Keltaisten satuponien ihmemaa

Jotenkin pisti naurattamaan. Meillä oli hyvä fiilis keskiviikkona, oli niin mukava ilma kun sade loppui ja oli niin mukavan lämmin. Siinä kun keskusteltiin loppukäyntien lomassa, alkoi Marianne selittää että on hyvä jos tykkää mennä muilla hevosilla kuin Elviksellä siksi että joutuu tekemään töitä. "Koska joskus ne rakastuvat Elvis-poniin niin kovasti, että niitä saa houkutella pois sieltä. Ollaan liian pitkiä ja halutaan mennä Elviksellä, mutta lopulta aukeaa sitten ihan uusi maailma. Vinkvink." Pyhpah! Minä sanoin eläväni edelleen kyllä Keltaisten satuponien ihmemaassa, enkä koskaan kasva liian isoksi ;) Sitä paitsi on vähän kornia väittää että olen liian pitkä Elvikselle ja ratsastuttaa mua Nikkiksellä, heh. Sen jälkeen jutusteltiin kun me kaikki ylipitkät halutaan ehdottomasti mennä Nikkiksellä ja Marianne kysyi että tykkäänkö mä oikeasti siitä ponista. Hmm, mä jotenkin luulin että se olisi jo kavaltanut asian, kun joka kerta pompin riemuissani ja räkätän joka asialle kun menen ponilla. No, miten vaan :D

Mutta tästä keskustelusta tuli mieleeni, että haluan tosiaan päästä taas jo Pullaponin selkään! Nyt alkaa olla jo liian pitkä aika, joten ehkäpä pitää käydä kysymässä että "saanko mä mennä Elviksellä just nyt heti ja tällä sekunnilla kun mä niinku haluun!!" Kuka ties Mariannekin heltyy säälittävän ponilapsen tahdon alla.


Keskiviikko alkoi kamalan sateisena, selkeästi kohtalo vihaa sitä päivää.. Onneksi sade rajoittui tihkuun, joka laantui iltaan mennessä eikä kenttäkään ollut lainkaan märkä. Olisin saattanut alkaa jo kapinoida, jos ihan oikeasti tälläkin viikolla olisi keskiviikkona ollut kamala ilma kun muina päivinä aurinko paistaa ja lämmintä riittää prkl!
Mulla oli Pomo, tunnilla myös Vinski, Evita, Artsi ja Nikkis, Pomo vain mun kanssani. Olin muuten tiistainakin tallilla, Kitty-ponia harjaamassa ja nyt sitten eilen jatkoin karvanirrotustalkoita Laki-ponin parissa. Olen varma että pian saamme kaivettua kesäkarvan myös pienille otuksille.
Myöhemmin vaivauduin myös kapinoivaa Pomoa harjaamaan ja lopulta heitin herran varusteisiin, jonka jälkeen lähdimme kentälle ja saimme jäätävät sävärit Seppo-ponista.. Urhea ratsuni, viime viikolla se sai melkein sydänkohtauksen koiran takia :D Pomon miehisyys ihan varisee maahan tällä menolla.

Kentälle päästyämme loikin selkään ja sähläsin itseni kanssa, samalla kun mafiaponi yritti luikerrella jo hirveää kyytiä kävelemään. Kun lopulta päästiin alkukäynteihin, tuntui Pompeli harppovan aivan hurjaa vauhtia eteenpäin, hän oli selvästi odottanut tätä ihanaa työntekoa jo täydestä sydämestään.
Käynnissä meidän ainoa tehtävä oli marssittaa käyntiä kunnolla eteen, mieluusti hevosen nokkaa alas ja selkää pyöreäksi, samalla kun takajalat liikkuvat. Pääsin siis minäkin ratsastamaan Pomoa eteenpäin, vaikka poni meinasikin välillä tulkita vauhditukseni ravipyynnöiksi. Pysyttiin kuitenkin kivasti käynnissä ja sain hummaa eteenpäin, mitä nyt odotin koko ajan sen räjähtävän kappaleiksi. Ponihan oli reipas ja silleen!
Siirryttiin pian isolle ovaaliympyrälle, jolla oli tarkoitus tehdä takapään väistätyksiä ulospäin. Nelisen askelta, neljässä kohdassa ympyrää. Mulla oli meininki kohdallaan heti alussa, olen innostunut nyt siitä Tiinan ohjeesta, se kun näkyi viime viikollakin toimivan ihan loistavasti. Siis ajatelkaa, minä olin onnistumisfiiliksillä tekemässä väistöjä Pomolla! Nyt on kyllä taivaankappaleet siirtyneet radaltaan.

Väistöt myös onnistuivat ihan supermageasti! Toki ratsastaja nyt harrasti jännittymistä, rusettisolmuja ja ranteiden vääntelyä, mutta väistötpä onnistuivat siitä huolimatta. Aina sen pienen nykäyksen avulla sain pidätteen läpi ja Pomon oikeasti hidastamaan, jonka jälkeen väistöt olivat ihan heinäntekoa. Poni siirsi pyllyä ulos ja itse vain asettelin sisälle ja fiilistelin. Tehtiin oikeastaan aika jyrkkiäkin askelia, sillä mä jotenkin pelkäsin että siinä ei kuitenkaan tapahdu mitään mikäli poni ei poikita jossain 45 asteen kulmassa menemään. Ponikin oli aika herkkänä ja nopeana tottelemaan, sillä Marianne oli ratsastanut sen maanantaina, jonka takia olisin varmasti voinut pyytää vähän vähemmänkin. Vaan nyt on pääasia että onnistuu, muulla ei ole mitään väliä.
Marianne sitten vaan käski mun rentouttaa käsiä, rentoutua toki muutenkin. Jäin siinä keskittymiseni tiimellyksessä aina jännittyneeksi, käsi jäi jäkittämään kun mulla oli niin kiire tehdä kaikkea muuta. Kun sain muutamaan otteeseen rentoutettua käden ja pienennettyä otteita, tuli Pompeli niskastaan selvästi rennommaksi sen hirveilyn sijaan. Aina on parannettavaa ja sentään ratsuni pysyi tällä kertaa kevyenä läpi tehtävän, en siis ainakaan niin staattisesti kiskonut kuin yleensä.

Jatkettiin uraa pitkin ja siirryttiin kevyt raviin. Pompeli jatkoi varsin reipasta linjaansa, ei sitä ainakaan eteen tarvinnut ratsastaa kun poni hönkäsi menemään. Minä hain vaan ensin sitä suoruutta, ponia ohjalle ja sitten väkerrettiin voltteja. Käskettiin oikein ottamaan asetus läpi ja niin vain minäkin vaivauduin sen oikeasti tekemään heti ensimmäisellä voltilla. Poni tuli kivasti läpi ja lähti asettumaan paljon paremmin. Ravissa oli hieman hommaa ihan siinä Pomon uralle valumisessa. Sinne me aina välillä eksyttiin ja jouduin oikein tahkomaan ennen kuin mafioso jaksoi nousta ylös. Samoin välillä kääntäminen jäi vähän takeltelemaan, mutta pärjättiin ihan raippa sisäkädessä, nuo olivat pelkkiä hetkellisiä mielenhäiriöitä.

Istuttiin siitä alas, humputettiin harjoitusravia sisuskalut rytkyen ja väännettiin voltteja, aseteltiin hevosia. Pomo oli ihan loistava, varsinkin alkuun! Tahti ei kiihtynyt, poni pysyi rentona ja minä istuin hyvin, ilman sitä lantiolla tuuppimista. Jes. Samoin mulla oli muutenkin niin paljon parempi olo siellä ponin selässä, ei ollut sitä jännittämistä ja irtonaisuuden tunnetta, vaan löydettiin ainakin jossain määrin toisemme herra ponin kanssa.
Käänneltiin, väänneltiin ja minä nautin siitä harjoitusravin veivaamisesta. Yritin oikein etsiä sellaista hyvää istuntaa ja pohkeita kyljen tuntumaan, käsiä kyynerpää kulmaan ja päätä ylös. Jään niin kauhean helposti tsekkailemaan kentän pohjaa kauniin auringonpaisteen ja lintujen lennon sijaan. Muutamat kääntöongelmat tuli tässä harjoitusravissakin, jolloin multa katosi se istunta jotenkin ihan täysin, lähdin hyppimään etukenoon ja jalustimille ja vaikka mitä.. Yritin istua, joskus peräti onnistuin.

Jonkin ajan kuluttua sain käskyn nostaa laukka keskiympyrälle. Se laukannosto oli niin löysä kuin olla ja voi, huomaa muutenkin että nostot ovat aivan ruosteessa talven jälkeen - pelkkää hutilointia, eikä sisäistuinluu pyörähdä eteenpäin sitten millään. Laukkakin katkesi hyvin nopeasti, sillä vaikeampi oikea kierros näytti hankaluutensa ja Pomo jatkoi tyynenrauhallisesti suoraan jonkin tylsän ympyrälle kääntymisen sijaan. Käyntiin siirtymisen jälkeen en saanut ponia enää ylös uralta, joten heitin kepin ulkokäteen ja yllättäen kääntyminenkin lähti taas toimimaan ilman ongelmaa. On se sitten helppoa.
Keppi ulkokädessä sujui laukkakin huomattavan paljon paremmin, Pomo kääntyi kevyesti ja minä saatoin vain nautiskella kyydistä. Otettiin useampi ympyrä putkeen, Pompom vain mennä puksutti ja mulla oli hauskaa. Hain sitä istuntaa, jalustimet pysyivät jo hieman paremmin jalassa ja peräti päkiällä!
Kerran se laukka pääsi katkeamaan, joka korjattiin nopeasti ja jatkettiin sitten ponin kanssa harjoitusravityöskentelyä uralla muiden laukatessa vuorostaan.

Tässä vaiheessa Pomon meininki lähti vallan lapasesta ja jokainen maiskutus, pohkeenpuristus ja laukka-askel oli tietenkin mitä selvin pyyntö lähteä laukkaan. Mulla oli ihan hirveä työ koittaa saada se ravi kuntoon ja tahdikkaaksi kun ponin suurin päämäärä oli vain laukata heti kun käsky käy. Tein voltteja ja pidättelin ponia, jolloin saatiin ainakin ajoittain jotain rauhallisuutta siihen hölkkäämiseen. Ihan tasaista suoritusta siitä ei tainnut missään vaiheessa tulla, vaikka loppua kohden tietysti paranikin.

Suunnan vaihduttua pääsin taas aloittamaan laukkaamisen. Helppo vasen kierros oli nimensä veroinen ja löllön laukannoston jälkeen mun tehtäväkseni jäi vain keskittyä istumaan ja ratsastamaan laukkaa aktiivisemmaksi. Yllättävää kyllä, tällä kertaa tuo edellä mainittu taisi jopa onnistua paremmin. Keskityin oikein istumaan suorassa, nojaamaan vähän taaemmas. Rentouduin ja vaan istuin kyydissä. Poni puksutti kuin juna, kääntyi ihan suunnattoman helposti ja kaikki oli niin yksinkertaista että!
Lopulta siirsin ponin käyntiin ja annoin sen kävellä muiden laukatessa.

Sen jälkeen hieman taivuteltiin käynnissä. Se ei oikein sujunut, Pompeli ei hirveän hyvin taipunut, mutta en tainnut itsekään oikein keskittyä pyytämään mitään. Lopulta annoin asian olla ja käveltiin vain pitkin ohjin loppukäynnit.

Marianne oli tyytyväinen ja kentän laidalta tuli kommenttia että mä osaan ratsastaa eteenpäin! Jees!
Mä olin myös varsin tyytyväinen tähän. Se oli parempi, hieman kyllä katoilee edelleen se istunta tuon mafiaponin kanssa. Ehkä se siitä taas. Mutta hei - me tehtiin loistavia väistöjä! Ja laukka sujui hienosti, minäkin jopa istuin ja jalustimet pysyivät jo hieman paremmin! Harjoitusravikin oli alkuun ihan loistavaa!

Oikein hyvä. Käveltiin ja mentiin keskelle, jonka jälkeen alas selästä ja poni talliin. Harjailin toisen nopeasti ja lähdin kohti kotia.
Olen muuten suunnattoman fiiliksissä myös siitä faktasta, että tuollahan on valoisaa vielä yhdeksältäkin! Ihanaa, ihanaa!

Ruumiista irtautuminen

Siellähän satoi lunta. Varmaan enemmän kuin koko talvena, olisi voinut ihan lumiukkoja tehdä!
Melkein siis ainakin. Sen lisäksi satoi vettä koko päivän ja minä vain odotin että koskahan perutaan tunnit sen kaatosateen takia.
Hyvin myöhään saavuin vasta tallillekin, ilma oli niin hirveä ja ajamisessa kesti oletettua kauemmin. Taulu kertoi että menen Pomolla, tunnilla myös Evita, Vinski ja Nikkis, Pomo oli jo toisella tunnilla. Hetken aikaa tuli täristyä ja odoteltua, sitten vain rintauintia kentän läpi ja ponin selkään.

Kenttä oli todellista kuravelliä, jälleen sellainen valtameri muutamalla hiekkasärkällä. Sade tippui päähän ja poni näytti erittäin onnelliselta, uitetulta koiralta. Lähdettiin kävelemään ja minä lähdin taas tsekkailemaan millainen otus Pompeli olikaan. Vaikkei siitä nyt olekaan kuin pari viikkoa kun sillä viimeksi menin, mutta mä hukkaan tatsin poniin aina tosi nopeasti. Se on edelleen jotenkin tosi vieras ja vaikea poni kokonaisuudessaan.
Päätin olla kerrankin oikeasti todella aktiivinen, koska tiesin ettei me tulla mitään ihmeellisyyksiä tekemään niin huonolla pohjalla. Päätin alkukäynneissä tehdä ihan reippaasti voltteja, pysähdyksiä ja keräilin ohjaa, jotta saisin ponin mahdollisimman lyhyeksi ja tuntumalle. Hieman ratsastin Pomoakin eteen, mutta annoin sen kävellä hieman hitaammin sen vetisyyden takia. Volteilla hain asetusta ja tahtia säilymään, kun nyt kerrankin ihan kunnolla pyysin sitä asetusta läpi, niin kyllä se sieltä löytyikin oikein hienosti. Poni käänsi päätään ja oli varsin toimiva - onnistuin kerrankin kulmissa jopa asettamaan sillä "avaimen kääntö"-liikkellä, jota en yleensä ikinä muista edes kokeilla.

Pysähdykset olivat suoranaisen verrattomia kun ajatellaan että kyseessä oli Pomo ja ratsastaja, joka välttelee pysähdyksiä viimeiseen asti :D Siitä lauantaisesta Tiinan tunnista oli hyötyä, siitä kun se näytti että voisin vähän niin kuin "nykäistä" jos pidäte ei mene läpi. Vaikkei se Kaisan kanssa oikein toiminut kun heppa makasi sillä ohjalla, mutta nyt kevyemmän Pomon kanssa se sai meidän pysähdyksistä nopeampia ja helpompia. Mun ei tarvinnut kiskoa käsi jännittyneenä, vaan sain ne pidätteet läpi. Nyt vielä kun joku saisi päähäni paremmat keinot pysäyttämiseen, mutta siihen asti tämä ainakin helpottaa sekä ponin että minun elämääni.
Sain Pomon muutenkin ihan kivaksi. Kyllä se sieltä jaksoi päätään kantaa ja hieman lyhentyä. Luulen tosin, että oltaisiin saatu kokonaisuudessaan parempi käynti, mikäli pohja olisi ollut parempi. Ainakin itse olin sitä mieltä että pieni takajalkojen boostaus olisi saanut käynnin kivemmaksi.

Välillä vaan kääntyminen oli hankalaa ja poni vajosi uralle, jonka takia jouduin koko tunnin ajan pitämään raippaa ulkokädessä. Ilman sitä se koko touhu oli ihan naurettavaa, kun Pompeli vain mennä mökelsi kuivalla särkällä naama väärinpäin.

Siirryttiin kevyt raviin ja vaihdettiin kentän päätyä. Se sai aikaan lievää kyttäilyä ja poni tuntui hetken ajan siltä, että se karauttaa häntä tötteröllä karkuun, mutta asettelu sisälle sai Pomon unohtamaan turhuudet.
Tässä ravissa oli taas se juttu. Välillä tuntuu että ollaan ihan suhteellisesti yhtä ponin kanssa. välillä tuntuu kuin olisin ponin "sisällä".. Nyt kuitenkin tuntui taas siltä, että oli Pomo ja sitten olin minä jossain metrin verran ulkona ponista. Koko ajan tunsin kököttäväni epämääräisesti, keventely oli ihan tasapainotonta ja jos poni hiukankin teki jotain mitä minä en ollut suunnitellut (esimerkiksi valui uralle) niin meikäläinen oli aivan kauhuissaan ja kökötti kahta kauheammin. Olin aivan irti ja tuntui että hillun vaan mukana.
Yritettiin parhaamme, kääntelin ympyröitä, asettelin ja pidin ponia poissa uralta. Kaikki tämä toimikin kivasti, mitä nyt kääntäminen oli välistä todella hankalaa. Varsinkin oikeaan kierrokseen mentäessä se kuitenkin helpottui huomattavasti vasta-asetuksella ja sisäohjan myötäämisellä - saatiin hetkittäin oikeinkin mageaa tatsia siihen touhuun.
Mutta se fiilis ja fengshui olivat nyt kyllä aivan vääriä. Se ei mennyt huonosti, mutta en vain löytänyt ponia.

Käveltiin siinä sitten hetki, ennen kuin siirryttiin harjoitusraviin. Joka oikeastaan vain pahensi sitä irrallisuutta. Mä kökötin ja jännitin jotain, Pomo taas kaahotti alta. Se oli oikeastaan todella ärsyttävää, heti jos Pompom karkasi reitiltä niin minä aloin keventelemään kauhuissani ja tuntui etten vain kykene tekemään mitään.
Ja kun koko ajan tiesi että nyt, istu alas, istu ponin ympärille, älä valu etukenoon. Mutta en vain osannut tehdä sitä, en jostain syystä päässyt rentoutumaan. Vaikka poni suoritti kiltisti, saatiin tahtikin rauhallisemmaksi. Tehtiin vähän käyntisiirtymiä, jotka olivat aivan mielettömän hyviä! Se ravi suorastaan liukui käyntiin ja käynti pysyi aktiivisena. Ravisiirtymät olivat hitaampia, en ollenkaan osannut istunnalla tuupata ponia kohti ravia vaikka kuinka yritin, sillä olin liian jäykkänä. Huh hei, en todella tiedä.
Lopulta siinä ihan loppuvaiheessa kun kaikki muut olivat jo kyllästyneet ravin veivaamiseen (mutta ei sanottu että olisi pakko siirtyä käyntiin! Marianne käytti termiä "jos ette jaksa, niin voitte siirtyä käyntiin") löysin minä istuntani takaisin. Vihdoinkin pääsin rentoutumaan ja istumaan, olemaan yhtä sen ponin kanssa. Fiilis kohosi monella asteella ja olin oikein tyytyväinen, kun lopulta minäkin siirryin käyntiin ja heitin vähän ohjaa uurastajalle.

Käveltiin jonkin aikaa kunnes lopulta totesin, että tuntia lie yhä jäljellä ja että voisin toki tehdäkin jotain. Aloitin taas pelkällä ohjan keräämisellä ja ponin herättämisellä. Tehtiin niitä pysähdyksiä, jotka muutaman toiston jälkeen alkoivat sujua taas oikein kivasti. Hain asetusta, tehtiin voltteja, yritettiin yksinkertaisesti tehdä jotain hedelmällistä. Lopulta olin niin innoissani tästä pysäyttämisjutusta, että päätin kokeilla tehdä väistöjä. Käänsin ennen uraa, väistätin ne muutamat metrit takaisin. Se meni muuten oikeasti hyvin. Sain pidätteet helposti läpi ja ponin oikeasti hidastamaan, jonka jälkeen väistöjen tekeminen oli suhteellisen helppoa. Sieltä tuli todella hyviä askeleita ja mentiin sivulle. Aina muutaman väistöaskeleen jälkeen poni lähti hiihtämään alta, mutta nyt sain sen aina hidastettua uudelleen ja saatiin aikaiseksi väistöä ihan sinne uralle asti. Muutamia kertoja Pompeli lähti takaosa edellä, mutta senkin onnistuin korjaamaan, jes!
Olin oikein tyytyväinen poniin ja itseenikin, mitä nyt istuntaa lukuunottamatta. Aivan käsittämätöntä kuinka onnistuin taas kökkimään etukenossa, aivan vinossa, jännittyneenä ja ulkopohje irti kyljestä. Aplodeja! Ihme että väistöt onnistuivat niinkin hyvin, vaikka ratsastaja teki kaikkensa saadakseen ponin epäonnistumaan tehtävässään.

Lopulta pitkät ohjat ja loppukäynnit.
Mä olin toisaalta tyytyväinen, toisaalta en. Kaikki kyllä onnistui ja saatiin mielettömän hienoja onnistumisia - väistöt, pysähdykset ja siirtymät. Mutta se mun istuminen ja se irtonaisuus.. Todella huonoa, erittäin huonoa. Ei kuitenkaan huonosti mennyt tunti, hmm.

Käveltiin ja keskelle, sitten äkkiä sisälle sateensuojaan. Harjailin ponisen ja lähdin kohti kotia.

Lauantaina en nyt menekään, joten odotamme mielenkiinnolla ensi viikkoon. Katsotaan, josko ilmakin suvaitsisi olla vähän parempi.

Salil eka. Tai edes toka

Rapakuntoinen ratsastaja kuvaa mua kyllä nyt vähän liian hyvin. Tai ei muussa vikaa, mutta se laukkakunto rypee pohjamudissa, kuten tuli taas huomattua. Tarvitsen lisää kilometrejä tai sitten pitää alkaa treenaamaan tosissaan.

Tänään olikin jälleen se Tiina pitämässä tunteja ja meidän tuntimme oli hyvin tyhjä - ainoastaan minä Kaisalla ja Pomo, Kaisa vain minun kanssani. Sen lisäksi ilmakin oli mitä kesäisin ja kaikki oli oikein hyvin, jee!
Hain suomiputen tarhasta ja harjailin rouvan ripeästi, jonka jälkeen vedettiin kuteet niskaan ja lähdettiin tuon perässä vedettävän otuksen kanssa kentälle. Kiipesin selkään ja lähdettiin kävelemään.

Ja kyllä, vihdoin sain Kaisastakin muutaman kuvan! Tätä onnea ;)

Lähdettiin siitä kävelemään. Hiukan tuupin askelia eteenpäin, jonka jälkeen Kaisakin alkoi edetä silleen reippaasti ja mukavasti. Käveltiin vain rennosti eteenpäin, minä kääntelin hiljakseen voltteja ja asettelin ponia hieman sisälle. Oikeastaan tänään uskalsin, osasin ja muistin jopa pyytää sitä nenää ihan kunnolla sisälle, joten saatiin oikein kivaa ja hyvää asetusta aikaiseksi! Käynnissä heppa ei edes kaatunut mitenkään häiritsevästi, vaan tyytyi osaansa ja käänsi nokkaansa haluttuun suuntaan.
Mutta siellä porttipäässä oli jotain karmaisevaa. Hui, Pompelikaan ei meinannut uskaltaa mennä sinne. Minä käytin Kaisan pariin otteeseen siellä päässä asti ja molemmilla kerroilla mamma oli aivan valmis palaamaan hippulat vinkuen takaisin turvallisempaan kentän päätyyn. Tehtiin jokunen voltti ja kiusasin puttea siellä, palattiin takaisin vasta kun tamma malttoi hieman rauhoittua.
Käynnissä meidän piti ensin ottaa sitä askelta hitaammaksi, koota ja hidastaa. Se oli muuten taas ihan mahdottoman synonyymi, miten Kaisan hidastaminen osaakin olla niin hankalaa? Poni lähinnä hiihteli alta kun meikäläinen avuttomasti räpiköi kyydissä. Onneksi lopulta sain pidätteen otettua läpi ja saatiin muutama askel hitaampaa käyntiä.

Jäätiin siitä omille ympyröillemme, sen ympyrän piti olla suurempi kuin voltti, mutta pienempi kuin pääty-ympyrä. Jotain siltä väliltä - itse tähtäsin sellaiseen ympyrään, joka ei osuisi missään vaiheessa uralle.
Käveltiin hetki, aseteltiin poneja läpi. Kun se oli hyvä siirryttiin kevyt raviin ja ajatuksena oli pelkkä reitti, tahti ja asetus. Ravissa mamma alkoi sitten kaatuakin taas sinne oikeaa pohjetta vasten, joten jouduin hieman täräyttelemään hummaa suoremmaksi. Hain ihan kunnolla asetusta oikealle, työnsin Kaisaa sisäpohkeella suoraksi ja pidin vain pakkaa kasassa. Ei siinä kauaa mennyt, ennen kuin hevonen alkoi taas tuntua suoremmalta ja oikeastaan jopa todella kivalta. Tahdin kanssa meillä meni hieman kauemmin, sillä putte lysähteli muualla, mutta yhdessä kohdassa se laittoi aina hanat auki ja yritti karauttaa Pomon ympyrälle. Joka kerta sain sen käännettyä, mutta se tahdin heittely ei ollut oikein hyvä juttu. Koitin hakea sitä hammastahnatuubia, saada ponia eteenpäin siellä muualla ja ottaa sen tuntumalle siinä kaahailupisteessä. Mitä enemmän jaksoin vaatia, sitä enemmän heppa väsähti ja sitä mukaa myös loppui se yhdessä kohdassa rynniminen.

Vasempaan kierrokseen mennessä oli asettaminen aikamoisen työn takana, eihän maailman vinoin Kaisa halunnut sinne vasemmalle asettua! Väänsin ja väkersin, kunnes lopulta nokka alkoi kääntyä myös tähän suuntaan. Tosin tamma ei tehnyt työtäni helpoksi - se keksi pelkäävänsä Mariannen autoa ihan hirveästi ja teki sivuloikan kesken ravin ja myöhemmin rouva vain yllättäen päätti, että ympyrällä ravailu oli sitten tässä. Putte nosti laukan ja kaahasi menemään sinne toiseen päätyyn. Jahas. Sen jälkeen se ei edes koittanut tehdä samaa, vaan tyytyi kohtaloonsa ja toimi hienona tätikuljettimena.

Lopulta siirryttiin käyntiin ja lähdettiin ottamaan laukkaa omilla ympyröillämme. (Video ihan loppulaukoista, kun rapakuntoinen ratsastaja oli jo aivan puolikuollut.)

Aloitettiin laukka vasempaan kierrokseen, ihan vain ympyrällä ja piti taas hakea sitä asetusta. Meidän laukannosto oli hitusen hutiloitu, mutta päästiin kuitenkin rytkyyttämään kolmatta askellajia ja siitä alkoikin se totinen duuni. Vasemman kierroksen ykkösongelma oli se, ettei se laukka vaan pysynyt ylhäällä vaikka kuinka koitin. En tiedä istuinko niin huonosti vai onko vasen laukka vain ponille vaikeampaa, mutta koko ajan tiputtiin raville. Päästiin joskus pari ympyrää putkeen, mutta useimmiten otettiin niitä kaahausraviaskelia väliin. Sain kyllä nostettua sen laukan muutaman askeleen jälkeen aina takaisin, joskus onnistuin täräyttämään niin, että laukkaan tuli vain se hetkellinen tahtirikko. Mutta ei se kyllä kovinkaan hyvin silti ylhäällä pysynyt. No jaa..
Mutta onneksi tuo ei haitannut. Kaisa nimittäin pysyi ympyrällä! Se ei karannut kertaakaan reitiltä, mä sain sen joka kerta käännettyä. Vaikka välillä meidän laukannostot ajoittuivat sellaiseen kohtaan, että uskoin Kaisan vain ryykäävän suoraan Pomon luo. Se vaan kääntyi, se kääntyi jopa todella helposti. Reitti pysyi ihan mielettömän hyvänä ja meitsi oli lähinnä äimänkäkenä siellä. "Kuinka minä saan tämän ison ja vinon puten kääntymään?"

Kyllä mä sieltä saatoin sitten kokeilla vähän sitä asetustakin. Mulla oli oikeastaan aika hyvä fiilis istumiseni suhteen - jalustimet pysyivät suunnilleen jaloissa, välillä jalat olivat paikoillaan ja musta tuntui etten ainakaan koko ajan räpeltänyt ohjilla omiani. Sen takia oli hyvä kokeilla hieman sitä asettumistakin, vähän koitin saada Kaisan taipumaan sisäpohkeen ympärille. Haparoivaahan se oli, mutta kyllä siellä mun mielestäni jotain tapahtui. Kuulemma tosin saatoin unohtaa ulko-ohjan ja tehdä liikaa sisäohjalla, mutta enpä ainakaan kääntänyt pelkästään sisäohjalla kiskomalla. Käytin sitä vain vähän liikaa.

Mä aloin olla jo tässä vaiheessa aivan nuutunut, hah. Laukkaaminen on raskasta! Vaihdettiin suunta ja sitten täräyteltiin oikeaan kierrokseen. Tähän suuntaan laukka eteni heti paljon paremmin ja päästiin useampia kierroksia ilman laukan kuolemisia. Tosin sitten jossain vaiheessa kävi niin, että multa yksinkertaisesti loppui kunto ja istunta alkoi rojahtaa vähän etukenoon, enkä enää jaksanut ratsastaa eteenpäin, jolloin kävi niin kuin videokin kertoo. Laukka alkoi pudota ja uudelleennostot hidastuivat, kun en yksinkertaisesti kyennyt keskittymään :D
Tässä oikeassa kierroksessa kuitenkin tuskaisinta oli se kauhea kaatuminen! Voi herranen aika miten se poni kaatui, aivan suoraan sisälle ja koko ajan. Reitti pieneni kun en vain saanut sitä pohjetta enää läpi, Kaisa meni kuin moottoripyörä ja minä koitin kompensoida tilannetta istumalla mahdollisimman paljon ulkoistuinluulla. Sain pätkiä joissa Kaisa ei kaatunut ihan niin paljon, mutta suoruudesta on aivan turha sanoa sanaakaan. Mutta eipä poni karannut reitiltä tähänkään suuntaan! Olin niin mielettömän tyytyväinen siihen, ihan oikeasti! Se pysyi kierrostolkulla ympyrällä, molempiin suuntiin. Mitä tämä on?
Tuossa loppuvaiheessa opettaja alkoi muuten jankkaamaan että mun pitää istua takana, nojata kohti takakaarta. Se auttoi mun istumisessa, aloin pysyä satulassa aina vaan paremmin ja samalla myös jalat rauhoittuivat ja pysyivät paremmin paikoillaan! Täytyisi oikeasti muistaa nojata useamminkin hieman taaksepäin. Mun laukkaistunta on kuitenkin vähän tuollainen etupainoinen ja se varmaan vaikuttaa noihin jalkoihin ja istumiseen. Harmillisesti en nyt tänään kyennyt noudattamaan tätä neuvoa kuin pätkissä, sillä vatsalihakset huusivat hoosiannaa ja oikein istuminen oli liian rankkaa.

Lopulta päästiin käyntiin ja käveltiin hetki henkeä haukkoen. Sitten alkoi vieläkin totisempi duuni, kun lähdettiin vääntämään väistöjä. Pitkältä sivulta pari väistöaskelta keskemmälle, sitten takaisin ja vaikka vielä uudestaan. Lyhyitä väistöpätkiä, molempiin suuntiin.
Tai siis se oli tarkoitus, Kaisan mielestä Finlandiahiihdot kuulostivat paremmalta ajatukselta. Vaikka mulla nyt olikin se muistikuva keskiviikolta ja vaikka tiesin että pidätteet pitää ottaa läpi, niin mä en vain yksinkertaisesti saanut niitä läpi. Rouva suomenputte vain jyräsi alta ja meikäläinen vikisi siellä kuin märkä lapanen. Joskus sain hieman pidätettä läpi ja heppaa hidastamaan, mutta auta armias kun täräytin pohkeen kylkeen niin johan se hevonen lähti eteen kuin rasvattu salama. Pysähdyksistäkään ei ollut mitään apua, sillä Kaisan mielestä pohje on yhtä kuin eteenpäin. Ei välimuotoja. Piste.

Sain pariin otteeseen jonkun askeleen, jotka veivät sivulle. Siinä se, siihen se jäi.
Lopulta sain tehtäväkseni tehdä pysähdyksiä. Neljä askelta käyntiä ja pysähdys, yhä uudestaan ja uudestaan. Jalustimetkin heivattiin pois, sillä lähdin kiikkumaan niillä aina kun Kaisa veti yhtään vastaan.
..Sen lisäksi Kaisa alkoi taas painamaan ohjalle. Muuten se oli hyvä ja kevyt, mutta tässä vaiheessa se vain romahti ohjalle. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että se voisi johtua myös siitä etten ikinä ota niitä pidätteitä läpi ja vaadi sitä kantamista. Kun tälläkin hetkellä taidan lähinnä vaan väittää itselleni kiskovani ihan liikaa ja sen takia saan ne hevoset makaamaan ohjalla. Se voi toki olla totta, mutta nyt sain videota siitä mun "hirveästä kiskomisesta", joka näyttää kyllä käytännössä siltä, että minä istun kauniisti kyydissä tekemättä mitään, samalla kun Kaisa kiskoo päätään. Hmm. En tiedä. Tiedän vain että se ohjalla makaaminen tulee kaikkien hevosten kanssa noissa hidastavissa tehtävissä - eteenpäin mennessä kun osaan saada sen pään jo kevyeksi ja kannetuksi (paitsi Artsin kanssa, mutta se on vielä niin vieras).

Tein siis niitä pysähdyksiä nopealla tahdilla. Alkuun se oli vetokisaa, mutta lopulta tuli niin herkkiä pysähdyksiä että melkein itketti. Ne oikeasti näyttivätkin siltä, etten tee mitään! Ihan loistavaa.
Vaikka pidätteet pysähdyksissä menivät läpi, niin väistöissä jatkettiin alta hiihtämistä. Lopulta Tiina tuli ihan näyttämään kuinka mun pitäisi ottaa ne pidätteet läpi. Tehtiin sen kanssa pari väistöt ja kun pääsin yksinäni jatkamaan, onnistuin tekemään yhden pätkän väistöä. Ei nyt välttämättä sekään mennyt täydellisesti, mutta viimein humma hidasti ja käveli muutaman askeleen sivulle.
Siihen minäkin lopetin väistöt, se oli oikein hyvä kohta lopettaa.

Lopuksi vielä hieman kevyt ravia. Kaisa hölkkäsi ensin hieman alta pois, mutta tamman rauhoituttua syötin hieman ohjaa ja annoin sen rentoilla eteenpäin. Sen jälkeen loppukäynnit.

Sain palautteeksi, että mun pitää ottaa pidätteet oikeasti läpi. Jos hevonen lähtee painamaan, pitää mun oikeasti nykäistä. Sen lisäksi istunnan pitää olla vahvempi, en saa kiikkua aina etukönössä kun otan ohjalta. Enkä saa kuulemma kehua niin paljon, myödätä joka kerta kun jotain tapahtuu :D Tästä ohjeesta en pitänyt alkuunkaan, joten jätän sen huomiotta ja jatkan kukkahattulinjaani!
Minä olin todella tyytyväinen. Laukka meni aika mielettömän hyvin, vaikka vähän jaksamus lopahtikin kesken. Tosin sinäänsä hyvä, tekee hirveän hyvää vääntää itsekin vähän jaksamisensa rajoille, jos sitten vaikka jonain päivänä jaksaisi laukata ilman välitöntä kuolemaa. Ja siis se, että se hevonen pysyi sillä ympyrällä ja meni sitä laukkaa todella hyvin! Olen niin iloinen meidän molempien puolesta, jesjes! Ja itse asiassa olen kyllä tyytyväinen siihen viimeiseen väistöpätkäänkin. Se oli ehkä hiukan kaula kaartuneena, lapa hieman pullottaen väännetty, mutta silti se oli väistöä ja se tuli Kaisan kanssa. Olen siis oikein iloinen.

Käveltiin ihan rauhassa, meillä kun venyi loppukäyntien aloitus niin myöhään. Lopulta lähdettiin Kaisan kanssa pois muiden tieltä, harjailin humman tallissa ja heitin sen pihalle aurinkoa ottamaan. Otin siinä vähän kuvia ja chillailin auringossa, siellä oli niin uskomattoman upea ilma ettei mitään rajaa. Kenttäkin sitten tosin pöllysi kuin kesällä konsanaan, mikä näkyy kuvistakin aika hyvin.
Tuntien loputtua jatkoin matkaani kotiin ja nyt ensi viikkoa taas odottamaan.

Pelkkää kokoilua

Reippauteni on ollut käsin kosketeltavaa kun tiistainakin vaivauduin tallille ja vieläpä pyörällä. Marianne oli niin iloinen kun meitsi pitkästä aikaa huristeli tallille niin kuin ennen vanhaan ;)
Ja Tarmo on kauhean iso nykyään. Hirveän vaikea ymmärtää että se on jo kolmevuotias (?) Kun mä vaan elelen yhä siinä todellisuudessa että vasta se syntyi ja oli ihan pikkuinen..

Eilen pääsin ratsastamaankin, tällä kertaa ratsunani toimi Artsi. Hienoa että Mariannen ajatusmaailma kulkee aivan ääripäästä toiseen - pikkuponista isoon Artsiin. Tunnillamme olivat myös Pomo, Vinski, Elvis, Evita ja Simo, Artsi oli vain minun kanssani.
Hain heppasen tarhasta ja hiljalleen laittelin sen kuntoon. Mua vieläkin jaksoi hiukan jännittää, mutta tunnin jälkeen osasin jo olla rauhassa. Ne ekat kerrat vieraan hevosen kanssa ovat jokseenkin hurjia, heh. Harjailin hevosen ja heitin sen varusteisiin, meillä oli hirmuinen taistelu kun Artsin mielestä pää taivaissa seisoskelu oli hirveän mukavaa, mutta se vieressä seisova pätkä ei arvostanut humman mielipiteitä sitten lainkaan. Lopulta lähdettiin kentälle ja hyppäsin selkään.

Jotenkin onnistuin taas vääntämään ne jalustimet eri pituisiksi - ehkä sitten neljäs kerta jo toden sanoo senkin suhteen! Lähdettiin kävelemään alkukäyntejä, minä aloin taas tunnustella tätä hurjan kookasta eläintä.
Meinasin siinä alkuun olla aivan kauhuissani. Olo oli kuin risteilylaivan kapteenilla, koko hevonen tuntui vaan harppovan mieletöntä kyytiä eteenpäin koko jalkapituutensa edestä, samalla vähän epäilyttävästi joka suuntaan tuijotellen. Vaadittiin mielenlujuutta ja teräksisiä hermoja, mutta onnistuin pysymään rentona ja rauhassa, jättämään sen ohjan nypläämisen täysin pois. Kyllä mulla koko ajan jyskytti jossain sellainen pieni ääni joka suorastaan karjui hidastamaan sitä hevosta kun se liikkuu niin reippaasti, mutta onnistuin vakuuttaamaan itselleni että eteenpäin liikkuminen on hyvä ja positiivinen juttu ja hidastamista ajatellaan vasta kun hevonen oikeasti koittaa lingota mut aidan yli. Tuli myös mietittyä että liikkuukohan Artsi nyt oikeasti kunnolla eteenpäin, kun sillä kuitenkin on huono ja lyhyt käynti joka ei oikein helpolla lähde aukenemaan. Kauhistelin itsekseni että mitä jos heppa kuitenkin vain lyllertää eteenpäin ja meikäläinen vain hallusinoi sen vauhdin - onhan Artemis nyt kuitenkin 40 senttiä korkeampi kuin pikku-Nikkis. Luotin kuitenkin itseeni ja oletin Mariannen valittavan jos vauhdissa on vikaa. Hyvä niin, myöhemmin sain kuulla että käynti oli tosi tullut tosi kivasti eteenpäin ja olin saanut liikettä irti. Jes!

Muutaman voltinkin vaivauduin pyörittelemään, mutta otin nämä käynnit enempi tunnustelun ja tuntuman etsimisen kannalta. Koitin saada hepan pään pysymään suorassa ja rauhassa, ilman ylimääräistä tuijotusta. Volteilla hain hiukan nokkaa sisälle, mutta saattoi se taas jäädä vähän vajaaksi. Kuitenkin oikein hyvä kokonaisuus, ei siinä mitään.

Lähdettiin käynnissä väkertämään hieman väistöjä. Olin niin laiska etten jaksanut piirtää uutta kuvaa, mutta periaate oli siis sama kuin tässä, jota tehtiin muutama tunti sitten (kun menin Pomolla). Tehtiin samaa tosin molemmista päädyistä.
Käännyttiin keskihalkaisijalle, tehtiin voltti jolla haettiin asetus ja tahti kuntoon, sitten asettuneella hevosella lähdettiin väistättämään kohti uraa.
Artsi oli kivasti eteenpäin ja mulla oli ihan hyvä fiilis. Sain ohjaa jo paremmin tuntumalle ja heppaakin hieman asettumaan kun oikein uskaltauduin vaatimaan. Väistötkin saatiin onnistumaan ihan superhyvin! Mä uskalsin ja pyysin enemmän, joten saatiin oikeastaan joka kerta edes jotain onnistunutta. Muutaman kerran heppa lähti väistämään takaosa edellä, mutta sain sen korjattua joka kerta. Alkuun mä hidastin aina liian vähän. Mä hidastin kyllä ja Artsin vauhti hidastui, mutta näemmä en sitten kuitenkaan hidastanut tarpeeksi, mikä johti siihen että saatiin muutama loiva väistöaskel onnistumaan, mutta sen jälkeen hevonen lähti karkailemaan vähän lapa edellä ja väistöt menivät pipariksi. Marianne sitten jankkasi että hidasta kunnolla ja lopulta mä todellakin sitten hidastin kunnolla, otin hevosen melkein seisahduksiin ennen väistättävää pohjetta. Siitä alkoi voittoputki, ruunasta löytyi vähän jyrkempääkin väistöä ja onnistuttiin pitämään pakka kasassa melkein uralle asti! Valehtelematta varmaan parhaita väistöjä joita olen ikinä tehnyt.

Ihan uralle asti ei päästy, jäi jostain metristä parista kiinni. Ongelmana oli lähinnä se, että väistö oli edelleen niin loivaa että tila uhkasi loppua kesken, mutta samapa tuo. Oli se silti jyrkempää ja parempaa kuin ikinä ennen. Muutenkin tuli hienoja hetkiä, onnistuin peräti yhden kerran saamaan sen pidätteen oikeasti läpi, niin että tunsin takajalkojen oikeasti hidastavan. Mielettömän hienon tuntuista, olin suunnattoman tyytyväinen meihin molempiin!
Hieman tosin Artsin käynti kuoli mitä enemmän näitä tehtiin. Se alkoi jynssätä paikoillaan, jalat nousivat enemmän ylös kuin eteen. Hiukan potkin sitä välillä liikkeelle, mutten mitään hirveän rajua herätystä halunnut kuitenkaan tehdä. Väistöt ovat vielä niin ydinfysiikkaa, että pitää olla varovainen.

Me pienen ponin kanssa ;)

Siirryttiin kevyt raviin ja lähdettiin hieman hölkkäilemään. Se oli melkoinen kulttuurishokki, sillä koko ravi tuntui lähtevän pelkästään ylöspäin, jonka lisäksi tuntumakin katoili ihan huolella. Alkuun vain heiluin kyydissä ja kummastelin Artsin puuhasteluja, mutta saatuani itseni tasapainoon lähdin ratsastamaan ravia eteenpäin, jotta saataisiin hieman järkeäkin siihen touhuun. Vääntelin hieman voltteja, joille käännyttiin oikein asiallisesti. Hieman reitit levahtivat kun heppa ei kääntynytkään niin terävästi kuin kuvittelin.
Oikein kivaa hölköttelyravia. Mulla oli parempi tunnelma kuin aiempina kertoina, koitin vain vähän koota ohjaa käteen ja ottaa Artsia lyhyemmäksi. Edelleen se tuntui kyllä liian painavalta, enkä saanut kaulaa lyhenemään oikein millään. No, siitä huolimatta parempi fiilis - jotenkin heppa tuntui olevan paremmin hallinnassa kuin ennen. Marianne totesi tahtimme oikein sopivaksi, joten senkin puolesta oikein hyvä.

Siirryttiin takaisin käyntiin ja vaihdettiin hieman reittiä.

Ylläoleva reitti, tosin pääty-ympyrä skipattiin aina kun vaan tilaa oli sopivasti. Piti siis tehdä nuo niin sanotut täyskaarrot aina pitkien sivujen lopussa. Niin sanotut siksi, että nyt piti vain tehdä tuo ympyrän puolikas ja siitä sitten väistättää takaisin uraa kohti. Ja jottei liian helpoksi menisi, niin sen lisäksi piti vielä ottaa asetus väistön suuntaan ja siirtää väistättävää pohjetta reippaasti taaksepäin. Myöhemmin näitä alettiinkin kutsua sulkutaivutuksiksi väistön sijaan, nyt kun haluttiin takapää johtamaan ja etujalat vain kulkemaan mukana.
Tämä alkoikin olla jo vaikeaa! En oikein meinannut saada Artsia asettumaan, saati että olisin samaan aikaan onnistunut saamaan mitään väistättävän tapaistakaan. Pariin otteeseen kun hypeltiin tehtävän läpi kysymysmerkki otsalla, alkoi tehtäväkin jotenkin hahmottua ja homma lähti sujumaan hitaasti mutta varmasti. Nyt kävi taas niin, että itse en tuntenut niitä onnistumisia, mutta saatiin kuitenkin jotain oikeaa tapahtumaan. Sain Artsin asettumaan oikeaan suuntaan ja Marianne antoi siunauksensa väistätyksille. Vaikeaa, mutta Artemiksen kanssa on hirmu kiva tehdä näitä vaikeita juttuja, kun ne peräti onnistuvat noin hyvin. Tulee onnistumisen elämyksiä.

Lopulta alkoi käydä vähän vanhanaikaisesti ja yksinkertaisesti heppa rupesi tuntumaan siltä, että sillä on palkokasveja hengitysteissä. En tiedä väkersinkö liikaa vai menikö herralta muuten vain aivosolut solmuun, mutta se käynti alkoi koko ajan takellella enemmän. Vauhti hiipui hiipumistaan ja sen sijaan humma vain hypähteli suoraan ylöspäin. Pääkin vatkasi kuin tehosekoitin ja hiukan kiskottiin ohjaa. Vaikka kuinka yritin ja koitin, niin ei se vaan oikein rauhoittunut millään. Kun lopulta väistöt sai jättää halutessaan taka-alalle, näpäytin riemuissani hieman pohjetta läpi jotta päästäisiin edes hieman eteenpäin sen pelkän tahtimisen sijaan.

Otettiin vielä pari laukannostoa. Ihan vain sille pääty-ympyrälle, vuorotellen. Voi vain arvata kuinka kauhuissani minä olin "iik, koskaan en ole tällä laukannut, kuollaan varmaan kaikki, se pukitti silloin tuon toisenkin alas, mä varmaan hyperventiloin niin paljon että se vetää hernepellon nenäänsä!!" Onneksi en ole lainkaan dramaattinen!
Koitin vain olla rauhassa ja pitää itseni kurissa. Ensimmäinen nosto tuli vasempaan kierrokseen, käynnistä. Mentiin hitaasti, mä koitin olla sähläämättä kaikkea mahdollista. Hitaasti valmistelin, hitaasti nostin ja pari kertaa jouduin pyytämään ennen kuin Artsi nosti sen laukan hitaasti. Mä vaan karjuin mielessäni itselleni että hyvä, nyt vaan istut mukana ettet vahingossakaan nyi laukkaa alas.

Artsilla oli ihana laukka! Se oli nin keinuheppalaukkaa, että jopa minä pysyin satulassa ilman ongelmia :D Sen lisäksi jalustimetkin pysyivät jalassa, ihan mieletöntä!
Käänsin siinä sen ympyrän, mikä meni ihan kohtuu hyvin, mitä nyt käännös oli taas ihan liian löysä ja ajauduttiin liian suurelle reitille. Sen seurauksena hiottiin melkein aitaa kiiltävämmäksi ja lopulta huomasin että perhana - ponini on karannut reitiltä ja ollaan tällä hetkellä täräyttämässä kohti neljää aivan epämääräisillä väleillä olevaa puomia. Loistavaa, missä onkaan hevosen ohjaamispalkintoni kun sitä kaivataan? Siinä vaiheessa heppaakin alkoi harmittaa mun huonot kääntämis taitoni ja se heitti hiukan päätä alemmas ja esitti pieniä hyppypomppuja.
Vähän oli hätä kädessä, en saanut Artsia käännettyä, mutta puomit vain lähestyivät. Hätäratkaisuna nyin hummaa raviin ja täräytettiin tyylivapaasti, mutta elossa pysyen niiden puomien yli. Sen jälkeen koikkelehdittiin pois ympyrältä, täti jalustimilla keikkuen. Ja se kun meni niin hyvin!

Sen jälkeen olin entistä enemmän kauhuissani. Artsia selvästi nyppi se epämääräinen ohjaus ja käynti alkoi tuntua suoranaisen räjähdysherkältä. Heppa otti pulttia joka asiasta ja aina kun sitä alkoi ärsyttää, niin johan käynti tuntui leijuvan metrin verran ylempänä kuin normaalisti. Vaikka kuinka koitin kaivaa käyntiä eteen, ei se onnistunut vaan herra Artemis vain hytkyi paikoillaan ja kipitteli eteenpäin miniaskelilla. Jes!
Kun mentiin nostamaan laukkaa toiseen suuntaan, niin meikäläinenhän oli aivan varma että nyt on sitten viimeisten rukousten aika. Näin sieluni silmin kuin humma täräyttää mut tantereeseen, enkä vaan voi sille mitään. Kauheasti jännityksestä ja pohtimisesta huolimatta en tietenkään voinut jättää laukkaamattakaan - sehän olisi luovuttamista ja on sitä nyt ennenkin hevosten selästä pudottu, heh.

Artsi keräili taas itseään vain ylemmäs mitä lähemmäs laukkakohtaa tultiin. Olin vain itse rauhassa ja lopulta nostin sen laukan mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti. Heppa nosti hyvin, mutta ekat kolme askelta oli sitä pelkkää kokoamista. Se laukka lähti käytännössä suoraan ylös, kun Artsi yritti esittää kouluhevospiirteitään parhaansa mukaan. Mä vaan jankutin itselleni että ei hätää, nyt sitä ei saa missään nimessä hidastaa ja tökkäisin pohkeella eteenpäin. Myötäsin ohjaakin ja koitin vaan kehua että hieno hevonen olet, menes nyt eteenpäin :D
Tumma herrasmies lähti liikkeelle ja laukka toimi hyvin. Tähän suuntaan ympyräkin kääntyi ilman ongelmia, minä istuin, jalustimet pysyivät jalassa, jalat suunnilleen paikoillaan ja siirtymä alas oli hyvä. Me teimme sen, mahtavaa!

Sen jälkeen käveltiin loppukäynnit ja kaikki mun jännitykseni vain valui pois. Mikä helpotus, nyt on suuren uljaankin kanssa laukattu.
Marianne oli mielettömän tyytyväinen väistöihin, sulun alkeisiin ja etenemiseen.
Minä olin myös erittäin tyytyväinen tämän päiväiseen. Paras kerta tähän mennessä ja hepalla oli niin kiva laukka! Meillä on töitä sen tuntuman kanssa ja laukkakin voisi mennä hieman paremmin, mutta hyvä näin ekaksi kerraksi. Eipähän lingonnut mua alas, se oli se suurin toive.
Ja siis olen niin onnellinen niiden väistöjen takia, ne olivat ihan loistavia! Artsi on oikein mukava, yksinkertainen. Mitä nyt tuo kokoamispuuha hieman häiritsee meidän uskomatonta suoriutumistamme.

Käveltiin ja keskelle. Sitten pikku humma talliin ja harjailin sen pois, nyt kun vihdoin pääsin jo yli siitä jännittämisestäkin. Sen jälkeen kohti kotia ja nukkumaan.

Iloiset pyörylät

Jes! Jälleen mulla oli Nikkis! Tämä on oikeasti virkistävää sen hevoskauden jälkeen, se on niin mukavaa ja rentouttavaa köpötellä sen yksinkertaisen, helpon ja mielettömän kivan rouva Ryttynaaman kanssa. Tunnillamme olivat myös Kaisa ja Vinski, Nikkis jatkoi toiselle tunnille.
Ja minäkin olin ajoissa! Kerrankin. Oikeastaan ehdin jo miettiä olenko aivan väärässä aikataulussa, sillä olin varmaan kymmenisen minuuttia tallilla aivan yksinäni, minkä lisäksi kellokin oli väärässä ja näytti puolta seitsemää. Hetken ajan jouduin selittämään itselleni, että puoli seitsemältä ei ole näin valoisaa ja etten olisi näin virkeä siihen aikaan aamusta.
Nikkis oli tänään aivan riemuissaan. Joka kerta kun marssin ulos tallin ovesta, kuului tarhasta pienen ponilapsen iloinen hirnahdus. Se kuikuili mua kohti ja huuteli hävyttömyyksiä - voidaan leikkiä että se oli niin onnellinen minut nähdessään, tuskin se nyt mitään ruokaa tai muuta turhaakaan siellä kaipasi ;)

Hain ponin, joka tuli peräti portille vastaan. Se oikeastaan näytti miltei siltä, ettei pysy edes pöksyissään innostuksensa takia, mikä oli hivenen erikoista ponin yleisilmeeseen verrattuna. Vein keltuaisen sisälle ja harjailin hänet kunnolla. Syötiin vähän kakkua ja vipattiin poni varusteisiin, jonka jälkeen lähdettiin kentän tuuleen ja tuiskuun (onneksi paistoi edes se aurinko).

Marianne aloitti tänään niinkin yksinkertaisella saarnalla ja totesi, että kai me nyt tiedämme miten hevosia kuuluu taluttaa. Sen jälkeen se pyöritti Nikkistä hetken edestakaisin ja muistutti että hevostahan ei kuulu kiskoa perässä. En tiedä mistä tämä demonstraatio, mutta taisin vasta nyt silti tajuta että ihan pelkällä takapään osoittamisella pitäisi saada hevonen liikkeelle. ..Tai siis en tajunnut sitä nyt vasta, olen mä sen tiennyt, mutta ilmeisen onnellisesti unohtanut.

Sen jälkeen pääsimme kyytiin ja lähdimme kävelemään alkukäyntejä. Käytettiin koko kenttää jotta saisimme ratsastaa pitkiä suoria ja hevosia eteenpäin. Mä lähdin heti alkuun rätkimään ponia liikkeelle ja eteenpäin, joka menikin ihan kivasti läpi. Kyllä siellä jonkun aikaa joutui taas herättelemään, ennen kuin pohje alkoi oikeasti mennä läpi ja keltsu alkoi pysyä reippaammassa temmossa. Poni sai jonkin aikaa kävellä rennosti pidemmällä ohjalla, riitti että pysyttiin suorana ja liikutaan eteenpäin. Hiljalleen keräilin sieltä taas ohjaa ja lähdin vähän hakemaan asetusta kulmissa. Heti kun mä keräisin ohjaa, hyytyi Nikkiksen vauhti kuitenkin puoleen entisestä, jonka takia jouduin taas ohjat tuntumalla vähän tuuppimaan sitä käyntiä liikkeelle. Mariannekin sanoi että ponin pakka on hieman sekaisin lastentuntien takia, sillä siellä se ohjastuntuma on vähän joustavampi käsite ja ohjien kiristyminen tarkoittaa yleensä pelkkää hidastamista. Sain kuitenkin Nikkiksen hyvin nopeasti ymmärtämään että myös ohjat tuntumalla voi kävellä eteenpäin ja saatettiin keskittyä paremmin siihen taivutuspuoleen. Kulmiin löytyi riittävä asetus hyvinkin helposti, volteilla jouduin taas potkaisemaan hiukan vauhtia ja sen lisäksi vahtimaan ettei keltainen kaatuisi sisälle. Olin loppujen lopuksi kuitenkin tosi tyytyväinen voltteihin, tahti pysyi hyvänä ja poni jaksoi asettua ja taipua kauniisti.

Siirryttiin kevyt raviin, joka oli jälleen hyvin vapaata. Otin siis tavoitteekseni ja tehtäväkseni sen, mitä Nikkis eniten tarvitsee - ravia eteenpäin ja hiukan voltteja jotta saadaan aseteltua. Ponin pikkuinen ravi oli vallan mukavaa ja aktiivista, mutta pian hän alkoi taas hyytyä, jolloin jouduin hieman enemmän ratsastelemaan vauhtia lisää. Volteilla tahkottiin niiden asetusvaikeuksien ja vauhtiongelmien kanssa, saaden kuitenkin oikein onnistuneita ja kivoja reittejä. Nikkiskin kääntyi tosi nätisti koko tunnin, kertaakaan ei tarvinnut keskustella siitä, onko uran kyntäminen ihan ookoo juttu vaiko ei.
Keräilin parhaan kykyni mukaan sitä kaulaa lyhemmäksi, nostelin päätä ylös ja ratsastin takajalkoja mahdollisimman aktiivisiksi. Kokonaisuutena se oli varmasti aika lapsenkenkäistä, mutta tuollaiselle pienelle tarpaaniponille se oli taas sen luokan vaatimustasoa, että poni yritti kertoa olevansa erittäin väsynyt jo parin ravikierroksen jälkeen. Jonkin aikaa päätin kuitenkin jatkaa, pitää ponia lyhyempänä ja päätä ylhäällä, pitäähän sitä nyt joskus hiukan tehdäkin. Emme voi koko aikaa vain huilailla ja luikerrella pitkinä ja laiskoina.
Kun Nikkis alkoi tuntua hyvältä ja kivalta, päätin ottaa aina yhden pitkän sivun pidemmässä ravissa, jotta keltainen saisi hiukan venyttää itseään siinä välissä - eipähä tarvitse sitten koko aikaa kantaa päätään kun se on niin kovin raskasta! Päästin sille ohjaa aina ihan reilusti, Nikkis vajosi nätisti tuntuman perässä pidemmäksi ja sitten vaan täräyttelin ravia eteenpäin. Hirveästi poni ei jaksanut liikkua eteenpäin, mutta saatiin vähän reippaampaa ja pidempää ravia, mikä olikin tavoitteena. Ei me mitään ravilisäyksiä tai kaahausta etsittykään. Lopulta Marianne pyysi meidät käyntiin, jotta pikkuinen uurastaja saisi levätä. Ja nyt puhutaan siis ponista ;)

Näin paljon pieni poni jaksoi venyttää askeltaan!

Laukkaa otettiin yksi kerrallaan, me Nikkiksen kanssa viimeisinä jotta paksu saisi voimansa kerättyä. Vapaata laukkaa pitkää baanaa pitkin, heh.
Kun meidän vuoromme koitti, nostettiin käynnistä laukka. Vähän löysän puoleinen nosto, mutta nousipa kumminkin. Mä aloitin laukan ihan rauhassa, istuin alhaalla ja pyöräytin aina pääty-ympyrät lyhyillä sivuilla. Koitin saada jalat pysymään paikoillaan ja takapuolen penkissä. Sain oikeastaan ajoittain jopa keskityttyä mun jalkoihin, mutta pudottelin niitä jalustimia myös enemmän kuin laki sallii. No jaa.
Ympyröille poni kääntyi vallan kivasti, Nikkiksen kanssa se on oikeastaan tosi helppoa ja sen pienessä ponilaukassa on niin kauheasti aikaa pohtia mitä tekee. Sen ansiosta mäkin ehdin ympyröiden aikana oikeasti ajatella miten käännän ja miten korjaan tekemisiäni. Kerrankin mä pystyin oikeasti miettimään että ei, emme käännä sisäohjalla vaan ulko-pohkeella ja osasin vähän löysätäkin ohjaa välissä! Silti laukka tippui aina ajoittain ympyröillä, en tiedä oliko poni vain niin kaikkensa antanut vai nyinkö minä liikaa sitä ohjaa kumminkin. Tehtiin kuitenkin myös ihan kivoja ympyröitä - ainoa harmi oli Nikkiksen pieni kulmien oikominen, jolloin ympyröistä tuli aina välillä sellaisia moottoripyörällä kantattuja.

Lopuksi otin muutamat pitkät sivut kevyt istunnassa. Istuin alas aina hyvissä ajoin ja tein silti niitä ympyröitä, jotta poni pysyisi kuitenkin kuulolla ja tahdissa. En tähän suuntaan vielä edes oikeastaan pyytänyt laukkaa eteenpäin, lähinnä vaan annoin hieman enemmän tilaa ja Nikkikselle vallan päättää vauhdista.
Poni tuntui sen verran hyytyneeltä että otin seuraavaksi käyntiin ja käveltiin puolisen kierrosta ennen toisen suunnan laukkaa. Tähän suuntaan tehtiin ensin parit ympyrät, mutta sen jälkeen keskityttiin pelkkään baanaamiseen. Nyt reitti pysyi paremmin kuin viime viikolla, johon olin varsin tyytyväinen. Silti vauhdin kasvaessa oiottiin kyllä kulmia ihan selvästi, heh. Poni oli kuitenkin iloisen railakas, mikä oli tärkeintä. Hän jaksoi intoutua ja lähti kivasti imemään pitkille sivuille. Minäkin kun sitten kuiskailin sen korvaan että keltsu on hyvä ja antaa palaa, niin kyllä me saatiin erittäin kivaa ja etenevää laukkaa pitkille sivuille. Nieltiin oikein kilsoja mun tappijalkaisen ferrarin kanssa!

Lopulta siirryttiin käyntiin ja käveltiin loppukäynnit. En edes tiedä kumpi meistä oli enemmän lopussa - poni joka oli hiestä märkä ja kauheasti uurastanut, vaiko rapakuntoinen ratsastaja, joka meinasi puuskutukseltaan pudota satulasta :D Laukkakuntoni on kyllä oikeasti aivan liian huono, ei herranen aika.
Marianne oli oikein tyytyväinen, taas. Hih, se on hauskaa kun sen mielestä Nikkis menee niin kivasti. Tai kun se menee munkin mielestä niin täydellisesti, hienoa kun olemme yhtä mieltä asiasta!
Minä olin tosiaan suunnattoman tyytyväinen. Poni on niin mainio - se on niin kiva ja helppo, mutta aina tulee niin hyvä fiilis kun saan sen kulkemaan kunnolla kun se on kuitenkin tuollainen tuntijuna. Voi että, hän oli mahtava! Ravit menivät kivasti, samoin laukka meni nyt oikeasti tosi hyvin. Poni jaksoi liikkua ja meillä oli oikein hauskaa.
Ja olantaputukset itselleni. Olen niin ylpeä siitä, että opettelin käyttämään tuota pitkää raippaa. Niin pitkään pelkäsin sitä, mutta onneksi nyt aloin kantamaan sitä mukanani. Nikkistä on noin sata kertaa helpompi ratsastaa kouluraipan kanssa, heh.

Käveltiin ja keskelle. Hieno keltuainen jäi uurastamaan, kun minä vaihdoin kuvauspuoleen. Viimeisellä tunnilla talutin hiukan Seppistä ja lopulta oli taas matka kotia kohti.
Oikein mukava päivä taas tänään. Oikein iloista ja hyväntuulista!

Pomppiako vai ei, kas siinä pulma

"Tytöt hulluksi sai Bon Jovi, kun me diskossa suudeltiin!"

Jotenkin tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa jo tänään. Kaikki ajatukset ja fiilikset ylös, ennen kuin unohdan ne.
Päivä alkoi hyvissä merkein, bailasin ensin puoli tuntia Arttu Wiskarin tahdissa ja juoksin ympäri kämppää aivan sekopäisenä. Hyvä tuuleni sai jatkoa, kun tallilla ratsukseni oli isketty Nikkis! Ei voi edes käsittää kuinka riemuissani olen kun pääsen keltaisten kyytiin, pienet rakkaat ponit ovat niin mainioita. Meidän tunnilla oli myös Vinski, Pomo, Simo ja Elvis, Nikkis oli ihan ensimmäisellä tunnilla.

Kuvailin hiukan, fiilistelin ihanaa aurinkoa ja lopulta harjailin nopeasti rouva Ryttynaaman. Heitin ponisen varusteisiin ja sitten käpsyttelimme kentälle - kyllä paksumahastakin löytyi ihan askelta kun tarpeeksi pyysi. Ilo oli suorastaan käsin kosketeltavaa, olin ihan riemuissani kun Nikkis oikeasti lähti kävelemään reippammin kun pyysin ja toivoin että saisin ponin kulkemaan yhtä hienosti kuin lauantainakin! Pitäähän sitä nyt hyödyntää joka kerta kun pääsee tämän sopivan kokoisen ratsun kyytiin.

Ehdin kiivetä kyytiin ja lähteä kävelemään, kun se karmiva totuus paljastui ja kentälle alettiin rahdata niitä esteitä. Mä olin toisaalta pettynyt ja toisaalta kauhuissani - en mä halunnut hypätä. Se ei sopinut lainkaan mun suunnitelmiin. Sitä paitsi sen viimeisen hyppykerran jälkeen mä päätin, etten hyppää enää ikinä (okei, ikinä on aika vahva ilmaus. Ajattelin jotain sellaista kuin "hyppään heti kun mulla on hevonen, jonka kanssa olen ratsastanut vuositolkulla, joka päivä ja joka keinuhevosen lailla kuljettaa mut yli esteiden").
Ihan saman tien se mun hemmetin hyvä fiilis vain karisi. Mä jäin vaan toljottamaan niitä esteitä ja miettimään, että mitä mä teen. Sanonko vaan, että kiitti mutta ei kiitti? Tai pikemminkin: uskallanko mä sanoa etten halua hypätä - se kun tuntui kauhean nololta idealta (ja koska Marianne olisi kuitenkin ollut silleen "lol, tietenkin hyppäät, älä hölmöile"). Pyörittelin ajatuksia ja mietin haluanko hypätä. Tokihan Nikkis on tällä hetkellä tyyliin ainoa hevonen jonka kanssa suostuin edes harkitsemaan ajatusta - minkään muun kanssa ei olisi tullut kesää eikä talvea. Rouva kun on kuitenkin niin varma ja tasainen, tuollainen pikkupuksu.

Alkukäynneissä koitin saada ponin liikkeelle ja asettumaan. Marianne sanoi että pitäisi saada se sisäpohje samantien läpi ja hepan nokkaa sisälle, jottei sisätakajalka jää laiskaksi. Otin neuvosta vaarin ja pistin aina kulmissa oikein takoen, mutta oikeastaan Nikkis asettui loppujen lopuksi ihan mielettömän hyvin ja helposti. Kun yleensä sen tappikaulan kanssa on aina vaikeuksia, tänään poni kuitenkin suvaitsi kääntää nokkaansa ilman hirveää draamaa.
Käyntiäkin saatiin eteenpäin. Poni nyt oli hidas kuin auringossa korventunut zombi ja sitä sai ruoskia eteenpäin oikein olan takaa. Aina me lösähdettiin ja aina sain uudestaan tuuppia vauhtia, eikä tahdin etsimistä varmaan helpottanut se, että meikäläinen ei oikein onnistunut keskittymään kun koko ajatus pyöri vain siinä "emmä halu hypätä, en en en". Voidaan siis sanoa, että käynti ei ollut yhtä aktiivista kuin vaikka lauantaina, mutta pätkittäin poni oli mukavan reipas ja pohjekin meni läpi. Tehtiin siinä vähän voltteja ja käveltiin puomien yli, joka olikin jo maailmanluokan esteratsastusta, sillä tappijalkainen ponini meinasi vallan hyytyä jopa niiden maassa makaavien puomien eteen ;)

Siirryttiin kevyt raviin ja verryteltiin hieman siinäkin. Poni jatkoi laiskaa linjaansa, ensin ei meinattu edes siirtyä raviin ja lopulta lähdettiin hölkkäämään kuin mummot lumihangessa. Aikani kun tuupin vauhtia, alkoi Nikkis hieman edetä omin jaloinkin ja ravista alkoi hiljalleen tulla jotain. Tehtiin voltteja, hain sitä asetusta ja taivutusta läpi. Marianne käski ottaa keltaiselta nokan ylös, sillä ilmeisesti esteitä ei kuulu hypätä pitkänä, nenä maata viistäen. Ravissa mulla oli ajatus niin paljon paremmin koossa ja saatoin oikeasti työstää pätkää paremmaksi - ohjaa käteen, nostelin päätä jos se meinasi valahtaa alas ja sitten ajateltiin sitä hammastahnatuubia. Nikkis yritti ilmeisesti vakuuttaa olevansa pieni ja heikko, jonka takia hänen on pakko löysäillä kaula pitkänä, mutta jatkettuani aikani poninkidutusta, alkoi ravi tuntua oikein mukavalta. Me edettiin ihan nätisti ja naama pysyi ylhäällä, tappikaula pystyi hiukan taipumaankin. Mä olin tyytyväinen tähän, vaikka ne esteet edelleen häiritsivät. Ne ovat aina tiellä ja jouduttiin kyntämään sitä uraa Huomaa että mä en oikein osaa enää ratsastaa uralla, se tuntuu kauhean väärältä ja tylsältä kun on tottunut menemään metrin uran sisäpuolella.

Siirryttiin käyntiin, ideana oli ottaa monta onnistunutta, pientä hyppyä. Tiesivulla oli ristikko, sellainen sokeripaloihin tehty, jonka edessä oli ponnistuspuomi. Tallisivulla sitten taas kaksi sokeripalakavalettia, 3-4 askeleen välillä. Hyppääminen aloitettiin siltä ristikolta. Lähestyttiin ravissa, leiskautettiin yli, jatkettiin sen jälkeen sujuvassa laukassa suoraan. Muutaman askeleen päässä oli puomi, jonka yli mentiin, jatkettiin vielä hetki suoraan ja tehtiin pääty-ympyrä yksittäisen puomin yli. Sen jälkeen sai siirtyä hitaampaan askellajiin.
Jotenkin kävi niin, että me oltiin ponin kanssa tulilinjalla ja saatiin ensimmäisenä käsky tulla esteelle. En tiedä ehdinkö edes pelästyä, siirsin Nikkiksen joka tapauksessa raviin ja päätin kokeilla. Keltuainen oli laiska kuin etana, vasta esteen tullessa näköpiiriin jaksoi tamma hiukan herätä. Ja niin, se oli jokseenkin ihan hirveää. Mä pelkäsin sitä ponnituspuomia, olin aivan varma että kompuroidaan puomiin ja tapetaan kaikki sillä ristikolla. Mä kai jännitin sitä, että jos se poni vaan lähtee alta enkä taaskaan saa sitä hallintaan. Nämä ravihypyt menivät kuitenkin ihan hyvin. Nikkiksestä löytyi vauhtia, mutta sain sen hidastamaan kun pyysin ja mukana roikuin, eli pysyttiin oikeassa askellajissa eikä lähdetty kaahaamaan.

Esteen ylittäminen taas.. Viimeksi kun hyppäsin Nikkiksen kanssa, silloin mä näin ne paikat ja mä istuin esteen päällä omasta mielestäni ihan asiallisesti. Nyt taas.. Mä en nähnyt yhtään mitään. Kun tultiin sille puomille, mä sukelsin kaulalle, yleensä vielä estettä järkyttyneenä tuijotellen. Olin aina ihan edessä, makasin aivan liikaa. Siltikään ei voi sanoa että olisin hypyissä ollut mukana, pikemminkin se meni niin että Nikkis hyppäsi ja täti roikkui harjassa epätoivoisesti.
Ja joka kerta mä vaan pelkäsin, pelkäsin sitä puomia ja estettä.
Ylitin kuitenkin itseni sen hypyn jälkeen, joka kerta pääsin takaisin ryhtiin ja sain ratsastettua sitä laukkaa. Reitti pysyi suorana, laukka pysyi yllä. Istuinkin ihan kohtuullisesti, lukuunottamatta harittavia jalkoja. Täräyteltiin kyllä puomien yli laukassa kuin aivovammaiset, enkä pysynyt ollenkaan mukana kun Nikkis loikki ihan tosissaan sieltä yli. No, jos ei oteta muutamaa laukan kuolemista mukaan, niin mehän tehtiin joka kerta se pääty-ympyrä, ylitettiin puomikin. Poni oli oikein hyvä ja minä iloinen, onnistuipa edes jokin.

Kun oltiin loikittu jonkin aikaa, vaihtui tehtävä. Nyt piti tulla se sarja, jossa oli kaksi kavalettia, jälleen ravilähestymisellä. Sen lisäksi piti taas mennä suoraan ja tehdä pääty-ympyrä.
Tämä alkoi mennä jo hieman yli mun mukavuusalueiden. Nikkis intoutui enemmän ja ekalla kerralla meinasin täräyttää sinne esteille vaan silmät kiinni, kuolemaa rukoillen. Huoh. Siis poni leiskautti ekan esteen yli kivasti, mutta sitten kun se lähti laukkaan ja se vauhti kasvoi ja vedettiin sen jälkimmäisen esteen yli.. Mä kökötin ihan hirveässä könössä koko sarjan läpi ja ihmettelen kun en kertaakaan jäänyt jälkeen (sukelsin niin lahjakkaasti ettei sitä pelkoa ilmeisesti ollut). Mulla oli jatkuvasti se sama kauhu päällä, pelkäsin että nykästään liian kovaa toiselle osalle ja kuollaan kaikki. En ollut lainkaan matkassa mukana, keltsu vaan pisteli menemään omia teitään.
Pääty-ympyräkään ei tainnut onnistua kertaakaan, sillä tähän suuntaan poni vain kaatui sisälle ja mä olin niin eksyksissä kahden esteen jälkeen, etten kyennyt ponia suoristamaan.

Lopulta se sitten tuli. Piti tulla ne kaksi kavalettia, pääty-ympyrä laukassa ja siitä jatkaa laukassa sille yksittäiselle esteelle, josta korotettiin sellainen korkeampi "pysty". Sarja meni ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa onnistuin sitten ratsastamaan keltuaisen suorempana päätyyn ja sain tehtyä pääty-ympyrän. Mutta kun yritin sen jälkeen jatkaa laukassa sille esteelle, alkoi Nikkis kiihdyttää. Mä totesin saman tien että juu ei, ja jatkoin uudelle ympyrälle. Poni rauhoittui, mutta heti suoran auetessa se oli lähdössä täysiä kohti estettä. Mä en pystynyt, joten ohjasin kauniisti ohi ja siirryttiin käyntiin.
Mä näin siinä silmieni edessä sen epätoivoisen, holtittoman meiningin jota se silloin viimeksi Pullan kanssa oli. Kun se vaan juoksi, se meni täyttä laukkaa enkä mä vaan kyennyt tekemään mitään. Kun me juostiin pää viidentenä jalkana sen esteen yli ja mä odotin kaikkien vaan kuolevan.

En voi sanoa että olisin panikoinut kuitenkaan. Mutta se kauhu oli liikaa. Kävelin hetken, sanottiin että voin olla tulematta. Jaa-a.
Kokeilin tätä uudestaan. Tällä kertaa annoin sitten vaan mennä, tehtiin se ympyrä ja sitten mentiin sille esteelle. Mä kai luulin alkuun että se poni olisi ollut paremmin kontrollissa, mutta pian huomasin sen olleen turha kuvitelma. Enkä mä vaan voinut sitä enää kääntää, saati että olisin saanut tehtyä mitään muuta. Se oli kuin toisinto siitä viime kerrasta, viimeisestä hypystä joka meni niin pieleen, että päätin olla hyppäämättä enää ikinä.
Nikkis yksinkertaisesti juoksi ja mä vaan näin, ettei me selvitä. Se este oli korkea, poni meni liian kovaa. Se hyppäsi ja minä huojuin kyydissä kuin suurinkin esteratsastaja. Esteen jälkeen Nikkis otti kaasun esiin ja meitsi makasi kaulalla miten taisi, ponikin hyppeli hieman - ilmeisesti se ajatteli että sopii päättää tämä hyppy samalla tavalla kuin se edellinenkin. Se oli sitä puhdasta epätoivoa, mun puoleltani siis. Sitä kun ei vaan voinut tehdä mitään, kun oli täysin sen armoilla mitä poni mahtaa tehdä. Toisaalta mä pelkäsin, toisaalta olin ehkä pettynyt itseeni. Mä en kyennyt, miksi mä siis edes yritin?

Sen jälkeen se oli ihan selvää, ei kiitos enää. Mahdollisesti ikinä, ken tietää.
Kävelin rauhassa, itkeskelin hetken. Lopulta otin hieman harjoitusravia ja asettelin, tappikaula kun oli ihan sitä mieltä että ympyrällä on varsin jees mennä ulospäin tuijotellen. Poni oli kiva, mitä nyt laiska kuin ameeba.
Esteille en enää lähtenyt, en halunnut. Kai nuo yksittäiset raviesteet vielä menevät, niissä pysyy kontrolli. Mutta heti jos täytyy hypätä laukasta, silloin ei onnistu. Mun laukan kontrollointi on edelleen niin huonoa, esteillä se kymmenkertaistuu. Se viime kerta oli niin kamala, en halua enää tapella sen takia, etten yksinkertaisesti osaa hidastaa. Ehkä jos mä joskus opin hidastamaan ja ratsastamaan laukkaa, ehkä sitten. Siihen asti olen entistä varmempi sen suhteen, etten hyppää enää ikinä. Päätin niin jo viimeksi, nyt päätin sen uudestaan. Eikä sillä - kohta en enää edes uskalla hypätä kun lopetan mun estetunnit näihin ihan hulluihin hyppyihin, heh.

Lopuksi hieman loppuravia. Nikkiksestä löytyi viimein sitä vauhtia, mutta pian hänkin malttoi mielensä ja ravasi kuin normaalit ponit. Mä pyörittelin voltteja, taivuttelin ja päästin ohjaa. Poni malttoi rentoutua oikein kauniisti, venyi ja vanui ohjan perässä hieman pidemmäksi ja matalammaksi. Oikein hieno otus.
Sen jälkeen loppukäynnit.

Marianne sanoi, että mun ei olisi pitänyt hukata itseluottamusta, koska ratsastin tänään parhaiten kaikista. Kaikki muut sitten ilmeisesti fiilistelivät, tiedä häntä. En vaan nyt oikein osaa sanoa, onko Marianne oikeasti unohtanut onnellisesti sen mun viimeisen hyppykerran, vai kuvitteliko se että sellaisen epäonnistumisen jälkeen jaksaisin enää edes yrittää? Hmm.
Poni oli hyvä, poni oli kiva. Tunti nyt ei ollut, se oli aika kamala. Taidan vaan tästä lähin noilla hyppytunneilla (luojan kiitos harvoilla hyppytunneilla) keskittyä epämääräisen pääty-ympyrän kävelemiseen. Mä en todella tiedä haluanko enää yrittää. Koskaan en kuitenkaan ole esteistä tykännyt ja nyt olenkin lähinnä traumatisoitunut. Miksi siis turhaan kiusata ketään sillä, että meikäläinen hilluu kyydissä kuin aivoton.

Käveltiin ja keskelle. Alas selästä, ponineiti talliin. Se oli sentään iloinen, innoissaan hyppelemässä. Harjailin otuksen pois ja lähdin kotia kohti.

Keltainen toukokuu

Mikset sä jo tuu, mutta kyllä tämä kellertävä huhtikuukin minulle kelpaa.
Kuten varmaan joku huomasikin, niin en kirjoittanut keskiviikosta mitään, koska sen armottoman myrskyn takia ponit lähtivät lentoon ja tunnit oli peruttu. Sentään pääsin tiistaina harjailemaan toisia poneja jossain perämetsien keskellä ja sain tuossa pari päivää sitten myös blogin heppaesittelyt ajan tasalle! Nyt on päivitetty kuvia, tekstejä ja viimein myös Artsi löytyy sieltä.

Olin niin iloisesti yllättynyt kun tänään sitten oikeasti oli hieno ilma, joka oikeastaan jopa korvasi sen myrskypäivän. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lämpöä oli ihan tajuttomasti! Mielettömän ihanaa ja mulla oli fiilikset katossa jo siinä vaiheessa kun kurvailin auringon lämmittämää asfalttia pitkin tallille.
Meillä on Mariannen kanssa tämä telepaattinen yhteys kyllä selvästi kunnossa. Mä toivoin tämän keltaisen kevätpäivän kunniaksi mieleni sopukoissa, että kunpa vaan pääsisin jommalla kummalla keltaisella. Se jotenkin kruunaisi ilman ja olisin niin onnellinen (puhumattakaan siitä, että mulle tulee pian keltuaisvieroitusoireita!) Ja niinhän siinä vain kävi, että mulla oli pieni Nikkis-poni! Tunnilla myös Vinski, Pomo ja Elvis, Nikkis vain mun kanssani. Ihan loistavaa ja mä olin taas kuin lapsi jouluna. Niin onkin jo ehtinyt olla ikävä rouva Ryttynaamaa, heh.

Ja uusia kuvia miniponista ja suuresta tädistä :D

Hain rouvan sisälle ja harjailin hänet reippaasti. Olin muuten todella iloinen siitä, että ponista ei edes lähtenyt tänään karvaa juuri yhtään. Se mun viimeviikkoinen sota ei siis ollut aivan turha, vaan Nikkiksestä oikeasti tuli kaunis ja karvaton. Heitin ponin varusteisiin ja tepsuttelimme intoa puhkuen aurinkoon! Siitä ei kyllä voi saada tarpeekseen.
Marianne tuli siihen sitten kertomaan, että ponia edelleen ketuttaa (ne naiset) ja että se kaipaa kevyttä pohjetta. Että kuulemma sen takia se mulle pistettiin. Olin varsin otettu tästä kunniasta, vaikkei sillä syyllä ollutkaan niin väliä. Tärkeintä on, että pääsin tämän sopusuhtaisen ratsun selkään kiusaamaan sitä.

Lähdettiin siitä kävelemään ja ihan ensimmäinen missioni oli saada paksu poni liikkeelle. Jokusen kerran sai muistuttaa ja täräyttää raipalla, ennen kuin Nikkis alkoi jaksaa pysyä liikkeellä, ilman sitä jatkuvaa hyytymistä. Keskityttiin ponin kanssa aika pitkälti vain siihen liikkumiseen ja pohkeen kuuntelemiseen (jonka lisäksi kuunneltiin Mariannen monologia), jätettiin siis voltit ja muut pylpyrät vähemmälle. Niillä muutamilla käännöksillä koitin puskea sisäpohkeen läpi, pitää ratsun liikkeellä ja saada sen taipumaan. Kauhean vaikeaa, tappikaula oli taas ihan sitä mieltä että asettumisen sijaan hän voisi kyllä tehdä pienempiä ympyröitä. Kun tarpeeksi väänsin ja käänsin, sain kyllä nokankin sisälle ja ponin pysymään liikkeessä - Marianne kehui taivutuksemme, joten olin oikein tyytyväinen.
Teemamme oli pohkeen ja raipan käyttö, Marianne selitti ja kertoili. Puhuttiin ihan jo siitä, että onko meidän mielestämme termeillä "pohje lähelle" ja "pohje kiinni" jotain eroa. Mun mielestäni ei, mutta näen kyllä että jonkun mielestä saattaa olla. Mietittiin miten saadaan pohje läpi ja miten käytetään raippaa ja kokeiltiin miten meidän hepat lähtevät pysähdyksestä käyntiin, jos annetaan vain yksi pieni pohjeapu. Nikkis oli oikein taitava ja lähti ihan heti liikkeelle, heh.

Käynti oli oikein hyvää. Poni liikkui ja oli mukavan kuuliainen, yksinkertaisesti tosi kiva. Mulla oli ihan mielettömän hyvä mieli oikeastaan kaiken takia, joten virnuilin jotain omaa suurin piirtein koko ajan. Mutta onhan tuo pieni paksukainen nyt vaan niin mielettömän kiva, sellainen hyvänmielenponi.

Siirryttiin kevyt raviin ja pisteltiin taas sitä iloista ravia menemään. Nikkis oli oikein reipas, se otti alkuun sen ravin sillä kipittelytyylillä. Mä päädyin vaan kiikkumaan kyydissä ja nautiskelemaan kun poni oli reipas, eipä se montaa pitkää sivua jaksanut alta juosta ennen kuin taannuttiin takaisin siihen löysempään menoon. Löydettiin tahti oikein hyvin, poni jaksoi edetä kuitenkin nätisti ja malttoi mielensä lopulta tosi hyvin. Tässä tehtiin vähän niitä voltteja, joilla sisäpohkeen läpi saaminen olikin hankalampaa. Nikkis vain kaatui ja könysi, sain oikein koittaa, ennen kuin lopulta onnistuttiin tekemään vähän tasaisempia ja asettuneempia voltteja. Ainakin keltainen kääntyi koko ajan tosi hyvin ja liikkui hienosti. Mariannekin oikeastaan totesi että se meidän ravimme hipoi täydellisyyttä - poni eteni juuri sen verran kuin piti, ravi oli symmetristä ja todella hienoa. Ainoa ongelma oli laiska sisätakajalka, joka vaikeutti asetustakin.
Mulla oli hauskaa ja ponillakin saattoi olla, jos yhtään voi arvailla sen nyrpeän yleisilmeen alta ;) Ja ei kai siinä muuta voi sanoa, siinä vaiheessa kun suunta vaihtui ja ravattiin toisinpäin, totesi Marianne mulle vain että "tee ihan sitä samaa kuin tähänkin asti, sillä se menee tosi hyvin".

Vitsit, hieno poni! Siirryttiin käyntiin ja käveltiin hiukan. Tässä vaiheessa Nikkikselle iski joku "emmää halu, emmää jaksa"-kohtaus, se yritti olla kääntymättä ja kyntää vain uraa pitkin, mutta se hoitui aika nopeasti raipan näpäytyksellä. Sen lisäksi vähän vauhti katosi jonnekin, poni oli niin kaikkensa antanut taas ettei hän millään jaksanut edetä mihinkään.

Tässä olisi sitten pari videonpätkää - hieman käyntiä, eka laukka ja viimeiset laukat.

Sanotaanpa päivää tuolle jalalle. Luojan kiitos se ei videolla näyttänyt sentään niin pahalta kuin tuntui.

Laukat otettiin yksitellen, muut kävelivät ja yksi nieli kilometrejä. Me käveltiin Nikkiksen kanssa ihan rauhassa, jotta poni sai vetää hieman henkeä. On se katsokaas rankkaa kun joutuu ihan tekemään jotain ja kantamaan hurjan suurta tätiratsastajaa kyydissään!
Mä nostin laukan ravista, sillä rouvan käynti tuntui sen verran löllöltä. Se taisi olla ihan hyvä valinta, sillä raviherätyksenkin jälkeen se laukannosto oli hitusen löysä. Alkuun mä koitin vaan istua alhaalla ja pitää Nikkiksen reitillä, ponin mielestä kun puolen kentän oikominen oli ihan kiva idea. Koitin oikein ajatella sen ohjaamisen sen kautta, että pitäisin sen hevosen suorana, sisäohjalla ja pohkeella ohjaisin sen kohti uraa. Niinhän mä teen ravissa ja käynnissäkin, joten miksi ihmeessä saisin laukassa jonkun paniikinomaisen refleksin ja kiskoisin ponia uralle ulko-ohjalla? Se jopa toimi ihan hyvin, keltaisen lapa edellä sisälle kaatuminen saatiin kitkettyä ja päästiin lähemmäs kulmia, kuten tarkoituksenakin oli. Laukka lähti koko ajan etenemään paremmin, kun pieni dieselmoottori lämpeni hitaasti mutta varmasti. Oikeastaan kaikki muu menikin siis alusta asti kivasti, paitsi se, että meikäläinen keikkui välillä ponin kyljellä, toinen jalustin irti, toinen kengänkorossa ja niin edelleen. No, nyt voin sanoa että osasyynä oli liian löysällä ollut vyö, jonka takia meinasin oikeasti tipahtaa sieltä kesken matkan, mutta eipä se kiristäminenkään oikein muuttanut mun meininkiä. Voihan plääh! Pysyin silti ihan kivasti penkissä, eikä tuo tosiaan videolta katsottuna näytä ihan niin karselta, joten toivoa on.

Lopussa otin muutamia pitkiä sivuja vielä kevyt istuntaan nousten ja Nikkistä eteenpäin puskien. Rouva jaksoi pistää vähän ykköstä silmään ja meni oikein mukavasti, mutta silti ehkä hivenen tasapaksusti. Mä taas pysyin kyllä tasapainossa tosi hyvin, mutta se kevyt istunta on vähän turhan etupainoinen. Saattaa tosin johtua ponin pienuudesta, nojasin aina välillä kuitenkin kaulaa vasten ja otin tukea. Ilman tukea pysyin suorempana ja jäntevämpänä.

Käveltiin taas ja lopulta laukattiin toiseen suuntaan. Nyt pikkuinen oli jo vähän paremmin hereillä ja laukka eteni alusta asti paremmin. Mä nyt tiputtelin toista jalustinta joka toisessa välissä, mutta aina kun se oli jalassa nousin ylös ja täräytin Nikkistä reippaampaan menoon. Vauhtihulluus, on se kivaa pistää pienten ponien kanssa menemään.

Tämän suunnan ongelmana oli oikominen, sillä taisin itse vähän unohtaa ohjata, jolloin Nikkis pääsi oikomaan mielensä mukaan. Muuten kuitenkin tykkäsin tästä laukasta enemmän ja täytyy sanoa että olin ihan fiiliksissä kun ekaa kertaa se poni jopa oikeasti heräsi! Yleensä se on aina niin löysä ja laukkaa saa suunnilleen puskea ulos, mutta nyt se otti varmaan kolme viimeistä pitkää sivua vauhdilla. Näkee videoltakin kun pieni tappijalka kerää vauhtia ja pistää edes hiukan menemään. Se oli jotenkin todella kivaa, kerrankin poni ihan omatoimisesti halusi pistää menemään ja se oikeasti lähti kun nousin ylös ja annoin luvan mennä. Hirmuisen kivaa, on jokseenkin mukavampaa mennä kovaa jos jokaista askelta ei tarvitse kaivaa ulos.

Lopulta siirryttiin käyntiin puuskuttamaan ja käveltiin loppukäynnit.
Mä olin siis vaan niin iloinen ja tyytyväinen! En tiedä, Nikkis on yksinkertaisesti ihan älyttömän ihana poni, se on niin hyväntuulinen ja niin mainio. Keltaiset ovat kivoja!
Muutenkin siis meni hyvin, Nikkis on niin ihanan helppo ja yksinkertainen, mutta silti siellä saa joka kerta tehdä töitä, jottei poni lähde lapsimoodissa porsastelemaan. Vaan kun kuitenkin se tuntuu todella selkeältä ja helpolta toverilta, tietää mitä pitää tehdä jotta poni menee nätisti. Ihana ihana poni!
Mariannekin tuntui olevan vallan tyytyväinen, johan saimme aika positiivista kommenttia. Ja se vaan kuulemma näytti tosi kivalta, jes!

Käveltiin ja keskelle. Oli karvan päässä ettei Nikkis joutunut vielä ahertamaan, mutta keltsu sai huokaista helpotuksesta ja nopean harjauksen jälkeen hän pääsi tarhailemaan.

Kuvailin hieman (aurinko vaikuttaa ja sain jopa hyviä kuvia!) ja lopuksi talutin Seppo-ponia, joka osoitti pirullisuutensa käymällä makuulle kesken tunnin :D Jotenkin se pääsi yllättämään, mutta poni oli nopeasti taas jaloillaan, eikä onnistunut edes jyräämään ketään alleen.
Lopulta pääsin jopa kokeilemaan osaanko peruuttaa tietä pitkin takaisin ja onnistuin siinäkin, joten oikeastaan tämä päivä oli pelkkää onnistumista alusta loppuun.
Toivottavasti ilmat jatkuisivat tällaisina, tämä aurinko ja kevät tekee selvästi hyvää.