Kun sitä yrittää kommentoida OMAAN blogiinsa (ei anonyyminä) sanoo Blogger ettet sä nyt vaan valitettavasti voi kommentoida, sad to you ja silleen.
Vihaan tätä, miksen mä saa kommentoida nimen kanssa! Mikä mussa on vikana :D
Kuten OLISIN vastannut, niin olen jo jonkun aikaa ajatellut että voisihan sitä pistää jotain kuvia. Vaikka edes niitä vanhoja tänne postauksiin. Kun normaaleilla ihmisillä on ne blogit täynnä kivoja kuvia ja jee. Mutta kun aina mä unohdan kun kirjoitan :D
Samoin olen miettinyt että jos joku random tulee ja lukee tätä blogia, se ei varmaan jaksa tätä lukea. Parista syystä:
Kirjoitan aina näin surkeasti
Ja koska en selitä koskaan.. Tai niinkuin.. Kuvia on vähän, enkä koskaan erittele: "Menin sh tamma Kaisalla". Koska no, ei tätä lue kuin nämä jotka ehkä tietävät. Tai..
Pitäisikö mun ryhdistäytyä. Pitäisi ehkä. Olen myös miettinyt päivittäväni tuon ratsastuskehityssivun. Olenhan mä niin hyvä, heh.
Katsotaan miten teen. Mutta voisinhan mä pistää tuonne vaikka nopean selityssivun ja lisätä sinne noita kuvia ja tälleen. Että edes jostain saa vähän käsitystä mikä on Vinski ja sitä rataa. Hieno suunnitelma!
Joo, innostuin kun sain kommentin :D
Olin myös tänään yläasteella. Ja jopa löysin vanhan luokanvalvojan sieltä.
Siis ei toki millään pahalla, mutta koulusta tuli mieleen huumeluola ja kauppa on nykyään ruma. Se oli ennen hienompi. Ja leipurikin oli vihainen. Tai kuulosti siltä. Ehkä mä luen äänensävyjä turhan paljon.
Ja olen muokannut viime tuntipostausta varmaan kolme kertaa, kun koko ajan muistan jotain mikä olisi niin kiva kirjoittaa sinne. Se oli kyllä kiva tunti, eikä siinä muuta.
Jospa alan nyt päivittelemään sivuja.
perjantai 11. marraskuuta 2011
torstai 10. marraskuuta 2011
Tsiikaa mua ku mä ratsastan. MÄ OON NIIN LEIJA
Tämä päivä ei ehkä alkanut erityisen hohdokkaasti. Nimittäin hevosen varustus oli hyvin hätäistä ja apua. Mutta nyt oli ihan kunnollinen syykin; en löytänyt ratsuani :D
Saavuin siis tallille ja kävin lukemassa taulun. Menin Vinskillä. Marianne harrastaa mulle nyt tällaisia turvallisia ratsuja tai jotain. Lisäksi tunnilla Kaisa, Elvis, Pomo, Simo ja Roosa. Tosiaan, kävin vähän katselemassa tuntia ja ajattelin sitten ottaa Vinskin käytävälle. Pohdin ensin että onkohan se yhä siinä kopissaan. Kiertelin siis tallin läpi, katselin sitä lisätallia ja totesin että eipä näy Vinskiä. Uskaltauduin siis avaamaan sen kopin oven, jossa Vinski yleensä on.
Ja eipä ollut hevosta siellä. Tyhjää täynnä se boksi.
Niinpä menin kentän laidalle seisomaan ja oikeasti harkitsin kysyväni että missä hevonen on :D Jätin sen tekemättä, sillä en halunnut juosta hyppivien hevosten alle.
Lähdin jälleen etsimään Vinskiä. Tarkistin uudelleen kopperon jossa hän on ennen ollut. Tyhjä. Tarkistin että Kitty on siellä viereisessä. Lopulta tutkittuani vielä ison tallin päätin kokeilla taas tuota lisätallia, jossa on siis kolme paikkaa. Ekassa Anni, sitten Lelliina.
Ja se viimeinen.. Siinä oli yläluukku kiinni, joten en ollut ekalla kerralla edes tarkistanut koko karsinaa. Joten eikös se Vinski ollut siellä. (Eikä mulla siis mennyt kuin... 40 minuuttia hevosen etsintään :D)
Vauhdilla ratsu mukaan ja vartissa pistin sen kuntoon. No ainakaan kukaan muu ei päässyt ennen kuin me väistettiin. (eikä muuten edes jännittänyt yhtään tallilla, heh.)
Vein Vinskin kentälle ja kapusin selkään. Oli muuten vaikeaa, mutta jotenkin pääsin sinne. Sitten käyntiä. (eikä jännittänyt vieläkään!)
Käveltiin, kivasti ja rauhallisesti (niin, minä olin rauhassa.) Kääntelin Vinskiä volteille. Hevonen kääntyi oikein hyvin, tosin mietiskelin että ravissa se ei kyllä tule kääntymään (ja ennen tuntia kun noi pari tyyppiä riemuitsi että jee, ei Nikkistä tunnilla. Mietin että joo, ei Nikkistä.. Mutta onko parempi jos mä jyrään kaikki Vinskillä.)
Käynti oli oikein kivaa. Vinski kääntyi hyvin, oli hallittuna, mä istuin hyvin, enkä jännittänyt vaikka vähän meni autoja. Tai no myönnetään että hieman karmaisi kun roska-auto tuli siihen peruuttelemaan. Onnistuin myös tekemään yhden pysähdyksen. Ei se mikään järin hyvä ollut, mutta kuitenkin.
Kun Marianne saapui, lähdimme väistelemään. Kummallakin pitkällä sivulla väistettiin loivalla kolmikaarella. Tjaa..
Alkuun en hidastanut tarpeeksi, joka tarkoitti sitä että Vinski ei oikein väistänyt vaan meni sinne suuntaan hienosti lapa edellä. Välillä sitten meinattiin tehdä takaosakäännöksiä kun Vinski kyllä huomasi pohkeen, muttei sitten ihan tajunnut mitä sillä haen.
Joitain kertoja sentään onnistuttiin. Ehkä suurin ongelma oli se, että kun koitin, hidastin, painoin pohjetta. Niin sitten Vinski lähti lapa edellä. Ja kun se lähti lapa edellä, en yhtään tiennyt mitä tehdä ja.. Sitten se meni miten meni. Mutta muutamaan olen jopa aika tyytyväinen. Ja Marianne piti ainakin yhdestä väistöstä. Tosin mun mielestä se väistö tuntui kamalalta. Että miten vaan :D Hyvin vaihtelevasti sujui väistöt, eikä asiaa helpottanut Vinskin ennakointi. Automaatti-Vinski oli nyt liian vaikia.
No, ainakin uskalsin käskeä paremmin kuin tiistaina. (Ja välillä oli ongelmana kun Vinski koitti väistää vielä eteenpäin, toiselle uralle asti, eikä sitten oikein voinut suoristua kun pikku-Milla nätisti koitti.)
En nyt muista tapahtuiko tämä ekoissa vai toisissa väistöissä, mutta pakko vielä leijua: sain Vinskin pysähtymään kerran aivan täydellisesti. Päätin väistöjen aikana hakea hevosta vähän rauhallisemmaksi ja kuuntelevammaksi, joten otin sitten kanssa pari pysähdystä. Muut pysähdykset oli sellaisia normaaleita -> vedä ohjista ja hevonen pysähtyy kun pysähtyy. Mutta se yksi tuntui siltä miltä pysähdyksen pitäisi. Ilman vastusteluita Vinski pysähtyi todella kauniisti.
Kun oltiin väistelty, siirryttiin kevyt raviin. Vähän tuli sellainen jännittävä tunne, muttei nyt varsinaisesti jännittänyt. Päätin vaan nopeasti siirtää Vinskin raviin ettei tulisi mitään pelkotiloja. Vinski ravasi mukavasti ja tahdikkaasti. Ja reippaasti :D Keventely onnistui alusta asti. Mutta oli kyllä niin korkean tuntuista mun keventely.
Ja mikä uskomattominta ja hienointa ja vaikka mitä muuta; Vinski kääntyi kuin ajatus!
Missä vika, mussa vai hepassa, en osaa sanoa. Mutta se oli aivan upeaa. Uskomatonta. Oikeasti.
Ravailtiin ja sitten ajattelin että jippii mennään Kaisan perässä, jos nyt koitan kääntää. Ja Vinski kääntyi! Ja se kääntyi uudestaan ja uudestaan. Apua hei :D En tarvinnut mitään ylimaallisia ponnistuksia sen kääntämiseen, kertaakaan ei tullut mitään ohjasta kiskomisia. Kaksi kertaa, kaksi kertaa tunnin aikana taisi tulla kääntymisongelmia. Muuten Vinski meni niin upeasti. Kyynel. Ilmeisesti mä sitten katsoin minne menin ja suunnittelin mitä tein. Ja kai sekin auttoi kun menin Kaisalla tiistaina. Mutta hei, nyt perun kaikki pahat puheeni Vinskillä ratsastamisesta :D
Mentiin ravissa loivia kolmikaarisia kummallekin pitkälle sivulle. Vinski kääntyi todella hienosti, välillä vähän oikaistiin kulmissa ja välillä tuli käännös vähän myöhässä. Mutta pääasia on se, että me mentiin ne kaaret, sain vielä lisäksi tehtyä ympyröitä (vaikka oltiin välillä jonkun perässä, ei se silti jäänyt junttailemaan.) Niin hienoa ja mahtavaa se vaan oli. Ei jännittänyt yhtään ja se oli niin mahtavaa. Leija.
Ja Marianne totesi että mun pitää enemmän ratsastaa Vinskillä ettei se oikoisi. Kun olen kuulemma niin pieni siellä selässä, Vinski ei mene rikki. Ja sitten se totesi että mun pitää ratsastaa kun muuten tämä on sama kuin Vinski olisi tarhassa kun ei se edes huomaa mua :D Niinku miten vaan.
Keventely oli taas aika raskasta ja toivoin vaan koko ajan että jatkettaisiin väistelyä. Mutta en todellakaan voinut luovuttaa, oli tämä niin hienoa.
Siirryttiin takaisin käyntiin ja väisteltiin samalla tavalla kuin alkutunnista. Meni jälleen oikein vaihtelevasti. Ja jostain kumman syystä alkuun Vinski ei millään väistänyt toisella pitkällä sivulla. Tapeltiin kauan, lopulta tein voltin sille sivulle ja Vinski alkoi taas väistää. Varsin mielenkiintoista..
Sitten väistöjen jälkeen oli vuorossa laukka. Näin yksinkertainen tehtävä, että pitkät sivut laukassa. Ja oikeastaan piti mennä lyhyet sivut ravissa ja tehdä pääty-ympyrät ravissa ja silleen. Vaikka mä olenkin aina sitä mieltä että mitään ei kyllä tekemättä jätetä ja vaikka olisi mikä niin aina tehdään. Tässä kuitenkin päätin että en suostu ravaamaan noita lyhyitä sivuja, vaan otan yksinkertaisesti noston käynnistä. Ihan vain siksi kun en osaa istua siellä Vinskin ravissa, enkä todellakaan osaa nostaa Vinskin kanssa ravista. Juu, tietty voisi opetella. Mutta kumpaa mä mieluummin haluan: opetella nostamaan Vinskin kanssa ravista VAI opetella laukkaamaan. Jep.
Eli siirsin Vinskin aina käyntiin lyhyillä sivuilla. Nostin sitten kun oli mukavasti tilaa. Eka nosto onnistui hienosti. Mutta alkuun oli joku älytön ongelma, toiselle pitkälle sivulle nousi laukka ihan hyvin, mutta toinen pitkä sivu.. Toiselle sivulle tuli yksi totaali epäonnistuminen, sitten päätin että pakko nostaa se laukka tännekin, mutta taisi vielä tuolloin epäonnistua. Kolmas kerta sitten onnistui. Vinski innostuikin siinä vähän, joten on vähän kyseenalaista että lähtikö se mun käskystä vai käskinkö sattumalta silloin kun Vinski päätti siirtyä laukkaan.
Koitin istua niin hyvin kuin pystyin. Välillä istuinkin ihan hyvin, mutta välillä ei vaan onnistunut :D Pompin ja pompin ja koitin vaan istua mutta ei. Hiljensin oikeastaan aina itse (myönnetään, kerran tunsin että Vinski aikoo hiljentää, joten hiljensin vähän ennen lyhyttä sivua.) Hiljentäminen olikin melko jännittävää. Vinski siirtyi siististi raviin, mutta sitten ravissa mä seisoin jalustimilla ja tein vaikka mitä, kunnes hevonen siirtyi kävelemään. Marianne ei pitänyt siitä. Mutta yksinkertaisesti, en saa Vinskiä (tai kuvittelen niin) käyntiin jos pompin siellä kilsan ilmaan joka askeleella.
Ei jännittänyt vaikka Vinski olikin vähän hereillä ja sain laukattua oikein paljon. Hienosti nousi (vaikka Vinski välillä tunki aitoihin?) ja hienosti hiljenikin. Mä olin tosi tyytyväinen laukkoihin. Mentiin ehkä vähän reippaasti, tai sitten se vaan tuntui siltä kun Vinski on niin iso.
Sitten vuorossa loppukeventelyravit. Tässä vähän jännittikin, mutta totesin että haitanneeko tuo jos Vinski vähän lähtee. Ajatus rauhoitti kummasti, joten raviin. Alkuun Vinski kaahailikin oikein mallikkaasti joten kääntelin paljon jotta ratsu pysyisi hanskassa. Marianne käski keventämään hitaammin, joten aika kauan hoin siellä ääneen "yksi kaksi yksi kaksi" Osittain tahdin säilymisen, osittain oman pikku jännityksen takia.
Vinski meni sitten oikein hienosti ja välillä rauhoittuikin. Uskalsin jopa vähän päästää ohjaa. Mutta sitten Marianne keksi tehdä ongelman siitä että mun toinen jalustin meni liian syvälle jalkaan. Ja vielä etukenossakin olin :D Mun oli sitten pakko siirtää käyntiin (ja sekös auttaa etukenoissa ;) käyntiin siirryttäessä kun tarvitaan siirtymisrituaalit -> seiso jalustimilla ja sitä rataa.)
Mutta tosiaan, loppuraveissa asento vähän kärsi, jostain syystä tuli kauhea etukeno. Onnekseni Vinski kuitenkin toimi yhä kuin unelma. Oikeasti hei, tunnin ainoa lähes törmäys tuli kun tein Vinskillä täyskaarron ravissa ja yllättäen siellä olikin kasa hevosia mun edessä. Tämänkin tilanteen ratkaisin siirtymättä käyntiin. Jes!
Ja loppukäynnit. Eikä jännittänyt ja mä olin niin tyytyväinen ja ah. Pikkaisen Vinski kiskoi ohjia tunnin aikana. Ja oikeastaan onnistuin alkuraveissa tiputtamaan toisen ohjan kokonaan. Että mikäs siinä.
Mariannekin kävi juttelemassa kuinka hienosti se meni. Mäkin jopa sanoin että meni paremmin kuin olisin uskonut. Ei jännittänyt ja Vinski kääntyi näin hyvin. Totesi että suunnittelin ja katsoin, kuten tuolla ylhäällä jo totesinkin. Ja pidin kuulemma ulko-ohjankin tuntumalla, joten sekin auttoi. (Joten muistakaa katsoa aina mihin menette, se auttaa.) Ja Marianne oli kuulemma oikein iloinen niistä laukoista. Se oli tyytyväinen kun mä nostin, kun se ajatteli että jos mua vielä jännittää.
Kyllä mä sitten selitin että tiistai olikin ihan kamala kun mä jännitin koko ajan. Mutta päätin silloin että pakko tehdä vaikka mieluummin juoksisin kotiin. Kun jos ei tee, niin ei se pelkokaan lähde.
Ja kyllähän se nyt tuli huomattua :) Vaikka mä olin tiistaina oikeasti sitä mieltä että alan nyplätä pitsiä ja piiloudun karsinan pohjalle, niin nyt. Ei mitään. Vain ihan hetkittäiset pikkuiset tunteet mahan pohjassa, siinä se. Jos tiistaina jännitin hevosen harjaamista, olin kuolla koko ajan siellä ratsailla. Ja nyt en jännittänyt melkein yhtään. Olen tyytyväinen itseeni. En olisi uskonut että yhden tunnin jälkeen olen rauhoittunut näin hyvin. Onneksi pakotin itseni tiistaina, tämä tunti meni jo lähes normaalisti. Ja kun tämä meni näin hyvin.. Niin varmaan sitten seuraavalla tunnilla ei enää tule kauheita pelkotiloja lähdöistä, eikä ole niitä pieniäkään jännityksen tuntemuksia.
Tunnin jälkeen vein Vinskin käytävälle ja harjasin sen nopeasti. Sitten Vinski pääsikin ansaitulle levolle, olin niin tyytyväinen heposeen etten halunnut häiritä sitä kauaa. Sitten mä vähän siivoilin harjoja ja tein kaikkea muuta yleishyödyllistä kunnes sain kortin kirjoitettua.
Ah, olin niin ylpeä ja iloinen tänään. Vinski kääntyi kuin unelma ravissa ja mua ei jännittänyt paljon yhtään. Jes, tästä on nyt kyllä todella hyvä jatkaa.
Saavuin siis tallille ja kävin lukemassa taulun. Menin Vinskillä. Marianne harrastaa mulle nyt tällaisia turvallisia ratsuja tai jotain. Lisäksi tunnilla Kaisa, Elvis, Pomo, Simo ja Roosa. Tosiaan, kävin vähän katselemassa tuntia ja ajattelin sitten ottaa Vinskin käytävälle. Pohdin ensin että onkohan se yhä siinä kopissaan. Kiertelin siis tallin läpi, katselin sitä lisätallia ja totesin että eipä näy Vinskiä. Uskaltauduin siis avaamaan sen kopin oven, jossa Vinski yleensä on.
Ja eipä ollut hevosta siellä. Tyhjää täynnä se boksi.
Niinpä menin kentän laidalle seisomaan ja oikeasti harkitsin kysyväni että missä hevonen on :D Jätin sen tekemättä, sillä en halunnut juosta hyppivien hevosten alle.
Lähdin jälleen etsimään Vinskiä. Tarkistin uudelleen kopperon jossa hän on ennen ollut. Tyhjä. Tarkistin että Kitty on siellä viereisessä. Lopulta tutkittuani vielä ison tallin päätin kokeilla taas tuota lisätallia, jossa on siis kolme paikkaa. Ekassa Anni, sitten Lelliina.
Ja se viimeinen.. Siinä oli yläluukku kiinni, joten en ollut ekalla kerralla edes tarkistanut koko karsinaa. Joten eikös se Vinski ollut siellä. (Eikä mulla siis mennyt kuin... 40 minuuttia hevosen etsintään :D)
Vauhdilla ratsu mukaan ja vartissa pistin sen kuntoon. No ainakaan kukaan muu ei päässyt ennen kuin me väistettiin. (eikä muuten edes jännittänyt yhtään tallilla, heh.)
Vein Vinskin kentälle ja kapusin selkään. Oli muuten vaikeaa, mutta jotenkin pääsin sinne. Sitten käyntiä. (eikä jännittänyt vieläkään!)
Käveltiin, kivasti ja rauhallisesti (niin, minä olin rauhassa.) Kääntelin Vinskiä volteille. Hevonen kääntyi oikein hyvin, tosin mietiskelin että ravissa se ei kyllä tule kääntymään (ja ennen tuntia kun noi pari tyyppiä riemuitsi että jee, ei Nikkistä tunnilla. Mietin että joo, ei Nikkistä.. Mutta onko parempi jos mä jyrään kaikki Vinskillä.)
Käynti oli oikein kivaa. Vinski kääntyi hyvin, oli hallittuna, mä istuin hyvin, enkä jännittänyt vaikka vähän meni autoja. Tai no myönnetään että hieman karmaisi kun roska-auto tuli siihen peruuttelemaan. Onnistuin myös tekemään yhden pysähdyksen. Ei se mikään järin hyvä ollut, mutta kuitenkin.
Kun Marianne saapui, lähdimme väistelemään. Kummallakin pitkällä sivulla väistettiin loivalla kolmikaarella. Tjaa..
Alkuun en hidastanut tarpeeksi, joka tarkoitti sitä että Vinski ei oikein väistänyt vaan meni sinne suuntaan hienosti lapa edellä. Välillä sitten meinattiin tehdä takaosakäännöksiä kun Vinski kyllä huomasi pohkeen, muttei sitten ihan tajunnut mitä sillä haen.
Joitain kertoja sentään onnistuttiin. Ehkä suurin ongelma oli se, että kun koitin, hidastin, painoin pohjetta. Niin sitten Vinski lähti lapa edellä. Ja kun se lähti lapa edellä, en yhtään tiennyt mitä tehdä ja.. Sitten se meni miten meni. Mutta muutamaan olen jopa aika tyytyväinen. Ja Marianne piti ainakin yhdestä väistöstä. Tosin mun mielestä se väistö tuntui kamalalta. Että miten vaan :D Hyvin vaihtelevasti sujui väistöt, eikä asiaa helpottanut Vinskin ennakointi. Automaatti-Vinski oli nyt liian vaikia.
No, ainakin uskalsin käskeä paremmin kuin tiistaina. (Ja välillä oli ongelmana kun Vinski koitti väistää vielä eteenpäin, toiselle uralle asti, eikä sitten oikein voinut suoristua kun pikku-Milla nätisti koitti.)
En nyt muista tapahtuiko tämä ekoissa vai toisissa väistöissä, mutta pakko vielä leijua: sain Vinskin pysähtymään kerran aivan täydellisesti. Päätin väistöjen aikana hakea hevosta vähän rauhallisemmaksi ja kuuntelevammaksi, joten otin sitten kanssa pari pysähdystä. Muut pysähdykset oli sellaisia normaaleita -> vedä ohjista ja hevonen pysähtyy kun pysähtyy. Mutta se yksi tuntui siltä miltä pysähdyksen pitäisi. Ilman vastusteluita Vinski pysähtyi todella kauniisti.
Kun oltiin väistelty, siirryttiin kevyt raviin. Vähän tuli sellainen jännittävä tunne, muttei nyt varsinaisesti jännittänyt. Päätin vaan nopeasti siirtää Vinskin raviin ettei tulisi mitään pelkotiloja. Vinski ravasi mukavasti ja tahdikkaasti. Ja reippaasti :D Keventely onnistui alusta asti. Mutta oli kyllä niin korkean tuntuista mun keventely.
Ja mikä uskomattominta ja hienointa ja vaikka mitä muuta; Vinski kääntyi kuin ajatus!
Missä vika, mussa vai hepassa, en osaa sanoa. Mutta se oli aivan upeaa. Uskomatonta. Oikeasti.
Ravailtiin ja sitten ajattelin että jippii mennään Kaisan perässä, jos nyt koitan kääntää. Ja Vinski kääntyi! Ja se kääntyi uudestaan ja uudestaan. Apua hei :D En tarvinnut mitään ylimaallisia ponnistuksia sen kääntämiseen, kertaakaan ei tullut mitään ohjasta kiskomisia. Kaksi kertaa, kaksi kertaa tunnin aikana taisi tulla kääntymisongelmia. Muuten Vinski meni niin upeasti. Kyynel. Ilmeisesti mä sitten katsoin minne menin ja suunnittelin mitä tein. Ja kai sekin auttoi kun menin Kaisalla tiistaina. Mutta hei, nyt perun kaikki pahat puheeni Vinskillä ratsastamisesta :D
Mentiin ravissa loivia kolmikaarisia kummallekin pitkälle sivulle. Vinski kääntyi todella hienosti, välillä vähän oikaistiin kulmissa ja välillä tuli käännös vähän myöhässä. Mutta pääasia on se, että me mentiin ne kaaret, sain vielä lisäksi tehtyä ympyröitä (vaikka oltiin välillä jonkun perässä, ei se silti jäänyt junttailemaan.) Niin hienoa ja mahtavaa se vaan oli. Ei jännittänyt yhtään ja se oli niin mahtavaa. Leija.
Ja Marianne totesi että mun pitää enemmän ratsastaa Vinskillä ettei se oikoisi. Kun olen kuulemma niin pieni siellä selässä, Vinski ei mene rikki. Ja sitten se totesi että mun pitää ratsastaa kun muuten tämä on sama kuin Vinski olisi tarhassa kun ei se edes huomaa mua :D Niinku miten vaan.
Keventely oli taas aika raskasta ja toivoin vaan koko ajan että jatkettaisiin väistelyä. Mutta en todellakaan voinut luovuttaa, oli tämä niin hienoa.
Siirryttiin takaisin käyntiin ja väisteltiin samalla tavalla kuin alkutunnista. Meni jälleen oikein vaihtelevasti. Ja jostain kumman syystä alkuun Vinski ei millään väistänyt toisella pitkällä sivulla. Tapeltiin kauan, lopulta tein voltin sille sivulle ja Vinski alkoi taas väistää. Varsin mielenkiintoista..
Sitten väistöjen jälkeen oli vuorossa laukka. Näin yksinkertainen tehtävä, että pitkät sivut laukassa. Ja oikeastaan piti mennä lyhyet sivut ravissa ja tehdä pääty-ympyrät ravissa ja silleen. Vaikka mä olenkin aina sitä mieltä että mitään ei kyllä tekemättä jätetä ja vaikka olisi mikä niin aina tehdään. Tässä kuitenkin päätin että en suostu ravaamaan noita lyhyitä sivuja, vaan otan yksinkertaisesti noston käynnistä. Ihan vain siksi kun en osaa istua siellä Vinskin ravissa, enkä todellakaan osaa nostaa Vinskin kanssa ravista. Juu, tietty voisi opetella. Mutta kumpaa mä mieluummin haluan: opetella nostamaan Vinskin kanssa ravista VAI opetella laukkaamaan. Jep.
Eli siirsin Vinskin aina käyntiin lyhyillä sivuilla. Nostin sitten kun oli mukavasti tilaa. Eka nosto onnistui hienosti. Mutta alkuun oli joku älytön ongelma, toiselle pitkälle sivulle nousi laukka ihan hyvin, mutta toinen pitkä sivu.. Toiselle sivulle tuli yksi totaali epäonnistuminen, sitten päätin että pakko nostaa se laukka tännekin, mutta taisi vielä tuolloin epäonnistua. Kolmas kerta sitten onnistui. Vinski innostuikin siinä vähän, joten on vähän kyseenalaista että lähtikö se mun käskystä vai käskinkö sattumalta silloin kun Vinski päätti siirtyä laukkaan.
Koitin istua niin hyvin kuin pystyin. Välillä istuinkin ihan hyvin, mutta välillä ei vaan onnistunut :D Pompin ja pompin ja koitin vaan istua mutta ei. Hiljensin oikeastaan aina itse (myönnetään, kerran tunsin että Vinski aikoo hiljentää, joten hiljensin vähän ennen lyhyttä sivua.) Hiljentäminen olikin melko jännittävää. Vinski siirtyi siististi raviin, mutta sitten ravissa mä seisoin jalustimilla ja tein vaikka mitä, kunnes hevonen siirtyi kävelemään. Marianne ei pitänyt siitä. Mutta yksinkertaisesti, en saa Vinskiä (tai kuvittelen niin) käyntiin jos pompin siellä kilsan ilmaan joka askeleella.
Ei jännittänyt vaikka Vinski olikin vähän hereillä ja sain laukattua oikein paljon. Hienosti nousi (vaikka Vinski välillä tunki aitoihin?) ja hienosti hiljenikin. Mä olin tosi tyytyväinen laukkoihin. Mentiin ehkä vähän reippaasti, tai sitten se vaan tuntui siltä kun Vinski on niin iso.
Sitten vuorossa loppukeventelyravit. Tässä vähän jännittikin, mutta totesin että haitanneeko tuo jos Vinski vähän lähtee. Ajatus rauhoitti kummasti, joten raviin. Alkuun Vinski kaahailikin oikein mallikkaasti joten kääntelin paljon jotta ratsu pysyisi hanskassa. Marianne käski keventämään hitaammin, joten aika kauan hoin siellä ääneen "yksi kaksi yksi kaksi" Osittain tahdin säilymisen, osittain oman pikku jännityksen takia.
Vinski meni sitten oikein hienosti ja välillä rauhoittuikin. Uskalsin jopa vähän päästää ohjaa. Mutta sitten Marianne keksi tehdä ongelman siitä että mun toinen jalustin meni liian syvälle jalkaan. Ja vielä etukenossakin olin :D Mun oli sitten pakko siirtää käyntiin (ja sekös auttaa etukenoissa ;) käyntiin siirryttäessä kun tarvitaan siirtymisrituaalit -> seiso jalustimilla ja sitä rataa.)
Mutta tosiaan, loppuraveissa asento vähän kärsi, jostain syystä tuli kauhea etukeno. Onnekseni Vinski kuitenkin toimi yhä kuin unelma. Oikeasti hei, tunnin ainoa lähes törmäys tuli kun tein Vinskillä täyskaarron ravissa ja yllättäen siellä olikin kasa hevosia mun edessä. Tämänkin tilanteen ratkaisin siirtymättä käyntiin. Jes!
Ja loppukäynnit. Eikä jännittänyt ja mä olin niin tyytyväinen ja ah. Pikkaisen Vinski kiskoi ohjia tunnin aikana. Ja oikeastaan onnistuin alkuraveissa tiputtamaan toisen ohjan kokonaan. Että mikäs siinä.
Mariannekin kävi juttelemassa kuinka hienosti se meni. Mäkin jopa sanoin että meni paremmin kuin olisin uskonut. Ei jännittänyt ja Vinski kääntyi näin hyvin. Totesi että suunnittelin ja katsoin, kuten tuolla ylhäällä jo totesinkin. Ja pidin kuulemma ulko-ohjankin tuntumalla, joten sekin auttoi. (Joten muistakaa katsoa aina mihin menette, se auttaa.) Ja Marianne oli kuulemma oikein iloinen niistä laukoista. Se oli tyytyväinen kun mä nostin, kun se ajatteli että jos mua vielä jännittää.
Kyllä mä sitten selitin että tiistai olikin ihan kamala kun mä jännitin koko ajan. Mutta päätin silloin että pakko tehdä vaikka mieluummin juoksisin kotiin. Kun jos ei tee, niin ei se pelkokaan lähde.
Ja kyllähän se nyt tuli huomattua :) Vaikka mä olin tiistaina oikeasti sitä mieltä että alan nyplätä pitsiä ja piiloudun karsinan pohjalle, niin nyt. Ei mitään. Vain ihan hetkittäiset pikkuiset tunteet mahan pohjassa, siinä se. Jos tiistaina jännitin hevosen harjaamista, olin kuolla koko ajan siellä ratsailla. Ja nyt en jännittänyt melkein yhtään. Olen tyytyväinen itseeni. En olisi uskonut että yhden tunnin jälkeen olen rauhoittunut näin hyvin. Onneksi pakotin itseni tiistaina, tämä tunti meni jo lähes normaalisti. Ja kun tämä meni näin hyvin.. Niin varmaan sitten seuraavalla tunnilla ei enää tule kauheita pelkotiloja lähdöistä, eikä ole niitä pieniäkään jännityksen tuntemuksia.
Tunnin jälkeen vein Vinskin käytävälle ja harjasin sen nopeasti. Sitten Vinski pääsikin ansaitulle levolle, olin niin tyytyväinen heposeen etten halunnut häiritä sitä kauaa. Sitten mä vähän siivoilin harjoja ja tein kaikkea muuta yleishyödyllistä kunnes sain kortin kirjoitettua.
Ah, olin niin ylpeä ja iloinen tänään. Vinski kääntyi kuin unelma ravissa ja mua ei jännittänyt paljon yhtään. Jes, tästä on nyt kyllä todella hyvä jatkaa.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Ehkä olisi jo aika siirtyä pitsinnypläykseen
Hitsit kun voikin olla näin jännää.
Mietin jo kotona "Hmm.. Mul on vähän kipee olo, jos jäis kotiin" Pakotin itseni kuitenkin tallille, on sitä ennenkin pää kainalossa menty. Voi minua :)
Kun pääsin tallille alkoi jännittää. Paljon.
Luettuani taulun sain huomata meneväni Kaisalla. Meninpä katselemaan sitten toista tuntia ja talutin Nikkistä hetken. Sitten menin harjaamaan Kaisaa ja lopulta varustin hyvin epäkohteliaan ratsun. Ja tällä kertaa varoin puhumasta sille hevoselle etten vain lörpöttelisi ohi suuni. (oli muuten pelottavaa. Näin sieluni silmin kuinka Kaisa littaa mut karsinan puruihin :D)
Menimme sitten kentälle. Ja mua jännitti, yhä edelleen. Tunnilla oli Sakari, Pomo, Simo ja Nikkis.
Kiipesin Kaisan selkään. Se oli pelottavaa. Siirsin hevosen käyntiin. Se oli pelottavaa.
[Itse asiassa jos nyt käytäisiin päivä läpi näin nopeasti:
Saavuin tallille. Mua jännitti. Harjasin Kaisaa. Mua jännitti. Varustin Kaisan. Mua jännitti. Nousin selkään. Mua jännitti. Käveltiin alkukäyntejä. Mua jännitti. Siirryttiin raviin. Mua pelotti. Ravattiin. Alkuun mua jännitti. Käveltiin. Mua pelotti kun autoja ajeli. Puhuttiin laukasta. Mua alkoi pelottaa. Laukkasin. Mua jännitti. Loppuraveissakin mua jännitti. Mutta hei, loppukäynnit meni sentään normaalisti!]
Tosiaan. Lähdettiin kävelemään. Koitin olla ihan rauhassa. Alkuun mä koitin vähän tehdä tätä "kiristelenpä ohjia ja pidättelen vähän väliä hehehee" mutta sitten totesin että se ei nyt varsinaisesti auta ja sain pidettyä ohjat lötköinä ja käden rauhassa. Kääntelin Kaisaa mahdollisimman paljon, mutten jaksanut alkaa tappelemaan pysähdysten kanssa.
Kaisa kääntyi varsin hyvin. Tosin vasempaan kierrokseen se ei kääntynyt niin loistokkaasti, joten jouduin vähän enemmän tekemään töitä ettei hevonen löntystelisi missä sattuu.
Kaisa taapersi tasaisen rauhallisesti eteenpäin, joten minäkin aloin pikku hiljaa rauhoittua siellä selässä.
Lähdettiin alkuun harjoittelemaan iki-ihania väistöjä. Toisella pitkällä sivulla väistettiin keskemmälle, sitten takaisin uralle (eli loivaa kiemuraa) ja toisella pitkällä sivulla piti lyhentää käyntiä. Väistöt sujui... Paremmin kuin olisin uskonut. Muttei kuitenkaan järin hyvin. Kaisa kyllä liikkui sinne päin minne halusin, mutta välillä turhankin loivasti. Marianne oli ihan tyytyväinen. Mä en niinkään. No jaa. (Joo, kyllä Marianne sanoi jossain välissä että se sujui tosi hyvin kun mä käskin tarpeeksi. Mutta sitten se kysyi että jännittääkö mua niin paljon etten oikein uskalla käskeä. Jep, pelkäsin että Kaisa räjähtää jos painan sitä kovaa pohkeilla.)
Ja käynnin lyhentely :D Kaisa löntysti just miten sitä huvitti, ei mulla ollut juuri sananvaltaa. Koitin ottaa jotain pidätteitä, mutta suomitar se vaan kävelee tietämättä mitään mistään. Otin myös yhden pysähdyksen joka oli erittäin vaivalloinen.
Kun oltiin väistelty riittämiin, oli vuorossa kevyt ravi. Mua jännitti ihan hirveästi, oikeasti mä näin päässäni kuinka siirrän hevosen raviin ja sitten se lähtee (kuten Sulo.) Kamalaa :D En kuitenkaan kauan halunnut kävellä. Viimeiset rukoukset ja kevyesti pohkeita. Kaisa siirtyi aina yhtä rauhalliseen raviinsa ja saatoin huokaista helpotuksesta. Mun jalustimet oli ylipitkät, Kaisan kaksi metrisille suunniteltujen jalustinhihnojen takia, mutta pystyin sentään keventelmään ihan kivasti. Alkuun jänskätin kauheasti, mutta lopulta tajusin ettei Kaisa mitään tee ja rauhoituin täysin. Kääntelin Kaisaa tosi paljon innostuneena siitä että ratsuni oikeasti kääntyi, ja niin pienillä avuillakin.
Ravailtiin vaan ja tultiin loivaa kolmikaarista toisella pitkällä sivulla. Välillä mä vähän jännityin kun tunsin että Kaisa lähti vähänkään reippaammin ravaamaan. Mutta joo.. Ylireagoin, kyllä. Välillä suomitar hyytyi ja välillä vähän venahtivat kääntelyt, mutta pääasiassa oli ratsu hallinnassani, mikä oli varsin mukava tunne näin vaihteeksi.
Siirryimme käyntiin ja teimme alkutunnin väistötehtävää nyt toiseen suuntaan. Kaisa meni tasaisen varmasti siellä, välillä meni jotain väistön tapaista, välillä sitten ei niinkään. Ja ei vieläkään tapahtunut käynnille mitään sillä toisella sivulla.
Noh, sitten oli tarkoitus tehdä sitä samaa kuin joskus koitettiin. Laukassa pääty-ympyrää, sitten toi loiva kolmikaari. Paitsi etten mä saanut tehdä sitä, julmaa :D Käveltiin toisella pääty-ympyrällä kun joku suoritti tehtävää. Mua jännitti niin paljon ja apua.
Sitten kun kaikki olivat yrittäneet, niin Marianne päätti että voi ottaa laukkaa vielä silleen vapaasti. Ja kysyi multa että laukkaanko mä. No todellakin, ei nyt voi jättää laukkaamattakaan kun näin paljon pelottaa!
Ekaan suuntaan mä vaan kävelin. Kävelin ja kävelin. Olisin nostanut, mutta aina joku oli edessä. Enkä uskaltanut sitten laukata kenenkään persuksiin. Kun näin taas sieluni silmin kuinka nostan ja sitten Kaisa sekoaa ja lähtee menemään. Suunta sitten vaihtui ja tilaakin tuli. Joten uskalsin (juuri ja juuri :D) siirtää Kaisan raviin. Ravattiin reippaasti pitkän sivun alkuun ja nosto. Laukkasin pitkän sivun, vähän ylikin ja sitten hiljensin. Se riitti.
Kaikki (paitsi, onneksi, Kaisa ja Sakari) sinkoilivat siellä. Oikeasti mä varmaan pelkäsin enemmän kuin ne ratsastajat, heh. Kyllä se on tosi asia, että jos tänään olisi mun ratsu reima lähtenyt vetämään niin olisin tullut alas sieltä heti. Tosi asia on myös se, että jos en olisi tiistaina pudonnut, niin olisin varmaan myös torstaina pysynyt kyydissä. Tipuin torstaina suurimmaksi osaksi jännityksen takia.
Sitten loppukevyt ravit. Mua pelotti niin paljon se raveihin siirtyminen kun näin jälleen mielessäni kuinka Kaisa lähtee laukkailemaan jne. Sain kuitenkin paksukaisen raviin ja alku"kaahailujen" jälkeen alkoi Kaisakin kulkea taas mummoiluvauhtia jota minäkin kestin. Kääntelin tosi paljon Kaisaa ympyröille ja fiilistelin. Sitten loppukäynnit jotka pystyin jo kävelemään ihan normaalisti.
Lopulta sitten Kaisa pois ja kotio. Oli taas lämmin, onhan nyt sentään marraskuu.
Mä olen niin iloinen ettei tänään tapahtunut mulle mitään :D Mua jännitti niin paljon tuon viime viikon takia. Jos olisin tänään tippunut niin olisin oikeasti alkanut nypläämään pitsiä. Nyt kun ei mitään tapahtunut niin sain rauhoituttua, sain takaisin tätä varmuutta ja luottoa. Torstaina pitäisi jännittää vähemmän. JOS erittäin uskomattoman hyvin käy niin torstaina ei jännitä yhtään.
Kyllä mä uskon että kun saan pari tällaista hyvää tuntia alle, niin palaudun takaisin samaan tilaan jossa olin ennen viime viikkoa. Eli en siis hyperventiloi jo tallille päästessäni, en ylireagoi joka asiaan. ENKÄ TIPU JOKA LÄHDÖSTÄ. Enkä myöskään jännitä niitä lähtöjä.
Eiköhän se tästä.
Tämä tunti meni aika kivasti. No en ainakaan tippunut :D Ja sain rauhoituttua näin paljon.
Kyllä huomasin että Kaisa on niin paljon parempi iso hevonen mulle kuin Vinski. Tai kun Vinski on liian iso mun pohkeille, liian iso askelinen ja liian suuripäinen. Kaisan askeleet on niin tasaisia että pystyn keventämään ilman ylimaallisia ponnistuksia, pystyn istumaan siellä. Kaisa on tarpeeksi herkkä mun pikku pohkeille. Tai kun en saa Vinskiä kuin kunnon tappelun jälkeen kääntymään ravissa, sitten taas Kaisa kääntyy niin kiltisti :D
Mutta Kaisankin kanssa on se ohjasosio vähän ongelma. Tänäänkin Kaisa välillä oikein makasi ohjalla. Silloin kun käveltiin sillä ympyrällä itse asiassa. Ratkaisin asian heittämällä ohjat kokonaan pois, en vaan jaksanut kantaa sen päätä. Lisäksi ohjien kiskomista. En tiedä sitten. Kyllä mä koitan pitää sen käden hyvänä. No en tiedä oliko käteni totaalisen kamala vai oliko toi vain "heitänpä ratsastajan satulasta, njää njää"
Oli miten oli, ongelma se on :D Kuten pysähtyminen. Ikuisuusongelmia.
Haluan mennä Sulolla, Nikkiksellä, Roosalla ja Elviksellä. En halua pelätä paksuja pullaponeja ;)
Mutten ihan just nyt halua kyllä noilla kahdella ensin mainitulla mennä. Sitten vasta kun.. Kun.. Kun mua ei enää pelota alkukäyntien kävely näin paljon :D
Tulisipa talvi. Ihan vaan sen takia että pöpipäät rauhoittuisivat.
Tosin olen mä silti (vaikka tämä alamäki on todella alhainen) sitä mieltä että parempi näin. Näinpä ainakin oppiitippumaan hillitsemään mielensä ja ehkä jopa ratsunsa kun se päättääkin vähän ottaa pyrähdyksiä.
Katsotaan, nyt mielenkiinnolla odotan torstain tuntemuksia. Toivottavasti ei enää jännittäisi :)
Mietin jo kotona "Hmm.. Mul on vähän kipee olo, jos jäis kotiin" Pakotin itseni kuitenkin tallille, on sitä ennenkin pää kainalossa menty. Voi minua :)
Kun pääsin tallille alkoi jännittää. Paljon.
Luettuani taulun sain huomata meneväni Kaisalla. Meninpä katselemaan sitten toista tuntia ja talutin Nikkistä hetken. Sitten menin harjaamaan Kaisaa ja lopulta varustin hyvin epäkohteliaan ratsun. Ja tällä kertaa varoin puhumasta sille hevoselle etten vain lörpöttelisi ohi suuni. (oli muuten pelottavaa. Näin sieluni silmin kuinka Kaisa littaa mut karsinan puruihin :D)
Menimme sitten kentälle. Ja mua jännitti, yhä edelleen. Tunnilla oli Sakari, Pomo, Simo ja Nikkis.
Kiipesin Kaisan selkään. Se oli pelottavaa. Siirsin hevosen käyntiin. Se oli pelottavaa.
[Itse asiassa jos nyt käytäisiin päivä läpi näin nopeasti:
Saavuin tallille. Mua jännitti. Harjasin Kaisaa. Mua jännitti. Varustin Kaisan. Mua jännitti. Nousin selkään. Mua jännitti. Käveltiin alkukäyntejä. Mua jännitti. Siirryttiin raviin. Mua pelotti. Ravattiin. Alkuun mua jännitti. Käveltiin. Mua pelotti kun autoja ajeli. Puhuttiin laukasta. Mua alkoi pelottaa. Laukkasin. Mua jännitti. Loppuraveissakin mua jännitti. Mutta hei, loppukäynnit meni sentään normaalisti!]
Tosiaan. Lähdettiin kävelemään. Koitin olla ihan rauhassa. Alkuun mä koitin vähän tehdä tätä "kiristelenpä ohjia ja pidättelen vähän väliä hehehee" mutta sitten totesin että se ei nyt varsinaisesti auta ja sain pidettyä ohjat lötköinä ja käden rauhassa. Kääntelin Kaisaa mahdollisimman paljon, mutten jaksanut alkaa tappelemaan pysähdysten kanssa.
Kaisa kääntyi varsin hyvin. Tosin vasempaan kierrokseen se ei kääntynyt niin loistokkaasti, joten jouduin vähän enemmän tekemään töitä ettei hevonen löntystelisi missä sattuu.
Kaisa taapersi tasaisen rauhallisesti eteenpäin, joten minäkin aloin pikku hiljaa rauhoittua siellä selässä.
Lähdettiin alkuun harjoittelemaan iki-ihania väistöjä. Toisella pitkällä sivulla väistettiin keskemmälle, sitten takaisin uralle (eli loivaa kiemuraa) ja toisella pitkällä sivulla piti lyhentää käyntiä. Väistöt sujui... Paremmin kuin olisin uskonut. Muttei kuitenkaan järin hyvin. Kaisa kyllä liikkui sinne päin minne halusin, mutta välillä turhankin loivasti. Marianne oli ihan tyytyväinen. Mä en niinkään. No jaa. (Joo, kyllä Marianne sanoi jossain välissä että se sujui tosi hyvin kun mä käskin tarpeeksi. Mutta sitten se kysyi että jännittääkö mua niin paljon etten oikein uskalla käskeä. Jep, pelkäsin että Kaisa räjähtää jos painan sitä kovaa pohkeilla.)
Ja käynnin lyhentely :D Kaisa löntysti just miten sitä huvitti, ei mulla ollut juuri sananvaltaa. Koitin ottaa jotain pidätteitä, mutta suomitar se vaan kävelee tietämättä mitään mistään. Otin myös yhden pysähdyksen joka oli erittäin vaivalloinen.
Kun oltiin väistelty riittämiin, oli vuorossa kevyt ravi. Mua jännitti ihan hirveästi, oikeasti mä näin päässäni kuinka siirrän hevosen raviin ja sitten se lähtee (kuten Sulo.) Kamalaa :D En kuitenkaan kauan halunnut kävellä. Viimeiset rukoukset ja kevyesti pohkeita. Kaisa siirtyi aina yhtä rauhalliseen raviinsa ja saatoin huokaista helpotuksesta. Mun jalustimet oli ylipitkät, Kaisan kaksi metrisille suunniteltujen jalustinhihnojen takia, mutta pystyin sentään keventelmään ihan kivasti. Alkuun jänskätin kauheasti, mutta lopulta tajusin ettei Kaisa mitään tee ja rauhoituin täysin. Kääntelin Kaisaa tosi paljon innostuneena siitä että ratsuni oikeasti kääntyi, ja niin pienillä avuillakin.
Ravailtiin vaan ja tultiin loivaa kolmikaarista toisella pitkällä sivulla. Välillä mä vähän jännityin kun tunsin että Kaisa lähti vähänkään reippaammin ravaamaan. Mutta joo.. Ylireagoin, kyllä. Välillä suomitar hyytyi ja välillä vähän venahtivat kääntelyt, mutta pääasiassa oli ratsu hallinnassani, mikä oli varsin mukava tunne näin vaihteeksi.
Siirryimme käyntiin ja teimme alkutunnin väistötehtävää nyt toiseen suuntaan. Kaisa meni tasaisen varmasti siellä, välillä meni jotain väistön tapaista, välillä sitten ei niinkään. Ja ei vieläkään tapahtunut käynnille mitään sillä toisella sivulla.
Noh, sitten oli tarkoitus tehdä sitä samaa kuin joskus koitettiin. Laukassa pääty-ympyrää, sitten toi loiva kolmikaari. Paitsi etten mä saanut tehdä sitä, julmaa :D Käveltiin toisella pääty-ympyrällä kun joku suoritti tehtävää. Mua jännitti niin paljon ja apua.
Sitten kun kaikki olivat yrittäneet, niin Marianne päätti että voi ottaa laukkaa vielä silleen vapaasti. Ja kysyi multa että laukkaanko mä. No todellakin, ei nyt voi jättää laukkaamattakaan kun näin paljon pelottaa!
Ekaan suuntaan mä vaan kävelin. Kävelin ja kävelin. Olisin nostanut, mutta aina joku oli edessä. Enkä uskaltanut sitten laukata kenenkään persuksiin. Kun näin taas sieluni silmin kuinka nostan ja sitten Kaisa sekoaa ja lähtee menemään. Suunta sitten vaihtui ja tilaakin tuli. Joten uskalsin (juuri ja juuri :D) siirtää Kaisan raviin. Ravattiin reippaasti pitkän sivun alkuun ja nosto. Laukkasin pitkän sivun, vähän ylikin ja sitten hiljensin. Se riitti.
Kaikki (paitsi, onneksi, Kaisa ja Sakari) sinkoilivat siellä. Oikeasti mä varmaan pelkäsin enemmän kuin ne ratsastajat, heh. Kyllä se on tosi asia, että jos tänään olisi mun ratsu reima lähtenyt vetämään niin olisin tullut alas sieltä heti. Tosi asia on myös se, että jos en olisi tiistaina pudonnut, niin olisin varmaan myös torstaina pysynyt kyydissä. Tipuin torstaina suurimmaksi osaksi jännityksen takia.
Sitten loppukevyt ravit. Mua pelotti niin paljon se raveihin siirtyminen kun näin jälleen mielessäni kuinka Kaisa lähtee laukkailemaan jne. Sain kuitenkin paksukaisen raviin ja alku"kaahailujen" jälkeen alkoi Kaisakin kulkea taas mummoiluvauhtia jota minäkin kestin. Kääntelin tosi paljon Kaisaa ympyröille ja fiilistelin. Sitten loppukäynnit jotka pystyin jo kävelemään ihan normaalisti.
Lopulta sitten Kaisa pois ja kotio. Oli taas lämmin, onhan nyt sentään marraskuu.
Mä olen niin iloinen ettei tänään tapahtunut mulle mitään :D Mua jännitti niin paljon tuon viime viikon takia. Jos olisin tänään tippunut niin olisin oikeasti alkanut nypläämään pitsiä. Nyt kun ei mitään tapahtunut niin sain rauhoituttua, sain takaisin tätä varmuutta ja luottoa. Torstaina pitäisi jännittää vähemmän. JOS erittäin uskomattoman hyvin käy niin torstaina ei jännitä yhtään.
Kyllä mä uskon että kun saan pari tällaista hyvää tuntia alle, niin palaudun takaisin samaan tilaan jossa olin ennen viime viikkoa. Eli en siis hyperventiloi jo tallille päästessäni, en ylireagoi joka asiaan. ENKÄ TIPU JOKA LÄHDÖSTÄ. Enkä myöskään jännitä niitä lähtöjä.
Eiköhän se tästä.
Tämä tunti meni aika kivasti. No en ainakaan tippunut :D Ja sain rauhoituttua näin paljon.
Kyllä huomasin että Kaisa on niin paljon parempi iso hevonen mulle kuin Vinski. Tai kun Vinski on liian iso mun pohkeille, liian iso askelinen ja liian suuripäinen. Kaisan askeleet on niin tasaisia että pystyn keventämään ilman ylimaallisia ponnistuksia, pystyn istumaan siellä. Kaisa on tarpeeksi herkkä mun pikku pohkeille. Tai kun en saa Vinskiä kuin kunnon tappelun jälkeen kääntymään ravissa, sitten taas Kaisa kääntyy niin kiltisti :D
Mutta Kaisankin kanssa on se ohjasosio vähän ongelma. Tänäänkin Kaisa välillä oikein makasi ohjalla. Silloin kun käveltiin sillä ympyrällä itse asiassa. Ratkaisin asian heittämällä ohjat kokonaan pois, en vaan jaksanut kantaa sen päätä. Lisäksi ohjien kiskomista. En tiedä sitten. Kyllä mä koitan pitää sen käden hyvänä. No en tiedä oliko käteni totaalisen kamala vai oliko toi vain "heitänpä ratsastajan satulasta, njää njää"
Oli miten oli, ongelma se on :D Kuten pysähtyminen. Ikuisuusongelmia.
Haluan mennä Sulolla, Nikkiksellä, Roosalla ja Elviksellä. En halua pelätä paksuja pullaponeja ;)
Mutten ihan just nyt halua kyllä noilla kahdella ensin mainitulla mennä. Sitten vasta kun.. Kun.. Kun mua ei enää pelota alkukäyntien kävely näin paljon :D
Tulisipa talvi. Ihan vaan sen takia että pöpipäät rauhoittuisivat.
Tosin olen mä silti (vaikka tämä alamäki on todella alhainen) sitä mieltä että parempi näin. Näinpä ainakin oppii
Katsotaan, nyt mielenkiinnolla odotan torstain tuntemuksia. Toivottavasti ei enää jännittäisi :)
perjantai 4. marraskuuta 2011
Älsytysten viikko
Ilokseni huomasin tänään että tiistaina tullut polven mustelma alkoi jo parantua. Se on hienoa. Kynsi on mukava, sattuu vain kun painaa sitä haavaa. Kynnessäkin näkyy enää haava ja mustelman jäännökset :)
Oikean jalan pohje on kipeä. En tiedä mitä ne lihakset eilen teki, kramppasivatko vai mitä ne sääti. Mutta nyt kyllä sattuu. Ei muuten, mutta jos varpaat tai kantapää nousee.
Ja selkä. Voi hyvänen aika. Välillä ei satu yhtään. (tietenkin kun selkään koskee niin tuskaa.) Selässä on mukava punainen jälki.
Mutta se selkä. Ai ai. Välillä tulee ihan jäätävä tuska. Meinaa jalat lähteä alta, sattuu selkä puolesta välistä alaspäin ja maha sattuu. Ei siinä muuta, meinaan vaan välillä lyyhistyä maahan ja alkaa itkeä ja oksentaa kun sattuu niin paljon. Toivottavasti se tästä parantuisi. Ja pian.
Sitten. Henkiseen tuskaan.
Ehkä mua sitten jännittää. En tunnista sitä tällä hetkellä, mutta uskoisin kyllä että jännittää. Ehkei tiistaina sitten jännitä käynnissä, mutta varmaankin sitten kun askellajit vaihtuu ja niin. Melko varmasti viimeistään niissä kohdissa jännittää.
Kamalaa. Varsinaisen.
Nyt kun mietin tässä, niin tulee sellainen olo että varmasti tipun sitten tiistainakin -> enhän mä millään voi pysyä selässä.
Samoin mietin että enhän mä nyt voi ratsastaa millään noista hevosista :D Pienellä mietiskelyllä saan niistä kaikista hulluja ja pelottavia;
Pomolta tipuin viimeksi kun menin sillä. Se on epäluotettava ja voi mennä. Se on pelottava.
Sulolta tipahtelin todella "pahasti" viimeksi kun menin sillä. Sulo on sekopää. Se on pelottava.
Nikkikseltä tipuin viimeksi kun menin sillä. Sen kanssa menee myös aina aika kamalasti kun poni menee ja menee. Se on siis pelottava.
Elvis on täysin psykopaattinen poni, joka menee ja jolta olen tippunut hei kolmesti. Se on pelottava.
Vinski on iso ja turvallinen. Toisaalta JOS se vaikka lähtee, mä tipun helposti ja korkealta. Se on pelottava.
Myönnetään että Kaisasta on vaikea keksiä mitään pahaa. Siellä pysyy (paitsi ilman satulaa ;D) Tietty se voi kaahailla. No mutta, se ei saa tuota lopetuslausetta.
Roosa menee vähän samaan kastiin. Sekään ei ainakaan muistaakseni ole mennyt mun kanssa. Siellä pysyy. Njojaa.
(Mutta Roosallahan en voi mennä kun olen niin huono ja Kaisalla en voi mennä kun sillä menee aina joku muu.)
Eikös siinä ollut kaikki joilla olen mennyt. Kamalaa huomata totuus vai mitä ;)
Tietenkin tämä oli täysin vitsillä kirjoitettu lista, mikä kyllä ehkä saattaa alitajuisesti pitää paikkansa tällä hetkellä. Kuitenkin oikeastihan mikään niistä ei ole pelottava. Mä en halua edes ajatella että mikään niistä on pelottava. Pelko on kuluttava tunne.
Mä olen tässä elämäni aikana pelännyt ihan tarpeeksi ja ihan kaikkea. Mä en halua, en halua, aloittaa sitä taas. Mä olen oikeasti tässä vuoden aikana oppinut vaikka mistä jännityksistä pois, ei ne nyt saa yhden saakelin viikon takia tulla takaisin. En suostu tähän.
"Kävellään joka tunti ku ei uskalla, yhyy" Tai okei. En mä nyt ole noin kyllä koskaan tehnyt.. Paitsi silloin ilman satulaa. Mä olen yleisesti ottaen vaan pelännyt ja tehnyt.
Oikeastaanhan mä en ymmärrä tätä. Tätä "kävelen aina ja ikuisesti kun pelkään kaikkea".
Siis sinäänsä. Mä en kyllä parhaalla tahdollakaan pysty uskomaan että yks kaks se pelko olisikin vaan kadonnut. (kaipa se voi olla mahdollista. Tai.. Voiko?)
Siis jos ei uskalla vaikka ravata. Kävelee tunnista toiseen, koskaan ei vaan uskalla. Mä en jotenkin jaksa uskoa että yllättäen se tyyppi olisikin pelkäämättä ja pystyisi vaan ravailemaan. Uskon että ehkä jossain vaiheessa hän pystyy "keräämään" rohkeutensa ja ottamaan itseään niskasta kiinni.
Tässä voidaankin miettiä, olisiko kannattanut tehdä tämä jo ennen 20 kävelytuntia. Se pelko tuskin siitä katosi. Vai olenko minä nyt kummallinen poikkeus, jolta eivät pelot kyllä katoa sillä että kävellään rukoillen toisen taluttaessa ja yllättäen vuoden päästä uskalletaankin hypätä puolen toista metrin rataa. Hmm.
Että mua harmittaa kun tulinkin torstaina alas. Tiistaina saatoin vielä ottaa sen lentelyn huumorilla. Mutta raja menee sitten kyllä jossain. Ei voi pudota joka tunti.
Ei ole kiva sitten tiistaina ratsastella henki kurkussa ja jännittää.
No sen ainakin tiedän, että tiistaina mun on tehtävä kaikkeni. Ja vaikka kuulkaa kuinka jännittäisi. Mä teen kaiken. Enkä jätä mitään välistä.
Varmastikin (jos ei, niin olen aika talentti) mua jännittää tiistaina viimeistään siinä kohdassa kun pitää siirtyä raviin. Tässä voisin tehdä muutamia eri juttuja;
*Kävellä. Kävellä. Kävellä. Kunnes viimein on varma itsestään (tai kunnes ratsastuksen opettajan mäkätys alkaa riittää) ja siirtyy raviin. No kuten sanoin, ainakaan multa se jännitys ei kävelemällä ainakaan katoaisi. Ehkä se saattaisi "piiloutua". Tai ehkä saattaisi alkaa jännittää enemmän kun mietiskelisi että mitä kaikkea pahaa voikaan kohta tapahtua. Jäiks.
*Voisi myös pyytää jonkun taluttamaan, ainakin alkuun. Tämä on mun mielestä jo vähän järkevämpi idea. Sen kuitenkin tiedän etten tätä tule tekemään myöskään. Ei sovi häiritä opettajaa :D Ja no. Tämä menee kuitenkin samaan kastiin kävelyn kanssa. Jollain toisella on kontrolli.
*Tai sitten voisi yksinkertaisesti siirtyä raviin ja toivoa parasta.
Vaikka mua kuinka pelottaisi raviin siirtyminen, teen sen silti. Ehkä muutaman extra käyntiaskeleen jälkeen, joiden aikana lausun viimeiset rukoukset. (tajuatteko eron :D Ette varmaan.) Jos jäisin siihen vaan kävelemään kunnes koko pelko katoaa, kävelisin koko tunnin. Mä tiedän etten mä halua sitä.
Jos käy hyvin, hepokka siirtyy kiltisti raviin ja sitten ei pian enää jännitäkään.
JOS taas käy huonosti. Nooh. Sitten.. Sitten ollaankin syvemmällä siinä suossa.
Uskoisin myös että ennen laukkaa jännittää. Tässä voisi tehdä lähes samat kuin tuossa raviin siirtymisessäkin. (no ei sitä keskimmäistä ellei mene pikkuponilla) Toisin sanoen jänistää tai tehdä.
Jos jänistää. Tiedän että se jäisi kaivelemaan mua. En uskaltanut, mikä luuseri olenkaan! (tiedän, nämä persoonamuodot hyppelee, sori) Ja joka tapauksessa seuraavalla kerralla jännitys olisi samaa tasoa, ellei jopa suurempaa (eri asia on jos koko tunti on mennyt ihan hulluksi. Sitten voi olla että seuraavalla kerralla ei jännitäkään niin paljon :D)
Joten kyllä, pakko on laukata. Kuten nytkin tein. Siinä kun homma sujuu niin pian ei enää jännitäkään ja kaikki on taas hyvin.
Jos tulee lähtöjä. Mä rukoilen ettei tulisi, mutta kuitenkin tulee. Mua jännittää, taatusti. Varsinki jos mennään ihan kunnolla. Koska nyt olen tipahdellut. Jos (ja kun ;D) näin tapahtuu sitten tiistaina. Noh. Mä voin vaan toivoa että pysyisin mahdollisimman rauhallisena. Enkä tippuisi. Apua.
Voi myös olla että loppuravit ja -käynnit pelottaa. Jos hevonen vähän menee turhan reippaasti. Tämäkin menee toivomisen puolelle.
Nyt kaikki sormet ristiin ettäen putoais(in).
Mä tiedän että mua jännittää silloin. (Siitä voin olla lähes varma)
Mä tiedän kuitenkin myös etten halua elää sen pelon kanssa.
Mä tiedän myös ettei se pelko lähde kuin tekemällä.
Mä toivon että tiistaina en putoaisi, menisi rauhallisesti (ja hyvin :D Voiko kaiken saada?)
Ja varsinkin. Tai ehkä jopa pelkästään, että oppisin taas pois tästä jännityksestä. Mä en kestä tätä kun pelottaa ennen askellajin vaihtoa, kun ei uskalla kävellä loppukäyntejä rauhassa ilman jalustimia jne.
Tämä oli huono viikko. Hyvin huono viikko.
En edes jaksa lukea mitä olen selostanut. Näemmä kirjoitusvirheitä tulee koko ajan. Pelkään miten käy kun nousen ja selkä alkaa vihoitella taas.
Heh, vaikka kirjoitin tuon torstaitunninkin noin iloiseen sävyyn.. En todellakaan ollut noin iloinen :D Mä en vaan tykkää kirjoittaa niin vihaisesti ja ärsyyntyneesti. Ajattelen että ihmiset loukkaantuu tai suuttuu mulle tms.
Kunpa nyt parantuisin.
Oikean jalan pohje on kipeä. En tiedä mitä ne lihakset eilen teki, kramppasivatko vai mitä ne sääti. Mutta nyt kyllä sattuu. Ei muuten, mutta jos varpaat tai kantapää nousee.
Ja selkä. Voi hyvänen aika. Välillä ei satu yhtään. (tietenkin kun selkään koskee niin tuskaa.) Selässä on mukava punainen jälki.
Mutta se selkä. Ai ai. Välillä tulee ihan jäätävä tuska. Meinaa jalat lähteä alta, sattuu selkä puolesta välistä alaspäin ja maha sattuu. Ei siinä muuta, meinaan vaan välillä lyyhistyä maahan ja alkaa itkeä ja oksentaa kun sattuu niin paljon. Toivottavasti se tästä parantuisi. Ja pian.
Sitten. Henkiseen tuskaan.
Ehkä mua sitten jännittää. En tunnista sitä tällä hetkellä, mutta uskoisin kyllä että jännittää. Ehkei tiistaina sitten jännitä käynnissä, mutta varmaankin sitten kun askellajit vaihtuu ja niin. Melko varmasti viimeistään niissä kohdissa jännittää.
Kamalaa. Varsinaisen.
Nyt kun mietin tässä, niin tulee sellainen olo että varmasti tipun sitten tiistainakin -> enhän mä millään voi pysyä selässä.
Samoin mietin että enhän mä nyt voi ratsastaa millään noista hevosista :D Pienellä mietiskelyllä saan niistä kaikista hulluja ja pelottavia;
Pomolta tipuin viimeksi kun menin sillä. Se on epäluotettava ja voi mennä. Se on pelottava.
Sulolta tipahtelin todella "pahasti" viimeksi kun menin sillä. Sulo on sekopää. Se on pelottava.
Nikkikseltä tipuin viimeksi kun menin sillä. Sen kanssa menee myös aina aika kamalasti kun poni menee ja menee. Se on siis pelottava.
Elvis on täysin psykopaattinen poni, joka menee ja jolta olen tippunut hei kolmesti. Se on pelottava.
Vinski on iso ja turvallinen. Toisaalta JOS se vaikka lähtee, mä tipun helposti ja korkealta. Se on pelottava.
Myönnetään että Kaisasta on vaikea keksiä mitään pahaa. Siellä pysyy (paitsi ilman satulaa ;D) Tietty se voi kaahailla. No mutta, se ei saa tuota lopetuslausetta.
Roosa menee vähän samaan kastiin. Sekään ei ainakaan muistaakseni ole mennyt mun kanssa. Siellä pysyy. Njojaa.
(Mutta Roosallahan en voi mennä kun olen niin huono ja Kaisalla en voi mennä kun sillä menee aina joku muu.)
Eikös siinä ollut kaikki joilla olen mennyt. Kamalaa huomata totuus vai mitä ;)
Tietenkin tämä oli täysin vitsillä kirjoitettu lista, mikä kyllä ehkä saattaa alitajuisesti pitää paikkansa tällä hetkellä. Kuitenkin oikeastihan mikään niistä ei ole pelottava. Mä en halua edes ajatella että mikään niistä on pelottava. Pelko on kuluttava tunne.
Mä olen tässä elämäni aikana pelännyt ihan tarpeeksi ja ihan kaikkea. Mä en halua, en halua, aloittaa sitä taas. Mä olen oikeasti tässä vuoden aikana oppinut vaikka mistä jännityksistä pois, ei ne nyt saa yhden saakelin viikon takia tulla takaisin. En suostu tähän.
"Kävellään joka tunti ku ei uskalla, yhyy" Tai okei. En mä nyt ole noin kyllä koskaan tehnyt.. Paitsi silloin ilman satulaa. Mä olen yleisesti ottaen vaan pelännyt ja tehnyt.
Oikeastaanhan mä en ymmärrä tätä. Tätä "kävelen aina ja ikuisesti kun pelkään kaikkea".
Siis sinäänsä. Mä en kyllä parhaalla tahdollakaan pysty uskomaan että yks kaks se pelko olisikin vaan kadonnut. (kaipa se voi olla mahdollista. Tai.. Voiko?)
Siis jos ei uskalla vaikka ravata. Kävelee tunnista toiseen, koskaan ei vaan uskalla. Mä en jotenkin jaksa uskoa että yllättäen se tyyppi olisikin pelkäämättä ja pystyisi vaan ravailemaan. Uskon että ehkä jossain vaiheessa hän pystyy "keräämään" rohkeutensa ja ottamaan itseään niskasta kiinni.
Tässä voidaankin miettiä, olisiko kannattanut tehdä tämä jo ennen 20 kävelytuntia. Se pelko tuskin siitä katosi. Vai olenko minä nyt kummallinen poikkeus, jolta eivät pelot kyllä katoa sillä että kävellään rukoillen toisen taluttaessa ja yllättäen vuoden päästä uskalletaankin hypätä puolen toista metrin rataa. Hmm.
Että mua harmittaa kun tulinkin torstaina alas. Tiistaina saatoin vielä ottaa sen lentelyn huumorilla. Mutta raja menee sitten kyllä jossain. Ei voi pudota joka tunti.
Ei ole kiva sitten tiistaina ratsastella henki kurkussa ja jännittää.
No sen ainakin tiedän, että tiistaina mun on tehtävä kaikkeni. Ja vaikka kuulkaa kuinka jännittäisi. Mä teen kaiken. Enkä jätä mitään välistä.
Varmastikin (jos ei, niin olen aika talentti) mua jännittää tiistaina viimeistään siinä kohdassa kun pitää siirtyä raviin. Tässä voisin tehdä muutamia eri juttuja;
*Kävellä. Kävellä. Kävellä. Kunnes viimein on varma itsestään (tai kunnes ratsastuksen opettajan mäkätys alkaa riittää) ja siirtyy raviin. No kuten sanoin, ainakaan multa se jännitys ei kävelemällä ainakaan katoaisi. Ehkä se saattaisi "piiloutua". Tai ehkä saattaisi alkaa jännittää enemmän kun mietiskelisi että mitä kaikkea pahaa voikaan kohta tapahtua. Jäiks.
*Voisi myös pyytää jonkun taluttamaan, ainakin alkuun. Tämä on mun mielestä jo vähän järkevämpi idea. Sen kuitenkin tiedän etten tätä tule tekemään myöskään. Ei sovi häiritä opettajaa :D Ja no. Tämä menee kuitenkin samaan kastiin kävelyn kanssa. Jollain toisella on kontrolli.
*Tai sitten voisi yksinkertaisesti siirtyä raviin ja toivoa parasta.
Vaikka mua kuinka pelottaisi raviin siirtyminen, teen sen silti. Ehkä muutaman extra käyntiaskeleen jälkeen, joiden aikana lausun viimeiset rukoukset. (tajuatteko eron :D Ette varmaan.) Jos jäisin siihen vaan kävelemään kunnes koko pelko katoaa, kävelisin koko tunnin. Mä tiedän etten mä halua sitä.
Jos käy hyvin, hepokka siirtyy kiltisti raviin ja sitten ei pian enää jännitäkään.
JOS taas käy huonosti. Nooh. Sitten.. Sitten ollaankin syvemmällä siinä suossa.
Uskoisin myös että ennen laukkaa jännittää. Tässä voisi tehdä lähes samat kuin tuossa raviin siirtymisessäkin. (no ei sitä keskimmäistä ellei mene pikkuponilla) Toisin sanoen jänistää tai tehdä.
Jos jänistää. Tiedän että se jäisi kaivelemaan mua. En uskaltanut, mikä luuseri olenkaan! (tiedän, nämä persoonamuodot hyppelee, sori) Ja joka tapauksessa seuraavalla kerralla jännitys olisi samaa tasoa, ellei jopa suurempaa (eri asia on jos koko tunti on mennyt ihan hulluksi. Sitten voi olla että seuraavalla kerralla ei jännitäkään niin paljon :D)
Joten kyllä, pakko on laukata. Kuten nytkin tein. Siinä kun homma sujuu niin pian ei enää jännitäkään ja kaikki on taas hyvin.
Jos tulee lähtöjä. Mä rukoilen ettei tulisi, mutta kuitenkin tulee. Mua jännittää, taatusti. Varsinki jos mennään ihan kunnolla. Koska nyt olen tipahdellut. Jos (ja kun ;D) näin tapahtuu sitten tiistaina. Noh. Mä voin vaan toivoa että pysyisin mahdollisimman rauhallisena. Enkä tippuisi. Apua.
Voi myös olla että loppuravit ja -käynnit pelottaa. Jos hevonen vähän menee turhan reippaasti. Tämäkin menee toivomisen puolelle.
Nyt kaikki sormet ristiin että
Mä tiedän että mua jännittää silloin. (Siitä voin olla lähes varma)
Mä tiedän kuitenkin myös etten halua elää sen pelon kanssa.
Mä tiedän myös ettei se pelko lähde kuin tekemällä.
Mä toivon että tiistaina en putoaisi, menisi rauhallisesti (ja hyvin :D Voiko kaiken saada?)
Ja varsinkin. Tai ehkä jopa pelkästään, että oppisin taas pois tästä jännityksestä. Mä en kestä tätä kun pelottaa ennen askellajin vaihtoa, kun ei uskalla kävellä loppukäyntejä rauhassa ilman jalustimia jne.
Tämä oli huono viikko. Hyvin huono viikko.
En edes jaksa lukea mitä olen selostanut. Näemmä kirjoitusvirheitä tulee koko ajan. Pelkään miten käy kun nousen ja selkä alkaa vihoitella taas.
Heh, vaikka kirjoitin tuon torstaitunninkin noin iloiseen sävyyn.. En todellakaan ollut noin iloinen :D Mä en vaan tykkää kirjoittaa niin vihaisesti ja ärsyyntyneesti. Ajattelen että ihmiset loukkaantuu tai suuttuu mulle tms.
Kunpa nyt parantuisin.
torstai 3. marraskuuta 2011
Kyyneleet on kauniita
Krhm. Totesinpa tänään ettei me olla Nikkiksen kanssa oikein kavereita :D
Tallille tulin ja jännitin ensin. Sitten rauhoituin (kirjoitetaanko se noin :D toistelen täällä: rauhoituin rauhotuin..) ja kävin taulun lukemassa. Seitsemän ratsukkoa tunnillamme! Dääm. Mä Nikkiksellä, isot hepat (Vinski, Kaisa ja Sakari) sekä Pomo, Elvis ja Simo.
Menin sitten harjaamaan Nikkistä ja se oli aina yhtä hyväntuulisena vastassa. Yh, mä en yhtään tykkää tuollaisista möllöponeista. Ja kun se ei edes sitten näyki jatkuvasti, se on vaan vihaisen näköinen.
No joo. Alkuun poni vähän ojenteli jalkojaan, mutta seisoi sitten nätisti kun toruin sitä "Et sä nyt viittis seistä kiltisti"
Sovimme (olisi pitänyt jättää sopimatta..) että Nikkis ei riehu, sillä mun selkä on kipeä. Harjasin ponin, varustin. Ja sain jopa vyön kiinni. Vaan oli se työn takana. Sitten lähdimme kentälle.
Nousin selkään ja Mariannekin kävi Nikkikselle sanomassa ettei se saisi riehua ettei menetetä Millaa tämän tunnin aikana. Lähdin kävelemään ponin kanssa. Kääntelin ja pysäyttelin. Poni toimi mukavasti. Ja tehtiin muuten yksi tosi hieno voltti. Se paksukainen jopa asettui ja kulki sopivan kokoisen voltin! Minä olin iloinen.
Kävellessä ei mua jännittänyt ja saatoin ihan normaalisti mennä.
Sitten siirryttiin kevyt raviin. Apua :D Kesti hetken, kunnes lopulta uskalsin ponin siirtää raviin. Piti tehdä kolmikaarinen kiemuraura toiselle sivulle ja toisella pitkällä sivulla sitten raviin vauhtia. Nikkis mummoili siellä, kääntyi kolmikaariselle tosi hienosti. Ja tuota noin. En nyt tiedä, kyllä kai se välillä sai vähän vauhtia raviinsa.
Meillä oli ihanasti tilaa :D Kun kaikki muut olivat meidän "perässä". Nikkiksellä oli vaan joku pakottava tarve lähes siirtyä käyntiin aina siinä yhdessä kaarteessa. Parempi näin päin.
Ei sattunut selkä, ei jännittänyt. Hieno homma (tsiisus, tästähän tulee LYHYT postaus.)
Kun oltiin sitten kevyt ravia menty, jäätiin vähän käyntiin ja sitten pääty-ympyröille. Hevoset toiselle, ponit toiselle. Tarkoitus oli mennä harjoitusravissa ympyrällä ja sitten kirjaimella (meillä taisi olla c-kirjain, ei oltu porttipäässä) ja sillä avoimella sivulla käyntisiirtymät. Piti ikään kuin hakea hevosia kuulolle. Heh.
Alkuun Nikkis oli niin vetelä. Sain vaikka kuinka kauan lätkiä ponia liikkeelle ja se ei muuta tee kuin yritä jyrätä Pomon perään. Lopulta sain ponin liikuttamaan suurta takapuoltaan eteenpäin. Ravi oli rauhaisaa, siirtyi käyntiin hyvin, mutta raviin takaisin siirtymä kestikin vähän kauemmin.
Lopulta Nikkis vähän lämpeni, ravista tuli melko reipasta, siirtyi käyntiin ja raviin tosi hienosti. Ja mäkin jopa pysyin kivasti penkissä vaikka poni ravasikin reippaammin. Mukavaa.
Mutta sitten. Oli katsokaa niin pelottavaa että poni lähtee vähän menemään. Pysyin selässä (ihme ja kumma) ja lähtö oli muutenkin tosi lyhyt. Ja pelotti. Uskalsin silti jatkaa harjoitusravia.
Sitten lähdettiin nostamaan laukkaa. Eli puoli kierrosta laukkaa, sitten ravia. Ensin mä mietin että uskallanko. Mutta päätin että pakko, ihan pakko. Koitin, mutta poni ei liikkunut mihinkään. Sitten Nikkis taisi taas lähteä... Pysyin selässä ja lentelin kaulalle. Ja sen jälkeen pelotti muuten, ja paljon. Apua.
Menin kävelemään sinne ympyrän keskelle, pysäyttelin ja olin ihan rauhassa.
Lopulta uskalsin siirtyä kevyt raviin. Hoin siinä ravaillessa "ihan rauhassa, raaviii, ihan rauhassa" Poni ymmärsi ja ravasi kiltisti.
Lopulta päätin että pakko mun on laukata, so what jos poni menee. Joten harjoitusravissa nostokohtaan ja nosto. Ja nousi. Ja Marianne ei edes huomannut, julkeaa toimintaa! Pompin ihan jumalattomasti, mutta olin iloinen kun uskalsin. Nostelin sitten vielä lisää kun ei enää jännittänyt. Hienosti mentiin. Nikkis kuunteli, ei nostanut itse, tietty loppuun päin alkoi laukkaamaan reippaammin. Mä pompin mutta joo.
No joo, sitten katsokaas jäätiin kevyt raviin. Nikkis vähän kaahasi ja mua vähän jännitti taas. Oli hieman turhauttavan tuntuista kun poni kaahaa eikä pidätteet oikein mene läpi.
Ja sitten mun läskipaksuponiidiootti päättikin säikähtää taas jotain. Ja mennään. Mä olin just tietty hokenut koko ajan "ravia ravia ravia ravia" ja sitten poni lähtee, niin tuli ihan automaattisesti kiljastua että ravia :D Se nyt johtui tasan siitä kun hoin tuota ravia, en olekaan pitkään aikaan noissa tilanteissa mitään huutanut.
No joo, tyylikkäästi kiljuen lähdettiin taas menemään ja nyt ei vaan enää kestänyt ja taas alas. Ja se tuska. Aivan järkyttävää. Oikeasti. Se sattui, ja muuten todella pahasti.
Tai oikeastaan pohkeesta alkoi vetää suonta tai jotain tällaista. Kuitenkin, se sattui. Kierin tyyliin maassa ja raivoan jalalle mutta joo. Kamalaa. (heh, ja järkytin kaikki muut :D) Kävin vähän istumassa siellä reunalla ja hautauduin likaiseen hiekkaan että se jalka rauhoittuisi.
En tiedä. Mä kuvittelin etten edes pääsisi takaisin. Mutta sitten kysyttiinkin että menenkö takaisin.
Siis tietenkin, se oli jo tarpeeksi paha kun en Sulon selkään päässyt enää takaisin. Olin itkenyt sitä jalkaa, joten Marianne vielä kyseli että voinko mä varmasti palata. Mutta oikeastaa itkin lähinnä koska järkytyin niin pahasti. Hyi kauheeta, miten oikeasti voi käydä noin kun tippuu selästä :D Kamalaa.
No joo, palasin selkään ja kävelin loppukäynnit jännityksen vallassa. Nikkis käveli tietty sitten oikein reippaasti, piruili mulle ihan selvästi. Koitin päästää ohjia pidemmäksi ja käännellä. Jalka vaan sattui.
Alas selästä. Mä olin muuten raivoissani :D Päätin sitten että jos tämä räkänokka kuskaa mua ratsailla, niin se saa kyllä huomata olevansa heikompi osapuoli kun olen maassa. Kyllä mulla vähän kilahti kun poni ei voinut seistä paikallaan kun löysäsin vyötä, oli niinku käveltävä portille.
Sitten käytiin hakemassa mun kamat. Otin ne ja totean ponille että tule, ja lähden kävelemään kohti tallia. Nikkis tulikin sitten vauhdilla, säikähtiköhän taas jotain. Rauhoittui kuitenkin nopeasti kun ärähdin ettei mun päälle sentään.
Karsinassa rouva räkänokka oli taas melko iloisen näköinen. Mä angstasin että miten voi olla näin surkea ihminen olemassa. Ei pysy vahingossakaan selässä.
Nikkiksen harjattuani menin tuntia katsomaan. Tunsin itseni niin halvaantuneeksi. Jalat sattuivat, selkä sattui. Mikä kaikki muukin vielä sattui. Sitten vielä kun mietin että mitä tiistaista tulee. Jännitin tänään näin paljon (en niin kauheasti, mutta vähän) ja sitten menen tippumaan. Tippumaan hei! Tiistaina voi olla jännää.. (varsinkin kun miettii että mille Marianne uskaltaa mut laittaa. Ihan varmasti oli nytkin vaan miettinyt että joku turvallinen poni tuolle ennen kuin se tapattaa itsensä :D)
Ja itkin taas sitä kuinka huono mä olenkaan. Ei vaan pysy. Muutenkin nämä tunnit on olleet niin surkeita. Enkä mä nyt halua jännittää joka hevosta ja joka asiaa. Dääm. En kestä itseäni. Köytän itseni poniin kyllä seuraavalla kerralla. Se on turvallisempaa...
ANTEEKSI tämä oli lyhyt, surkeasti ja epäselvästi kirjoitettu.
No teidän pitää vain tietää, että selviydyin joka askellajista (ei selkä katkennut) istuin hienosti ravissa, pompin laukassa. Tipuin kerran ja Nikkis meni kolmesti.
Mua vaan ottaa päähän, väsyttää. Ja toi tunti oli niin turhauttava.
Mutta sehän on se paha karma . . .
Sori tuosta tekstistä. Ehkä jos joskus tunti sujuisi niin saisin kirjoitettuakin jotain. Mutta nyt kun tipahtelen niin on vaikeaa kirjoittaa selvästi..
Tallille tulin ja jännitin ensin. Sitten rauhoituin (kirjoitetaanko se noin :D toistelen täällä: rauhoituin rauhotuin..) ja kävin taulun lukemassa. Seitsemän ratsukkoa tunnillamme! Dääm. Mä Nikkiksellä, isot hepat (Vinski, Kaisa ja Sakari) sekä Pomo, Elvis ja Simo.
Menin sitten harjaamaan Nikkistä ja se oli aina yhtä hyväntuulisena vastassa. Yh, mä en yhtään tykkää tuollaisista möllöponeista. Ja kun se ei edes sitten näyki jatkuvasti, se on vaan vihaisen näköinen.
No joo. Alkuun poni vähän ojenteli jalkojaan, mutta seisoi sitten nätisti kun toruin sitä "Et sä nyt viittis seistä kiltisti"
Sovimme (olisi pitänyt jättää sopimatta..) että Nikkis ei riehu, sillä mun selkä on kipeä. Harjasin ponin, varustin. Ja sain jopa vyön kiinni. Vaan oli se työn takana. Sitten lähdimme kentälle.
Nousin selkään ja Mariannekin kävi Nikkikselle sanomassa ettei se saisi riehua ettei menetetä Millaa tämän tunnin aikana. Lähdin kävelemään ponin kanssa. Kääntelin ja pysäyttelin. Poni toimi mukavasti. Ja tehtiin muuten yksi tosi hieno voltti. Se paksukainen jopa asettui ja kulki sopivan kokoisen voltin! Minä olin iloinen.
Kävellessä ei mua jännittänyt ja saatoin ihan normaalisti mennä.
Sitten siirryttiin kevyt raviin. Apua :D Kesti hetken, kunnes lopulta uskalsin ponin siirtää raviin. Piti tehdä kolmikaarinen kiemuraura toiselle sivulle ja toisella pitkällä sivulla sitten raviin vauhtia. Nikkis mummoili siellä, kääntyi kolmikaariselle tosi hienosti. Ja tuota noin. En nyt tiedä, kyllä kai se välillä sai vähän vauhtia raviinsa.
Meillä oli ihanasti tilaa :D Kun kaikki muut olivat meidän "perässä". Nikkiksellä oli vaan joku pakottava tarve lähes siirtyä käyntiin aina siinä yhdessä kaarteessa. Parempi näin päin.
Ei sattunut selkä, ei jännittänyt. Hieno homma (tsiisus, tästähän tulee LYHYT postaus.)
Kun oltiin sitten kevyt ravia menty, jäätiin vähän käyntiin ja sitten pääty-ympyröille. Hevoset toiselle, ponit toiselle. Tarkoitus oli mennä harjoitusravissa ympyrällä ja sitten kirjaimella (meillä taisi olla c-kirjain, ei oltu porttipäässä) ja sillä avoimella sivulla käyntisiirtymät. Piti ikään kuin hakea hevosia kuulolle. Heh.
Alkuun Nikkis oli niin vetelä. Sain vaikka kuinka kauan lätkiä ponia liikkeelle ja se ei muuta tee kuin yritä jyrätä Pomon perään. Lopulta sain ponin liikuttamaan suurta takapuoltaan eteenpäin. Ravi oli rauhaisaa, siirtyi käyntiin hyvin, mutta raviin takaisin siirtymä kestikin vähän kauemmin.
Lopulta Nikkis vähän lämpeni, ravista tuli melko reipasta, siirtyi käyntiin ja raviin tosi hienosti. Ja mäkin jopa pysyin kivasti penkissä vaikka poni ravasikin reippaammin. Mukavaa.
Mutta sitten. Oli katsokaa niin pelottavaa että poni lähtee vähän menemään. Pysyin selässä (ihme ja kumma) ja lähtö oli muutenkin tosi lyhyt. Ja pelotti. Uskalsin silti jatkaa harjoitusravia.
Sitten lähdettiin nostamaan laukkaa. Eli puoli kierrosta laukkaa, sitten ravia. Ensin mä mietin että uskallanko. Mutta päätin että pakko, ihan pakko. Koitin, mutta poni ei liikkunut mihinkään. Sitten Nikkis taisi taas lähteä... Pysyin selässä ja lentelin kaulalle. Ja sen jälkeen pelotti muuten, ja paljon. Apua.
Menin kävelemään sinne ympyrän keskelle, pysäyttelin ja olin ihan rauhassa.
Lopulta uskalsin siirtyä kevyt raviin. Hoin siinä ravaillessa "ihan rauhassa, raaviii, ihan rauhassa" Poni ymmärsi ja ravasi kiltisti.
Lopulta päätin että pakko mun on laukata, so what jos poni menee. Joten harjoitusravissa nostokohtaan ja nosto. Ja nousi. Ja Marianne ei edes huomannut, julkeaa toimintaa! Pompin ihan jumalattomasti, mutta olin iloinen kun uskalsin. Nostelin sitten vielä lisää kun ei enää jännittänyt. Hienosti mentiin. Nikkis kuunteli, ei nostanut itse, tietty loppuun päin alkoi laukkaamaan reippaammin. Mä pompin mutta joo.
No joo, sitten katsokaas jäätiin kevyt raviin. Nikkis vähän kaahasi ja mua vähän jännitti taas. Oli hieman turhauttavan tuntuista kun poni kaahaa eikä pidätteet oikein mene läpi.
Ja sitten mun läskipaksuponiidiootti päättikin säikähtää taas jotain. Ja mennään. Mä olin just tietty hokenut koko ajan "ravia ravia ravia ravia" ja sitten poni lähtee, niin tuli ihan automaattisesti kiljastua että ravia :D Se nyt johtui tasan siitä kun hoin tuota ravia, en olekaan pitkään aikaan noissa tilanteissa mitään huutanut.
No joo, tyylikkäästi kiljuen lähdettiin taas menemään ja nyt ei vaan enää kestänyt ja taas alas. Ja se tuska. Aivan järkyttävää. Oikeasti. Se sattui, ja muuten todella pahasti.
Tai oikeastaan pohkeesta alkoi vetää suonta tai jotain tällaista. Kuitenkin, se sattui. Kierin tyyliin maassa ja raivoan jalalle mutta joo. Kamalaa. (heh, ja järkytin kaikki muut :D) Kävin vähän istumassa siellä reunalla ja hautauduin likaiseen hiekkaan että se jalka rauhoittuisi.
En tiedä. Mä kuvittelin etten edes pääsisi takaisin. Mutta sitten kysyttiinkin että menenkö takaisin.
Siis tietenkin, se oli jo tarpeeksi paha kun en Sulon selkään päässyt enää takaisin. Olin itkenyt sitä jalkaa, joten Marianne vielä kyseli että voinko mä varmasti palata. Mutta oikeastaa itkin lähinnä koska järkytyin niin pahasti. Hyi kauheeta, miten oikeasti voi käydä noin kun tippuu selästä :D Kamalaa.
No joo, palasin selkään ja kävelin loppukäynnit jännityksen vallassa. Nikkis käveli tietty sitten oikein reippaasti, piruili mulle ihan selvästi. Koitin päästää ohjia pidemmäksi ja käännellä. Jalka vaan sattui.
Alas selästä. Mä olin muuten raivoissani :D Päätin sitten että jos tämä räkänokka kuskaa mua ratsailla, niin se saa kyllä huomata olevansa heikompi osapuoli kun olen maassa. Kyllä mulla vähän kilahti kun poni ei voinut seistä paikallaan kun löysäsin vyötä, oli niinku käveltävä portille.
Sitten käytiin hakemassa mun kamat. Otin ne ja totean ponille että tule, ja lähden kävelemään kohti tallia. Nikkis tulikin sitten vauhdilla, säikähtiköhän taas jotain. Rauhoittui kuitenkin nopeasti kun ärähdin ettei mun päälle sentään.
Karsinassa rouva räkänokka oli taas melko iloisen näköinen. Mä angstasin että miten voi olla näin surkea ihminen olemassa. Ei pysy vahingossakaan selässä.
Nikkiksen harjattuani menin tuntia katsomaan. Tunsin itseni niin halvaantuneeksi. Jalat sattuivat, selkä sattui. Mikä kaikki muukin vielä sattui. Sitten vielä kun mietin että mitä tiistaista tulee. Jännitin tänään näin paljon (en niin kauheasti, mutta vähän) ja sitten menen tippumaan. Tippumaan hei! Tiistaina voi olla jännää.. (varsinkin kun miettii että mille Marianne uskaltaa mut laittaa. Ihan varmasti oli nytkin vaan miettinyt että joku turvallinen poni tuolle ennen kuin se tapattaa itsensä :D)
Ja itkin taas sitä kuinka huono mä olenkaan. Ei vaan pysy. Muutenkin nämä tunnit on olleet niin surkeita. Enkä mä nyt halua jännittää joka hevosta ja joka asiaa. Dääm. En kestä itseäni. Köytän itseni poniin kyllä seuraavalla kerralla. Se on turvallisempaa...
ANTEEKSI tämä oli lyhyt, surkeasti ja epäselvästi kirjoitettu.
No teidän pitää vain tietää, että selviydyin joka askellajista (ei selkä katkennut) istuin hienosti ravissa, pompin laukassa. Tipuin kerran ja Nikkis meni kolmesti.
Mua vaan ottaa päähän, väsyttää. Ja toi tunti oli niin turhauttava.
Mutta sehän on se paha karma . . .
Sori tuosta tekstistä. Ehkä jos joskus tunti sujuisi niin saisin kirjoitettuakin jotain. Mutta nyt kun tipahtelen niin on vaikeaa kirjoittaa selvästi..
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Voi, Hei, Apua
Olen lukenut blogia.
Mitä olen ajatellut sitä lukiessani;
"Miten toi uskaltaa maastoilla? Mitä jos heppa lähtee meneen ja se tippuu ja kuolee"
"Miten toi uskaltaa mennä ilman satulaa? Mitä jos se heppa lähtee meneen, eihän se voi pysyä kyydissä"
"Miten toi uskaltaa ratsastaa tuolla hevosella? Sehän voi lähteä koska tahansa ja sitten se tippuu"
"Miten toi uskaltaa ajatella ponilla ajamista? Mitä jos se poni sekoaa ja lähtee ja apua!"
Tästä voidaankin mietiskellä että mitä mahtaa torstaista tulla. Apua hei. En sinäänsä osaa ajatella että jännittäisin ratsastusta. Mutta väkisin alan ajatella tuollaista kun luin tuota yhtä blogia. Apua..
Ääh, jään kotiin :D Kuitenkin mä tipun taas. Tai en. Mutta tämä on pelottavaa. Hiukan vaan.
Tai ehkä enemmänkin.
Kuinkahan paljon.. Mietitään paljon mä jännitin maastoilun jälkeen. Onkohan tämä nyt pahempi.
Apua, noi ei edes sitten voineet päästä mua sinne Sulon selkään edes kävelemään. Nyt ei tiedä mitä huomisesta tulee. Ei mitään. Ääks.
Mikä menisi Mariannelta piruilun puolelle?
Jos menisin huomenna Sulolla :D
Oikeasti, jos (koska kirjoitan näin, niin voidaan olla varmoja) menisin. En tiedä uskaltaisinko. Ehkä mä tuota noin.. Vaihdankin vaikka jonkun.. Ööh.. Pikkuvarsan mun luottoponiksi :D
Njääk. Sulo on kuitenkin sinäänsä tosi rauhallinen ja turvallinen. Nyt on vaan. Tällaista. :) Kyllä se ehkä siitä.
En mä silti sillä välttämättä uskaltaisi huomenna mennä :D Tai ehkä lähinnä ongelma olisi siinä, että alkaisin ajatella että taas se juoksee ja tipun ja sitten menee koko tunti taas siihen...
Apua
Mitä olen ajatellut sitä lukiessani;
"Miten toi uskaltaa maastoilla? Mitä jos heppa lähtee meneen ja se tippuu ja kuolee"
"Miten toi uskaltaa mennä ilman satulaa? Mitä jos se heppa lähtee meneen, eihän se voi pysyä kyydissä"
"Miten toi uskaltaa ratsastaa tuolla hevosella? Sehän voi lähteä koska tahansa ja sitten se tippuu"
"Miten toi uskaltaa ajatella ponilla ajamista? Mitä jos se poni sekoaa ja lähtee ja apua!"
Tästä voidaankin mietiskellä että mitä mahtaa torstaista tulla. Apua hei. En sinäänsä osaa ajatella että jännittäisin ratsastusta. Mutta väkisin alan ajatella tuollaista kun luin tuota yhtä blogia. Apua..
Ääh, jään kotiin :D Kuitenkin mä tipun taas. Tai en. Mutta tämä on pelottavaa. Hiukan vaan.
Tai ehkä enemmänkin.
Kuinkahan paljon.. Mietitään paljon mä jännitin maastoilun jälkeen. Onkohan tämä nyt pahempi.
Apua, noi ei edes sitten voineet päästä mua sinne Sulon selkään edes kävelemään. Nyt ei tiedä mitä huomisesta tulee. Ei mitään. Ääks.
Mikä menisi Mariannelta piruilun puolelle?
Jos menisin huomenna Sulolla :D
Oikeasti, jos (koska kirjoitan näin, niin voidaan olla varmoja) menisin. En tiedä uskaltaisinko. Ehkä mä tuota noin.. Vaihdankin vaikka jonkun.. Ööh.. Pikkuvarsan mun luottoponiksi :D
Njääk. Sulo on kuitenkin sinäänsä tosi rauhallinen ja turvallinen. Nyt on vaan. Tällaista. :) Kyllä se ehkä siitä.
En mä silti sillä välttämättä uskaltaisi huomenna mennä :D Tai ehkä lähinnä ongelma olisi siinä, että alkaisin ajatella että taas se juoksee ja tipun ja sitten menee koko tunti taas siihen...
Apua
tiistai 1. marraskuuta 2011
Missä seuraavat lennon MM-kisat?
Milloin ihminen on ristiriitainen?
Kun hän kuvittelee olevansa loistava ratsastaja, ajattelee ettei voi oppia enää mitään kun on niin loistava!
Ja kun hän samaan aikaan pillittää kuinka surkea onkaan :D Kyllä, pidän itseäni vähintäänkin outona. En tajua mikä mulle on tullut, ajattelen että kaikki menee surkeasti (kuten aina) mutta sitten samalla mietin että olen niin loistava että!
Saavuin tallille. Onpa ihana ilma, lämmintä. HEI ON MARRASKUU!? No ei se mitään.
Huomasin meneväni Sulolla. Kävin katsomassa vähän tuntia ja sitten menin harjaamaan Suloa.
Ensin etsiskelin ämpäriä, jotta olisin voinut pestä ponin jalat. Mutta ei löytynyt, sieniä oli kyllä vaikka muille jakaa, mutta ei sitten yhtään ämpäriä? Joten jalat sai jäädä harmaiksi, harjasin muuten ponin oikein hienoksi. Meillä oli varsin herkkää :) Sulo pusutteli ja meinasi nuolla mun naamaa. Ja meinasi syödä mun nenän :D Juttelin ja sovittiin että tänään mennään hienosti ja ei juosta kuin hullut. Juuh.
Mentiin kentälle ja eikun selkään! Pidin alusta asti ohjat hyvin löysinä, ettei ponin tarvi päätä kiskoa. Vähän se hiljenteli alkuun, mutta sitten käveltiin tosi reippaasti ja käännyttiinkin vaikka ohjat roikkuivat polvissa.
Jäätiin kahdelle pääty-ympyrälle. Mä, Pomo ja Kaisa toisella, toisella oli Elvis, Roosa ja Laki. Piti tehdä voltti ja jatkaa sitten avossa sillä avoimella sivulla. Ensin yritykseni oli lähinnä naurettava, ohjat kun roikkuivat kavioissa. Seuraava oli myöskin aika avuton yritys. Sitten taisi tulla pari kertaa, jolloin taisi ehkä muutama askel onnistua.
Ah, sitten. Lähdettiin raviin ja mentiin uraa pitkin. Sulo ravasi reippaasti, mä kevensin järkyttävän korkealle ja silleen. Jäätiin sitten Elviksen perään, Sulo ei suostunut kääntymään. Siinä pahaa aavistamatta käännän ponia. Yllättäen Sulo vinkaisee ja täyttä laukkaa eteenpäin. Elviskin lähti (tietysti) ja sitten me mentiin. Mä koitin pidättää, koitin pysyä selässä (btw EN SEISSYT JALUSTIMILLA palvokaa mua!) Mutta joo. Pysyin ehkä puoli kierrosta, mutta valuin kokoajan pois satulasta ja lopulta tömähdin alas. Täydestä laukasta alas, ohjat jäi jostain syystä käteen, joten raahauduin ponin perässä hetkisen, mutta sitten totesin ettei se pysähdy ja irrotin. Mahtava tunne, mietin että apua tämä sattuu, sitten roikun ohjissa siinä laukkaavan ponin vieressä ja totean että ei se mitään pysähdy :D
Jalkaan sattui, selkään sattui. Nousin, mutta menin vielä hetkeksi makoilemaan kun otti selän päälle. Sitten tuli se yksi aikuinen ja Marianne ja kauhea huolehtiminen. Mut nostettiin ylös ja kysyttiin sattuuko. Mun koko vasen puoli tärisi hetken ja vähän jalassa tuntui. Mutta urheasti totean että ei tässä mitään ja selkään.
Lähdin kävelemään ja Marianne sanoi että voin kävellä hetken. Sulo oli ihan innoissaan ja koitti välillä lähteä raviin. Mä menen oikein kunnon ohjastuntumalla (joo, tuossa kohdassa heitin romukoppaan idean "ratsastetaan ohjat kavioissa") Kävelin ensin, pysäyttelin, kääntelin. Sitten otin raviin. Ja eikun menoksi sanoimummo Sulo.. ööh, jossain.
Laukattiin sitten oikein kivasti ja reippaasti. Koitin pidättää, välillä sain pidätettyä, mutta ei se vaan auta kun poni menee elämänhaluissaan. Välillä istuin jotenkin pikkaisen etukenossa, ohjat kädessä, enkä vaan pystynyt tekemään mitään :D
No joo, Sulo laukkasi täysillä, mä roikun välillä ohjissa asenteella jippia jei kun tipun taas. Taisi se sitten jotain pukittaakin välillä tai jotain. Noh, lopulta lensin sinne kaulalle. Mutta en todellakaan aikonut tulla alas! Siitä vaan kunnon kuristusote ja roikuin kaulalla henkeni edestä, jalustimet oli jo tippuneet. Sulo sitten pysähtyi, kyllästyi laukkaamaan läski kaulallaan. Ja jotenkin sain itseni puserrettua takaisin satulaan. Helpotuksen huokaus.
Ja eikun jatketaan!
Kävelin. Otin pysähdyksiä, peruutuksia, koitin jopa tehdä hiukan pohkeenväistöä. Kääntelin ja vääntelin. Otin kai pari ravipätkää, ihan harjoitusravia. Sitten ajattelin että syteen tai saveen, kevennän pikku pätkän. Ja saman tien poni ampaisi täyteen laukkaan! Ah. Laukattiin jälleen täysillä ja nyt sitten tulin ryminällä alas. Ilmeisesti suoraan selälleni. Sattui muuten ihan helkutisti. En päässyt ylös, pää oli ihan kipeä, selkä oli aivan kamala, se oikein sattui ylhäältä alas asti. Oli oikein oksettava olo. Ja mikä pahinta: mun kynsi taittui silleen että sinne tuli pikku haava josta tuli verta, yh.
(ON SIINÄKIN MULLA LUOTTOPONI!!)
Makoilin hetken siellä maassa, mulla oli niin paha olo ja selkä kipeänä. Marianne kiipesi ponin selkään ja se nainen tuli sitten taluttamaan mut pois. Tai en halunnut että se taluttaa kun mulle tuli vaan entistä pahempi olo.
Ja sitten mä seisoin kentän laidalla, sen Elviksellä menneen (sillä meni jotenkin jalka tai jotain) kanssa. Nauroin, itkin, sekoilin. Selkä sattui, jalka sattui, pää sattui. Ja kynsi :( Nauroin kun se täti huolehti (ah, sain näin kauan pidäteltyä :D Täti on hyvä sana) musta ja mietiskeli että olenko kunnossa. Itkin kun en mitään osaa ja ei Mariannekaan (tässä kohdassa nauroin itsekin :D) tippunut. Ja kun pilasin kaikkien tunnin ja kun en saanut ratsastaa jnejne. Mulla oli hauskaa :D Makoilin maassa, selittelin ihan pimeitä juttuja (tietyissä rajoissa) enkä vahingossakaan suostunut menemään autokyydillä kotiin. Kävelin ympyrää ja itkin kun olen niin surkea, miksen mä helkutti osaa yksinkertaistakaan asiaa.
Tunnin loputtua täti pisti Sulon pois, sillä Marianne halusi huolehtia musta ja siitä Elvistytöstä. En tosin tiedä, en kaivannut huolehtijaa joten menin ihan itsekseni talliin tutkimaan mun kynttä. Buahah.
Sitten mäkin puhuin jopa jonkun verran. Olen kuulemma erikoinen (outo, friikki, sekopää) ja Marianne ei ollut niin huolissaan mun jutuista kuin se täti. En mä nyt tiedä, jos mä naureskelen ja selitän ihan vitsillä näitä juttuja (en siis mitään päässä pimenee ja kaadun maahan - juttuja :D) Joo, en tajua. Ylireagointia? Ja Marianne kehtasi väittää että kettuilin aikuisille :D En nyt ihan tajua.
Selostin niille siististi missä asun. "Ajetaan yhtä tietä, sit toista ja sit viel yhtä tietä"
Annoin loistavan kuvan viisaudestani "Onko Masku siel vasemmal?"
Kun kysyttiin ikää "... öö... 16!" En sentään alkanut sormilla laskemaan niinkuin joskus teen :D
Väitin Mariannen autoa hienoksi. No ei se kyllä ole, mutta hieno sisältä. Tai siis, sellainen etten voi sotkea sitä.
Kun kysyttiin asteikolla 1-10 selän kipua "Riippuu vähän siit asteikosta"
"Yhyy ku olen surkea ja kaiken mä pilaan enkä missään onnistu"
Mihin sattuu? "Kynsi :<< Kynsi:<< Siit tulee verta!! :<<"
^Seuraavat ongelmat oli housujen likaantuminen ja kypärän hajoaminen :D Ei toki mun selän poikki meno
No ei, kyllä mä kerran vastasin ihan oikeasti miltä se selkä tuntuu "Mun selkä on irti"
Ja kun noi huolehti että mistä ne tietää selviydynkö ja pärjäänkö mä varmasti, oli vastaus harvinaisen selvä
"Toi näkee sit torstaina et oonks mä elos vai en"
Enkä kyllä tajunnut mitä pahaa siinä oli :D Jollen tuohon mennessä kuollut, niin tuskin mä sinne matkallekaan olisin tuupertunut.
No, oli oikein hauska päivä.
Ihan vaan lievästi harmittaa toi tunti. Siinä meni taas yksi tunti, niin multa kuin muiltakin. Selkä on niin kipeä.
Arvatkaas paljonko tämä auttaa tässä torstai-ajattelussa. Väkisinkin mietityttää että mahdanko tulla torstainakin alas.
Ja olin varmaan hauskaa kuunneltavaa kun ajoin kotiin. Laulan kovaa ja korkealta, puhun itsekseni, nauran ja itken.
Ja tietty vittuvittuvittuvittu..
No ei mä olen hyvin siveä, en kiroile. Muuta kuin itsekseni (ja joskus tähän blogiin.)
Ääh :( Miksen mä osaa mitään. Niinkin yksinkertainen asia kuin selässä pysyminen ja ei onnistu :( No, olen kyllä tyytyväinen siihen kaulalla roikkumiseen, vaikka maha olikin sen jälkeen vähän kipeä.
Hiiiieenoa. Seuraava tunti on torstaina. Vasta. Jollen sitten mokaa sielläkin. Ja arvatenkin selkä on aivan paskana silloin ja jee jee. Siitä tuleekin varmaan todella upeaa ja hienoa..
(Ja mun raipasta irtosi muuten käsilenkki :D Jännää. Ei se kyllä haittaa sinäänsä, en mä sitä käytä. Mutta roikotin raippaa siitä, joten jouduin keksimään uuden säilytyspaikan raipalle.)
Edit. Koska kaikkia ei taatusti kiinnosta, niin kerronpa silti :D Selkä on vähän kipeä, ei sinäänsä niin paljon kuin luulisi. Vähän reppu sattuu selkään ja pelolla odotellaan miten käy kun istun koulussa sen kahdeksan tuntia.
Kynnen alla on mustelma. APUA NYT SIITÄ TULEE VERTA! Kynsi sattuu todella paljon, varmaan leikkaan kynnet tänään. Toivottavasti se auttaa. Toisaalta voi käydä myös niin että sattuu vielä enemmän kun on vähemmän suojaa. Kynnessä on sellainen viiva mistä näkyy mistä se taittui, ja tosiaan mustelma. Ja haava.
Selässä on cool punainen jälki :D Siinä kohdassa mikä sattuu vähiten. Hmm..
Ja polvessa on patti. Sattuu se vähän kävellessä.
Ja eikun huome tallille. No ei, JOS mä olisin ilkeä ihminen, jättäisin menemättä. BUAAHAHH, Marianne voisi sitten panikoida että ny se delas :(
Anteeksi, meinasin siis: Ny se delas :DDD!! BAILA BAILA!!!
P.S. Olen kuulemma, mikä se sana olikaan. Ei ihan itsepäinen, mutta aika sama sana. Päättäväinen tai joku sellainen. Joo. Eikös se ole hyvä asia. Olen outo, päättäväinen, sekopää, itsepäinen ja kamala ihminen.
Hei sitten.
Kun hän kuvittelee olevansa loistava ratsastaja, ajattelee ettei voi oppia enää mitään kun on niin loistava!
Ja kun hän samaan aikaan pillittää kuinka surkea onkaan :D Kyllä, pidän itseäni vähintäänkin outona. En tajua mikä mulle on tullut, ajattelen että kaikki menee surkeasti (kuten aina) mutta sitten samalla mietin että olen niin loistava että!
Saavuin tallille. Onpa ihana ilma, lämmintä. HEI ON MARRASKUU!? No ei se mitään.
Huomasin meneväni Sulolla. Kävin katsomassa vähän tuntia ja sitten menin harjaamaan Suloa.
Ensin etsiskelin ämpäriä, jotta olisin voinut pestä ponin jalat. Mutta ei löytynyt, sieniä oli kyllä vaikka muille jakaa, mutta ei sitten yhtään ämpäriä? Joten jalat sai jäädä harmaiksi, harjasin muuten ponin oikein hienoksi. Meillä oli varsin herkkää :) Sulo pusutteli ja meinasi nuolla mun naamaa. Ja meinasi syödä mun nenän :D Juttelin ja sovittiin että tänään mennään hienosti ja ei juosta kuin hullut. Juuh.
Mentiin kentälle ja eikun selkään! Pidin alusta asti ohjat hyvin löysinä, ettei ponin tarvi päätä kiskoa. Vähän se hiljenteli alkuun, mutta sitten käveltiin tosi reippaasti ja käännyttiinkin vaikka ohjat roikkuivat polvissa.
Jäätiin kahdelle pääty-ympyrälle. Mä, Pomo ja Kaisa toisella, toisella oli Elvis, Roosa ja Laki. Piti tehdä voltti ja jatkaa sitten avossa sillä avoimella sivulla. Ensin yritykseni oli lähinnä naurettava, ohjat kun roikkuivat kavioissa. Seuraava oli myöskin aika avuton yritys. Sitten taisi tulla pari kertaa, jolloin taisi ehkä muutama askel onnistua.
Ah, sitten. Lähdettiin raviin ja mentiin uraa pitkin. Sulo ravasi reippaasti, mä kevensin järkyttävän korkealle ja silleen. Jäätiin sitten Elviksen perään, Sulo ei suostunut kääntymään. Siinä pahaa aavistamatta käännän ponia. Yllättäen Sulo vinkaisee ja täyttä laukkaa eteenpäin. Elviskin lähti (tietysti) ja sitten me mentiin. Mä koitin pidättää, koitin pysyä selässä (btw EN SEISSYT JALUSTIMILLA palvokaa mua!) Mutta joo. Pysyin ehkä puoli kierrosta, mutta valuin kokoajan pois satulasta ja lopulta tömähdin alas. Täydestä laukasta alas, ohjat jäi jostain syystä käteen, joten raahauduin ponin perässä hetkisen, mutta sitten totesin ettei se pysähdy ja irrotin. Mahtava tunne, mietin että apua tämä sattuu, sitten roikun ohjissa siinä laukkaavan ponin vieressä ja totean että ei se mitään pysähdy :D
Jalkaan sattui, selkään sattui. Nousin, mutta menin vielä hetkeksi makoilemaan kun otti selän päälle. Sitten tuli se yksi aikuinen ja Marianne ja kauhea huolehtiminen. Mut nostettiin ylös ja kysyttiin sattuuko. Mun koko vasen puoli tärisi hetken ja vähän jalassa tuntui. Mutta urheasti totean että ei tässä mitään ja selkään.
Lähdin kävelemään ja Marianne sanoi että voin kävellä hetken. Sulo oli ihan innoissaan ja koitti välillä lähteä raviin. Mä menen oikein kunnon ohjastuntumalla (joo, tuossa kohdassa heitin romukoppaan idean "ratsastetaan ohjat kavioissa") Kävelin ensin, pysäyttelin, kääntelin. Sitten otin raviin. Ja eikun menoksi sanoi
Laukattiin sitten oikein kivasti ja reippaasti. Koitin pidättää, välillä sain pidätettyä, mutta ei se vaan auta kun poni menee elämänhaluissaan. Välillä istuin jotenkin pikkaisen etukenossa, ohjat kädessä, enkä vaan pystynyt tekemään mitään :D
No joo, Sulo laukkasi täysillä, mä roikun välillä ohjissa asenteella jippia jei kun tipun taas. Taisi se sitten jotain pukittaakin välillä tai jotain. Noh, lopulta lensin sinne kaulalle. Mutta en todellakaan aikonut tulla alas! Siitä vaan kunnon kuristusote ja roikuin kaulalla henkeni edestä, jalustimet oli jo tippuneet. Sulo sitten pysähtyi, kyllästyi laukkaamaan läski kaulallaan. Ja jotenkin sain itseni puserrettua takaisin satulaan. Helpotuksen huokaus.
Ja eikun jatketaan!
Kävelin. Otin pysähdyksiä, peruutuksia, koitin jopa tehdä hiukan pohkeenväistöä. Kääntelin ja vääntelin. Otin kai pari ravipätkää, ihan harjoitusravia. Sitten ajattelin että syteen tai saveen, kevennän pikku pätkän. Ja saman tien poni ampaisi täyteen laukkaan! Ah. Laukattiin jälleen täysillä ja nyt sitten tulin ryminällä alas. Ilmeisesti suoraan selälleni. Sattui muuten ihan helkutisti. En päässyt ylös, pää oli ihan kipeä, selkä oli aivan kamala, se oikein sattui ylhäältä alas asti. Oli oikein oksettava olo. Ja mikä pahinta: mun kynsi taittui silleen että sinne tuli pikku haava josta tuli verta, yh.
(ON SIINÄKIN MULLA LUOTTOPONI!!)
Makoilin hetken siellä maassa, mulla oli niin paha olo ja selkä kipeänä. Marianne kiipesi ponin selkään ja se nainen tuli sitten taluttamaan mut pois. Tai en halunnut että se taluttaa kun mulle tuli vaan entistä pahempi olo.
Ja sitten mä seisoin kentän laidalla, sen Elviksellä menneen (sillä meni jotenkin jalka tai jotain) kanssa. Nauroin, itkin, sekoilin. Selkä sattui, jalka sattui, pää sattui. Ja kynsi :( Nauroin kun se täti huolehti (ah, sain näin kauan pidäteltyä :D Täti on hyvä sana) musta ja mietiskeli että olenko kunnossa. Itkin kun en mitään osaa ja ei Mariannekaan (tässä kohdassa nauroin itsekin :D) tippunut. Ja kun pilasin kaikkien tunnin ja kun en saanut ratsastaa jnejne. Mulla oli hauskaa :D Makoilin maassa, selittelin ihan pimeitä juttuja (tietyissä rajoissa) enkä vahingossakaan suostunut menemään autokyydillä kotiin. Kävelin ympyrää ja itkin kun olen niin surkea, miksen mä helkutti osaa yksinkertaistakaan asiaa.
Tunnin loputtua täti pisti Sulon pois, sillä Marianne halusi huolehtia musta ja siitä Elvistytöstä. En tosin tiedä, en kaivannut huolehtijaa joten menin ihan itsekseni talliin tutkimaan mun kynttä. Buahah.
Sitten mäkin puhuin jopa jonkun verran. Olen kuulemma erikoinen (outo, friikki, sekopää) ja Marianne ei ollut niin huolissaan mun jutuista kuin se täti. En mä nyt tiedä, jos mä naureskelen ja selitän ihan vitsillä näitä juttuja (en siis mitään päässä pimenee ja kaadun maahan - juttuja :D) Joo, en tajua. Ylireagointia? Ja Marianne kehtasi väittää että kettuilin aikuisille :D En nyt ihan tajua.
Selostin niille siististi missä asun. "Ajetaan yhtä tietä, sit toista ja sit viel yhtä tietä"
Annoin loistavan kuvan viisaudestani "Onko Masku siel vasemmal?"
Kun kysyttiin ikää "... öö... 16!" En sentään alkanut sormilla laskemaan niinkuin joskus teen :D
Väitin Mariannen autoa hienoksi. No ei se kyllä ole, mutta hieno sisältä. Tai siis, sellainen etten voi sotkea sitä.
Kun kysyttiin asteikolla 1-10 selän kipua "Riippuu vähän siit asteikosta"
"Yhyy ku olen surkea ja kaiken mä pilaan enkä missään onnistu"
Mihin sattuu? "Kynsi :<< Kynsi:<< Siit tulee verta!! :<<"
^Seuraavat ongelmat oli housujen likaantuminen ja kypärän hajoaminen :D Ei toki mun selän poikki meno
No ei, kyllä mä kerran vastasin ihan oikeasti miltä se selkä tuntuu "Mun selkä on irti"
Ja kun noi huolehti että mistä ne tietää selviydynkö ja pärjäänkö mä varmasti, oli vastaus harvinaisen selvä
"Toi näkee sit torstaina et oonks mä elos vai en"
Enkä kyllä tajunnut mitä pahaa siinä oli :D Jollen tuohon mennessä kuollut, niin tuskin mä sinne matkallekaan olisin tuupertunut.
No, oli oikein hauska päivä.
Ihan vaan lievästi harmittaa toi tunti. Siinä meni taas yksi tunti, niin multa kuin muiltakin. Selkä on niin kipeä.
Arvatkaas paljonko tämä auttaa tässä torstai-ajattelussa. Väkisinkin mietityttää että mahdanko tulla torstainakin alas.
Ja olin varmaan hauskaa kuunneltavaa kun ajoin kotiin. Laulan kovaa ja korkealta, puhun itsekseni, nauran ja itken.
Ja tietty vittuvittuvittuvittu..
No ei mä olen hyvin siveä, en kiroile. Muuta kuin itsekseni (ja joskus tähän blogiin.)
Ääh :( Miksen mä osaa mitään. Niinkin yksinkertainen asia kuin selässä pysyminen ja ei onnistu :( No, olen kyllä tyytyväinen siihen kaulalla roikkumiseen, vaikka maha olikin sen jälkeen vähän kipeä.
Hiiiieenoa. Seuraava tunti on torstaina. Vasta. Jollen sitten mokaa sielläkin. Ja arvatenkin selkä on aivan paskana silloin ja jee jee. Siitä tuleekin varmaan todella upeaa ja hienoa..
(Ja mun raipasta irtosi muuten käsilenkki :D Jännää. Ei se kyllä haittaa sinäänsä, en mä sitä käytä. Mutta roikotin raippaa siitä, joten jouduin keksimään uuden säilytyspaikan raipalle.)
Edit. Koska kaikkia ei taatusti kiinnosta, niin kerronpa silti :D Selkä on vähän kipeä, ei sinäänsä niin paljon kuin luulisi. Vähän reppu sattuu selkään ja pelolla odotellaan miten käy kun istun koulussa sen kahdeksan tuntia.
Kynnen alla on mustelma. APUA NYT SIITÄ TULEE VERTA! Kynsi sattuu todella paljon, varmaan leikkaan kynnet tänään. Toivottavasti se auttaa. Toisaalta voi käydä myös niin että sattuu vielä enemmän kun on vähemmän suojaa. Kynnessä on sellainen viiva mistä näkyy mistä se taittui, ja tosiaan mustelma. Ja haava.
Selässä on cool punainen jälki :D Siinä kohdassa mikä sattuu vähiten. Hmm..
Ja polvessa on patti. Sattuu se vähän kävellessä.
Ja eikun huome tallille. No ei, JOS mä olisin ilkeä ihminen, jättäisin menemättä. BUAAHAHH, Marianne voisi sitten panikoida että ny se delas :(
Anteeksi, meinasin siis: Ny se delas :DDD!! BAILA BAILA!!!
P.S. Olen kuulemma, mikä se sana olikaan. Ei ihan itsepäinen, mutta aika sama sana. Päättäväinen tai joku sellainen. Joo. Eikös se ole hyvä asia. Olen outo, päättäväinen, sekopää, itsepäinen ja kamala ihminen.
Hei sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)