varmaan selvitä ihan mistä vaan.
Ja todellakin, ei ainakaan vielä ole sellainen olo etten enää ikinä suostu lähtemään maastoon. Katsotaan mikä fiilis iskee kun oikeasti lähdetään maastoon seuraavan kerran.

Plörinäx

Tänään oli Pomo, tunnilla myös Elvis, Nikkis, Jack ja Vinski, Pomo jatkoi vain ihan viimeiselle tunnille. Ponilla oli varsinaiset mökötyspäivät ja iloisempi ilme löytyi vasta ihan lopuksi. Siitä lähdettiinkin kentälle astetta paremmin mielin ja hypättiin kyytiin.

Koko tunti pyörittiin isolla ympyrällä. Ensin käveltiin, etsittiin reitti. Mua jotenkin vähän jännitti siellä Pomon selässä, en edes tiedä miksi. Ihan kuin olisin ollut ihan irti ja kaukana ponista. Hyvin kuitenkin selvittiin, poni tarpoi reippahasti eteenpäin, kääntyi nätisti. Ei pysähtynyt kyllä vahingossakaan, mutta kaikki muu toimi kyllä. Ja minä koitin olla jännittämättä ja istua hyvin. Aka hyvin onnistuinkin.

Sen jälkeen asetuksia sisään ja kun ne sujuivat, tehtiin vasta-asetuksia. Tämäkin meni hyvin. Pomo oli jäykkäniska, eikä ollut antaa periksi millään, mutta kun lopulta hiffattiin että voitaisiin tehdä hyvässä yhteisymmärryksessäkin, niin sehän sujuikin nätisti. Pomo myötäsi, asettui, minua ei jännittänyt, homma tuntui aika sutjakkaalta. Vasta-asetuksetkin löytyivät, mitä nyt poni hyödynsi niitä tuijottelemalla ulos aina välillä. Se ei kuitenkaan tainnut olla tarkoituksena, mutta yritys oli hyvä. Ja kyllä se sitten asettuikin, ilman selvää kyyläilyä ja huomion herpaantumista asiaan x.

Lähdettiin harjoitusraviin, ihan vain ympyrää ravissa. Ja yllätysyllätys - sehän ei toiminut pätkääkään. Hoh hoijaa, alkaa taas epäilyttää osasinko Pompelilla koskaan muka ratsastaakaan. Nyt ongelmana oli ihan se että a) Pomo oli reipas, tooosi reipas ja b) minä olin kankea ja kauhuissani. En saanut mitään hallintaa, joten jännitin vain, Pomo taas kaahasi kuin hullu ja sitten keikuin siellä etukenossa ja ihmettelin maailmanmenoa. Juostiin Jackien perässä, laukkailtiin molemmat epätoivoisina. Yritin siirtää käyntiin, ei onnistu. Yritin ravata, ei onnistu. Pätkittäin sain kerättyä itseni, istuin suorana, ryhdikkäänä ja Pomo ravasi hyvin. Sitten tuli jonkun peppu vastaan, poni ei kääntynyt, mulle iski vähän paniikki ja taas kaahattiin. Yritin kyllä varsin tosissani, mutta onhan se aika epätoivoista, että taaskaan ei muka onnistu. Ja taas jännittää, ihan tajutonta.

Oikeastaan ongelma tuntui olevan se, että en aina kykene tekemään niin kuin on tarkoitus. Siis nyt en millään pystynyt menemään harjoitusravia. Pompin liikaa, olisin halunnut keventää, ottaa rauhassa, ilman kaikkien takapuolia siinä edessä. En kuitenkaan saanut, joten lopputuloksena oli taas tämä. Vähän sama kuin en osaa mitenkään tehdä ravi-käyntisiirtymiä suoraan alkukäyntien jälkeen, vaan tarvitsisin ensin verkkaravit, sitten vasta niitä siirtymiä. Probleema onkin siis se, että pitäisi pystyä tekemään sillä ei niin ideaalilla tavalla itselle. Ja ottaa päähän etten taaskaan pystynyt. Jos ei olisi ollut mitään ongelmia, niin mikäs siinä. Mutta kun on ongelmia, niin tykkäisin ratkaista ne siten, kuin se helpoimmalta tuntuu. Koska ne ovat ongelmia. Mulla ei oikein toimi niiden hevosten lähdöissä se, että teen käynti-ravisiirtymiä. Tuntuu että jokainen ravisiirtymä vain jännittää koko tilannetta entisestään. Voi olla ettei omatkaan toimintatapani auttaisi, mutta jotenkin on tosi vaikea tehdä sitä, mikä tuntuu itsestä tosi huonolta.

No joo, Pomo vähän ryykäsi, mun piti vaan istua ja tehdä niitä hemmetin siirtymiä. Jännityin siinä vain enemmän, homma ei toiminut alkuunkaan. Välillä puhalsin homman poikki ja kävelin hetken, sitten uusin voimin raviin. Ihan taistelua se oli silti koko ajan ja kaikki oli vaikeaa. Tooosi vaikeaa. En vain pystynyt, en osannut, en mitään.
Kunnes sitten lopuksi kevenneltiin. Sitten osasin kyllä, ei siinä sitten mitään vikaa ollut. Sain oltua rauhallisemmin kyydissä, uskalsin viimein vähän vaatia ponilta. Ajoittain se kaahasi, otettiin parit käyntipätkät siinä välissä. Suurimman osan ajasta poni kuitenkin eteni suhteellisen rentona, pärski vähän, kääntyi volteille ja oli toimiva. Enkä silti vaan pystynyt tekemään sitä harjoitusravissa. En todellakaan. En saanut istuttua, vaan puskin ainoastaan ponia eteen. En olisi välttämättä keventäenkään pystynyt, mutta enpä ainakaan olisi rytkynyt kuin sata kiloa vapaata perunaa.

Anyhow. Pitkään tässä menikin hyvin. Nyt alkaa taas menemään huonosti. En tiedä miksi, ehkä nyt lähinnä kun jännitin.
Ehkä voisin ratsastaa pelkällä Nikkis-ponilla. Ainakana sieltä ei tipu korkealta.

Pohjakosketuksesta ei ainakaan voi enää huonontua

Kai. Vähän kyllä taas harmittaa tämäkin, kaksi viikkoa taukoa eikä mikään suju - taaskaan. Ajatella että pari kuukautta sitten osasin ratsastaa sekä Pomolla että Vinskillä ja se jopa meni ihan hyvin. Nyt sitten ei vaan tule mistään mitään.

Noo, anyways, mulla oli tänään Pomo, tunnilla myös Jack, Evita ja Vinski, Pomo vain mun kanssani. Hain ponin sisälle, harjailin ja varustin, jonka jälkeen hipsuteltiin kentälle. Nousin selkään ja liikkeelle, piitkästä aikaa!

Viimeksi oltiinkin Pompelin kanssa maastoilemassa!

Alkukäynnit sujuivat hienosti. Poni käveli nätisti eteenpäin, pohja oli hyvä. Ympyröitä tehtiin sisälle ja ulos, sain asetuksen tapaista sieltä aikaiseksi ja fiilis tuntui oikein hyvältä. Pitkillä sivuilla väistätettiin takapäätä sisälle, joka meni superkivasti. Varsinkin vasempaan kierrokseen poni väisti oikein kivasti (ainakin silloin kun ratsastaja ei jäykistynyt siihen tuttuun rusettisolmuun). Oikeassa kierroksessa jouduttiin hetki tahkoamaan, mutta kyllä se poni lopulta sai takalistonsa myös tähän suuntaan sisälle. Jes!

Siitäpä lähdettiin raviin ja homma laski taas niin kivistä alamäkeä. Siis kun ei, niin ei. Yleensä ollaan se alku hiukan tahkottu ja väännetty ja sitten homma toimiikin, mutta nyt ei oikein millään tuntunut olevan mitään vaikutuksta. Poni haikaili toisten perään, se ei kääntynyt ja lopulta päästiin samaan tilaanteeseen kuin Vinskinkin kanssa, että vaikka mitä koitin, niin poni ei sitä vahingossakaan tehnyt. Käynti ei onnistunut, ravi ei onnistunut. Suoraan ei menty, mutta kääntyminen nyt oli vielä mahdottomamapaa. Ainoa mikä onnistui oli käynti pitkin ohjin.
Koko ajan mä yritin kaikenlaista, tahkota, vaatia, rauhoittua, antaa olla, mutta eipä vaan niin millään. Mentiin kuin tervaan hukkuva täi. Mä olin pettynyt siihen etten nyt sitten muka osaa edes Pomolla enää ratsastaa ja siinä alkoi sitten taas vituttamaan kaikki Afrikan nälänhädästä mun vähäisiin ratsastuskertoihin.

Ravista ei tosiaan tullut yhtään mitään, mutta jäätiin sentään lopulta käyntiin ja jumppailtiin poneja s-kirjaimilla. Tässä saatiin yhteys siihen käyntiin takaisin, sillä täysin pitkin ohjin ponikin käveli ainakin suunnilleen sinne minne halusin. Saatiin taivutettua kaulaa varsin kivasti, tosin paremminkin olisi voinut mennä. Nyt kyllä osasyynä oli sekin, että Evita tuli aina meidän eteen, enkä uskaltanut kokeilla tarjoaako Pomo sille pusua vai takajalkoja. Olin kuitenkin tyytyväinen ja homma sujui taas paljon paremmin kuin viimeiset 20 minuuttia.

Otettiin vielä loppuun kevyt ravia, joka yllätti täysin, kun kaikki olivat luulleet näitä jo loppukäynneiksi. Edes yllätysmomentti ei kuitenkaan pelastanut, ei rentoutuminen eikä mikään sovinnon tekeminen. Kun mä keräsin ohjat ja pyysin raviin, kaatui poni välittömästi 90 asteen kulmassa vasemmalle. Ja siitä oikealle. Ja jonkun perään. Ravasikin se hetken, mutta tiputti sitten alas tai juoksi vimmatusti milloin kenenkin luo. Aplodeja hyvä yleisö, tämä ei voi olla mahdollista!

Lopulta meni sitten hermot ja otettiin seuraava suunnitelma käyttöön. Päätin että joko ravataan nätisti tai sitten jompikumpi itkee ja ravataan silti. Sitten mentiinkin ärräpäitä heitellen, minä suoritin ruumiinavausta ponille samalla kun ruoskin sitä armotta eteenpäin, aina jos poni yritti siirtyä käyntiin, ruoskin kahta kovemmin. Käännökset tulivat puolipakolla ja käyntiin ei sopinut siirtyä, ei vahingossakaan. (Huomatkaa hivenen karrikoitu kielenkäyttö.) Pointtina oli nyt vaan se, että poni joko ottaa ja ravaa kiltisti, kun ei se nyt vaan voi täysin randomina kaatuilla suuntaan jos toiseen ja juosta toisten perässä TAI SITTEN arvon poni suuttuu ja pudottaa mut kyydistä. Kummin vain, mutta päätin että jotain on saatava aikaiseksi, sillä en kestä jos nyt en muka osaa ratsastaa enää Vinskillä enkä Pomolla.

En itse asiassa ollut järin luottavainen tämänkään suhteen, sillä Vinskin kanssa homma ei tuppaa toimimaan näin. Sitä kun en todellakaan saa enää raviin, kun se on totaallisen suuttunut jostain jonka teen väärin. Se vaan kun en yhtään tiedä mitähän minä siellä väärin teen.
Pomo sen sijaan oli vastaanottavaisempi. Kierroksen verran varmaan paukuteltiin menemään, tehtiin niitä käännöksiä hampaat irvessä ja todettiin että me emme vahingossakaan ravaa kenenkään perässä. Ja kas vain, niinhän se lähti sujumaan. Ravattiin täysin asiallisesti, käännökset onnistuivat eikä missään ollut mitään vikaa.
Joten joo, olen tyytyväinen että sain edes tämän lopun onnistumaan, olisi kyrsinyt odottaa koko viikko jos homma olisi mennyt ihan päin puskia. Samoin käynti meni alkuun tosi hienosti ja homma pelasi. Kyllä silti vaan ärsyttää että nyt täytyi taas noin hirveästi tapella että sain homman toimimaan ja senkin vasta ihan lopussa, kun olin jo niin kyllästynyt siihen ettei mikään toimi. On vaan vaikea käsittää mikä hitto siinä nyt taas oli ongelmana tuossa alussa, en vaan todellakaan tiedä. Varsinkin kun Pompeli on mennyt tosi hyvin ja tosi pitkään. Silti yhtäkkiä vaan mikään ei pelaa ja täytyy tapella, Huoh.. On mulla mennytkin varmaan kaksi vuotta ihan superhyvin. Toivoisin silti ettei se nyt muuttuisi tällaiseksi etten edes tiettyjä hevosia saa ravaamaan.

Ja kun, voinko muka nyt ykskaks istua niin väärin ettei mistään tule mitään? En minä vaan tiedä, tämä koko juttu on ihan erikoinen. Jokin on vialla, mä tunnen olevani vinossa, mutta onko se syy oikeasti siinä, vai kuvittelenko vain? Ja sitä paitsi, pelkkä ravaaminen noin esimerkiksi ei ole kamalasti vaadittu, joten en todella ymmärrä voinko mä niin päin hemmettiä edes istua, ettei hevonen suostuisi edes ravaamaan. Jaa-a..
Varsinkin kun ongelmia ei sen Jackin kanssa ollut. Se taitaa nyt sentään olla astetta herkempi kaveri. No, kai me vaan jatketaan. Tiiliseinä sortuu kyllä kun tarpeeksi päätään siihen hakkaa..

Ei oikein lähde

Mulla oli tänään Vinski, tunnilla myös Pomo ja Artsi. Vinski oli vain mun kanssani,joten harjailin sen siistiksi, jottemme joutuisi hirveästi puunaamaan tunnin jälkeen. Varustin hepan ja sitten lähdettiin kentälle. Siellä satulaan ja alkukäyntejä kävelemään.

Alkukäynnit sujuivat oikein mallikkaasti. Sain Vinskin etenemään reippaasti ja railakkaasti, volteille käännyttiin sujuvasti ja asetuskin löytyi ongelmitta. Fiilis oli hyvä ja homma tuntui sujuvan, vaikka Vinski mielellään olisikin vain löntystellyt uraa pitkin kuin vanha lapamato.

Sitten piti siirtyä raviin ja sitten ei enää mikään onnistunutkaan. Aivan käsittämätöntä, mutta siis melkeinpä heti kun lähdin pyytämään ravia, otti Vinski ja kaatui vasemmalle/oikealle/suoraan eteenpäin. En saanut sitä raviin, en saanut sitä kulkemaan suoraan, enkä saanut sitä kääntymään. En niinkuin yhtään mitään! Täysin sama juttu kuin Pomon kanssa niissä ravisiirtymissä, ainoa ero on se, että Pomon sentään saan kulkemaan. Vinskiä en näemmä mitenkään.

Aikamme tahkottiin ja taisteltiin. Kokeilin kaikkea, tein kaikkeni. Koitin istua rentona, istua suorassa, antaa ohjaa, pamauttaa pohjetta läpi, pyytää vain eteen. Joo ei todellakaan. Lopulta Vinski suostui vain kävelemään ja sitäkin ihan mihin tahansa muualle, paitsi sinne minne halusin. Jippiajei ja hallelujaa vaan. Kaikkein huonointa on se, etten todellakaan tiedä mikä mättää. Se lähtee ihan heti täysin avuilta ja homma on täysin onnetonta. Eikä sitä saa edes korjattua, vaikka kuinka koitti nollata, niin ei. En vain pystynyt joten lopulta lähdin kävelemään toiseen päähän kenttää ja käveltiin sitten loppukäyntejä. Lopulta tulin alas ja taluttelin ne ihan viralliset loppukäynnit, kylmähän siinä tulee kun ei mitään voi tehdä.

Turhauttavaa kun ei yhtään tiedä missä se vika on. Ja kun samaa tapahtuu Pomon kanssa ja Vinski teki saman viime kerralla. Silloin se tosin toimi edes laukkoihin asti, nyt herneet oli nenässä heti kun vain yritettiin ravata. Uskon jännittyväni hieman kun pyydän ravia, tunnen sen, mutten oikein osaa vaikuttaa siihen - kuten en siihen laukkajännitykseenkään, joka on varmaan huikea kun en tänäänkään päässyt laukkaamaan ja seuraavaksi tulee plussa-asteita ja kenttä on varmaan taas aivan toivottomassa kunnossa. Kaikki potkii päähän, en tiedä mitä teen jotta homma parantuisi ja ottaa älyttömästi päähän, että tässä on ollut jo kaksi epäonnistunutta tuntia (ok, ei tässä kahden vuoden aikana olekaan niitä juuri ollut, siis oikeasti epäonnistuneita) ja nyt on enää kaksi viikkoa jäljellä, jonka jälkeen onkin joululoma ja kahden viikon tauko. Että peräti kaksi kertaa aikaa parantaa suoritusta, vau.. En tiedä, ehkä pitää koittaa järjestää itsensä ylimääräiselle tunnille ennen joulua, jos vaikka kolmessa kerrassa saisi jonkin onnistumisenkin.

Koska tunti meni niin päin mäntyä kuin olla ja voi, päädyttiin Mariannen kanssa siihen, että käydään vähän katsomassa maastoa ja joulua Vinskin kanssa. Seuraava tunti lähti maastoon, joten mentiin Vinskin kanssa johtamaan heitä matkallaan. Vinsentti olikin vallan mukava maastomopo, mitä nyt nälkäkuolema uhkasi suurta valkeaa joka ikisessä välissä. Kyllä mä aina välillä sain Vinskin vakuutettua siitä, ettei sen suinkaan tarvitse syödä kaikkea mikä maasta irtoaa, mutta välillä ponilla oli niin kauhea nälkä, että sen oli otettava puolikas kuusi mukaansa.

Käveltiin pitkin teitä ja metsiä, lyhyt reissu vain ja sitten takaisin kotiin. Vinski toimi muuten kivasti ja käytiin ottamassa puolet metsän lumista mukaamme. Siitä takaisin kotiin, rentoutuneina ja tyytyväisinä, alas selästä ja Vinski reippaasti käytävälle, jossa se sai varusteet pois ja loimen niskaansa. Heppa vain tarhaan ja menoksi, vielä pari viikkoa ennen joululomaa. Toivottavasti edes jokin lähtisi nyt toimimaan, ettei tarvitse ihan eläkkeelle jäädä.

Taas me lennetään

Eilen olin siis ratsastamassa kun lauantaina en päässyt. Mulla oli Artsi ja tunnilla myös Jack, Vinski ja Pomo, Artsi oli vain ekalla tunnilla.
Melkoisen nostalgista, pitkästä aikaa pääsin taas tiistain viimeiselle tunnilleni. Huomasi kuinka paljon paremmin ajankohta mulle sopi, tuohon aamuun verrattuna, sillä tällä kertaa sain esimerkiksi hevosen kuntoon todella hyvissä ajoin ja päästiin lähtemään kentälle ilman sitä sähläystä.

Kenttä oli märkä ja kamala, ulkona oli pimeää ja mulla se Artsi, joka ei edellisestä onnistumisesta huolimatta ihan hirveästi kyllä innostanut. Nousin siitä selkään ja lähdettiin kävelemään.

Alkukäynti nyt meni ihan kivasti. Artsi liikkui suhteellisen mukavasti, kuljeskeltiin pitkällä ohjalla ja haeltiin hiukan asetusta ja mallia liikkumiseemme. Piakkoin keräiltiinkin jo ohjaa tuntumalle ja lähdettiin vääntämään väistöjä, takapäätä sisälle aina pitkillä sivuilla. Olin harvinaisen skeptinen tämän suhteen jostain syystä, joten suureksi yllätyksekseni tehtiinkin todella hyviä takapään väistätyksiä! Ensin pyysin liian heikosti, joten tuli vain askel sinne päin, mutta kun uskalsin raipalla muistuttaa jalasta, niin johan lähti. Artsi toi pyllyä sisään oikein kivasti, minä tajusin näplätä oikean ohjan kanssa ja välillä päästiin ihan suoraan, ilman sitä aidoille kiipeämistä. Ja siis melkein sanoisin että nämä olivat parhaimmasta päästä mitä olen itse tehnyt. Nyt tuntui että tässä takapäänväistätyksessäkin tajuan mitä teen, miksi ja että hevonen toteutti sen mitä pyysin. Ja vielä molempiin suuntiin, ennenkuulumatonta!

Sitten lähdettiin kevyt raviin. Se lähti ihan kivasti, hölkättiin eteenpäin, minä keventelin pahaa-aavistamattomana ja Artsi liikkui mukavasti. Kunnes kävikin niin, että tarhoilla tapahtui jotain ja superurhea Artsi keksi että voi herranen aika - nyt on paettava! Siksipä herra Artemis otti jalat alleen ja heitti takapään ilmaan, sillä kaikkihan tietävät että kiihtyvyys paranee kun hyppää ensin virkistävän pukkihypyn. Kyydissä keikkuvalla akalla vaan ei ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia pysyä siellä, vaan minähän lensin kuin Buzz Lightyear suoraan kaulan yli kuperkeikalla ja tärähdin selälleni kuralammikkoon. Hetken ehdin maata siellä silleen "mitä juuri tapahtui", ennen kuin nousin ylös vain huomatakseni että jäädyn. Kylmää on vesi näin marraskuun puolivälissä.

Marianne tuli auttamaan mut takaisin kyytiin, jonne loikkasin jalat täristen. Ei jännittänyt, ei, mutta tärisin kuin haavanlehti syystuulessa. Jatkettiin käynnissä pienemmällä ympyrällä, kunnes sitten uskaltauduin pyytämään ravia. Jatkoin siinä hölkkäilyä ihan normaalisti, eihän tuollaisten putoamisten pidä antaa vaikuttaa.
Päästiin me kerran sen pelottavan kohdan ohi ongelmitta. Vaan auta armias, seuraavalla kerralla Artsi tsekkasi että ei, pienet vihreät miehet ne siellä jälleen. Toista kertaa heppa vetäisi jäätävän pukin ja jo toistamiseen akka sai huomata halkovansa maata kiertävää rataa. Se oli täysin identtistä - lensin sieltä kaulan yli, miettien että en voi pudota nyt taas, kunnes lopulta tömähdin selälleni siihen samaan kuralätäkköön. Tällä kertaa kajahti ilmoille muutama ärräpää, sillä oli jotenkin noloa pudota toista kertaa samalla tavalla. Enkä myöskään sano, että suoranaisesti rakastaisin tuota uiskentelua hiekkarannalla marraskuussa ;)

Litimärkänä ja nolattuna kiipesin kyytiin entistä tärisevämpänä. Nyt myös mentiin entistä varovaisemmin - vaikka ainoa kipusaldo oli turvonnut sormi ja särkevä pää (sekä hajonneet hanskat ja kypärä), niin seuraava muksahdus olisi voinut päättyä jo ikävämmin. Sen takia jäätiin Artsin kanssa keskiympyrälle, jätettiin se pelottava kohta omaan arvoonsa.
Käveltiin jonkin aikaa, sitten pyysin ravia. Mutta joo, se oli niin jännittynyttä. Poni vaan kipitteli ja kokosi, mä jännitin ja odotin koko ajan että se räjähtää uudelleen. Artemis nyki päätään ja mä olin saada sydärin joka kerta. Heitin raipankin sitten pois häiritsemästä, jottei kumpikaan meistä ottaisi kipinää kepistä.

Se ei varsinaisesti auttanut, sillä heti kun raippa katosi, hävitti heppakin kaiken energiansa. Se oli aivan naurettavaa koko touhu: ravi oli hidasta ja tönkköä, hevonen ei edennyt, mutta tuntui silti jotenkin säpäkältä. Se kokosi omituisesti, mutta silti Mariannen mukaan se oli todella rento, pyöreällä kaulalla ja hyvällä tavalla koottu. Silti samaan aikaan Artsi kiskoi päätään aina välillä ja hypähteli, jolloin minä olin sydän kurkussa kun pelkäsin uutta pukkia joka heittäisi mut alas kolmatta kertaa.
Enkä viitsisi edes mainita sitä, millainen lapamato siitä hevosesta tuli! Voi pyhä sylvi, pukitellaan kyllä kiltit tädit tantereeseen, mutta silti ei jakseta liikkua! Parhaimmillaan mä potkin ja maiskuttelin sitä hevosta raviin parinkin ympyrän verran, kun se ei vain lähtenyt. Ainoastaan käynti piteni ja piteni, mutta hölkkää ei löytynyt. Kun sain sen vaivalla raviin, pudotteli Artsi tosi herkästi takaisin käyntiin. Se oli ihan järkyttävää. Ravissa istuin vaan alhaalla ja koitin asetella, mutta sekään ei oikein onnistunut ja heppa kääntyi ihan jäykästi ja haluttomasti. Meillä ei ollut mitään yhteyttä. Mä jännitin, enkä tiennyt itkeä vai nauraa kun hevonen ei suostunut liikkumaan ja Artsi taas meni ulkopuolisen silmiin todella hyvin, oikeinpäin ja lyhyenä, mutta mun käteen se tuntui lähinnä jäykältä ja räjähdysherkältä. Olihan se rento, joo... Mutta ei sillä tavalla. Ei hyvällä tavalla. Se ei vaan tuntunut olevan kuulolla. Ihan omituinen tunne.

Siirryttiin käyntiin ja käveltiin. Tässä ei mitään ongelmaa ollutkaan, voitiin kävellä koko aluetta käyttäen. Artsi tosin kyttäsi ja jännittyi tosi herkästi, jolloin minäkin sitten säikähtelin siellä vähän. En siis silleen jännittänyt, mutta aina kun se hevonen teki jotain, niin minä olin yllättäen kuin rautakanki. Johtunee tosin siitä, että mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia ja ne pukit tulivat ainakin mun taitotasooni nähden ihan puskista. Että niin.

Sitten pitikin laukata. Mun piti aloittaa. Paino sanalla piti.
Yritin nostaa ympyrälle, mutta mitään ei tapahtunut. Ravia sain kaiveltua pitkällisen ajan kuluttua ja laukkaa ei tullut vahingossakaan. Lopultahan musta alkoi tuntua ettei ole järkeä edes yrittää enää, koska mä aloin jännittyä ja se taas olisi päättynyt vähemmän mukavasti. Toiset laukkasivat välissä ja mä sain raipan käteen, jonka jälkeen sain kokeilla uudestaan. En ihme kyllä ollut jännittynyt tuon kävelyn aikana, joten uskalsin nostaa sitä laukkaa. Tosi löysästi se taas tuli ja mua jännitti hirveästi, mutta laukattiinpa puolikas ympyrä. En uskaltanut kokeilla sen pidempään, halusin vain pari askelta alle.

Sen jälkeen loppuravit. Siinä vaiheessa vaan iski se totuus vasten kasvoja ja mun oli myönnettävä etten pysty siihen. Artsi oli vireämpi ja mua jännitti. Jopa käynti alkoi tuntua itsemurhalta ja kun pienen pätkän kokeilin ravia, oli se hevonen niin jännittynyt ja kamala, että mun oli siirryttävä vaan takaisin käyntiin. Käynnissäkin mulla oli lantio ihan jumissa ja jännitin vaan, joten lopulta tulin vaan alas selästä ja totesin etten yksinkertaisesti pysty lopputuntia enää ratsastamaan, koska en uskalla ottaa sitä riskiä, että aivan pian hepalla keittää yli ja mä olen pää halki siellä kentänpohjalla.
Luovuttaminen tosin on supernoloa, joten siinä vaiheessa meni hiukan hermot omaan touhuuni. Kuinka voi olla niin säälittävä ettei pysty ja kykene? Kamat menivät rikki, tipuin kahdesti ja sitten vielä luovutin. Uskomattoman surkeaa. Marianne tuli taluttelemaan Artsin loppuun ja heppa vaan osoitteli lehmänhermoisuuttaan säikkymällä vaikka mitä. Jees.

No, siis ne väistöt menivät todella hyvin ja olin tyytyväinen. Kaikki muu vaan meni ihan päin mäntyä ja mua todella vitutti tuossa lopussa. Ja hei - taas tipuin ja vieläpä kahdesti. Kummaa touhua!
Luotan vaan siihen että lauantaina menee paremmin. Eiköhän, uskon siihen todella.

Tulin, näin, koitin

Kisakarkelot ovat jälleen ohi, ihan mukavaa näin parin vuoden tauon jälkeen ;)

Aamulla ihan hyvissä ajoin tallille ja lähtölistoja lukemaan. Mä ja Jack oltiin sen kolmannen(?) luokan toisia lähtijöitä ja Jackin sitten piti jatkaa vielä mun jälkeen toisen ratsastajan kanssa. Kirjava tuli harjailtua ja puunailtua nätiksi, tosin ihan hirveän kauniiksi ei sitä saanut kun heppa oli ilmeisesti keksinyt tarvitsevansa vähän enemmän ruskeaa ja vähemmän valkoista. Sen jälkeen osoitin huikaisevat kampaajankykyni (:D) ja letitin Jackielle niin kamalan letin, että hevostakin melkein hävetti! Lopulta valkea huopa selkään ja odottelemaan.

Odotteluajasta tulikin sitten vähän odotettua pidempi, mutta olipa hyvää aikaa pohdiskella rataa ja rukoilla jumalaa. Ei mua tosin jännittänyt yhtään, luotin siihen että osaan radan ja tiesin että mennään vain kokeilemaan - stressi ei auta lainkaan, joten samahan se on mennä hyvin fiiliksin sisään!
Lopulta uskaltauduttiin c-merkin ratsastajien kanssa ensimmäiselle verkkakentälle. Tallista ulos asteleminen oli Jackielle oikea järkytys, ihmismassat ja eriskummalliset tavarat järkyttivät hevosen herkkää mieltä ihan hirveästi! Siksipä päätin taluttaa ensimmäisen kierroksen ihan maasta käsin, kirjava kun oli ihan lentoon lähdössä, enkä toivonut sen räjähtävän kun kipuan selkään.

Hyppäsin lopulta kyytiin ja Jack osoitti lehmänhermonsa juoksemalla heti kättelyssä kauhuissaan alta. Heppa ei millään meinannut kävellä, sillä epämääräisen ravin juoksentelu pää pystyssä oli sen mielestä huomattavan paljon parempi idea. Mä iskostin takamukseni penkkiin ja päätin, että nyt sitten ratsastamme tätä hevosta. Emme anna sen vain juosta, emmekä kökötä etukenossa. Jouduin muutamia kertoja ottamaan sen alas ravista, kunnes Jack malttoi hieman rauhoittua ja päästiin kävelemään alkukäyntejä.
Jännitys oli silti ihan käsinkosketeltavaa. Koko ajan kyttäiltiin vähän joka paikkaa, kentän toinen pääty oli hurjan pelottava ja volteille kääntyminenkin oli hurjan hankalaa kun herran mielestä meidän olisi vain pitänyt juosta pää viidentenä jalkana karkuun! Nyt otin kuitenkin ne eilisen opit käyttöön ja tein asialle jotain. Kun Jack kulmissa koitti katsella ulos ja lykätä ruhonsa kanssa sisälle, minä otin sen sisäpohkeen käyttöön ja taivutin nokan sisälle. Vaikka sitten väkisin, en antanut itseni pelätä sitä, että mitä jos se hevonen nyt vaikka räjähtää kun painan kunnolla pohkeella. Ja sehän sitten auttoi - kun mä vaan asettelin sisälle, enkä antanut Jackin kyttäillä turhuuksia, alkoivat korvat lepattaa minuun päin ja hevonen rentoutui aivan selvästi. Kulmia ei enää oiottu säännönmukaisesti, vaan maltettiin kuunnella mitä sillä ratsastajalla olikaan sanottavanaan.

Marianne tuli sitten jossain vaiheessa kyselemään miten menee. Koska Jack oli siinä vaiheessa vielä hieman jännittynyt ja koitti karata alta milloin minkäkin takia, käski Marianne tehdä niitä voltteja, taivuttaa sisälle ja väistättää pyllyä ulos. Kun oikein asettelin, oikein vaadin, niin hevonen alkoi taas kuunnella paremmin ja paremmin. Mulla oli aika pitkälti hyvä fiilis siinä käynnissä, vaikka välillä Jackien rento fiilis tuntuikin katoavan sen "iik apua, kuolen varmaan"-ideologian tieltä.
Päätinkin siis siirtyä raviin, koska se nyt vaan on se helpoin askellaji ja yleensäkin tahti tulee aina käynnissä kuntoon sen ravin jälkeen. Olihan se ravikin alkuun sitä yliherkän pikkumiehen "iiksiiks, en voi keskittyä!!" häsellystä, mutta kun mä vaan otin meitä molempia niskasta kiinni, enkä antanut hepan hörhöilyn vaikuttaa, niin kyllähän se sieltä rentoutui. Pyörittelin ympyröitä, asettelin ja yksinkertaisesti hidastin aina kun heppa koitti ryysiä alta. Keventelin hitaasti, olin rento ja kehuin melkeinpä jokaisesta oikeasta liikkeestä. Lopulta Jack alkoi tuntua samalta kuin tunneillakin - se oli rento, kiva ja pyöreä. Ei jälkeäkään mistään ylireagoinnista mihinkään ja ratsastuksesta tuli heti paljon kivempaa!
Jumputin sekä harjoitus- että kevyt ravia, vähän fiiliksen mukaan. Jack meni vallan kauhean hienosti, joten otettiin hiukan välikäyntiä jottei heppa vallan kyllästy. Laukkaa halusin ottaa alle jo tällä kentällä, koska arvasin Jackien jännittyvän kun paikka vaihtuu. Tuumasta toimeen siis vain, otin parit nostot molempiin suuntiin ja laukkasin melkeinpä pelkästään ympyrällä, siinä ei niin pelottavassa päädyssä. Jack oli magea, oi että! Laukat nousivat aika pitkälti istunnalla, saatiin tosi tasaisia ja rentojakin nostoja. Minä istuin ihan kohtuullisesti, kadottelin vaan jalustimia aina välillä. Pystyin myös keskittymään siihen reitin ratsastamiseen ja meidän suoristamiseen, Jack tuntuu kanttaavan kuin moottoripyörä ja mä taas kaadun sitten iloisesti mukana. Nyt sain hiukan juntattua hevosta suoremmaksi ja pidin oman ruhoni enemmän hallinnassa kuin yleensä!
Kirjavakin näytti olevansa aika iso ja fiksu mies. Laukattiin Tarmon tarhan ohi oikeastaan koko ajan ja pikku-Tarmohan päätti sitten näyttää että häneltäkin luonnistuu jos jonkinlaiset levadet! Jack meinasi ottaa ponin riehumisesta kimmoketta, mutta päätyi kuitenkin kuuntelemaan epätoivoisesti kyydissä roikkuvaa tätiä ja laukkasi kiltisti muista välittämättä. Mahtava poni!

Lupasinkin Jackille jo tuolla, että vaikka se nyt mokaisi koko radan, niin ei haittaisi lainkaan. Niin upeasti herra jänishousu kulki tuolla verryttelyssä, ettei millään muulla ollut väliä!
Vaihdettiin siitä kenttää, Jack oli aivan kauhuissaan kun hän joutui kävelemään uudelle kentälle :D Hyvä kun ei sydänkohtausta saanut, eihän me nyt normaalisti ratsasteta pitkin tarha-alueita = niin ei voi siis nytkään tehdä!

Kun päästiin seuraavalle verkka-alueelle, oli Jack tietenkin aivan järkyttynyt. Hepan maailma mullistui, vaikka kyseessä oli siis meidän ihan normaali ratsastuskenttä, jolla rampataan kuutena päivänä viikossa. Aloittelin taas käynnissä, pyörittelin voltteja, hain niitä kulmia, enkä antanut Jackin stressata. Marianne käski väsyttää sitä, ottaa laukkaa ja rauhoitella menoa.
Otin aika paljon ravia, pyörittelin voltteja ja vain pidin tahtia yllä. Jack rentoutui suhteellisen nopeasti ja oli taas todella mainio ratsastaa. Annoin sen välillä kävellä kun Jackie alkoi tuntua turhankin nuutuneelta, otin joitain pysähdyksiä ja sitten nostelin laukkoja. Kaikki vaan sujui ja mä olin ihan mielettömän fiiliksissä! Me tehtiin kaikkea sitä mitä mä keksin pyytää, hevonen ei saanut slaageja toisista verkkailijoista ja se oli rento, se oli rauhallinen. Mä olin yhtä hymyä kun olin saanut Jackin keräämään itsensä ja arvokkuutensa, kaikki oli niin mukavaa ja helppoa!

Sitten olikin meidän vuoro lähteä radalle. Se oli jo tiedossa, että rata tulisi olemaan vaikea: siellä oli hurjan pelottava teltta, hurjasti katsojia, pelottavat tuomarit ja jopa autoja! Kaikkea todella pelottavaa, kun kyseessä on pupupöksy Jack. Siinä vaiheessa kun ratsastettiin radalle, tarkoituksena vain käynnissä kiertää se ympäri, niin se vaan hajosi. Jack pelkäsi ihan hurjasti sitä toista pitkää sivua, eikä sinne vaan voinut mennä. Hevonen ravaili kauhuissaan karkuun ja ratsastajakin onnistui siinä vaiheessa sitten hukkaamaan sen "älä kökötä"-ajatuksen jonnekin. Lopulta Jackie pamahti laukkaan ja täräytettiin tyylikkäästi kouluaidan ylitse!
Suoritus ei ollut vielä alkanut, joten palattiin radalle ja Marianne kävi taluttamassa meidät kentän ympäri. Pysähdyttiin tsekkaamaan kaikki pelotukset, hepalla vain sydän löi ja kaikki oli hurjaa! Kierroksen jälkeen meidät päästettiin irti. Käynnissä homma oli vielä jotenkin hanskassa, mutta kun siirsin raviin, niin Jack vaan lähti taas kiihdyttelemään alta, samalla hurjaa pitkää sivua kyttäillen. Marianne käski muutaman epämääräisen raviympyrän jälkeen lähtemään radalle.
Rata meni superloistavasti ;) Tehtiin huikean vino ja kiemurteleva serpentiinisisääntulo. Alkutervehdyksen Jackie päätti suorittaa sivuprofiili kohti tuomaristoa, sillä onhan vasen hänen parempi puolensa! Sen jälkeen päätettiin että voltin ratsastus kuuluu kyllä c-merkin ohjelmaan ja varsinkin suoritettuna suoraan alkutervehdyksestä! Tuomaristoa kohti päästiinkin ihan ookoosti ravissa, mitä nyt sekin reitti katosi about kymmenen metriä ennen sitä hirveän pelottavaa päätyä. Lopulta taidettiin suorittaa temmonlisäys laukassa, mutta hei - temmonlisäystä sekin! Hepalla pyörivät silmät kuin hedelmäpeli ja laukkaspurtti loppui siihen, että täti oli keikahtaa alas selästä. Onneksi Marianne sieltä taas käskytti, että "älä nyt vaan tipu sieltä!"
"En tipukaan." Kovat olivat puheet, mutta olen lupaukseni veroinen. Kun sain itseni takaisin jokseenkin istuvaan asentoon, oli seuraavana hommana pysäyttää Jack ja kiittää tuomareita ajanhaaskusta. Marianne tuli taluttamaan meidät uudelleen kentän ympäri ja sitten päästiinkin verkka-alueelle. Me tultaisiin nimittäin häpeäkierrokselle (nimesin sen itse :D) kisojen jälkeen, jottei Jackille jäisi näin huonoa kokemusta kisoista!

Marianne vain sanoi, että joko mun tai sen toisen ratsastajan pitäisi kisojen jälkeen mennä sinne toiseen päähän ja ratsastaa hepalla. Mulla ei ollut niinkään väliä, tietenkin ratsastan jos vain saan ;) Koska mua ei häädetty selästä, niin päättelin olevani itse jälleen se uhri ja Jackin toinen ratsastaja sai toisen ponin käyttöönsä. Mä taas sain tehtäväkseni ratsastaa verkka-alueella kisojen ajan ja väsyttää Jackin, jotta se kulkisi nätisti sitten toisessakin päässä.
Häpeäkierrokselle tosin tuli aika paljon muitakin, joten ei mun tarvinnut itseäni huonoksi tuntea :D Artsi pukitti ratsastajan alas, Simo esitteli kevätjuhlaliikkeitä ja Kaisa kuvitteli olevansa estekisoissa. Jos seitsemästä osallistujasta neljä kuvittelee, että koulukisoissa on tarkoitus esitellä extremetemppuja, niin ei kai siinä ainakaan tarvitse itseään hävetä. Sitä paitsi, harjoittelemassa me vain oltiin, joten samahan se vaikka vähän häpeäkierrokselle jouduttiinkin ;)

Kisojen aikana otin vaan sitten reippaasti ravia, pysähdyksiä ravista ja laukkaa. Todella hienoja laukka-ravi-siirtymisiä me saatiinkin aikaan, Jack myös pysähtyi hyvin ja kulki kivasti. Huomasi vaan että heppa alkoi tosissaan väsyä, ei oikein jaksettu enää loppua kohden liikkua. Ratsastajallakin alkoi ilmeisesti kunto loppua, sillä tulihan siellä kyydissä istuttua pidempään kuin normitunnilla!

Kun osallistujat olivat vääntäneet ratansa, otettiin huippuratsukot radalle yhdessä! Marianne käski kävellä ja hivuttautua hitaasti kohti pelottavaa päätyä. Mä kävelin ihan rauhassa kohti sitä päätyä, aina ennen kuin Jack ehti jännittyä, käänsin voltin ja asettelin sisälle. Päätyyn päästiinkin tosi kivuttomasti ja jäätiin sitten sinne pyörimään, jottei jouduttaisi kulkemaan vielä sen pelottavan teltan ohitse. Siirryttiin siellä kevyt raviin ja pyörittiin isolla pääty-ympyrällä. Jack otti aina vähän kipinää siitä teltasta, mutta otin sitä vain kuulolle ja nokkaa sisälle. Hiljalleen heppa rentoutui, eikä välittänyt teltasta enää ihan niin paljon. Mä siirsin meidän ympyrää hiljalleen kohti kentän keskiosaa, lopulta ihan toiseen päätyyn siirtyen. Näin päästiin ihan huomaamattomasti ravaamaan jopa sen hirveän pelottavan teltan ohitse ja heppakin pysyi rentona ja rauhallisena! Jesjesjes!
Sen jälkeen sainkin ratsastaa radan, muiden pyöriessä vähän poissa edestä. Alkutervehdykseen tultiin taas vinoina kuin ameebat, mutta poni pysähtyi kivasti ja sain tällä kertaa tervehdittyä ilman zumbaamista. Siitä raviin ja se suora linja onnistuivat jo paremmin, mitä nyt se kulma tultiin vähän kylkimyyryä. Temponlisäys oli kiva, minä olin siihen tyytyväinen. Alkuun vähän hissuttelin, mutta lopussa uskalsin ratsastaa eteen, sillä tässähän ei ollut mitään menetettävää enää. Jackiekin tuli takaisin siitä ja päästiin uudelle kokorataleikkaalle. Käyntiin siirtymä oli hyvä, tällä kertaa heppa ei saanut ohjaa kiskottua ja siirtyminen takaisin raviin oli nätti ja sujuva. Käyntiin siirryttiin vähän epämääräisesti, sillä hurja kulma sai meidät jälleen! Laukka nousi kivasti, mitä nyt vauhtia oli selkeästi liikaa ja jouduin jarruttelemaan melkein koko ajan. Tahti kuitenkin parani ympyröiden aikana, mutta siirtyminen raviin tuli taas myöhässä. Mä myös hukkasin jalustimet siinä joutessani ja Jack lähti kaahaamaan ravissa, joten täyskaarto oli aika mielenkiintoisen näköinen ja kokoinen. Sain kuitenkin homman hallintaan ja seuraava käynti oli parempi.

Laukka nousi, mutta vauhtia oli kuin laukkakisoissa. Mä en millään meinannut saada sitä laukkaa rauhallisemmaksi, joten mentiin koko ajan vähän ylitemmossa. Taas raviin siirtymä oli liian myöhään ja täyskaarto ihan naurettava. Ravissa oikaistiin koko pelottava pääty ja keskihalkaisijalle kääntyminen tuli aika mielenkiintoisen reitin jälkeen. Pysähdys kuitenkin toimi ja raviin siirryttiin kivasti. Lopulta sitten lopputervehdys, joka oli mielestäni melkein parhaimpia kohtia koko radasta - tultiin suht suorana ja pysähdys oli siisti! Hieno Jack!
Käveltiin siinä hetki ponin kanssa, lopulta alkoi hevosilla olla jo ruoka-aika, joten takaisin vaan talliin. Pieni mies oli aivan hiestä märkä ja kaikkensa antanut. Laitoin ukkelin kuntoon ja vein sen sitten pihalle - tosin jopa matka tarhaan keskeytyi julmasti kun Jackin piti pelätä edessä nököttävää pakettiautoa!


Kyllä se on niin, että Kipinän hetki kuvastaa ehdottoman hyvin tätä kaikkea:

"Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja tee sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Tee mitä se vaatii
Vaik et pääsis ees maalii
Se on se fiilis mitä etsit"

Se on hieno voimalaulu ja siinä on paljonkin sanomaa ihan ylipäänsä elämään.
Mä olen tyytyväinen tähän päivään, enkä oikeastaan vaihtaisi mitään. Mä lasken tämän kisapäivän neliosaiseksi: eka verkka, toinen verkka, rata ja häpeäkierros. Jokaisessa Jackiä jännitti ja jokaisen olisin voinut munata aivan täysin. Sen sijaan että olisin vaipunut epätoivoon, kiikkunut jalustimilla ja saanut hepan slaagin partaalle, niin minähän päätin ratsastaa jopa paremmin kuin ikinä ennen tuon herkkishevosen kanssa! Kerrankin mä en vain antanut olla ja tuudittautunut siihen uskoon, että se hevonen hajoaa jos vaadin siltä jotain. En antanut sen oikoa niitä kulmia ja minä onnistuin ratsastamaan sen rennoksi, jopa tällaisessa erikoisemmassa tilanteessa. Menihän se nyt tuhottoman paljon paremmin kuin eilen, ihan oikeastikin.
Me suoriuduttiin todella hyvin kolmesta osiosta. Kolme kertaa mä sain sen hevosen rennoksi ja toimivaksi. Me mentiin hyvin, me tehtiin kaikkea sitä mitä mä halusin. Se, etten kyennyt rentouttamaan sitä hevosta siinä alle minuutissa ennen kisarataa, niinniin.. En nyt pidä sitä minään suurena pettymyksenä tai kamalana asiana. Se oli oletettavaa, ei mitään sen ihmeempää.

Joo, tämä oli meidän oma voittomme! Minä todistin itselleni pystyväni siihen ja harjoituksen kannalta tämä oli ihan loistava päivä. Mä sain istua Jackin selässä kyllästymiseen asti, tehdä sitä, mikä parhaimmalta tuntui. Mä todella jouduin työskentelemään ja vaatimaan, ja luulen, että tämä kisapäivä tulee olemaan sellainen mukava harppaus eteenpäin tuon Jackien kanssa ratsastamisessa.
Toki, kuten sanoin, olisi ollut ihan hauskaa päästä rata läpi ja saada pöytäkirja ja kaikkea! Mutta kyllä mä silti luulen että olen tyytyväisempi tähän vrt jos olisin mennyt Vinskillä ja vaikka päässyt radasta läpi. Jack on niin kauhean kiva hevonen ja tämä oli oikeasti tosi kehittävää.
Ja kuten mä tiesin ja aavistin, niin tämä "epäonnistuminen" ei haitannut. Jos olisin mennyt Artsilla ja se olisi heittänyt mut alas, niin saattaisin olla vähän eri mieltä siitä radan onnistumisen tärkeydestä ;)
Muttamutta, Jackie oli hieno, minä olin hieno ja olimme loistava ratsukko! Mitäpä siitä, että koulurata ei sujunut. Ehkä mä vielä joskus pääsen kouluradasta läpi, tai sitten vaan kerään hirveää hylkyriviä. Oli miten oli, olen minä tyytyväinen :)

Ain laulain työtäs tee

Tänään mulla oli Vinski, tunnilla myös Nikkis, Elvis, Pomo ja Evita. Vinski jatkoi vielä seuraavalle tunnille.

Mä harjailin ponin kauniiksi, hänestäkin lähti karvaa jo varsin kivasti. Vinskin mielestä vaan se raappaaminen oli niin kamalan mälsää ja hän olisi huomattavan paljon mieluummin villi poni, ilman harjaushuolia. Heitin ukkelin varusteisiin ja sitten valuttiin kentälle kroolaamaan.

Lievästi sanottuna vaivalloista, kenttä oli kuin valtameri ja satulaan kiipeäminenkin tuntui valtavalta ponnistukselta. Lopulta onnistuin keräämään itseni ylös ja pääsimme kävelemään.

Vaikka tänäänkin satoi lunta räntää, niin onneksi ei ihan näin paljon. Kuvat eivät siis ole autenttisia.

Lähdettiin kävelemään, kaikki sujui vielä ihan normaalisti. Mä pistin valkoista liikkeelle ja pidin sen vähän poissa uralta. Hieman taisi tuo kentän märkyys ahdistaa hevosen mielenrauhaa, mutta kiltisti hän taapersi menemään.

Pian jäimme kuitenkin omille volteille, minä jäin ihan rauhaan toiseen päähän kenttää. Aloitimme kävelemällä sillä voltilla, ei mitään muuta. Reitti kuntoon, tahti ja heppa suoraksi. Joo-o, onnistuuhan se. Vesilutakot teilasivat välillä meidän pyöreää tietämme, mutta muuten Vinski asteli eteenpäin varsin aktiivisesti, pysyi raiteilla ja homma tuntui ihan hyvältä.

Lähdettiin tekemään takapäänväistätyksiä, ympyrältä takapäätä ulos. Mitenkään en näitä jännittänyt tai muutenkaan kauhistellut, oletin toki että onnistumme jollain tavalla. Niinhän tässä ollaan jo monta kuukautta onnistuttu. Kuinkas sitten kävikään? Nii-in. Siis se alku tuntui vielä ihan normaalilta. Mä hidastin, keskityin oikein siihen ja koitin pitää ulko-ohjan tuntumalla. Sitten siirsin kunnolla sisäpohjetta taakse ja lähdin väistättämään. Alusta alkaen tuli sellaista kevyttä onnistumista - pientä väistöä, hieman karattiin reitiltä kun kääntäminen ja väistäminen samaan aikaan oli hankalaa. Joskus tuntui ettei väistättävä pohje saanut mitään aikaan, mutta oli paha sanoa johtuiko se siitä, etten vain tuntenut väistöä ympyräreitillä.

Mutta sitten kun suoristin siitä ja ajatuksena oli kävellä hetki suorana, antaa hevosen rentoutua väistön välissä.. Siis mä yritin vain kääntää sille voltille, en mitään muuta. Mitä tekee Vinski? Sulkutaivutusta...

Hämmentävää. Mä yritin kääntää voltille ja mielestäni tein sen aivan samalla tavalla kuin jokaisena kertana näiden kuukausien aikana. Se hevonen ei silti vaan kääntynyt, ei. Se vain jyräsi suoraan eteenpäin, oikein siistiä sulkutaivutusta veivaten. Ei siinä alkuun vielä mitään, ei se mitään vaikka joka kerta se voltille kääntyminen kariutui kun heppa lähti taivuttelemaan. Sainhan mä silti aina välillä tehtyä voltin ja koitettua sitä takapäänväistöä, joka jatkoi samaa "silloin tällöin onnistuu"-linjaa. Tulipa sieltä pari oikeinkin hyvää pätkää, joilla pysyttiin voltilla ja Vinski väisti siististi! (Suurin ongelma taisi olla se, että unohdin aina asettaa ja sitten hevonen vain väisti ulospäin. Hups.)

Mutta ne sulkutaivutukset vaan pysyivät. Me käveltiin aina jonnekin puoleen väliin kenttää (eli kevyet 40 metriä sulkua) ennen kuin lopulta sain jollain ihmeellä sen hevosen käännettyä ja suoristettua. En todella tiedä mitä minä muka tein. Siis yritin joka kerta suoristaa, ottaa sen ulko-ohjan käteen, kääntää ulkopohkeella, pitää sen edessä.. Silti se humma vaan toi takapäätä sisälle, ihan silleen "lallalallaaa, mää teen nyt tätä!"

Eipä siinä mitään, oletin asian johtuvan nyt vain siitä että Vinskillä jäi väistöt päälle. Vaan kun siirryttiin raviin, niin kaikki lähti menemään vieläkin enemmän päin hanuria. 

Jatkettiin siis uraa pitkin, kevyttä ravia. Ja se touhu oli ihan järkyttävää - hevonen valui uralle, se ei kääntynyt, se nyhjäsi aitoja pitkin. Mä koitin ja tein kaikkeni, hain sitä samaa tekemisen meininkiä jota tässä on ollut, mutta ei. Vinski vain kaahaili uraa pitkin, minä en saanut mitään aikaiseksi. Mun keventelykin oli ihan kauheaa, en meinannut millään pysyä hepan matkassa mukana. 

Hevonen oli ihan out of control. Se meni siellä oman mielensä mukaan, vähän silleen aivot narikkaan meiningillä. Mäkin aloitin omat maneerini, kuten "hyppää jalustimille ja makaa kaulalla kun pysäytät", koska yksinkertaisesti se touhu alkoi taas pitkästä aikaa tuntua siltä, että valkea proomu tekee mitä huvittaa, samalla kun täti kiikkuu kyydissä maisemia katsomassa. Mä olen jo monta tuntia kyennyt aika hyvin istumaan ja pitämään pakkani kasassa, koska on tuntunut siltä että minä hallitsen hevosta, ei toisinpäin. Selvästi tuo kuuluu joihinkin jännitysrituaaleihin, hmm.

Mua alkoi tuskastuttaa. Se homma meni aivan surkeasti. Mä en saanut sitä kääntymään, heppa vaan toi takapäätä sisälle tai juoksi toisten perässä. Se kaahasi alta ja kaikki oli aivan pelleilyä. Se oli ihan samanlaista kuin jokunen kuukausi sitten. Enkä mä edes tiedä mikä tässä nyt muka muuttui. Ainoa ero muutaman kuukauden takaiseen on se, että tällä kertaa mä selvästi tunsin kun Vinski väänsi sitä sulkutaivutusta, aiemmin mä en ole huomannut asiaa.

Huoh. Säälittävää. Mä en tiedä mikä tässä nyt oli, mä en tiedä mitä tein muka eri tavalla. Yritän jollain tavalla toivoa, että syynä olisi oikeasti ollut kentän kunto tai jotain, mutta sekin taitaa olla varsin kaukaa haettua. Ehkä se vaan oli sitten tässä, se "osaan ratsastaa Vinskillä"-kausi. Mä en todella tiedä mikä muka muuttui, voisin väittää ettei mikään. Tosin silloin kun heppa alkoi toimia, niin ei silloinkaan kyllä mikään muuttunut, että niin.

Ravi oli hirveää. Sain mä pari ympyrää väännettyä ja joskus sain pidettyä herran poissa uralta. Koko loppuaika juostiin päin tiiliseinää ja kiipeiltiin jäätyneissä hiekkakasoissa katkomassa koipiamme. Jippii.

Ihan lopussa mulla oli hetken ajan kohtuu hyvä fiilis. Tuntui että jotenkin voisi kuvitella hevosen tulleen avuille, mutta ehkä sekin oli pelkkää toiveajattelua.

Käyntiin ja alettiin tehdä avotaivutuksia (miksi ei sulkutaivutuksia, ne ainakin olisivat sujuneet, heh). Pitkillä sivuilla avontapaisia, ensin voltti jolla asetettiin ja sitten suoralla sitä etuosaa sisälle päin.

Meinasin jo jättää yrittämättä kun mistään ei tullut mitään. Kokeilin silti, koska miksipä ei. Volteille Vinski kääntyi yllättäen jopa oikein hyvin ja sain sen vähän asettumaan. Ja siis joo, saatiin jokunen oikein onnistunutkin avontapainen, osa sitten meni vähän säheltämiseksi. Silti ihan kivoja.

Vaan kun sitten homma karkasi taas lapasesta ja yllättäen se hevonen ei taaskaan kääntynyt. Se lähti vääntämään niitä sulkuja, minä yritin ja tein kaikkeni. Ei auttanut, ei. Hetken väänsin, sitten aloin olla jo niin jäykkä ja hermostunut että heitin ohjat pois ja käveltiin hetki tilannetta nollaten. Kyllähän se hevonen taas löysällä ohjalla kääntyi ongelmitta, tietenkin.

Ihan pikkuhiljaa keräsin ohjaa, pidin itseni suorassa ja tein vain voltteja. Ei muuta ideaa, vain voltteja ja suoraan ratsastusta. Niin kauan se sujui, kun ohjat olivat puolipitkinä enkä tehnyt niillä yhtään mitään. Mutta kun lopulta yritin ihan vain ottaa kevyitä pidätteitä ja niillä vähän valmistella Vinskiä voltille, niin siinä vaiheessa kaikki romahti. Heti kun mä yritin tehdä ohjalla jotain, alkoi hevonen tarjota sulkuja. Voi hemmetti. Vaikka mä kaivelin pohkeella sieltä kainalosta, koitin tukea raipallakin lapaa, mutta ei. Ainoa mihin Vinski tuntui kykenevän, oli sulkutaivutukset ja uralle kaatuminen. Lopulta lahdattiin päin aitojakin ja mä jouduin jollain tavalla pelastautumaan, sillä näitä saappaita en ole valmis naarmuttamaan aitaa vasten..

Sitten käveltiin vain loppukäynnit.

Vau, sehän meni aivan päin mäntyä. Siis ihan täysin. Okei, tokihan tässä on menty marraskuusta asti täydellisesti joten kai epäonnistuminen oli odotettavissa. Mutta samaan aikaan itkettää. Se hevonen ei vaan kääntynyt, mä en saanut sitä pois niistä taivutuksista. 

Me tehtiin kyllä hyviä väistöpätkiä, mutta kaikki muu meni niin huonosti kuin vain olla ja voi. Jeesus sentään..

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Tunsin itseni pitkästä aikaa epäonnistuneeksi ihmiseksi. Todella säälittävää.

Otti päähän ja kaikki oli huonosti. Kuinka se voikin mennä noin epätäydellisesti. 

Onneksi tallilta löytyi toinenkin hullu, jonka suurin unelma on siivota satulahuone kunnolla. Piristykseksi huonon tunnin jälkeen päädyttiin siivoamaan satulahuone edes melkein kunnolla, ainakin paremmin kuin miten olen ennen sitä siivonnut. Nyt raahattiin kaikki kamat ulos, matot tuulettumaan ja raahattiin kilokaupalla purua ulos. Lopputulos oli ihan mielettömän kaunis, minkä takia on vähän surullista mennä keskiviikkona katsomaan kuinka kamalalta siellä taas näyttää :D

Lastentunnilla kävin taas taluttelemassa Lakia ja pistin itseni hommiin. Juoksin pyöreän paholaisen matkassa ja tunnin jälkeen harjasin sitä karvattomaksi. Puoli pitäjää kävi harjaamassa Lakia, josta tuntui vihdoin lähtevän ihan kunnolla karvaa.

Ja meistä tuli ponin kanssa ihan bestiksiä kun onnistuin löytämään oikeita raaputuskohtia. Pyörylä ei oikein tiennyt miten päin hän olisi, välillä pää laahasi maata ja välillä annettiin pusuja kun se kaulan harjaaminen oli niin mahdottoman mukavaa.

Heh. Kun tunti menee huonosti, niin onneksi edes kaikki muu tuo jotain hyvää mieltä. Oikeastaan sen takia juuri lauantaina on parempi epäonnistua. Keskiviikkoisin ehtii vain angstata autossa kuinka huonosti menikään.

Päivää voisi jopa surkeaksi nimittää

"Once upon a time I was falling in love, but now I'm only falling apart..."

Eikä edes parempaa otsikkoa tullut, kamalaa.

Tosiaan, minä menin tänään Elviksellä. Tunnilla oli myös Roosa, Milo ja Simo. Elvis oli kaikilla tunneilla, joten en tehnyt mitään järkevää. Kunhan katselin tunteja ja nautiskelin lämmöstä. Pomoakin kävin taluttamassa ihan hetken ja onnistuin. Jee.

Tunti loppui, joten menin Elviksen luo ja hyppäsin kyytiin. Elvis tuntui sanalla sanoen kamalalta. Se mateli eteenpäin ja se mahtava eteenpäin pyrkimys oli olematonta. Hirveää. Turhaan yritin puskea paksua ponia eteen, se vaan mateli. Tein sitten vähän voltteja, joilla Elvis oli suurin piirtein simahtaa. Odotin malttamattomasti Mariannen paluuta ja raviin siirtymistä, uskoin vakaasti että Elvis herää kyllä kunhan päästään raviin.

Kun Marianne palasi, lähdettiinkin sitten raviin. Elvis kulki tosi rauhallisesti. Liiankin rauhallisesti. Koitin tehdä voltteja. No, ei ne mitään onnistuneet. Ulko-ohja ei tainnut pysyä tuntumalla ja sitten kun poni halusi uralla kulkea ja sitä rataa. Tälleen oikeaan kierrokseen onnistuttiin vaan muutamissa volteissa, jotka tuli vasta järkyttävän tappelun ja lähes luovutuksen jälkeen. Elvis oli juurtua maahan, ja koitin vaan ratsastaa sitä keveästi eteen, enhän mä toisaalta halunnut että se innostuu liikaa ja lähtee käsistä.
Vaihdettiin suuntaa ja nyt alkoi jopa sujua. Miksi mä olen näin vino? Oikea käsi kun oli ulkona, niin heti sujui paremmin. Koitin asetellakin, mutta mun kaikki energia tuntui keskittyvän jalkojen eri parisuuden valitteluun ja yläselän jännittämiseen. Ärh..

En tiedä mikä mun ongelma oli, kun jostain syystä mahakin alkoi pistelemään. Ihan normaalit alkuravit ja mä teen kuolemaa, heh. Siirryttiinkin sitten käyntiin ja käveltiin jonkun aikaa. Elvis olisi kauheesti tykännyt kulkea Roosan perässä ja jouduimme tästäkin keskustelemaan hyvin vakavasti.
Käynnin jälkeen piti siirtyä harjoitusraviin ja sitten toinen pitkä sivu tuli laukata. Ei oikein muuta, kun lumi oli sellaista tilsalunta.
Siirryinkin sitten harjotusraviin ja tein voltin kahdesta syystä; toiset oli edessä ja sitten kun halusin kokeilla että kääntyykö. "Et nyt tee sinne mitään hidasteluvoltteja ku mä halusin nähä ku sä laukkaat :(" Ai muitten päälle vai, tsiisus :D

Elvis nosti turhankin hyvin. Aika usein se nosti itsekseen jossain lyhyen sivun puoli välissä. Yritin kumminkin pitää sen hevosen ihan ravissa kulmaan asti, ja muutaman kerran jopa siirsin ponin raviin laukasta ja nostin ihan itse. Ongelma oli tietty se, kun sitten nostosta tuli hirmu hätänen ja kertaalleen nousikin väärä laukka, kertaalleen ei mitään ja kerran taisi tulla jopa pari askelta sitä mitä hain.
Ja kuten mä lupasin, pidin mielessä sen istumisen :) Mä sanoisin näin, että tänään oli nostot huonoja, kädet meni laukassa surkeasti. Mutta istuin hyvin, niin laukassa (pompin silti hieman), hiljennyksessä (krhm, kyllä mä pari kertaa, aika montakin pari kertaa, seisoin pikkasen jalustimilla. Mutta ajattelin ainakin istuvani) ja laukan jälkeisessä ravissa, siinä istuin sitten oikeesti.
Ja hei, mä jopa käänsin Elvistä pikkaisen laukassa. Tehtiin ihan puolikas ympyrän kaarre, kun oltaisiin muuten jyrätty Roosa. Elvis laukkasi sen verran rauhassa tänään (pohja + kolmas tunti) joten uskalsin tällaistakin kokeilla.
Laukassa ei muuta hyvää tämän yhden käännöksen, rauhallisuuden ja melko kivan istumisen lisäksi ollutkaan. Nousi laukat ihan huonosti, joko poni nosti itse tai mä hätiköin, olin ihan jännittynyt lapojen kohalta, kädet oli kamalat eikä tuntunu yhtään hyvältä. Huoh.

Nostin sitten loppuun yhden kerran käynnistä jolloin sain itseni rauhallisemmaksi (ravissa oli lieviä istuntavaikeuksia, jippii. Liu'uin satulassa puolelta toiselle). Nousi myös käynnistä ihan hyvin, joten saatoin jäädä sitten loppuraviin. Elviksen rauhallisuudessa oli yksi hyvä puoli, loppuravit oli kivat. Ensin hieman mentiin reippaampaa, sitten rauhotuttiin vähän. Vauhdin suhteen ei tainnut muutosta tapahtua, mutta toisessa vaiheessa poni tuntui paremmalta. Uskalsin taas päästää ohjaa (se on nykyään niin uskallus kysymys. Ei uskalla kun ei käänny, ei uskalla kun ei pysy ravissa. Ennen ratsastin koko tunnin ohjat polvissa roikkuen, nykyään ei vaan uskalla) ja lönköteltiin hirveän mukavasti siellä, tehtiin vähän jotain voltteja. Sitten jäätiinkin käyntiin.

Marianne jostain ihmeen syystä jaksoi koko tunnin jankata että hyvin menee, hieno ravi, hyviä nostoja, hyvin istut, hyvää laukkaa, kaik on niin hyvää.
"Hyviä nostoja" Minä menen ohi päätäni pudistellen
"Äläkä yhtään pudistele siellä"
Mä sitten sanoin siinä kävellessäni että huonosti meni, huonolta tuntui kaikki. Marianne ei vaan ollut samaa mieltä ja jatkoi hourailuaan hyvästä tunnista ja sen kaikesta hienoudesta. Ja pah. Poni oli hirveä laiskimus. Tällaisen kokemuksen jälkeen arvostan yhä enemmän sitä kun se painaa pää kuudentena jalkana ympäri kenttää. Mä olin ihan vino ja vimpula. Asetukset oli ihan puuttuvat. Kädet oli vammaset, yläselkä jännittyi. Istuminen oli näennäisen vaikeaa. Mulla oli jotain henkisiä ja fyysisiä ongelmia. 
Oikeastaan tämä oli ihan hirveä tunti. Miten voikin mennä näin huonosti.

Mä jumppapelleilin loppukäyntien ajan, sitten keskelle ja alas selästä. Poni talliin ja matkalla keskustelin syvällisiä Mariannen kanssa
"Millaki meni sillon Roosalla tosi paljon ja sehän meni ihan hyvin sen kanssa"
"Enpäs, vaan tosi huonosti. Senhän takia mä en sillä nytkään mene"
"No mutta, olihan tälläkin ongelmia sen kanssa, ei se nyt susta vaan johdu"
"No, mut silti mä oon ihan surkea. Sen takia mä en Roosalla pääse"
"No mut ethän sä Elvikselläkään menny pitkään aikaan ennen tätä"
"Niin, me vaihdettiin Elvis pois kun en osannu mennä sillä"
"Ai niinkö sä oot kuvitellu"
Kyllä, näin se tuppaa menemään. Jos jollain menee hyvin -> sen kanssa saa jatkaa. Jos menee huonosti,  ollaan armottomia. Näin se menee, kuka voikaan väittää että olisin väärässä (;

Pistin Elviksen pois. Ja tsupaduu, Mariannepa ei enää kuolevaisten pariin palannutkaan. Erno kirjoitti kortin, ja mä en edes saanut valittaa että voinko mennä jollain muulla. Näin tämä aina menee. Elämä on julmaa.

Torstaina tarttisi siis päästä. Arvatenkaan ei sillon pääse, kun kumminkin on kylmä/jäistä/tuulista/liian lämmintä tai mitä tahansa etten varmasti pääse ja jäkä jäkä. Tämä on niin tätä. Toisaalta mulla on pieni toivonkipinä kun tämä tunti nyt oli näin köyhä. Tai siis kun valittelin taas surkeuttani. Mutta se kipinä taitaa olla turhan pieni.

"Once upon a time I was falling in love, but now I'm only falling apart..."

Kyllä mä olen huono

Tämän päiväinen oli varsinainen pohjanoteeraus, todella surkeasti meni. Ongelmani löytyivät tänään oikein hyvin, heh. Harmi vaan kun viimeksi humputeltiin, meni niin hyvin ja tänään en sitten muka osannut yhtään olla.

Päätinpä tänään että joo, on tosi lämmin. Jätin siis vaatekerroksia pois, turhankin paljon. Mitähän järkeä siinäkin oli? Ei mitään, varsinkin kun olen kipeä. Olen oikea järjen jättiläinen aina välillä.
Tallille, autolla, ja taulu lukemaan. Elvishän se, jälleen. Tunnilla myös Sakari, Milo, Simo ja Pomo. Meninkin sitten harjaamaan Elvistä. Kunnolla karvaa vaan irti ja poni puhtaaksi. Kävin myös kentän laidalla totuttelemassa kylmyyteen ja kirosin omat nerokkaat ideani.

Varustin Elviksen ja siirryimme kentälle, Elvishän oli siis vain minun kanssani tunnilla (upeaa, suorastaan). Koitin kiristellä vyötä, mutta Elvis on niin läski ettei se kiristynyt lainkaan tarpeeksi. Päätin kumminkin nousta selkään ja odotella että kiltti Marianne-täti tulee sen kiristämään. Elvis ei kuitenkaan voinut vain seistä, joten kävelimme volttia Simon ympärillä. Jalustimet tuntuivat lyhyiltä, vaikka olivat juuri oikean mittaiset, ja kertaalleen Elviskin kerkesi säikähtää ja ottaa muutaman reippaamman askeleen. Marianne kiristi vyön ja lähdimme kävelemään. Otin voltteja ja pysähdyksiä. Ja keskityin asettelemaan. Onnistuinkin by the way, mitä hankalaa siinäkin on muka ollut? Okei, ehkä vähän enemmän olisi voinut välillä asettua ja sitä rataa, mutta joka tapauksessa.

Elvis käveli reippaasti ja mukavasti ja mulla oli ihanan tukeva olo siellä. Lähdimmekin sitten käynnissä tekemään tehtävää. Eli voltti, sen puolivälissä piti sitten väistättää hevosta hieman isommalle voltille ja jatkaa siellä loppuvoltti. Ja voltti tehtiin porttipäähän.
Ja sielläpä ei tästä tullut yhtikäs mitään! Ensinnäkin, Marianne valitti koko ajan että poni juoksee alta. Ongelma: mä en edes huomannut asiaa! Voi elämä tällaisen torvelon kanssa. (Merkillisintähän on se, että käynti oli hyvää kun mun mielestä Elvis juoksi alta pois? Normaalia.) Asetus oli myös melkoisen laimea. Äh, aina välillä musta tuntui että poni meni hyvin ja sitten Marianne selittääkin että alta se juoksee, asettunutkin on liian vähän. Äh.
Väistöt eivät onnistuneet koskaan. Välillä tuntuivat vähän paremmilta, mutta se oli optista harhaa vaan. Elvis juoksi alta eikä väistänyt, vaan käveli suoraan sinne suuremmalle voltille. Perhanan perhana, ei mikään taas suju. Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin Elvis ei sitten pitänyt Milosta yhtään. Ehei, se oli niin huisin pelottava, ei sen lähelläkään voinut mennä kun piti vähän väistellä kauemmas. Ja mitä tekee sitten suuri ja mahtava ratsastaja? Istuu kyydissä, jokainen orgaaninen elin jännittyneenä (ei peläten, vaan jännittäen) ja siinä maailman tunnetuimmassa etukenossa. Siellä mä yritän saada asioihin jotain tolkkua rusettisolmuun taipuneena ja tärkkipullon nielleenä, vai?

Ja ei, tämä ei parantunut sillä että siirryttiin raviin. Myönnetään että mulle tuli mukavan lämmin, olin ihan jäässä siinä käynnissä. Muuta hyvää ei siinä sitten ollutkaan. Elvis ravasi ihan kivan reippaasti, mutta herttileijaa sitä mun touhua. Olin ties miten vinossa, ihan jännittyneenä kun koitin saada Elvistä ravaamaan hitusen enemmän kontrollissa. Oli selkä ihan jännittyneenä, koko ajan sai sitäkin koittaa rentouttaa. Saappaat natisi raivostuttavasti sitä satulaa vasten. Ja sitten vielä poni piti kaikkea huisin kammottavana. Sieltä se otti sujuvan laukannoston kun ihmiset taisivat olla hurjia. Sitten kun siellä istuu (= seisoo jalustimilla) suuri ratsastajatar, joka ei vaan saa ponia siirrettyä takas raviin, vaikka suuri ja mahtava poni vetää vaan ihan normaalia laukkaa. Jes.
Meidänhän siis piti jatkaa tätä tehtävää ravissa. Ekaan suuntaan voidaan sanoa että ainakin päästiin suorittamaan tehtävää, se on jo paljon. Pari kertaa tuntui ihan hyvältä. Mutta sitten kun Marianne katsoi, ei siitä tullut hevonpaskaa taaskaan. Taisi se armahtaa yhden suorituksemme, se meni jo vähän siihen suuntaan.
Sitten oli välikäynnit, suunnanvaihto ja ravia.

Elvishän on VIISAS poni. Elvishän tietää että välikäyntien jälkeen KUULUU LAUKATA. Joten arvatkaa vaan millaista vauhtia me pistettiin menemään. Ärsyttävää, kun ennen käyntiä se poni oli ravannut jo melko siedettävää vauhtia ja jopa mennyt aika kivasti. Sitten käynnin jälkeen..
Elvis painoi menemään kuten kunnon pikakiituriponit menee. Mä koitin (paino sillä koitin sanalla) hiljentää ponia. Enpä vaan onnistunut, hah hah. Mä olin siellä taas jokainen solu jännitettynä kun koitin sitä ponia hiljentää, mutta kun ei. Kun ei vaan tajua ettei se auta, että kevennän hillitöntä tahtia jännittyneenä ja sitten vielä nojailen eteen niin paljon kuin sielu sietää.
Pyörittelin Elvistä volteilla ja ajattelin vaan asetusta, ponin hiljentämistä. Mutta kun sitten se aina keksi jonkun kohdan; "tässä nostetaan laukka" ja joko nosti laukan tai aloitti pikakiituriravin uudelleen. Monesti, hyvin monesti, me vaan juoksimme ohi tehtävän. Välillä olisin jo mennyt tehtävää suorittamaan, mutta sitten siellä oli Milo tai Sakari ja Elvis sai siivet.
Muutaman kerran pääsimme sinne tehtävälle. Yksi kerta onnistui jo jotenkin (arvatkaa katsoiko Marianne sitä),  mutta ne pari muuta kertaa olivat jotain järkyttävää. Kun ei se hiljennä. Olin valmis ampumaan pääni kun poni kulki jo rauhassa, sitten Milo ravaa puolen kilometrin päässä -> Elvis vetää kilarit ja alkaa kaahaamaan. Sen jälkeen en enää saanutkaan sitä rauhalliseksi, joten kaahasimme tehtävän läpi, Mariannen valittaessa vauhdista.

Otin vielä yhden tuommoisen yrityksen toisessa päässä kenttää, se meni ihan kivasti, joten siirryin käyntiin. (Hah, joo niin siirryin.. Ei siinä mennyt kuin pitkän sivun verran että poni siirtyi käyntiin. Tai kyllä se käyntiin siirtyi hyvin nopeasti, mutta oli sitten taas sitä mieltä että aika ravata..)
Lähdimme nostamaan laukkaa. Piti tehdä voltti käynnissä siellä peltopäässä, sitten laukata pitkä sivu ja sai tehdä ihan jopa vaikka pääty-ympyrän. Heh heh. No joo, sanottiin kyllä että "jos ei pysy käsissä, niin topakasti vaan käyntiin takas".
Elvis ei sitten halunnut ekaksi kävellä sinne. Sain sen etenemään ja nostoyritys. Okei, ei noussut, tuli vaan pikkuravia. Uusi yritys heti ja poni räjähti! Ah. Ponilla oli hivenen energiaa. Se laukkasi kuin rasvattu salama sen pitkän sivun ja siellä porttipäässä vetäisikin hauskasti sen päänsä alas. Mä olin taas hirveässä etukenossa Elviksen pomppiessa pää koipien välissä. Pysyin selässä koska kenkien korot otti jalustimista kiinni. Kuitenkin Elvis siirtyi kiltisti raviin kun pyysin ja melko kiltisti myös käyntiin asti. Sen jälkeen se alkoi ennakoimaan tosi hauskasti. Oli ihan menossa ja vauhtia olisi ollut vaikka muille jakaa. Nostin ja poni ihan innostui. Peräpääkin lennähti hivenen ja otimme uuden spurtin toiseen päähän. Mutta.. No..
Elvis ei oikein jaksanutkaan hiljentää. Taisi se seuraavalla pitkällä sivulla hiljentää. Kerran yritin hiljentää raviin puoli kierrosta, ennenkuin se lopulta meni läpi. Hmm..
Yritti ennakoida ihan hirveästi. Sain kumminkin ponin jopa odottamaan, ennen kuin se räjäytti voimansa valloilleen.

Suunnanvaihto ja jälleen Elvis odotti niin paljon paremmin. Vaikka vauhtia oli kyllä edelleenkin todella paljon. Tähän suuntaan jopa hieman kääntelin. Oli tosi turvallisen tuntuista kun poni vetää raketin lailla eteenpäin ja sitten kääntyillään siellä, huh. Mutta kun ei poni oikein hiljentänytkään..
Marianne ei tainnut oikein arvostaa meidän vauhtia ja jostain kumman syystä se halusi Elviksen pitävän päänsä ylhäällä :D En sitten tajua.
Onneksi jäätiin laukkojen jälkeen loppukäynteihin. Pelkäsin mahdollisia raveja jo etukäteen, Elviksellä oli vähän liikaa virtaa taas.
Loppukäynnit olivat ihme pelleilyä, mä tunsin suurta tarvetta jännittyä ja nojata eteen. Elvis ei tuntenut suurta tarvetta kävellä, vaan se tykkäsi ottaa ravia, joo.
Mutta hei jee, otin paljon (huikean määrän!) pysähdyksiä. Niistä oli vähän juteltava kun Elviksen mielestä sellainen sekunnin seisahdus riitti ja heti kun ohjat hellitti sai lähteä kävelemään. Saatiin kuitenkin jossain määrin pysähdykset onnistumaan, poni seisoi ja jopa hieman rauhoittui.
Ja kerran kun hurja Milo tuli häntä kohti, oli Elviksen käännyttävä kannoillaan ja otettava hitunen laukkaa. Hmm, aijoo, selässähän oli vaan puolijäätynyt täti, ilman jalustimia, ohjat pitkinä. Lentelin siellä selässä hieman. Ja kun Elvis siirtyi raviin, jäin jostain syystä sen kaulalle makaamaan. En tiedä mitä mä ajattelin, olin varmaan väsynyt :D Makoilin siinä hetken, kunnes sitten nousin ja hiljensin Elviksen käyntiin.

Ja lopulta päästiin alas selästä. Elvis talliin ja harjailin sen huolellisesti. Sitten kirjoitin kortin ja lopulta kotiin.

Mitenköhän tämä nyt näin surkeasti meni? Hmm..
Ihmeen jännittynyt olin koko ajan. En saanut hiljentämään, joten jännitin kaiken, jos se vaikka auttaisi. Ja etukeno samasta syystä. Ärsytti kun ei pysy yhtään poni rauhaisimmissa askellajeissa. Huoh.
Toisaalta ponissa oli vaan virtaa, ei sille mitään voi. Ja onhan se toisaalta hyvä.
Olisi vaan itse pitänyt taas taistella ja istua "vaikkei se sitten hiljennäkkää". Olisi tarvinnut rauhoittaa itsensä kokonaan, ettei jännittyneenä koita saada asioita rullaamaan. Liikaa energiaa, liikaa yritystä. Ja vielä kun olin kipeä ja ihan jäässä, puh.
Noo, laukat olivat ainoa kohta josta tänään nautin. Tämä on niin tätä. Suuri ja jännittynyt täti vetää siellä ponin kanssa hallitsemattomasti kenttää ympäri täyttä ravia, koittaen koko ajan hiljentää ja sitten samainen täti tykkää eniten tunnin laukkaosiosta, jossa poni veti täyttä laukkaa ympäri kenttää, erittäin hallitsemattomasti ja täti vain vaivoin selässä keikkuen.

En tiedä, mutta nyt kun olen Elviksellä mennyt, olen alkanut tykkäämään taas tuosta hurjasta laukasta. Tai taas ja taas, kun en ole oikein koskaan välittänyt vauhdista.
Vaikka olisihan mukavampaa jos laukka olisi hallinnassa. Kumminkin, tykkään omalla tavallaan tuosta jäätävästä vauhdista, ei jännitä. Ja Elviksen selässä pysyy ihmeen hyvin.

Mutta oli miten oli, en ole tyytyväinen. Mun pitää vaan rentoutua ja istua. Harmi vaan kun esimerkiksi asetukseen oli ihan helppo keskittyä ja sitä oli helppo tehdä. Mutta ei vaan istumaan pysty.
Ainoa asia johon olen oikeasti tyytyväinen: MÄ istuin laukassa. En siis suoralla, mutta ympyröillä mä istuin! Poni laukkasi sillon hiljempaa, joten mä istuin. Wuhuu.

Ei tästä Elviksellä menosta tule oikein mitään. Mä haluan mennä Roosalla.
Lienee myös hyvä etten toteuttanut suunnitelmiani ja kysynyt Mariannelta miten meni, kumminkin se olisi sanonut "joo joo ihan mahtavasti!"
"Ai, musta tää oli kyllä pohjanoteeraus."
"Häh :o"

Mä tarvin sellaista satulaliimaa, liimaan takamukseni penkkiin kiinni jotten seisoisi niillä jalustimilla koko ajan.

No ne piaffet jäi vähän..

Tjaa tjaa.

Kauhealla innolla lukemaan taulua ja jee, menin Roosalla :) Lisäksi tunnilla Sakari, Pomo ja Simo. (Meiltäkin loppui koulu ihanasti neljältä, joten ehdin tallille vasta 17.19..)
Hain harjat ja harjailemaan ponia. Mulla oli kuulkaa ihan sellainen usko, että tänään onnistuu. Tänään poni menee niin täydellisesti ja kaikkea. Poni ei ollut samaa mieltä, vaan möllötti äreän oloisesti karsinassaan. Harjasin hänet niin puhtaaksi kuin osasin, varustin rauhassa ja sitten menimme kentälle. Ja mäkin otin jopa pitkän raipan mukaan. (Ei se ollut pitkä :D Saman kokoinen kuin mun raippani.. Mutta erilainen.)

Mariannekin oli kuulemma odottanut että tulisin tiistaina. (Miksi mua odotetaan, olen kamala ihminen.) Ja sitten se selitti että olen niin pehmeä kätinen ratsastaja. Ahaa, joo tuota noin..
Nousin selkään. (Douché, Marianne ei kiristänyt sitä vyötä. Olipa muuten löysällä satulavyö koko tunnin..)

Lähdettiin kävelemään. Ihan normaalisti. Kun käveltiin siellä uralla Roosa koitti koko ajan kääntyä sisälle. Heti kun pohkeella painoin sen uralle, se kääntyi takaisin. Ja Sakari oli todella pelottava. Ei Roosasta, mutta mun mielestä. Kun käveltiin siellä, alkoi se elämöimään. Tämän takia pyörin hetken aikaa porttipäässä ja silti se Sakari elämöi siellä. Sitten se teki siellä jotain piruetteja ja Roosakin otti yhden lähdön kun säikähti arvon herran elämöintiä. Ja koko ajan oli ponini menossa suuren orin luo.

Elossa selvittiin siis kuitenkin. Roosa oli hyvin reipas, kun koitti kääntää se olisikin lähtenyt jo raviin. Kääntyily oli vähän hankalaa kun Roosa halusi seurata. Etenkin sitä ihanaa Sakaria. Jippia jei.
Jäätiin sitten pääty-ympyröille, mä ja Simo sinne peltopäätyyn. Käveltiin pääty-ympyröillä ja meidän niinkuin piti harjoitella avontapaista räpellystä. Eli sillä ympyrän avoimella sivulla tehdään voltti ja jatketaan avossa Mariannea kohti.
Roosa oli erittäin reippaalla tuulella. Ensi alkuun me vain mentiin pyörimään sinne Sakarin ja Pomon ympyrälle, enkä mä tietenkään osannut edes käyttää sitä raippaa (turha laite se oli, lätkin sillä vain itseäni :D). Kun lopulta sain ponin kulkemaan omalla ympyrällään niin meillä meni hetken aikaa aika hyvin. Tosin ne avot eivät onnistuneet sinne päinkään, mutta ainakin Roosa käveli hyvin ja pysyi omalla ympyrällään. Avoyrityksemme olivat säälittäviä, poni välillä kulki vähän sinne suuntaan mutta ei sitten lähellekään sinne päin. On se vaikeeta, mutta ei ollut aitaa tukena.
Tässä jossain välissä sitten Roosa otti hienoja lähtöjäkin. Kerran hän esimerkiksi pelästyi autoa, joka ajoi jään päältä. Hieno lähtö tuli, mä lensin taaksepäin, ohjat kiskaisivat mut takaisin satulaan, tai oikeastaan satulan eteen. Jotenkin mä pysyin sentään selässä.
Jotta käynti sujui sitten tosi hyvin, kuten huomaatte..

Jos käynti sujui hyvin, niin ette halua kuulla siitä ravista. Roosa oli siis reipas (en tainnut mainita), joten mua mietitytti ihan pikkaisen että mitä tästä tulee kun raviin lähdetään. Siirsin ponin raviin ja se meni kuin ralliauto. Koitin pysyä rauhassa, en halunnut aloittaa taas sitä kamalaa jännittämistä ja kiskomista. Olin vaan rauhassa, kääntelin pienemmille volteille, kevensin hitaasti ja otin pidätteitä. Mutta ei se olisi voinut ponia kiinnostaa yhtään vähempää. Tämä on just tätä, kun mä oikeasti koitan ja yritän parhaani, niin eikös just silloin Roosa päätä olla melkoinen aasi ja vääntää tuhatta ja sataa jos häntä sattuu huvittamaan?
Kevyt ravi siis meni niin, että mä koitin ja yritin. Voltit oli sellaisia "hyvä jos hengissä pysytään kun vauhti on kamala", vähän väliä Roosa otti laukalla Sakarin kiinni (tai vaihtoehtoisesti ravasi täysillä rakkaan orhipojan persuksiin..) Poni ei kuunnellut mua nyt sitten lainkaan ja mulla alkoi tulla hivenen epätoivoinen olo kun se poni vaan juoksi hullun lailla eikä kuunnellut yhtään. (Sitäkään en tainnut mainita. Kamalaa toistelua.)

Melkein jopa aiheeseen liittyvä, huonolaatuinen kuva, uskomatonta!

Lopulta Marianne käski pysäyttää (se oli vaikeaa), Marianne haki liinan (ihkua :D) ja pisti meidät sen päähän. Ensin se käski pitää nyrkit kiinni ja alkoi kiskoa niitä ohjia. (Siis kiskoi niistä mua, eli niinkuin hevonen kiskoisi. Ei tarvitse ajatella että se alkoi kiskomaan hyvin käyttäytyvää ponia suusta.) Sitten katseltiin kun mä heiluin ja lentelin sinne eteen. Opetus numero yksi: kyynerpää kulma, kädet rentoina ja sitä rataa.

Sen jälkeen se tökki mua selästä. Ja mä heiluin ja huojuin, tosin vähemmän. Opetus numero kaksi: ylävartalo jäntevänä, ei ylirentona.

Ja sitten ravia liinan päässä. Roosa juoksi erittäin reippaasti ja olisi halunnut seurata. Ei se sentään montaa kertaa koittanut juosta pois liinaympyrältä. Mun piti rentoutua ja ottaa siirtymiä (ja ei kiskoa. Eheh..) Keventelin ja koitin olla vaikka poni vähän menikin. Pieni oli ympyrä, nooh. Otin joitain siirtymiä, jotka olivat hivenen huonoja. Roosa juoksi ja silleen. Kun lopulta saatiin hetki vähän rauhallisempaa ravia, Marianne päätti päästää meidät irti. Käski tehdä siirtymiä sillä pääty-ympyrällä. Joo ihan heti. (Käveltiin mm. Mariannen perässä toisten ympyrälle..)

Siirryin taas raviin. Roosa kulki pari askelta ihan hyvin ja sitten vauhtia. Ravailtiin täysillä siellä. Siirtymät olivat hyvin hitaita. Ja Roosa säikkyi kaikkea mahdollista. Tai oikeastaan, se säikkyi lapsia. Ja sen lisäksi vielä vähän seurailtiin Sakaria. Kun sitten lopulta laukattiin täysillä portille tuijottamaan lapsia, Marianne päätti ottaa meidät taas liinaan, "sä jännityt heti ku mä en kato".

Palattiin ympyrälle, liinan päähän, tämähän on extremetunti. Toinen kerta mun elämässä liinan päässä (tai oikeastaan kolmas, tämä oli siis toinen tunti jolla olen liinan päässä).

Marianne käski ajatella eteen jotenka siirsin ponin raviin. Vauhtia löytyi. Rauhoituin, keventelin rauhassa ja ratsastin sitten pohkeella eteen (ja heitin jossain välissä sen raipankin pois. Olkoon Marianne mitä mieltä hyvänsä, mä taidan pitää mun pikku raipan. Tuon pitkän raipan kanssa taisin vaan tökkiä Roosaa takamuksille kun se lähti.) Ajattelin vaan että ponin pitää ravata niinkuin mä haluan ja nyt mä haluan eteen, mutten halua että se kaahaa.

Aloitin siis sillä, että vaan ravasin. Hain ympyrää, ohjat tuntumalle, itseni rennoksi, hyvän kevennyksen ja päästin ponin etenemään. Sitten ihan oman huvin (ja tietty Roosan kuulolle saamisen) vuoksi aloin ottamaan aina välillä pidätteen ulko-ohjalta, myötäyksen sisäohjalta ja eteen. Tosin alkuun se oli kyllä muodossa: pidäte ulko-ohjalta, pidäte molemmilta, vähän myötäystä ja poni lähtikin ihan itse eteen. Huomasin kuitenkin että aika pian alkoi pidäte mennä läpi ja jonkun ajan kuluttua poni melkein siirtyi käyntiin pidätteellä, joka ei alkuun mennyt yhtään läpi. Edistystä siis tapahtui. Kun Roosa alkoi rauhoittua, sain itsekin ratsastaa sitä eteen ja Marianne käski ottaa siirtymiä. Vähän siirtymiä ja eteen vaan sitä ravia, välillä niitä pidätteitä ulko-ohjalta. Roosakin alkoi jopa rentoutua, jes.

Istuin harjoitusraviin, otin niitä siirtymiä ja keskityin eteenratsastukseen. Poni alkoi jopa vähän väsyä, sai oikeasti katsoa ettei se ihan itsekseen siirtyillyt käyntiin. Lopuksi vielä keventelin hetken. Marianne kysyi uskaltaako meidät päästää pois. "Sitä ei voi tietää :D".

Meidät päästettiin pois liinasta ja jatkettiin siellä pääty-ympyrällä. Mun piti vaan ottaa siirtymiä. Ensin Roosa keräsi taas vähän vauhtia, ei niin huimasti sentään kuin alkutunnista. Jatkoin niiden ulko-ohja pidätteiden ottoa ja piakkoin Roosa alkoi taas rauhoittua. Ravailin siinä ympyrällä, ihan vähän kääntelin ja pari siirtymääkin otin. Muuten vaan keskityin ihan rauhalliseen menoon, en jaksanut enempää vaatia vaan nautiskelin siitä kun poni vihdoin ja viimein kulki nätisti. Se ei enää edes yrittänyt seurata, enää ei säikytty. Oltiin vaan laiskoja. Piti vähän purkaa paineita.

Laukathan me jätettiin väliin, muut kyllä laukkasivat. Marianne käski vain ravata ja mä mietin että kun tämä poni nyt menee hyvin, niin en sitten oikein viitsi koittaa laukkaa, kun arvatenkin sitten alkaa syvä tappelu ja en nyt viitti semmoista aloittaa. (Ja sitä paitsi, kun Simo alkoi laukkaamaan ja mun piti vaan ravata, niin Roosa aloitti heti ihme venkoilun, jonka tosin lopetti kun huomasi ettei laukata.) Me voidaan sitten myöhemmin tapella, mutta ei nyt kun tunti meni muutenkin miten meni.

Sitten loppukäynnit. Vähän poni kyttäili, muttei se nyt jaksanut pelätä mitään sen enempää.
Marianne sanoi että loppu meni oikein hyvin. Joo-o.
Mä olin ihan varma että me onnistuttaisiin, mutta ei! Ilma oli hyvä ja taukoa oli vähän. Voi kuukelis soikoon, ponilla on lihaksia ja sitten on pakkasta. Huono yhdistelmä.
Mutta olen mä silti ihan tyytyväinen :D Enpähän ainakaan tippunut. Eniten mua ärsyttää se, että mä oikeasti yritin. Kun tiistaina mä nyt oikeasti panikoin ja kiskoin koko ajan, joten ei ihme ettei poni tykännyt. Mutta tänään mä koitin ja ei silti. Yhyy.
Ongelma oli se, kun Roosa otti niitä lähtöjä ja juoksi Sakarin perässä. Muuten olisin uskaltanut antaa sen ravata vähän reippaammin, mutta kun nämä jutut vähän niinkuin vaaransivat meidät kaikki.
Heh.
Heehee, tekosyitä löytyy ;)

Oikeastaan kun miettii niin tunnissa ei kyllä mennyt mikään hyvin. Pyörittiin vaan liinassa ja Roosa kulki vain koska oli jo väsähtänyt hieman. Avot ei onnistuneet tänään sitten yhtään, seurailtiin (kunnes liina näytti taivaan merkit..) Olipa kamala tunti! Olen silti ihan tyytyväinen, mistäköhän johtuu. Olen koko ajan niin iloinen.
Olen mä ihan tyytyväinen siihen että ainakin yritin parhaani. Tällä kertaa, enkä sortunut ainakaan niin pahaan vetämiseen ja kamalan näköiseen ratsasteluun.

Kun oltiin sitten loppukäynnit kävelty, alas selästä ja poni talliin. Harjailin Roosan reippaasti pois, josko se nyt vaikka seuraavalla kerralla menisi kiltisti :) (.. enää ensi viikolla menen kaksi kertaa viikossa..)
Kun kuolaimet oli pesty, niin ei ollutkaan enää mitään tekemistä.

Mutta sitten mä keksin :D Nikkis oli toosi likainen. Joten.. Mä meninkin harjaamaan sitä. Hieman mä epäilin asiaa, kun poni oli niin äreän näköinen eikä se ole aikoihin ollut tunnilla. Mutta uskaltauduin kumminkin harjaamaan sitä. Jotku tyypit kysyivät että "meetkö harjaa Nikkistä? Mekin yritettiin mut se jäi ku se ei antanu koskee itteensä". Upeaa...

Kun menin karsinaan, vastassa oli tuttuun tapaan sellainen äreä pieni poni. Tällä kertaa se tosin ei juossut ympäri karsinaa. Se seisoi siellä nurkassa, korvat luimussa, teki päällään sellaisia ihme pakkoliikkeitä ja koitti näykkiä. Se oli jopa aika pelottavan näköinen.
Aloin sitä harjaamaan, jonkun aikaa se sätki ja näykki. Sitten se käveli hiukan, näykki lisää, pyöri. Ja lopulta asettui. Seisoi alkuun ihan normaalisti ja tympeän näköisenä, lopulta se seisoikin pää suurin piirtein maassa ja oli kuin mikäkin rauhallinen kiltti pikku poni. Jaa-a :) Harjasin sen sitten kunnolla. Kyllä poni aina mielipiteensä ilmaisi kun menin karsinasta pois tai palasin sinne. Mutta kun harjasin sitä, niin se vaan seisoskeli niin rauhassa ja suurin piirtein nukkui siinä. On se vaan niin palkitseva harjata, heh. Harjasin sen oikein kiiltäväksi, se oli hyvin hyvin likainen.

Sitten kortti kirjoitettiin ja mä pidin Reettaa kun Marianne hoiti sen jalkaa ja piti esitelmää jalan hoidosta. Ja sitten mä lähdin kotiin. Toiseksi viimeinen kerta kun asiat menee näin. Sitten voin vain mennä ja olla ratsastamatta.
Saa nähdä miten ensi viikolla käy. Nyt olen ollut suht rauhassa, viimeksi olin aivan maan myyneenä. Saa nähdä täytyykö ensi viikolla itkeä asia ulos vai saanko puhuttua kuten normaalit ihmiset :D
Kumpi onkaan vaikuttavampaa ;)