Ahkerointi on mukavaa

Ihanan lämmintä, aivan ihanaa, yksinkertaisesti mahtavaa!
Mulla oli taas Artsi, tunnilla myös Kaisa, Simo ja Evita, Artsi jatkoi seuraavalle tunnille. Ja Tiina tuli pitämään tunnit, Marianne kun oli liian kiireinen jahdatessaan lampaita pitkin Niemenkulmaa ;)
Minä siinä harjailin ison herraskan ja heitin sen kuteisiin, jonka jälkeen tepsuteltiin reippain askelin kentälle ja hyppäsin satulaan.

Kiitokset Hennalle!

Lähdettiin siitä kävelemään alkukäyntejä. Varsinkin alkuun unohduin jotenkin kävelemään sinne uran tuntumille ja vain puskin käyntiä eteen ja keräilin ohjaa hitaasti käteen. Ihan mukavasti Artsi kävelikin, se eteni ja tuntui jopa reippaalta ajoittain. Jossain vaiheessa tajusin lähteä ihan kunnolla hakemaan niitä ympyröitäkin, joille heppa kääntyi tapansa mukaan oikein siististi, löydettiin asetukset ja palikat aika nätisti kasaan.
Ylitettiin pari kertaa käyntipuomit. Artsi ilmeisesti vähän hiihteli niille ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kokeilulla otin käyntiä takaisin, jolloin sähelleltiin puomien yli vähän paremmassa järjestyksessä.
Kiisteltiin siinä sitten tuntilaisten kesken että mitä meidän pitäisi tänään tehdä. Minä kun olin vahvasti sitä mieltä, että meidän pitää puskea harjoitusravia ilman jalustimia niin, että maksa rytkyy ja vatsalihakset huutavat hoosiannaa. Muiden mielipide taisi olla jossain muualla, mutta näillä takuuvarmoilla ideoilla yleensä saa kyllä opettajan ainakin puolelleen ;)

Lähdettiin kevyt raviin ja verkkailtiin hiukan, suuntaa omatoimisesti vaihdellen. Tässä ravissa multa jotenkin jäi se eteenpäinratsastus todella minimaaliseksi, joten meidän ravi oli vähän sellaista ponipuksutusta. Ei se oikein lähtenyt kunnolla eteen kuin ehkä pätkittäin, jotenkin vaan jämähdin lönköttelemään. Tosin vauhdin uupuessa keskityin kyllä asetuksiin aivan täysillä ja varsinkin täyskaarroilla onnistuin saamaan sen nokan molempiin suuntiin hienosti läpi. Artsi oli kyllä tänään jotenkin tosi elastisen ja pehmeän oloinen, sitä oli oikein ilo veivata menemään. Tosin oli hepalla lievää ongelmaa oikealle kaatumisen kanssa, sai taas oikein potkia sillä oikealla pohkeella kun humman mielestä oikominen oli vallan mainio harrastus!
Taidettiin myös ravissa porskutella niiden ravipuomien yli. En kuitenkaan ole ihan varma, mistä voinee päätellä ettei se voinut mennä suunnattoman huonosti, muttei myöskään uskomattoman täydellisesti.
Verkkailu päätettiin vapaalla laukalla. Sai hiukan pyörittää ympyrää ja lämmitellä. Laukannostot olivat lähes poikkeuksetta ihan kamalia, hitaita ja löysiä, mitä nyt pari kertaa onnistuin nostamaan ensimmäisellä pyynnöllä, sen useamman metrin kaivamisen sijaan. Toki voisin tässä puolustautua sillä, että nostaminen oli hankalaa kun ravissa istumisessa oli niin kamalasti töitä, mutta sekin puolustus on hiukan invalidi kun katsotaan edellisiä tunteja ja surkeita laukannostoja kaikkien hevosten kanssa, molemmista askellajeista.

Laukka oli onneksi mukavampaa. Hidastahan se oli, enkä nyt ihan viitsinyt täräyttääkään kunnolla, ettemme esittelisi mitään ylimääräisiä hyppytemppunumeroita kesken rauhaisan verryttelyn. Otin pätkittäin, välillä kääntelin ympyrää (jotka olivat kuulemma liian pieniä - minä ajankin moottoriveneitä, en laivastoproomuja) ja välillä laseteltiin suoraan. Yliteltiin yksittäisiä puomeja oikein hullunkiilto silmissä, kun ratsastaja pääsi toteuttamaan itseään ja omaa puomifetissiään. Artsi tiputteli laukkaa alas vähän turhankin useasti, mutta suurimmaksi osaksi se nousi takaisin nopealla tökkäisyllä.
Ja siis ainakin heppa meni asiallisesti! Se teki kaiken mitä pyysin, siirtymät alas olivat hyvin herkkiä ja nättejä. Kertaalleen nousi väärä laukka kun menin koskettamaan raipalla lavalle ja Artemiksen henkinen tasapaino järkkyi. (Huomasin sen tosin itse, joten sekin oli kuin voitto!) Laukkakin alkoi pyöriä paremmin kun heppa hiukan lämpeni ja kun oltiin hetkinen pumpattu, huomasin että se istuminen alkoi vihdoin tuntua todella helpolta. Ei tarvittu mitän fyysisiä ponnistuksia - siellä piti vain olla ja oleilla. Todella helppo istua, mitä tietenkin auttoi vielä se Artsin keinuhevoslaukka.
Jäätiin käyntiin ja käveltiin välikäyntejä.

Kas tässä, kehuttu ja kadehdittu istuntani. 10+!!

Tehtävämme; vihreä ravia, sininen laukkaa, harmaa rasti on pysähdys ja punaiset ravipuomeja.

Tiina selitti meille tehtävän, joka siis yksinkertaisuudessaan oli kiemurauraa puomien yli, sitten ravipuomien ylitys, joiden jälkeen heti pysähdys. Pysähdyksestä laukannosto, yksittäisen puomin yli ja suoralla uralla siirtymä takaisin raviin, kuten kuvastakin näkyy. Sai ottaa jalustimet pois tai pitää ne jalassa, mikäli epäili ettei kykene tekemään ravi-laukkatehtävää ilman. Itsehän siis tietenkin otin ne jalustimet pois, olen odottanut tätäkin jo aivan liian kauan. Eihän ole mitään parempaa kuin parinkymmenen asteen helteet, joihin yhdistetään kunnon duuni ja ratsastelu ilman jalustimia. Loistavaa!
..Tosin pienessä mielessäni pohdin kyllä idean järkevyyttä. Tehtävä käsitti koko kentän, eli jouduimme menemään pitkästä aikaa myös hurjan pelottavaan porttipäätyyn. Ja ikään kuin se ei vielä riittäisi -> jouduimme laukkaamaan kohti superpelottavaa porttipäätyä, ilman jalustimia... Artsin kanssa, joka juuri keskiviikkona oli täräyttää tädin tantereeseen. Loistosuunnitelma, mutta päätin olla lainkaan epäilemättä pärjäämistäni. Aina pitää yrittää, tuntuu se kuinka typerältä tahansa.

Kukaan muu ei jostain syystä ymmärtänyt tehtävänantoa, joten pääsimme Artsin kanssa näyttämään mallia! Lähdettiin sitten puksuttelemaan ja yllätin jopa itseni kun istuin niin hyvin siellä ilman jalustimia. Ei ollut edes vaikeuksia, taidan uskoa itsestäni liian vähän.
Ravailtiin tosiaan iloisesti sinne porttipäähän ja aloitettiin kiemurauran ratsastus. Hevonen hieman kyttäili pelottavaa päätyä, mutta kulki vallan nättiä ja halvatun löysää ravia. Artsin kanssa tuo harjoitusravi on vaan niin tuhottoman hankalaa - kuten jo totesin, on se istuminen siellä hitonmoista rytkymistä (vaikka siellä pysyy, niin kyllähän mulla rytkyy jokainen ruuminosa siellä mukana, iso hevonen se kuitenkin on) joka vaikeuttaa huomattavasti sitä ravin auki ratsastamista. Ja kun Artemiksella on vielä tuo piaffipakkomielle, jonka takia se eteneminen on hankalaa, kun hevonen vain leijailisi metrin maanpinnan yläpuolella. Siksi nytkin se ravi jäi koko ajan ihan hirmuisen löysäksi, kun en vain saanut sitä eteen. (Tai vaihtoehtoisesti en hetkittäin uskaltanut pumpata sitä hevosta eteen ihan määrättömästi.)

Reitti toimi siinä hyvin, puksuteltiin oikein ylväinä ja näytettiin mallia. Ylitelttiin ravipuomit kuin norsu posliinikaupassa ja pysähdys pääsi hiukan venähtämään kun en ollut ajantasalla. Sitten tulikin se kauan odotettu: laukannosto kohti porttipäätyä ja vieläpä pysähdyksestä! Ei mua edes jännittänyt, mikä oli hyvä lähtökohta tälle hankaluudelle.
Mä yritin kyllä nostaa, mutta heiluin vain epätoivoisesti kyydissä ja Artsi lähti kilttinä poikana raviin. Koko pitkän sivun mä koitin nostaa, mutta heppa vain ravasi ja pääty lähestyi uhkaavasti. Lopulta tein insinööritason ratkaisun ja ajattelin, että kun pohje ei mene läpi, niin minäpä nyt ihan vaan kosketan tällä raipalla lavalle. Ei muuta kuin tuumasta toimeen siis - heitin raipan sisäkäteen ja kosketin, jolloin Artsi sitten tuumasi että jahas, akka on sitten oikein hyvä ja laukkaa keskenään vain. Se vetäisi pään alas ja heitti hiukan takapäätään, oikein sellainen kiukuttelupukki "ei mua saa komentaa, mä teen mitä mua lystää!" Heti kun heppa sai jalkansa takaisin maahan, pääsin mä jo ylös ja nykäisin homman raiteilleen, sillä en halunnut edes yrittää mitä tapahtuu jos Artemis lähtee valloilleen kun mulla ei ole niitä jalustimia.

Siihen yhteen pukkiin se tosiaan jäi ja muutaman pidätteen jälkeen löytyi raviinkin tahti. Tiina naureskeli meille (:D) ja käski ottaa ympyrälle uuden noston, joten ravailtiin puolikas ympyrä ja otettiin toinen puoli laukkaa. Ei mitään ongelmaa, Artsi löysi sisäisen aikuisensa ja laukkasi kuin ei olisi muuta ikänään tehnytkään. Sitten vaan siirtymä raviin ja jatkettiin tehtävää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
...Mutta mä vaan ihmettelen mikseivät muut tehneet tätä kevätjuhlanumeroa! Me näytettiin hei mallia, muiden olisi pitänyt seurata esimerkkiä.

Ratsastettiin tehtävää kauan ja antaumuksella. Koitin hakea mahdollisimman hyviä reittejä ja asetuksia väleihin, yliteltiin puomit aika löysästi melkein joka kerta. Itse kuitenkin istuin varsin kivasti ja saatiinpa koko ajan suoritettua sitä mitä halusin.
Pysähdykset paranivat kun minä valmistelin ne ajoissa. Saatiin joitakin todella nopeita pysähdyksiä ja ainakin Artsi reagoi pidätteisiin todella herkästi. Osaan niistä pysähdyksistä tuli jopa sellainen tarmokas ja hyvä fiilis, kuin ne olisivat oikeasti onnistuneet tosi hyvin. Laukannostot sen sijaan olivat poikkeuksetta joko huonoja tai vähän vähemmän huonoja. Karkeasti sanottuna ehkä puolet nousi ennen yksittäistä puomia, loput sen jälkeen tai siinä päällä. Ihan suoraan pysähdyksestä ei varmaan noussut kertaakaan, joskus tuli käyntiä, joskus hiukan ravia ennen laukkaa. Laukka kuitenkin toimi nätisti, päästiin sen puomin yli jotain yhtä poikkeusta lukuunottamatta aika sulavasti, minä istuin hyvin ja ongelmitta, eikä Artsi tehnyt minkäänlaista numeroa siitä porttipäästä. Kyllähän se tuijotti, mutta keskittyi olennaiseen ja siirtyi tosi hienosti takaisin raviin laukasta. Muutamat siirtymät kyllä lösähtivät ja laukattiin läpi kulman, mutta nekin taisivat olla mun omaa sähläystäni. Olen myös suunnattoman tyytyväinen siihen mun istumiseen niissä siirtymissä. Rytkyin kyllä, mutta en ollut toimintakyvytön seuraavia kymmentä metriä, vaan kykenin ihan heti ratsastamaan ja keskittymään. Jes!
Ja siis Tiina nyt käski nostaa sitä Artsin nokkaa ja ratsastamaan takajalkoja aktiivisemmaksi. Yritin ja onnistuin parin askeleen ajan. Vaan niin, on sitä huomattavan paljon helpompi ratsastaa eteen kevyt ravissa, kun ei tule tuota liitelyvaihdetta kuten harjoitusravissa.

Tehtiin oikein hyvin, joten saatiin siirtyä keventelemään. Pari kierrosta löysemmin ohjin, pyöritin jokusen ympyrän mutten sen enempää keskittynyt tekemään mitään. Ehkä me toisaalta työskenneltiinkin jo tarpeeksi, lämpötilakin vaan kohosi kun aurinko nousi korkeammalle.
Siitä käyntiin ja loppukäynnit.

Nyt en saisi puhuakaan, heh. Mariannekin on saattanut mainita jotain mun pakkomielteisestä mölötyksestä, mutta kun! Täytyyhän sitä saada kommenttiraita myös ratsastukseen.
Mä olin varsin tyytyväinen taas. Artsi on alkanut hurjan villiksi, pysyen silti laiskana. Mutta siis se menee paremmin kuin ennen. Ja suoritettiin tätä vaikeaa tehtävää, tehtiin hyvää laukkaa ja vaikka mitä! Oikein hyvä siis. Ihan en tiedä mitä mieltä olen tuosta proomun puolikkaasta, mutta kai se nyt ihan menettelee tällä hetkellä ainakin.

Keskelle, alas ja Artsi jatkamaaan töitään. Itse kävin vain kuvailemassa ja taluttamassa hiukan Seppo-ponia, jonka jälkeen kotia kohti vaan.

Ja hei, tässä on video! Artsin hurjailutkin tulivat videolle vastoin kaikkia odotuksia :D

Uljain meistä voi uhmata hurjaa heppaa

Eilen jatkoin sen Artsin kanssa, tunnilla myös Vinski, Jack, Simo, Kari ja Pomo, Artsi oli kaikilla tunneilla. Niin, että jippii vaan - yleensäkin valitan että hevonen on hidas, laiska ja tympeä ja sitten vielä joudun viimeisenä sen selkään, puskemaan ulos edes etäistä liikettä. Olin siis aivan hurmioitunut moisesta tilaisuudesta, ihan paloin halusta mennä taas puksuttelemaan herra setähevosen kanssa ;)

Ilma oli sentään lämmin ja elämä hymyili. Enää tämä viikko epäkristillistä heräämistä ja töitä, sitten saan hiukan lomailla ennen loputonta köyhyyttä, joka vain odottelee nurkan takana tilaisuuttaan. Olen kuitenkin päättänyt olla huolehtimatta asiasta vielä, sillä stressaaminen on hyvin turhaa. Eipä se siitä kummemmaksi muutu ja kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan järjestynyt oikein hyvin tähänkin asti.

Meidän tuntimme alkoi, joten kipsuttelin jakkaran kanssa alukseni luo ja kiipesin selkään. Kenties muuten yksi syy lievään Artsi-vastustukseeni on se satula. En pidä siitä, en lainkaan. Vinskilläkin on kiehtovampaa mennä, sillä sillä on sentään mukavampi penkki. 

Lähdettiin kävelemään, minä otin taas ensimmäiseksi tavoitteekseni sen etenemisen. Saatiin tahti kuntoon yllättävän helposti, vähän joutui kaivelemaan sitä vauhtia, mutta käynti tuntui aukeavan ja liikkuvan oikein mukavasti eteenpäin hyvinkin pienellä vaivalla. Tehtiin siinä voltteja ja huomasi kyllä useiden tuntien positiivisen vaikutuksen, Artsi kun oli suoranaisen pehmeä ja lämmennyt. Ei tarvinnut veivata ja venkslata, vaan heppa seurasi ohjaa kuuliaisesti ja asettui herkästi. Koska kaikki tuntui hyvältä, koitin vain hakea takajalkoihin jonkinlaista liikettä ja kerätä sitä Artsukan pikkuista päätä mahdollisimman lyhyeksi. Vähän epäilen että heppa juoksee silti kaula pitkänä kuin metsän hirvi, mutta ainakin ollaan lähempänä ideaalia. Jos en pakottaisi itseäni kokoamaan sitä ohjaa käteen ja lyhentämään Artsia, olisi lopputuloksena lönköttelyä pyykkinarut käsissä heiluen. Silti en ihan uskalla nykiä sitä ylitse siitä, minkä hevonen mulle "itse tarjoaa". En halua että lyhentelen liikaa ja valtamerialus jää painavaksi - nytkin se oli kuitenkin keveä ja vallan mukava, vaikka liian pitkänä taatusti lönköttelikin.

Lähdettiin keventelemään, jossa ajatus jatkui jälleen ihan samana. Kaula pakettiin, jalat liikkeelle ja asetus kuntoon. Mä olin vino kuin Pisan kalteva torni, mikä kyllä häiritsi keskittymistä ihan naurettavasti, mutta siitä huolimatta kulki se ravikin oikein nätisti. Vähän kun kopauttelin tahtia, alkoivat hepan jalat nousta ja edetä kivemmin. Sain hevosen hiukan lyhenemään ja asetukset toimivat suunnilleen yhtä keveästi kuin käynnissäkin. Artemis keskittyi tekemiseensä ja tuntui ylipäänsä oikein toimivalta - tätiratsulta, jonka kanssa maailman vinoin täti hiukan hölkkäili menemään. Tarvittaisiin lisää poweria siihen raviin, pääsisi tätikin eroon tästä tädittelystä ;)

Siirryttiin käyntiin ja mietittiin kuinka laukattaisiin, jotta vältettäisiin yletön pöllyäminen, johon itse kukin meinasi vuorollaan tukehtua. Lopulta päädyttiin vain laukkaamaan vuorotellen uraa pitkin ja Kari-poni sai usvattaa ensimmäisenä.

Siinä hieman kesti. Mä kävelin Artsin kanssa, pidin sen vain liikkeessä ja mietiskelin syntyjä syviä. Kunnes sitten ihan puun takaa se alkoi ja mä huomasin taas jännittäväni sitä laukkaa. Siinä vaiheessa oli varmaan kolme hevosta laukannut ja toivoin vaan että päästäisiin pian lauteille jotten ehtisi skitsoilla olemattomia. Huonosti kuitenkin kävi ja oltiin viimeisiä.

Ei mitään hajua mistä se nyt tuli, kun en ole useampana tuntina laukkaamista jännittänyt. Ehkä se vaan oli se pitkä kävely ja odotus, ken tietää. Mähän olen kuitenkin viimeaikoina laukannut melkeinpä ensimmäisenä jos vuorotellen ollaan hanateltu.

Se meni ihan hirveäksi siinä viimeisen hevosen kohdalla. Mä olin aivan halvauksen partaalla, kun yksinkertaisesti jännitin omiani siellä. Yritin koko ajan hokea itselleni että sopisi lopettaa tällainen pelkääminen, mutta sehän vaan lietsoi mua jännittämään kahta kauheammin, heh. Kun täti sitten kiikkaroi kyydissä ihan kauhistuneena, päätti Artsikin terästäytyä. Pää nousi, se käveli ripeämmin.. Yritä siinä sitten rauhoittua, ei kukko käskien laula, enkä minäkään onnistunut rentoutumaan vaikka tiesin hyvin häiritseväni myös Artsin suorittamista.

Kun lopulta oli meidän vuoromme, asteli uralla jännittynyt heppa ja vielä jännittyneempi akka. Marianne totesi että tällä kertaa sitten rauhallisempaa laukkaa kuin viimeksi (oliko se "nyt minä voisin tästä pukittaa"-pikkuhyppy sitten niin dramaattinen vai?) Ja minä heitin kuin viimeisinä sanoina, että mua sitten jännittää ihan järkyttävästi.

Näillä saatesanoilla nostin laukan ja sehän meni just silleen kun saattoi ehkä olettaakin -> Artsi täräytti pari laukka-askelta, pari pukkihypyn tapaista ja hyppeli siistissä järjestyksessä ihan väärään suuntaan. Minä nyin hepan parhaani mukaan käyntiin ja en tiennyt pitäisikö sitten taas itkeä vai nauraa mokomalle ponille, joka ilmeisesti otti mun jännityksen nyt ihan henkilökohtaisena loukkauksena. Heitin Artsemiksen takaisin uralle ja päässä vain jyskytti että "kävelemään ei jäädä jos hevonen pomppii, se on aina huono valinta", eli älykkäästi sitten vaan tuuppasin sieltä hepan uudelleen laukkaan. Puolustukseksi tosin sanon, etten siinä vaiheessa kyllä uskonut että se enää villiintyy.

Olin erittäin väärässä! Minä nostin mielessäni siistin ja nätin laukan, kun taas Artsi nosti ihan silleen konkreettisesti sellaisen "nyt akka tantereeseen, ryhdyn villihevoseksi"-tyyppisen pukkilaukan. Herra iso äijä baanasi menemään noiden puujalkojensa kanssa, terästäen esitystään heittelemällä takapuoltaan hiukan ylemmäs ja laskemalla sitten päätään samalla alemmas. Kun tämä uskomaton show alkoi, ehdin minä mietiskellä kaikenlaista aina Artsin toiveita täyttävästä käytöksestä siihen, kuinka mahdotonta mun on pysyä näin ison hevosen selässä ja että matka maata kiertävälle radalle tulee olemaan aika järisyttävä näistä korkeuksista. Sen lisäksi ehdin toki miettiä järjellisempiä vapaa-ajan harratuksia, joihin ei liity välitön putoamisenvaara lähes kahdesta metristä ;)

Ei se tosin ihan matkusteluksi mennyt. Olin hivenen sisuuntunut tästä ensimmäisestä pukitteluepisodista, eivätkä Mariannen kannustavat "nyt pää ylös ja otat seis!"-huudot antaneet mun ainakaan levätä laakereillani. Yritin siis parhaani, koitin vaan saada sen pään pidettyä ylhäällä ja hevosen mahdollisimman nopeasti pysähtymään. Se tuntui vähän kisalta, saanko minä hevosen hallintaan vai tipunko kyydistä ennen sitä. Mahtavaa ja epätoivoista yritystäni tosin häiritsi se fakta, että enhän minä nyt osaa kovinkaan takaisesti istua noin järkyttävän ison hevosen (kevätjuhla)liikkeissä! Vaikka mä kuinka yritin istua suorana ja täräyttää hepan käyntiin, oli Artsin voima aina suurempi, jonka johdosta heilahtelin etukenoon ja makasin kaulalla, vain odottaen tulevaa laskeutumistani. Sen lisäksi meidän on vain myönnettävä tämä pikkuinen kokoeromme, joka on erittäin vahvasti uljaan ruskean puolella. Ei sitä niin hirveästi tuntunut kiinnostavan mitä mieltä akka tästä villistä poikamieselosta oli.

Kyllä me varmaan kentän ympäri siinä vedeltiin. Sitten se rauhoittui ja pysähtyi. Ja minä säilyin selässä! Ihan uskomatonta, olin täysin varma että putoan sieltä ja siltä se todella vahvasti tuntuikin. Ylitin itseni, todella.

Marianne käski kävellä hetken, mikä tuntuikin ehkä hieman älykkäämmältä idealta kuin uusi täydellinen kaaos :D Ehdin tosin jo pelätä, että nyt Marianne ei enää anna mun laukata koska meno oli noin vaarallista, mutta mitä vielä: sain käskyksi mennä ympyrälle ja pumpata sitä laukkaa ulos niin maan perusteellisesti. Mikä ei tosiaan ollut mikään ongelma, sillä mun jännitys katosi täydellisesti tämän holtittoman pukkilaukkaesityksen jälkeen. Ei ole väliä millaista laukkaa sieltä tulee. Kunhan tulee laukkaa, niin mun jännitys katoaa. Erittäin yksinkertaista. 

Ja typerää. Mutta yksinkertaista.

Mentiin siihen vähän vähemmän pelottavaan päähän ja Marianne käski aloittaa ravilla. Sellaista nöpöhölkkää se iso hevonen viitsikin mennä moisen esityksen jälkeen, että seuraavaksi sain kuulemma pyytää sieltä sellaista kunnon ravia. Artsi lähti alkuun ravaamaan tosi hyvin ja mäkin istuin oikein hienosti, mutta lopulta se eteenpäinvievä pohje ei enää mennytkään läpi vauhdittavana, vaan Artsi alkoi nostaa laukkaa ja kun otin laukan alas, ei se nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kokoamaan sitä ravia. Hetken aikaa koitin saada hevosta liikkeelle siitä wannabe-piaffesta, mutta päätin sitten nostaa laukan, kun touhu alkoi tuntua hieman naurettavalta. Ja sitten vaan pumpattiin.

Ympyrällä pysyttiin ongelmitta ja laukka oli rauhallista, suoranaisen tahdikasta. Ensin se liike oli kyllä sellaista isompaa ja voimakkaampaa, Mariannekin kehui että nyt se laukkaa tosi hyvin. Pian heppa kuitenkin tajusi, että eihän se laukkaaminen nyt enää niin siistiä ole, jolloin vauhti hiipui ja liike pieneni. Sen jälkeen possuponi lähtikin peräti tiputtelemaan raville kesken kaiken! 

Takaisin nousi aina pienellä polkaisulla ja muutaman sortumisen jälkeen tajusin ratsastaa sitä laukkaa vähän reilummin eteen, jottei meidän laukka katkeaisi kesken. Muutamia kertoja täräytin ihan reilusti korkoa kylkeen, jolloin sain muutaman hyvän ja aktiivisen laukka-askeleen irti siitä isosta möhköstä.

Ihan vaan peruslaukkaa ympyrällä molempiin suuntiin. Artsi suoritti nätisti, sain sen jopa asettumaan hiukan kun oikein lähdin vaatimaan. Laukassa oli kiva istua ja mä nyt menin siellä koko ajan sillä asenteella, että hevonen ei päätä yhtäkään askelta, se ei ajattele ainuttakaan ajatusta, vaan nyt mennään kuin aivottomat kanat diktaattorinsa käskyn alla. Artsikin sisäisti roolinsa hyvin, suorittaen orjallisesti sitä laukkaympyrää, vaikka se olikin - ah niin kovin tylsää!

Kevenneltiin muutama kierros ravia. Artemis oli edelleen vähän ärsyttävä, kyyläili kaikkea ja tuntui jännittyneeltä. Silti se ajoittain poksahteli taas alaspäin ja rentoutui, kunnes pää pongahti taas ylös kyyläilemään. Hieman epäilin hevosen aivoituksia sen riekkumisen jälkeen, mutta lapasessa pysyttiin, joten kaipa Artsi oli vain kiinnostunut ympäristöstään.. Ihan ilman taka-ajatuksia siis...

Siirryttiin käyntiin ja käveltiin.

Kyllä, kyllä. Mitähän tästä nyt voi sanoa? Artsi kuuli valitukseni ja osoitti olevansa villi ja vapaa, ei mikään setäheppa. Siis menihän se ihan mukavasti. Vähän puksutellen se alku, mutta kuitenkin oikein hyvin ja hommat sujuivat. Sitten tämä pukitteluepisodi nyt oli suunnaton todiste siitä, että minähän jukulauta pysyn kyydissä jopa silloin, kun tuollainen mua korkeampi hevonen päättää vääntää epämääräistä pukkilaukkaa oikein sydämensä kyllyydestä! Ja siis laukka meni sen jälkeen tosi hyvin, ei mitään ongelmaa.

Erittäin mielenkiintoista joka tapauksessa, hah.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Poni talliin ja pesuun, hän kun oli jostain kumman syystä aivan hikinen :D

Mariannellahan olikin sitten hauskaa. Ja muilla tuntilaisilla, niillä on ilmeisesti ollut ikävä mun rodeointia (koska ratsastan nykyään niin hyvin, ettei tällaisia satu enää ihan yhtä usein kuin silloin joskus aikoinaan). Porukka tuntui iloitsevan että minä olin heidän sijastaan siellä roikkumassa ja saatiin ihan yhteistuumin miettiä miten muka pysyin kyydissä (luulen että minä olin yllättynein. Kyllähän mä olen joo kerran ollut selässä kun Artsi pukittaa. Mutta siis se pukitti kerran. Paikoillaan. Joo).

Ja Mariannen mukaan tästä päättäväisyydestä pitää nyt ihan ottaa mallia ja se oli niin riemuissaan kun kuulemma ihan tiesi, etten väitä vastaan jos se käskee laukata :D Toki siitä mun epätoivoisesta hidastamisesta se ei niin pitänyt, mutta väliäkös tuolla. (Ei kuulemma voi hanatella puolta kenttää ennen kuin heppa palautuu hallintaan.)

Ihan mukava päivä tosiaan. Tuntee ihan elävänsä, kun miettii kuinka typerään puuhaan sitä aikansa ja rahansa haaskaakaan!

Ja eikun lauantaihin ;)

Kovaa pääsee monsteriautollakin

Marianne on nyt tällä viikolla ilmeisesti halunnut oikein irrotella ja keksinyt niitä hevosia, joilla en ole ikuisuuksiin mennyt. Tänään oli valikoitu Artsi, tunnilla myös Evita, Kaisa, Laki ja Simo, Artsi jatkoi seuraavalle tunnille.
Siitä onkin jo aikaa kun viimeksi olen möhköllä mennyt. Tosiasiassa olin jo täysin unohtanut että moinen hevonen on edes olemassa, hah.

Joten joo, ihan kiva kokeilla sitäkin taas pitkästä aikaa. Se vaan on silti niin puksutteleva jättiläinen, että en nyt ihan tiennyt mitä mieltä olla moisesta ideasta. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja parasta kai mennä hyvillä mielin selkään, sujuu paremmin.
Tänään meillä oli Artsin kanssa jo karsinassa parempi fiilis kuin aiempina kertoina. Mä en tuntenut oloani liian pieneksi, sillä hevonen ei muunmuassa litannut mua tai kuikuillut pää taivaissa. Kerrankin sen harjaaminen ja varustaminen oli mukavaa ja helppoa, ei epätoivoista taistelua liian ison humman kanssa. Kentälle se tosin raahautui tapansa mukaan hitaasti ja laiskasti, voihan möhköfantti sen kanssa!

Hennalle kiitos taas! :)

Artsi kentälle, parkkeerattiin penkin viereen ja täti keikkaroi parhaansa mukaan kyytiin. Lähdettiin kävelemään ison ukkelin kanssa ja hakemaan taas tatsia siihenkin hevoseen.
Se oli ihan mielettömän hidas ja löysä ja vaikka mitä. Mä olin hyvin mukana alusta asti, joten saatoin keskittyä punkemaan hevosta liikkeelle. Enkä tiedä, kenties se on nyt Jackistä johtuvaa, mutta tänäänkin mä vaan ymmärsin, että voisin oikeastaan tehdä jotain. Voisin ratsastaa kunnolla ja vaatia, enkä vain hengailla selässä tekemättä mitään. Nyt mä uskalsin tämäyttää ihan kunnolla pohkeella niin kauan, kunnes se hevonen lähti kävelemään. Ja sehän kävelikin oikein tosi kivasti - toki se lösähteli välillä, mutta suurimmaksi osaksi iso-Artsi liikutteli kinttujaan ja eteni ongelmitta. Rauhaksiin aloitettiin myös volttien vääntäminen, asetuksen hakeminen ja liikkuminen myös käännöksissä. Asetuksissa oli se vika, etten millään saanut niitä kunnolla läpi. Heppa asettui puoliksi, mutta nenä jäi jotenkin keikaloimaan väärään suuntaan ja ei tuntunut menevän ihan läpi. Ehkä sen voi kuitenkin antaa anteeksi, olihan tämä kai kuudes kerta Artsin selässä jollen väärin ole laskenut.

Lähdettiin keventelemään, hyvinkin omaan tahtiin ja rennon rauhallisesti. Minä otin tavoitteekseni vain saada asetuksen parhaani mukaan läpi ja hevosen ravaamaan kunnolla eteenpäin, mahdollisimman isoilla askelilla. Suunnitelmani toimi kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein hyvin. Aloitettiin hitaasti ja rauhallisesti, hiljalleen vaatimustasoa kasvattaen. Kun Artemis alkoi lämmetä, ryhdyin tuuppimaan pitkillä sivuilla oikeasti reilumpaa ravia alle, niin että sitä sai ottaa jopa hitaammaksi lyhyillä sivuilla. Ja siis heppahan tuntui oikein hyvältä. Kun muutaman kerran paukautin sitä liikkeelle, alkoi hevonen kuunnella pohjetta jo huomattavan paljon paremmin. Sain sitä ravia oikeasti eteenpäin, Artsi lähes liiteli sen balettitanssijan runkonsa kanssa menemään!

Herra kääntyi herkästi, asetukset löytyivät ainakin kyllin hyvin ja mä vaan hain takajalkoja liikkumaan myös ympyröillä. Hiukan se heppa toljotteli pelottavia päätyjä ja oikeassa kierroksessa se koitti kaatua sisällepäin, mutta molemmat ongelmat olivat korjattavissa, eivätkä häirinneet menoa sen kummemmin. Ylipäänsä ravi tuntui hurjan paljon paremmalta kuin aiemmin, ihan kuin viimein olisin ymmärtänyt mitä minun pitää tehdä ja sitten vielä uskaltanut tehdä sen.
Siirryttiin hetkeksi käyntiin ja huokaistiin helpotuksesta.

Laukat otettiin vain uraa pitkin vuorotellen ja me aloitettiin herra Artemiksen kanssa. Marianne taisi muotoilla sen niin, että otetaan kunnolla laukkaa alle ja reippaasti eteenpäin, joten tein vain työtä käskettyä. Nosto oli taas hiukan hutiloitu ja huono, mutta laukka nousi ja päästiin nielemään kilometrejä. Mä olin varautunut siihen, että se hevonen tulee tiputtamaan laukan kesken ja ettei se liiku omatoimisesti mihinkään, vaan joudun oikeasti laittamaan sen liikkeelle. Sen verran löysää se meininki on ainakin kaikkien muiden kanssa ollut, joten oletettavaa oli, ettei Artsi ole reippauden perikuva myöskään minun kanssani.
Laskelmani olivat melko oikeassa, se laukka oli sellaista löysää könkkäämistä ja varsinkin alkuun Artsi pudotteli alas todella helposti. Vaikka mäkin koitin ratsastaa eteenpäin, saattoi hevonen vaan sortua kesken kaiken raville. Sain nostettua takaisin kyllä ongelmitta, mutta se sortuminen nyt vähän häiritsi flowta, joten päätin sitten ratsastaa astetta reippaammin Artsia eteenpäin. Pitkillä sivuilla pamautin pohkeet kylkiin ja maiskuttelin iloisesti vauhtia lisää, eikä siinä montaa kertaa mennyt ennen kuin herrakin alkoi oikeasti reagoida. Siinä vaiheessa kun suuri ja uljas ruskea oli olevinaan kovin hurja ja hiukan mukamas pomppasi kesken laukan, käski Marianne pitää huolta ettei ratsuni vallan villiinny! Se pieni reaktio oli kuitenkin todella hyvä asia, sillä sen jälkeen Artemis alkoi kunnolla vastata mun pyyntöihin pelkän löllöttelyn sijaan. Kun hevonen oli hereillä ja minä pyysin vauhtia, keräsi se oikeasti jalkaa alle ja lähti eteenpäin, eikä vain möngerrellyt menemään kuin puolikuollut etana.

Mitä enemmän sain irti siitä hevosesta, sitä kivemmalta koko touhu alkoi tuntua. Siellä oli helppo istua ja tuntui että hallitsen sitä hommaa. Ja se voima joka Artsista lähti, kun se laukkasi reilummin eteen. Iso hevonen ja sen isot liikkeet, todella hyvä fiilis siis!
En mä sitä tosin missään vaiheessa ihan oikeasti pyytänyt laukkaamaan mitenkään hurjan reippaasti ja vähän jopa himmailin, pidin käsiä ylempänä ja otin varovasti. Artsi kuitenkin tuntui välillä siltä että se saattaa räjähtää jos pusken liikaa, enkä kuitenkaan pysyisi kyydissä jos se päättäisi alkaa pukitella :D Mutta saatiin edes jonkinmoista liikettä, sen ainaisen möngertelyn sijaan.

Toiseenkin suuntaan meni tosi hyvin. Kerran Artemis otti yhden sivuaskeleen koska sen mielestä ihmiset olivat pelottavia. Muuten heppa keskittyi täysin siihen mitä minä pyysin, laukkasi eteen kun pyydettiin ja tuli takaisin suurempia miettimättä. Pari kertaa onnistuin itse himmaamaan sen laukan raville, kun pidättelin liiaksi lyhyillä sivuilla, mutta muuten laukattiin oikein rennosti ja etenevästi useampi kierros putkeen. Tositosi hyvä!
Siirsin heppasen käyntiin ja käveltiin kun muut laukkasivat. Otin pysähdyksiä siinä yhdessä välissä, mutta suurista yrityksistäni huolimatta ne eivät ihan tulleet pelkällä istunnalla. Ehken siihen uskonutkaan, heh.

Hurjan hurja porttipääty!

Loppuun vielä keventelyä pidemmällä ohjalla. Alkuun Artsi oli jopa reipas, se melkeinpä juoksi alta! Moinen hölmöily lopahti hyvinkin nopeasti ja tätikuljetin taantui hitaaseen menoonsa, jota ei välillä voinut edes raviksi kutsua. Hain kuitenkin enemmän vain sitä rentoutumista pidemmälle ohjalle, joten annoin sen tahdin olla vähän löysempi. Kunhan nyt ravasi suunnilleen eteenpäin.
Artsi oli ihan kuin Pomo ja ihan yhtä mahdoton! Siis se dippaili omaehtoisesti pidemmäksi ja haki tuntumaa, mutta ihan yhtä yllättäen se pomppasi sieltä ylös ja kyttäili jotain aitojen takaista elämää. Ympyröillä se malttoi venyä ja vanua, mutta pian taas ponkaistiin ylös. Tosi hankalaa, mutta siinä oli hyviä ja mukavia pätkiä.

Käyntiin ja käveltiin.
Tunti oli tosiaan erittäin löysä ja omatoiminen, koska Marianne kipuili. Sinäänsä tämä oli kuitenkin jopa hyvä, sillä jouduin itse kehittelemään taktiikkaa siihen, kuinka sitä hevosta ratsastan. Nykyään siitäkin tulee jo jotain, aiemmin ei osannut ratsastaa ilman että joku pitää koko ajan kädestä kiinni.
Vaan tosiaan. Mä olen tyytyväinen siihen, että sain itse ratsastettua sen noin hyväksi. Melko vieras hevonen ja pitkän tauon jälkeen, joten tämähän oli jo melkein testi mulle itselleni. Artemis oli selvästi parempi kuin aiemmin ja mulla oli tosi paljon parempi fiilis, se tuntui hyvältä, eikä siltä että minä vain roikun menossa mukana. Kerrankin oli ratsastuksen meininkiä myös Artsin kanssa ja mulle on suuri juttu se, että ihan itse sen sain aikaan. Oikein oikein hyvä.
Ylämäki jatkuu vain. Tuntui jo, että ehti tulla sellainen pieni tasanne, mutta nyt loman jälkeen onkin vain jatkettu tätä huikeaa onnistumisputkea. Kaikki vaan toimii, mä luotan suunnattomasti omiin kykyihini ja todistan niitä itselleni ratsastamalla tosi hyvin myös näillä "vaikeilla" ja vieraammilla hevosilla. Loistavaa, aivan suunnattoman hienoa.
Mariannekin oli muuten tyytyväinen, sanoi että ratsastin Artsilla tosi hyvin. Jes!

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Artsi jäi raatamaan, kun taas minä kävin heittämässä sen Simo-ponin tarhaan ja kuvailin. Taluttamaan en tänään joutunut, joten käytin aikani hyödyksi siivoilemalla muuten - kotiin lähteminen kun olisi aivan todella tylsä idea ja suitsien ristittäminen huomattavan paljon yleishyödyllisempää!

Vastakohdat täydentämässä toisiaan

Yllätys oli suuri, kun ratsuksi oli valittu Pomo. Siis pitkästä aikaa ja vieläpä jotenkin aivan puskista! Mikäpä siinä tosin, vaikka mulla pienet epäilyni asian suhteen olikin. On kuitenkin ihan kiva nähdä ja testailla Pompelia, sillä niin vaikeaa sen kanssa aina on (ja tulee olemaan).

Tunnilla olivat myös Jack, Vinski, Simo, Kitty ja Nikkis, Pomo vain mun kanssani.

Umpiluupääponi tuli harjailtua siinä rauhassa ja heitettyä se varusteisiin. Se sama umpiluupää tuli myös täräytettyä päin minun kameraani ja tulen varmasti näkemään painajaisia siitä äänestä vielä seuraavalla vuosisadallakin.

Lopulta lähdettiin kentälle ja siis poni oli jopa aika positiivisen oloinen. Se kulki joka paikkaan suhteellisen reippaasti ja hyvällä fiiliksellä, ei tarvinnut epätoivoisesti raahata kyrsiintynyttä ponia mukanaan.

TÄSSÄ olisi video, jonka Tiia kiltisti kuvasi (ja minä näin vähän enemmän vaivaa tällä kertaa!)

Henna kuvasi! 

Kiipesin selkään ja Pompeli taas osoitti ne huikaisevat kykynsä paikoillaan seisomisen suhteen. Eikä siinäkään muuta, mutta mä olin suorastaan tipahtaa kyydistä kun se pieni ja kovin kapea poni lähtikin tinttaroimaan alta :D Herranen aika - hevosten ja koulusatuloiden jälkeen oli olo todella iso tuon poniotuksen kyydissä, mikä näkyikin mun taidokkaassa istunnassa. Muunmuassa kädet seilasivat vähän väliä jossain alhaalla, ylhäällä, välillä melkein ristissä ja ponin korvissa. Jalat heiluivat enemmän kuin yleensä ja huojuin etukenossa (tai no, viimeksi mainittua teen kyllä muutenkin koko ajan, joten ehkei se johtunut kulttuurishokista!)

Alkukäyntejä otettiin ihan rauhassa, minä hain fiilistä itseeni ja poniin. Tuupin heppaa eteenpäin ja tein voltteja, päätin nyt myös ottaa ihan tosissani sen Pompelinkin asettamisen. Musta meinaan tuntuu että aika useasti annan Pomon luikerrella vähän sormien välistä "koska en sitä kuitenkaan osaa ratsastaa". Nyt oli aika ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää parhaansa ja se siis alkoikin oikein hyvin..

...Kunnes sitten totesin, että vaikka kuinka yritän, en siltikään saa sitä asetusta oikeasti läpi! Sain nenän ihan kivasti kääntymään ja jotain asteittaista taipumista aikaan, mutta kun sieltä puuttui se kunnon antautuminen ja läpi tuleminen. Se ei vaan tapahtunut, ei vaikka olevinaan kaikkeni tein. Tämähän onkin se syy miksi meillä ei vaan ponin kanssa synkkaa: mä en tiedä mitä teen väärin, kun tuntuu että mitkään mun vippaskonstini eivät toimi. Kaikki muut saan läpi ja kulkemaan, mutta Pomolla on jotkut ihan omat kuviot, joita en vain mitenkään löydä.

Käyntiä se käveli kuitenkin ihan mukavasti eteenpäin ja kyllähän se kääntyikin. Mutta!

Siirryttiin siitä kevyt raviin ja kuten videostakin huomaa, juoksi poni ensin alta kuin pikakiituri, samalla kun minä mietiskelin syntyjä syviä. Samoin meillä oli siinä hieman kääntymisongelmia ja minä olin hivenen hukassa. Edelleenkään en ymmärrä sitä kääntymisongelmaa, mikään ei vaan toiminut. Minkään muun hevosen kanssa ei ole aikoihin ollut noin vaikeaa se kääntyminen, koska kaikki muut ihan vaan yksinkertaisesti kääntyvät (tai jos eivät käänny, saa sen pohkeen läpi vaikka raipalla näppäisemällä). Mutta Pomo, se taas yksinkertaisesti vain puksutti uraa pitkin ja jämähteli toisten perään. Raipalla kun yritin muistuttaa jalasta, keksi poni vain kaahata alta kahta kauheammin. Ulko-ohjakin oli kyllä kädessä, mutta kun PomPom käytännössä jäkitti sisäohjaa vasten ja pohje tuntui kaikuvan kuuroille korville. Lopulta väänsin sieltä jokusen kerran ihan taas väkisin; sisäohjaa, ulko-ohjaa ja samaan aikaan kun takoi vielä ulko-pohkeella, niin kyllähän se sieltä kääntyi. Sen jälkeen se kääntyi helpommin ja homma sujui...

..Kunnes ihan yhtäkkiä poni taas keksi että kääntyminen on mälsää. Hyvienkin pätkien jälkeen jouduin vaan moukaroimaan pohkeella ja kiskomaan ohjalla, kun mukamas ei mikään muu toiminut. Kaikkien muiden kanssa on tuntunut löytyvän jonkinlaisia työkaluja siihen herkistämiseen ja kaikki muut olen saanut nyt viime aikoina kulkemaan, mutta sitten on tämä yksi umpiluupääkaakki, jonka ajatus kulkee täysin eri radalla kuin meikäläisen ;)

Aina silloin kun poni kääntyi, oli meno ihan mukavaa. Saatiin tahti rauhalliseksi ja pian Pomo olikin jo löysä ja pohkeen takana. Sain sen omin avuin liikkumaan paremmin, joten tein sitten taas iloisesti niitä voltteja ja asettelin läpi. Läpihän se ei taaskaan tullut, mutta asettui sentään kohtuu mukavasti ja paremmin kuin silloin joskus.

Iloisesti me puksutettiin ravia, kunnes Marianne sitten yhtäkkiä keksii että ei - poni ei liiku lainkaan tarpeeksi. Pompeli oikeastaan huijasi mua siinä: kun pyysin eteenpäin, huiskautti poni häntää ja polkaisi jalan tomerammin maahan. Vauhti ei juuri kasvanut, mutta tämä maneerinen käytös hämäsi minua aina sen verran, että kuvittelin Pomon ravaavan hyvin. Tein siinä kuitenkin työtä käskettyä ja rätkin vaan hevosta liikkeelle joka kerta kun Marianne huuteli että ei se liiku vieläkään. Varmaan neljännellä kerralla alkoi tapahtua ja sen eron huomasi kyllä sokeakin, kun loppujen lopuksi Pomo päätti lähteä liikkeelle. Se ravi muuttui aivan erilaiseksi, niin aktiiviseksi ja eteneväksi, takajalatkin liikkuivat mukana laahustamisen sijaan. Kun asia vietiin läpi, tuli poni myös tosi kivasti pohkeen eteen ja vaihteeksi sai tuntea kuinka mukavaa on, kun Pomo oikeasti lähtee eteenpäin kun painat pohjetta, sen sijaan että se vain nyrpistelisi naamaansa tympääntyneenä!

Käveltiin hiukan välikäyntejä, jonka jälkeen jakauduttiin kahdelle pääty-ympyrälle, me Vinskin ja Jackin kanssa. Aloitettiin ihan harjoitusravi-käynti -siirtymillä. Se alkoi aikalailla niin kuin saattoi kuvitellakin, eli kun siirsin ponin raviin, juoksi se alta pää taivaissa kuikuillen. Yllättävän nopeasti sain touhuun jotain tolkkua ja itseni ehkä hiukan paremmin kasaan. Haastoin myös itseni ja lähdin heti tekemään niitä siirtymisiä. Mulla on selvästi suuria ongelmia siirtymien kanssa, ne tuntuvat aina pilaavan kaiken. Siksi kai niitä pitäisi tehdä enemmän, eikä aina vain skipata siirtymiä kun ne eivät sovi mun feng shuihin.

Niiden piti olla ihan nopeita siirtymiä käyntiin. Kyllä ne siinä ihan mukavasti sujuivatkin, ei siinä mitään. Muutaman väkerryksen ja tahdin hakemisen jälkeen poni alkoi olla kuulolla sen verran, että siirtymät tulivat istunnan kautta molempiin suuntiin. Käyntisiirtymät olivat suhteellisen kevyitä ja raviinkin lähdettiin reippaasti. Silti siinä oli sellaista tiettyä ongelmallisuutta. Käynti oli turhan kiireistä, ei tarpeeksi isoa ja jotenkin vähän hutiloitua. Ravi taas jäi pohkeen taakse ja samaan aikaan poni onnistui silti tuntumaan jopa jäykältä ja jännittyneeltä. Siirtymät kuitenkin onnistuivat oikein hyvin, varsinkin kun tällainen tehtävä on oikeasti mulle ihan liian vaikea. Pelkkien siirtymisten teko nopealla tahdilla - ei onnistu, jännityn kai liikaa.

Panokset kovenivat kun otettiin mukaan nopeat siirtymät laukkaan. Sai nostaa käynnistä tai ravista, mutta mulla oli harjoitusravivajaus (ja ravissa mun on vaikeampi saada Pomo tahtiin) joten tein ravi-laukka -siirtymiä. Ympyrällä, reippaassa temmossa. 

Vasen kierros meni sinäänsä ihan hyvin. Välillä hissuteltiin pidempiä aikoja kun toiset olivat muka jotenkin edessä ja kun ponini ei muka jotenkin kääntynyt... Tuli sieltä kuitenkin paljon nostoja ja kivaa tekemisen meininkiä!

Nostot olivat aivan kökköjä. Laukannostot ovat nyt aivan pohjamudissa, ihan oikeasti. Siis siirtymät laukkaan olivat niin löysiä, välillä puskettiin kierroksenkin verran ravia kun ei vaan noussut! Välillä ponikin vaikeutti operaatiota ja yritti karata toisten ympyrälle, mutta moiset puuhat onnistuin sentään kitkemään tarpeeksi ajoissa. No, löysiä nostoja. Laukka oli sen sijaan tosi mukavaa, poni kulki nätisti, pysyi reitillä ja minä istuin kivasti, sitä pientä kököttämistä lukuunottamatta! Siirtymät raviin tulivat kun pyysin, osan istuin läpi oikein hyvin ja lopuissa pääsin sitten rojahtamaan eteenpäin. Ravi pysyi lapasessa, vaikka poni koittikin juosta alta ja jännittyä ihan mahdottomaksi, kun sillä olisi ollut niin kova kiire laukkaamaan.

Kun vaihdettiin suuntaa jäivät muut kai kävelemään, mutta minä sitten jatkoin. Marianne ei mielestäni käskenyt kävellä ja mulla oli hyvä flow jatkaa laukkaa, niin miksipä ei? Kyllä sitä ehtii sitten haudassa lepäillä ja silleen.

Sen takia tämä oikea kierros alkoi paremmin. Meillä oli tilaa ja mä sain rauhassa keskittyä. Nostot olivat edelleen löysiä, mutta nyt niitä tuli paremmalla tahdilla. Välillä pyörittelin laukkaa kierroksen verran, joskus otin oikein urakaksi saada mahdollisimman vähän ravia laukkojen väliin. Parhaimmassakin tapauksessa taisi tulla ainakin viisi raviaskelta, mutta alku se on sekin. Lopulta sitten käveltiin hieman ennen loppuraveja, joissa Pomo oli varsin mukava. Ensin se kaahotti vähän alta, mutta rauhoittui sitten ja venyi taas silleen omaehtoisesti hieman pidemmäksi. Nyt sain välillä itsekin sitä houkuteltua tuntumalle, mutta taas näkyi yksi näistä monista ongelmista Pompelin kanssa: kyllä se itse venyy, mutta kun se tosiaan tekee sen itse ja lopettaa sen myös itse. Mulla on vähän sellainen olo, ettei mulla ole minkäänlaista sananvaltaa koko touhuun.

Siitä syystä taisi iskeä pikkuinen jännitys näissä loppuraveissa. Musta vaan tuntuu etten hallitse sitä ja että poni ei kuuntele, että mä en osaa tehdä siellä oikeita asioita. Ei se enää sellaista pelkoa ole, mutta sellainen pieni hetkittäinen fiilis, kun vaan tuntuu että itse roikkuu mukana kun poni tekee mitä sitä huvittaa. Pomo on selvästikin liian itsenäinen poni minulle!

Siirryttiin käyntiin ja käveltiin.

Marianne oli sitä mieltä että tämä oli hauska valinta. Nii-in. Eihän se huonosti mennyt ja olin kyllä oikein tyytyväinen. Näki vaan ne kaikki asiat ja ongelmat, joiden takia olen yhä vakaasti sitä mieltä, että jostain syystä me ei yhdistytä Pomon kanssa. Jos joskus löydän siihen samanlaisen yhteyden kuin melkein kaikkiin muihin poneihin, on se varmaan selvä merkki tulevasta maailmanlopusta tai jeesuksen saapumisesta. Tosin, never say never ja enpä olisi uskonut koskaan tulevani toimeen Kaisankaan kanssa. Eipä siis sovi menettää toivoa, vaikka vähän toivottomalta tuntuukin.

Keskelle ja alas selästä, jonka jälkeen poni talliin ja harjaukseen. Sitten ripsakasti kotiin - töitä onkin enää ensi viikko ja sen jälkeen alkaa hiljalleen koulu! Budjetointi on vielä täysin kesken, pitäisi kai vaivautua hieman laskeskelemaan ja kaikkea.

Luotan kuitenkin siihen että kaikki järjestyy, karma toimii tosi hyvin ja niin edelleen. 

Se löytyi taas

Rapakuntoinen ratsastaja tässä taas. Kyllä vaan voi olla väsynyt kun pitää yhtenä aamuna herätä, saati sitten kuinka jumissa voikaan olla muutaman tunnin jälkeen. Tässä sitä tuntee todella elävänsä, kun ei pääse edes sohvalta ylös ;)

Olin ihan hirveän myöhässä taas ja mulla oli Jack, tunnilla myös Evita ja Simo, Jack vain mun kanssani. Ei kai siinä muuta kuin kiireesti raappaamaan kuraponia kuorrutuksestaan, varustamaan samaista likaotusta ja lopulta harppomaan sitten kentälle sen kanssa. Oltiin tosin ajoissa tänään, mutta silti pitäisi ehkä yrittää lähteä ajoissa.. Tai edes vähän aikaisemmin.

Kuvista kiitokset taas Hennalle!

Matka kentälle oli pitkä ja raskas, sillä paarmat olivat syödä pikkuhepan suihinsa, eikä Jack siksi millään meinannut kävellä. Heppa saikin partavettä joka piti verenimijät loitolla, jonka jälkeen meikä kiipesi selkään ja aloitettiin totinen työskentely.
Jack oli selvästi reippaampi kuin keskiviikkona, mutta silti se oli löysä. Aika pian sitä joutui taas tuuppimaan eteen, kun ratsu oli jämähtää ihan paikoilleen laahustamaan. Saatiin kuitenkin mukava käynti sieltä kaiveltua ja heppa kulki kivasti. Sen lisäksi pyöriteltiin iloisesti ja rauhallisesti niitä voltteja. Tulipa siinä myös päätettyä, että voisin kerrankin ihan vaatia ja ratsastaa Jackiä kuten normaalia hevosta, sen sijaan että kuvittelen että se on joku kristallivaasi, joka särkyy vääränlaisesta hengityksestäkin. Hain poniin rentoutta, kuljettiin ihan kevyellä tuntumalla, mutta volteilla mä asetin ja otin sen taivutuksen kerrankin ihan kunnolla haltuun. En jättänyt pohkeita irti "koska heppa varmaan saa sävärit" enkä tyytynyt siihen pieneen asetukseen "koska kyllä se nyt sinnepäin teki", vaan päätin nyt vihdoin ja viimein oikeasti tökkäistä sen sisäpohkeen kylkeen ja taivuttaa Lehmän sen ympärille. Ihan yksinkertaisesti.

Yllättäen kun ratsastaa hevosta kunnolla, sekin tulee paremmaksi. Kuka olisi aavistanut! Kun minä uskalsin ihan reilusti asettaa ja työntää ne pohkeet kylkiin, tuli Jack ihan alta aikayksikön rennoksi, pyöreäksi ja vastaanottavaiseksi. On lähes surullista, että oikeasti keksin ottaa itseäni niskasta kiinni vasta nyt, vaikka poni on tosi hyvin jo aiemminkin mennyt. Enpä silti ole aiemmin uskaltanut ratsastaa, vasta nyt tauon jälkeen näemmä alan päästä tästä Elvis-syndroomasta eroon.

Siirryttiin kevyt raviin. Kun hevonen tuntui hyvältä jo käynneissä, ei siinä mennyt kauaa ennen kuin se oli vähintään yhtä hyvä myös ravissa. Hetkisen me juostiin alta, minä hain rauhallista kevennystä ja kääntelin niitä voltteja, joilla hain asetuksen ihan samalla tavalla läpi kuin käynnissäkin. Pian Jack rentoutui, pyöristyi ja kulki ihan loistavasti. Se kuunteli, se oli avuilla ja se tuntui samalta kuin silloin aiemmin, kun en vielä ollut kyllästynyt! Itse asiassa tätä mä olen odottanut ja sen takia en ole nyt niin innoissani Lehmällä mennyt - siitä on puuttunut se mystinen tunne ja "jokin" ja mua on rasittanut kun en ole saanut sitä taiottua takaisin. Nyt se onnistui. Se oli avuilla, se oli vastaanottavainen. Se tuntui todella hyvältä.
Enkä ollut edes ainoa, Marianne hehkutti kuinka rento se hevonen on ja jopa kentänlaidalla kuikuilevat toverit olivat samaa mieltä! Mehän mentiin hyvin!

Pyörittelin jonkin aikaa vain niitä voltteja ja fiilistelin sitä helpoutta ja tatsia joka poniin vain löytyi. Sitten Marianne kehoitti tekemään muutamia lisäyksiä siihen raviin, sillä rentona Jack ei riko niitä laukalle ja meidän pitää kuulemma tälleen varovasti alkaa hakea niitä. Tein muutamia lävistäjiä, joilla tuupin ravia ihan silleen varovasti eteenpäin. En halunnut hukata sitä tuntumalta, enkä rikkoa laukalle, joten otimme ihan rauhallisesti. Pikkuhiljaa uskalsin pyytää enemmän kun tuntui ettei se pieni pyyntö mene kunnolla läpi ja kyllä sieltä sitten irtosikin sellaista suurempaa liikettä meidän raviimme! Jack teki niin hienolla asenteella ja muutamien toistojen jälkeen lopetin, kun pelkäsin että hummani väsähtää kesken. Kun eihän meidän ollut tarkoitus piiputtaa sitä, vaan tehdä ihan tällaista hyvänmielenlisäystä.
Ravailtiin vielä hetki ihan uraa pitkin, voltteja tehden. Heppa alkoi väsyä, joten muutaman kerran nostelin sitä päätä ylemmäs, ennen kuin annoin sen vaan ravata vähän pidemmällä ohjalla. Niin kuuliaisesti Jack venyi tuntuman mukana ja saatiin siitä jäädäkin jo käyntiin. Hirmuisen hieno poni!

Laukat otettiin vuoronperään uraa pitkin ja saatiin Jackin kanssa aloittaa. Kun keräsin ohjat käteen, jännittyi Jackie ihan välittömästi. Niska nousi ylös ja heppa suorastaan jäkitti ohjaa vastaan. Tein siinä voltin, koitin itse olla rauhassa ja asettaa ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. Suurin jäkitys lähti, mutta se rentous ei silti löytynyt. Lähdettiin joka tapauksessa nostamaan laukkaa, sillä sen hevosen rentouttamiseen olisi saattanut kulua ihan hulluna aikaa, enkä silti olisi välttämättä onnistunut. Saatan kuitenkin jännittyä edelleen, vaikka se tiedostettu jännitys onkin jo kadonnut tässä kesän myötä.
Nosto oli mitä huonoin, kulutettiin koko pitkä sivu ravia veivaten ja lopulta kaiveltiin Mariannen avustuksella se laukkakin ylös. Laukka kuitenkin tuntui ihan hyvältä ja mäkin olevinas istuin siellä kivasti ja pahemmin irtoilematta (ja sitten katson kuinka kökötän etukenossa joka kuvassa. Mutta hei, se tuntui ihan hyvältä!)

Mulla oli suunnitelmana kääntää todella ajoissa. Käytettiin vain puolta kenttää, mutta siitä huolimatta Jack kyttää sitä porttipäätä ja jännittyy jos joutuu menemään "liian lähelle" sitä. Ajattelin etten viitsi laukassa tapella asiasta kun se on kuitenkin vaikeampaa mulle itselleni, joten käänsin jo todella hyvissä ajoin ennen sitä meidän niin sanottua lyhyttä sivua. Ilmeisesti kuitenkin Jackin mielestä mikä tahansa käännöskohta on liian lähellä porttipäätä, joten sehän tuijotti järkyttyneenä niitä pieniä vihreitä miehiä ja tahti lähti hieman lapasesta.
Sekunnin ajan meinasin keikahtaa jalustimille möllöttämään ja ihmetellä kuinka julmasti poni minut pettikään, kunnes se pieni Mariannen ääni huusi jossain pään sisällä että istu alas ja ota pidäte. Kerrankin rationaalinen ajattelu saavutti minut myös hädän hetkellä ja tajusin istua alas ja ottaa sen pidätteen. Muutama askel siinä meni, jonka jälkeen laukka oli hallinnassa, eikä Jackillä pyörineet enää silmät päässä. Wau. Kuinka typeräksi sitä olonsa siinä vaiheessa tunsikaan!

Sen jälkeen laukka meni ongelmitta. Otettiin vähän pienempää reittiä ja vain kerran yritin tuuppia hevosen sinne ns. lyhyelle sivulle asti. Laukka pyöri hyvin, Jack eteni kivasti, kaikki palikat pysyivät kasassa ja tehtiin sinne yksi ympyräkin. Kaikki meni hyvin, mitä nyt minä sähläsin jalustinten kanssa. Muuten ei ongelmaa.
Tosin joo, laukka tippui ennen kuin halusin. Se oli ainoa vika. Olin tosi tyytyväinen.

Oikeaan kierrokseen kun nostettiin, oli se laukka tosi tönkköä. Jack tuntui jännittyneemmältä ja laukka ei yksinkertaisesti pyörinyt. Se meni muuten näennäisen hyvin, mutta koko ajan tökittiin. Yritin pyytää eteenpäin, mutta sekään ei oikein auttanut. Lopulta Jack tiputti laukan taas omin luvin alas, jonka jälkeen sählättiin ikuisuus sen kanssa, että sain sen uudelleen laukkaan.
Silloin se toimi. Laukka pyöri, Marianne kehui sitä rennoksi ja homma tuntui taas oikealta. Ei laukattu kuin pitkän sivun verran, jonka jälkeen poni sai jäädä kävelemään loppukäyntejä.

Marianne oli kauhean tyytyväinen. Siihen että istuin siellä laukassa ja siihen että se ravi oli noin loistavaa. Se sanoikin että se meni niin hyvin, että oltaisiin voitu jopa lopettaa kesken kaiken.
Ja siis niin. Ihan loistavaa, olin todella tyytyväinen tähän. Kaikki meni kivasti, poni suoritti loistavalla fiiliksellä ja meillä oli selvästi se yhteys ihan todella hyvällä mallilla. Se toimi niin hienosti ravissa ja siis mä ymmärsin kerrankin vaatia asioita! Ihan mielettömän hyvä, olen tositosi iloinen tästä. Voikin olla näin loistava viikko takana sen kahden viikon tauon jälkeen.

Käveltiin, mä tulin taas alas taluttamaan pari viimeistä kierrosta kun poni vaan puuskutti menemään. Sitten tipsuteltiin talliin ja Jackiläinen pääsi kunnon kylpyyn. Heitin humman pihalle, kuvailin hiukan ja kävin taluttelemassa Kitty-ponia. Se on kanssa niin ihana poni, loistava asenne kaikkeen. Vaikka nyt taisinkin saada mysteerisen haavan ponilta.
Lämmin päivä loppui lopulta, kävin vaan heivaamassa Simon ulos ja lähdin reippaasti kotiin.
Pesemään pyykkiä.
Ja heti kun ne on pesty, alkoi sataa.
Joka kerta.
Musta tuntuu että luontoäidillä on jotain mua vastaan.

Hyvät fiilikset silti! Mä odotan innoissani keskiviikkoa ja nyt voidaan taas sanoa, että eipä taida enää haitata vaikka Jackillä menisinkin :D

Voisin ryhtyä motoristiksi

Ylimääräinen tunti ja aurinko paistoi ja loma ja kaikki on hyvin! Aloin tässä ihan vain mielenkiinnosta katsella koska olen viimeksi tippunut ja tästäkin ihmeestä alkaa olla jo vuoden verran - edellisen kerran kun tipuin kai 11. päivä syyskuuta 2014.
Samalla tuli todettua kuinka vahva stressitila mulla on ollut silloin päällä. En edes muistanut että se vaikutti niin suuresti, mutta näemmä olen ollut aivan maassa. Ihan hirveän positiivinen en kai ole vieläkään, mutta se suurin negatiivisuus on kuitenkin jossain piilossa. Mutta niin - ero on aika huima. Se kuinka surullinen mä olin kerta toisensa jälkeen, eikä mikään oikein innostanut. Sitten taas nyt mulla on tässä monen kuukauden edestä tekstejä, joissa leijun elämän ihanuutta ja hyvää ratsastustaitoa. Se, onko syy ollut pelkästään liiallisessa Evitalla menossa, vaiko siinä stressissä, jota se epämääräisyys aiheutti, on hirveän hankala sanoa. Sen mä kuitenkin tiedän, että tällä hetkellä mua ei hirveästi edes ahdista, vaikka tiedän että kohta mun pitäisi oikeasti elää köyhästi ja säästäväisesti. Mulla on suunnitelmia tässä valmiina ja vahva luotto siihen, että kaikki järjestyy. Kaikki on järjestynyt tähänkin asti, kenties ihan sen hyvän karman ansiosta, joten enköhän mä selviydy myös köyhästä opiskeluajasta.
Ja olenpahan nyt saanut ratsastaa kahdesti viikossa. Jos oikein petraan ja yritän, niin tuskin tämä taito ainakaan romahtaa vaikka kerrat vähenevätkin.

Vaan tosiaan, mulla oli tänään Kaisa, tunnilla myös Sakari, Jack, Artsi ja Simo, Kaisa vain mun kanssani. Kyllä mä olin iloinen ja kai mä sitä toivoinkin. Niin hauskaa kun nyt vaan kerta toisensa jälkeen toivon meneväni Kaisalla ja jaksan riemuita vinosta, kyrmyniskaisesti putteponista. Meillä vaan on niin hyvä flow ja sen kanssa on niin hauska tehdä töitä, kun homma sujuu aika kivasti. Ei ongelmitta, mutta silti hyvin. Tulee hyvä mieli kun saa niitä asioita toimimaan.
Päädyin sitten menemään ilman satulaa, koska ensimmäinenkin tunti humputteli ja koska meidän piti ilmeisesti mennä Simo-ponin henkiseksi tueksi ;)
Harjailin puten, heitin suitset päähän ja kipiteltiin kentälle.

Henna ja Tiia kävivät kuvaamassa!

Hyppäsin selkään jakkaran kautta ja sitten lähdettiin kävelemään. Kaisa tuntui hivenen hitaalta, joten heti kun sain itseni edes etäisesti oikeinpäin sinne selkään, aloin tuuppia heppaa reippaampaan askellukseen. Tehtiin jokunen voltti ja jostain syystä meinasin ihan unohtaa että asetusta voisi ottaa läpikin sen sijaan, että vain kävelee iloisesti kaarteilla sen rautakanki-puten kanssa. Sain hiukan nokkaa sisälle, sitä paremmin mitä enemmän viitsin yrittää. Ei Kaisa niin jäykältä tuntunut kuin parina viime kertana, antoi se helpommin periksi, mutta kyllä rouva vaan silti niin tajuttoman jäykkä oli. Kunnolla sai veivata, ennen kuin se edes harkitsi taipuvansa mihinkään suuntaan.
Käyntiäkin sain kyllä eteenpäin ja se tuntui ihan hyvältä. Toki siinä hämää aina se, kun ilman satulaa menee - paha sanoa olenko niin täti, että kuvittelen kaiken pienemmän riittävän, kosken uskalla pyytää enempää.

Aloitettiin ihan siten, että pyydettiin pidempää käyntiä ja lyhyempää käyntiä. Mä pyysin eteen aina pitkillä sivuilla ja lyhyillä otin parhaani mukaan takaisin. Pidennykset olivat oikein hyvin, ekoilla kerroilla joutui hiukan naputtelemaan, mutta sitten mamma alkoi herätä ja sitä sai eteenpäin pelkällä myötäyksellä ja istunnalla. Päästin sille ohjaa ja kaivelin sieltä mahdollisimman pitkää, mutta rentoa käyntiä. Se tuntui oikein hyvältä, Kaisa pysyi matalana ja tuntui jopa etäisen herkältä, Mariannekin kävi kehumassa suoritustamme.
Lyhentely on tietenkin hankalampaa, olemme niin levottomia sieluja. Meni se silti suhteellisen hyvin, ehkä jopa yllättävän hyvin. Kaisa hidastui, sain ohjaa kerättyä käteen ja oli aina jotain, josta lähteä tuuppimaan sitä käyntiä auki.

Sen jälkeen otettiin vielä muutamat väistätykset. Ihan vaan uralta keskemmälle ja takaisin, eikä siitä tullut yhtään mitään. Mä koitin karahdella etukenoon, jalustimille en nyt sentään päässyt kun niitä ei ollut. Kaisa taas hiihteli menemään ja se oli vähän sellaista veivaamista. Tuli kai sieltä jotain ajatusta sinnepäin, mutta ei se kyllä onnistunut yhtään. Ei niitä väistöjä kyllä muutamaa toistoa enempää edes tehty, joten samahan tuo.

Lähdettiin kevyt raviin, jota otettiin vapaassa järjestyksessä uraa pitkin. Mä yritin sen kevennyksen kanssa parhaani, mutta käytännössä keventelin vain pitkillä sivuilla, kun tahti oli täysin kunnossa. Ympyröillä en viitsinyt edes yrittää, kun tuntui liikaa siltä, että hevonen katoaa alta kesken kaiken.
Ravi oli oikeasti todella hauskaa. Kaisa puksutti sellaista tasaista tädinkuljetusravia, jossa oli helppo ja mukava istuskella vain mukana. Annoin tahdin olla vähän hidas ja otin enemmänkin työn alle sen asettelun, Kun oikein aloin hakemaan nokkaa sisälle, huomasi hyvin kuinka jäykkä se poni edelleen oli. Kyllä se periksi antoi huomattavan paljon helpommin kuin viime kerralla, mutta silti välillä tuntui että vaikka miten venkslaa, pyytää ja pakottaa, niin hevonen ei muuta kuin ravaile niska jäykkänä menemään. Tehtiinkin sitten ympyröitä ja mä vaan veivasin sitä asetusta läpi. Muutamia ympyröitä joutui aina tekemään, ennen kuin sain sen pienen myötäyksen hevosen puolelta. En mä tänään ihan tajuttomia asetuksia ja myötäyksiä edes hakenut, mutta halusin että satulattomuudesta huolimatta Kaisa on ainakin jossain määrin oikeinpäin ja nokka sisällä.
Ravi oli hyväntuulista ja homma sujui oikein nätisti. Vähän löysää, vähän enemmän olisi voinut taivuttaa. Poni kuitenkin liikkui ja pää kääntyi, ratsastaja pysyi selässä ja Kaisa kääntyi varsin kivasti. Hyväntuulen humputtelua, meillä oli vallan mukavaa.

Siirryttiin käyntiin ja hengähdettiin hetki ennen laukkatyöskentelyä, jossa oli ideana vain se, että muut vääntävät harjoitusravia ja pyörittelevät voltteja, samalla kun yksi täräyttelee laukkaa keskiympyrällä.
Kun siirryttiin raviin, puskivat Kaisan ravigeenit viimein esiin ja mummeli pisteli maha hyllyen menemään. Kääntyminenkin pääsi unohtumaan kun oli niin kiire vain pistää töppöstä toisen eteen! Saatiin suhteellisen nopeasti vauhti aisoihin ja pienen muistuttelun jälkeen huomasi heppa, että ulkopohkeesta tosiaan kuuluu kääntyä. Sen jälkeen töpsöteltiin ihan kiltisti sitä ravia, mitä nyt välillä piti hiukan laittaa poweria siihen menoon. Onhan se nyt vallan tylsää mennä aina nätisti ja rauhallisesti.

Laukkaa otettiin ensin vasempaan kierrokseen. Ensimmäinen laukka meni niinkin hyvin, että Kaisa ei kääntynyt vaan posotti suoraa uraa jonnekin omille teilleen, tiputti laukan ja kun sain sen nostamaan takaisin, niin eikös putte keksinyt pelästyä vallan kamalasti kentän laidalla olevia ihmisiä! Meinasi tätiä hirvittää kun heppa kiihtyi hurjaan vauhtiin ja karkasi sen pari askelta kauemmas! Keräilin itseni takaisin ryhtiin ja jatkettiin entistä päättäväisempinä, minuahan ei pöljät putet kuskaa yhtään mihinkään.
Laukka nousi oikeastaan ihan kivasti ja Kaisa alkoi pysyä ympyrällä. Vauhtia oli ihan liikaa ja mulla oli hermeettisiä hankaluuksia siinä istumisessa sen reitin takia. Tehtiin pari ympyrää, pysyin selässä, en ihan koko aikaa maannut etukenossa ja sitä rataa. Omalla tasollani se oli varsin hyvää suorittamista.
..Kunnes sitten Kaisa sinkaisi kavereiden luo uraa pitkin ja hieno laukkamme lopahti siihen :D

Toiseen suuntaan otettiin käyntiä kun muut laukkasivat. Ja siis se laukka oli aika omalaatuista. Maailman vinoin Kaisa ja maailman surkein satulatta ratsastaja pistivät parastaan - hevonen kaatui sisälle kuin uppoava laiva, samalla posottaen sitä laukkaa eteenpäin niin kovaa kuin töppöjaloistaan pääsi. Kyydissä keikkuva ratsastaja sitten kaatui mukana aivan epätoivoisesti, yrittäen samalla vain paukuttaa hevosta suuremmalle reitille. Tasapaino petti minut kerta toisensa jälkeen ja Kaisa oli lähes tulkoon holtiton, kun se vaan kaatui ja yritti punkea omille reiteilleen. Laukkakin tipahteli kun täti keikkui jossain kaulan tienoilla ja homma oli aivan hullua! Saatiin jokunen askel aina välillä, niin että minä olin mukana ja Kaisa ei ehkä näyttänyt aivan päättömältä kanalta. Mutta joo, vaikeaa se on. Se on niin vino ja mulla on niin paljon ongelmia ihan satulankin kanssa siinä laukassa istumisessa. Pysyin kuitenkin kyydissä ja saatiin laukattua, joten olemme saavuttaneet tavoitteemme!

Otettiin vielä hiukan loppuraveja, joissa oli taas joku oma show pystyssä. Kaisa ei selvästikään ymmärrä olevansa vanha ja viisas melkein-eläkeläinen. Nytkin se keksi, että tiellä kävelevä koira on hurjan pelottava ja sitähän piti kyylätä, vähän jopa karata siltä. Olihan se ihan hirveää että se koira kehtasi tulla siihen tielle - olihan se koko tunnin ajan seissyt kentän laidalla erittäin huomaamattomasti.
Sen ajan, jota Kaisa ei käyttänyt kyyläilyyn ja ravigeenien esittelyyn, meni hevonen kuin puolikuollut ameeba. Lösähdeltiin käyntiin ja ravi oli kuin nukkuneen rukous. Vähän mietin että pitäisikö ponin aivoituksille taas itkeä vai nauraa, mutta koitin hyödyntää ne rauhalliset hetket antamalla ohjaa ja tuuppimalla ravia eteen. Kyllä se hevonen tuntui aika rennolta, se jopa melkein venyi ja rentoutui sinne ohjan perään. Ei ihan ja se "melkeinkin" tapahtui vain hetkittäin. Hyvää mieltä se silti tuotti, joten voitiin iloisesti siirtyä käyntiin ja kävellä.

Kaisa ei kuulemma ole enää niin vino, mutta se on jäykkä kuin rautakanki. Jep, sitä se ainakin on. Vinouteen on tämän laukkasession jälkeen paha ottaa kantaa ;)
Olin joka tapauksessa tyytyväinen. Se oli varsin hauskaa ja helppoa humputtelua. Väistöt ovat vaikeita ja sen suorassa istumisen kanssa pitää vaan työskennellä. Kyllä mä vielä joskus saan ruhoni hallintaan siinäkin askellajissa, se vaan vie enemmän aikaa.

Kyllä voi heppa olla itsetyytyväisen näköinen ;)

Keskelle ja alas selästä. Pikku-heppa talliin, harjailin sen nopeasti ja sitten pikkuhiljaa kotia kohti.
Nyt sitten vaan nukkumaan ja huomenna katsomaan, kuinka hyvin täältä jaksaa herätä. Kyllä meinaan huomaa että on ollut pari viikkoa taukoa, huomasi jo keskiviikkona, saati sitten nyt kun piti roikkua maantiekiitäjän kyydissä.

Ja hei! Tässä olisi vielä se epämääräinen videokooste - täysin musiikitta, koska yritän ehtiä ajoissa nukkumaan ja sitä rataa.
Siinä nyt on väistönyritystä (heh..), taivuttelua ravissa (ja pikkuinen myötäys Kaisalta), Kaisan raviunelmat ja sitten käytännössä koko laukka vasempaan kierrokseen.

Paluu totiseen duuniin

Saatiin hei jopa kakkua! Ja uusi poni - Kari-poni. Siis mä haluan kyllä nyt ihan ehdottomasti vielä Ulla-ponin ja Ellu-ponin, niin kyllähän sitten alkaisi olla aika kiva kokoelma Taalasmaita tallilla ;)

Aamulla jo katsoin että tänään lähtee: aurinko paistoi, oli lämmintä ja enkelkuorot lauloivat maan päällä Jeesuksen uutta tulemista. Pitkästä aikaa pääsee tallille, on lomaa, sai nukkua (mitä nyt sai herätä viideltä kun kissa päätti oksentaa pitkin kiipeilypuita, mutta ei sekään mitään kun oli ratsastuspäivä!) ja kaikki oli aivan loistavasti.
...Kunnes sitten siinä neljän aikaan katsoin pihalle ja siellä sataa kaatamalla vettä. Anteeksi mitä, että julkeaakin alkaa sataa vettä juuri siinä vaiheessa kun minä olen hiljalleen lähdössä. Varsinaisen julmaa pilaa, mutta näin se kai vaan on ja keskiviikkona on aina oltava vähintään hirmumyrsky tai vesisade. Muuten se päivä pääsisi liian helpolla.
Tallilla tosin ei enää satanut ja ilmakin oli lämmin, joten ihan hirveää petosta ei luontoäiti nyt sentään minulle tehnyt tämän hirmuisen odotuksen päätteeksi.

Mulla oli Jack, tunnilla myös Vinski, Artsi, Pomo, Nikkis ja Simo, Jack oli myös ensimmäisellä tunnilla. Siellä oli kovin kylmä (no, oli siellä lämminkin, mutta samaan aikaan ihan liian kylmä) mikä vähän häiritsi suunnatonta riemuani, mutta joo. Olihan se oikein kiva olla pitkästä aikaa hipelöimässä poneja, ei haitannut edes Jackiläisen selkään joutuminen!
Katselin tunteja ja mussutin hiukan kakkua, sitten harjailin pienen ponin siistiksi ja heitin sen varusteisiin. Jack katseli mua kuin huononkin vitsin heittänyttä kun yritin saada sen mukaani kentälle, eikä innokkuus ainakaan kasvanut Lehmän laahustaessa kohti kenttää kuin hirttotuomiota odottava. Heppa oli aivan sitä mieltä, että päivän työt on tehty ja että loma oli liian lyhyt näin uutterasti työskenteleville ratsuille.

Valitettavasti ponin mielipiteitä ei kyselty, vaan ilkeä akka kiipesi kyytiin ja hevonen joutui kävelemään. Jack oli laiska kuin pikkuinen ameeba, se ei olisi mitenkään jaksanut. Jouduin tuuppimaan käyntiä eteenpäin vähän koko ajan, kun heppa ei muuta kuin lösähdellyt hipsuttelemaan. Koska tässä on nyt tämä lyhyt tauko ollut, otin lähinnä vain oman istumiseni kannalta nämä alkukäynnit. Sitä suoruutta, olkapäät taakse, lantio tasan ja jalustimet jalkoihin. Oikeastaan ainoa minimaalinen ongelma oli se, että yritin tässä alkukäynneissä tarjota ohjaa Jackille vähän liiankin kanssa, enkä millään meinannut uskaltaa ottaa ohjaa käteen ja kyynerpäähän kulmaa. Sekin oli kuitenkin aika nopeasti korjattu, jonka jälkeen saatoin olla peräti ihan suht tyytyväinen omaan olemiseeni.
Tehtiin muutamia ympyröitä, asettelin ponia, mutta pääasia oli se eteneminen. Jack ei jaksanut liikkua, mutta jos sitä meni vähän kovemmin potkaisemaan, niin hevonenhan oli hypätä täplistään ulos. Oli oma hommansa siinä, että sai pohjetta läpi ilman että Lehmä jännittyy samalla liiaksi.

Jatkettiin käyntejä tekemällä suuria serpentiinikaaria toisella pitkällä sivulla. Kunnon taivutus, suoristukset välissä ja toinen pitkä sivu kevyt ravissa. Kaarteet sujuivat hyvin ja Jack taipui molempiin suuntiin kun vain muistin kunnolla pyytää. Nukahtaa se kyllä meinasi kesken kaiken, mutta muuten siis oikein hyvä. Ravia joutui kaivelemaan ihan urakalla, eikä hölkkä kyllä edennyt yhtään mihinkään. Siksipä jätettiin taivuttelut pian sikseen ja otettiin pelkästään kevyttä ravia uraa pitkin.
Kun saatiin kunnon baanaa alle ja reipasta ravia eteenpäin, alkoi Jackiekin hiukan jo edetä. Välillä se jopa juoksi alta ja meinasi jännittyä, mikä alkoi koko alkutunnin matoilun jälkeen tuntua jo ihan virkistävältä vaihtelulta. Eteenpäinpyydettävä se silti oli, tehtiin hiukan reippaampaa ravia pitkille sivuille ja pyörittelin heppaa ympyröille. Homma sujui varsin nätisti ja hevonen tuntui kivalta - vaikka se laiska olikin, niin fiilis oli jopa suhteellisen pehmeä ja kuuliaisesti ruuna suoritti. Terävyys ja suurin herkkyys vain uupuivat, jonka lisäksi Jack makasi hiukan ohjallakin kun väsymys iski pieneen mieheen niin kovin vahvasti. Lopulta päästiin kuitenkin kävelemään hiukan välikäyntejä, sai uuttera työmieskin levätä välissä.

Laukkoja varten jakauduttiin kahdelle pääty-ympyrälle: isot äijät toiselle, pikkuponit toiselle. Käveltiin vielä hetki, sitten lähdettiin rytkyttämään hieman harjoitusravia. Jack juoksi alta, samalla kun täti yritti saada kroppansa hallintaan. Kun minä en enää pomppinut kuin perunasäkki, uskalsi Jackiekin ravata rennompana ja rauhallisempana. Hetken ravailun jälkeen pitikin vaan nostaa laukka ja laukata ympyrällä. Helposta tehtävästä saa muuten suunnattoman vaikean siinä vaiheessa, kun hevonen on kuin eläväkuollut ja seura on vähintään yhtä virkeää! Ensimmäinen laukannosto oli yhtä ajamista kun minä en saanut lantiota pyörimään ja Jack taas ei jaksanut laukata. Lopulta sieltä nousi ihan mukavasti se kolmaskin askellaji, joka sujui kyllä siis ihan hyvin... Mitä nyt säännöllisin väliajoin tipahdettiin sille raville.
Joskus se oli täysin mun syyni, kun käänsin liian pienelle ympyrälle/sähläsin selässä/en ylläpitänyt laukkaa. Joskus Jack vain väsähti ja tipahti raville ja joskus meinattiin karauttaa toisia päin, jolloin oli pakkokin siirtyä hitaampaan askellajiin.

No, kokonaisuudessaan olin silti oikein tyytyväinen. Laukka pysyi pitkiäkin pätkiä yllä, Jack ei missään vaiheessa lähtenyt lapasesta ja laukannostot paranivat ensimmäisten viiden jälkeen jo huomattavan paljon kevyemmiksi. Jack eteni laukassa hyvin ja reippaasti, mitä nyt kaaduttiin sisälle vähän koko ajan. Reitti kyllä pysyi, mutta ihan selvästi kirjava pisti kantaten, oikeaan kierrokseen huomattavan paljon pahemmin kuin vasempaan.
Täti keikkui selässä taas miten keikkui, kyllä mä satulassa pysyin, jalustimetkin olivat ajoittain oikein hyvin. Ehkä eniten ahdisti se, kun tuijotin koko ajan kenttähiekkoja ja kaaduin itsekin sisälle niillä ympyröillä.

Se oli hurjaa työntekoa, mutta nyt sentään ratsastaja pysyi ihan elävien kirjoissa. Ponista ei voi sanoa samaa, joten heti kun lupa heltisi, päästin sen kävelemään pidemmin ohjin.
Loppuun otettiin hieman ravia, ensin ympyrällä alle ja sitten kahdeksikolla. Lehmä meni kuin hidastetussa elokuvassa, enkä meinannut millään saada sitä vauhtia lisää. Hipsuteltiin sitten vaan alitemmossa, haettiin pyöreää reittiä ja kevyttä asetusta. Lopulta jäätiin käyntiin ja käveltiin.

Mariannen mukaan olin jäntevämpi tänään, enkä näyttänyt niin heiveröiseltä kuin yleensä. Voitto kai sekin, tai sitten olen lihonut.
Mä olin tyytyväinen. Poni oli vallan uuttera ja päästiin oikein kivasti tekemään. Ja siis niin - mua ei jännittänyt mennä Jackillä tauon jälkeen, eikä edes jännittänyt laukata tämän hurjan loman jäljiltä. Se on loistavaa.

Jack oli väsynyt. Se kävi erittäin selväksi siinä vaiheessa, kun kesken loppukäyntien poni vain pysähtyi keskikaartoon ja jäi paikoilleen puuskuttamaan. Mun kävi herraa sääliksi, joten hyppäsin alas selästä, löysäsin vyötä ja taluttelin loppuajan maastakäsin. Jackie raahusti perässä aivan väsähtäneenä, kunnes sitten päästiin jatkamaan matkaamme talliin. Heppa tosin päätyi vielä pesuun, kun kirjava oli suorastaan valunut hikeä, mutta sen jälkeen pääsi sekin lepäilemään.

Koska mulla on nyt loma (jee!!) niin päätin ottaa ilon irti näistä viimeisistä rikkaista viikoista. Menen siis tällä viikolla myös perjantaina ratsastamaan, saanpahan ruhoni liikkeelle ratsastustauon jälkeen :)