Kultamurunen

Pienet asiat saavat pienen ihmisen iloiseksi. Esimerkiksi tänään minä nauroin yksinäni tallissa, koska mulle oli lykätty pikku-Nikkis. Oikeasti, Nikkis! Mä aina epäilen etten enää koskaan pääse sen selkään, koska poni on niin hermeettisen pieni ja joka kerta olen yhtä innoissani kun Marianne sen mulle keksii laittaa. Tunnillamme oli myös Elvis ja Nikkis oli vain mun kanssani. Hyvin seesteinen päivä siis, porukka oli koulussa, joten tunnit olivat väljempiä.

Hain keltaisen sisään ja harjailin sen huolellisesti. On se vaan niin mainio, söpö ja pieni! Heittelin ponin varusteisiin ja sitten kipsuteltiin kentälle. Märkää siellä oli taaskin, mutta huomattavan paljon kuivempaa kuin viimeksi.
Marianne selitti että se laittoi ponin mulle, koska Nikkis oli kuulemma ollut vähän porsas eilen. Ponin ego on liian suuri tähän maailmaan, eikä rouva voi tietenkään tehdä kuten kaikki muut. Siksipä sain koittaa palauttaa ponia maanpinnalle - eihän pienten kilttien ponien sovi ajatella itse ;)

Kuvista kiitos Hennalle taas! Eihän poni edes näytä pieneltä ;) 

On se aina yhtä hauskaa, kiivetä noin pienen ponin kyytiin hevosten jälkeen. Maa oli lähellä ja minä tunsin oloni hurjan suureksi. Jalustimetkin olivat varmaan päin honkia ja vyö liian löysällä, mutta lähdettiin silti katsomaan kuinka tädin käykään.
Nikkistä sai siihen tuttuun tapaan pariin otteeseen rätkäistä raipalla ja muistuttaa pohkeen olemassaolosta. Sen jälkeen poni aktivoitui ja jaksoi kävellä oikeinkin reippaasti ja kiltisti eteenpäin ilman jatkuvaa työntämistä. Kääntyminen olikin astetta hankalampaa - kyllä poni muuten olisi kääntynyt mutta kun siellä oli vettä ja märkää ja hyi.... Kyllä vaan oli pienen hevosen elämä hankalaa kun olisi muka pitänyt kääntyä ja kävellä vesilutakoiden läpi. Nikkis ratkaisikin asian pitkälti vain hidastamalla etanamateluun tai puskemalla pohjetta vasten, jotta rouva välttäisi kavioidensa kastelun. Kuivemmilla kohdilla kääntymisessä ei juuri ongelmaa ollut, joten sain venkslata oikein olan takaa sen asettumisen ja taipumisen kanssa. Kun eihän tuollaista tappikaulaa nyt mitenkään saa kääntymään mihinkään suuntaan ja kun eihän nyt yleensäkään tarvii asettua mihinkään ja jäkäjäkäjäkä. Nikkiksen loistavista vastalauseista ja väsymyksestä huolimatta ei ihan mennyt läpi se, että oltaisiin käännytty volteille puupalikoina, joten väänsin siinä alkuun muutamilla volteilla sen taivutuksen läpi. Muutama pyörähdys siinä piti tehdä, kunnes lopulta tamma antoi periksi ja sen jälkeen alkoi tappikaulakin asettua ilman vastalauseita.

Siirryttiin kevyt raviin ja jatkettiin ankaraa duuniamme. Pientä sähellystä oli ratsastajan puolella, jouduin hiukan etsimään taas sitä tasapainoa kun hevonen kuitenkin kutistui puolella metrillä viimeviikkoon verrattuna. Kun sain koipeni hallintaan, oli hyvä alkaa etsiä menninkäisestä vähän lisävaihteita sen löysän hölkän lisäksi.
Pyysin muutamilla pitkillä sivuilla kunnolla eteen ja päästin taas vähän ohjaa, jotta keltsu alkaisi ajatella eteenpäin. Loppuaika väänneltiin voltteja, tahkottiin asetusta ja keräiltiin ponin isoa päätä ylös ja lyhyemmäksi. Nikkis-raukka hölkkäsi henkensä edestä ja suorittikin oikeastaan tosi kivasti. Ainoastaan ne lätäköt ahdistivat ja saivat ponin jopa tiputtamaan käynnille.. Muuten kuitenkin Nikkis suoritti kivasti ja minä olin tyytyväinen. Se teki kaiken mitä piti ja mua nauratti pienen ponin kyydissä. Meillä oli vallan mukavaa!

Käveltiin välissä hieman, jottei poni vallan nuupahtaisi. Raviverryttelyn jälkeen alkoi muuten pyörimään käyntikin ihan eri tavalla, tamma tuntui auenneen kyllä tosi kivasti.
Sitten laukkaa. Otettiin vuorollaan molempiin suuntiin ja uraa pitkin. Ekaa suuntaan nostin ravista, poni nosti vähän löysästi, mutta nostipa kumminkin. Alkuun laukka oli hiukan könkköä, huonosti pyörivää ja poni tiputti aina kun vesilutakot tulivat näköpiiriin. Minäkin pompin ja tiputtelin toista jalustinta ja sähellettiin molemmat menemään. Otin ideakseni vain sen, että saisin pidettyä laukan yllä ja ponin uralla. Välillä nousin hiukan jalustimille ja annoin Nikkikselle tilaa laukata miten parhaaksi näkee.
Loppua kohden alkoi hommakin toimia paremmin. Mä nyt istuin koko ajan vähän miten istuin, mutta ainakin ponista alkoi irrota vauhtia! Sehän meni oikeasti reippaasti, kuin pikkuinen ralliauto olisi kiitänyt yli jorpakoiden. Aivan mahtava, se on niin hauska tappijalka.

Käveltiin välissä ja toiseen suuntaan nostelin käynnistä. Tännekin mennessä laukka tippui muutaman kerran ja siinä alkoi jo tuntua että jompikumpi meistä väsyi, sillä korjauksissa tuli väärääkin laukkaa. Muuten poni kuitenkin meni mukavan reippaasti, etenevästi ja positiivisesti. Ja siis mä sain pätkän istuttua hyvin ja ongelmitta, kun heitin hetkeksi tuntuman löysemmäksi ja keskityin vain istumaan. En tiedä miten voi olla niin vaikeaa istua ja pitää ohjaa kädessä samaan aikaan.

Laukkojen jälkeen hain pari väistöaskelta käynnissä ja sitten lähdettiinkin keventelemään loppuraveja. Nikkis oli aivan loistava, alkuun poni kaahotti menemään niin innoissaan, mutta pian sain sen rauhoittumaan ja rentoutumaan. Pää laski ihan kivasti, poni kuunteli ja kulki reiteillä. Mä tosin heitin hetkeksi sille liikaakin ohjaa, jolloin keltaisesta tulikin liian etupainoinen. Kun käskettiin ottaa kevyt tuntuma takaisin, alkoi Nikkis ravaamaan taas paljon paremmin, rennompana ja tyytyväisempänä. Loistava karvakasa!
Käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.

Poni on hauska, siis se on vaan niin hauska! Hyväntuulinen ja ihana. Ja siis sehän meni oikein hyvin, ollapa vaan kuiva kenttä (ja ollapa itse vähän lyhyempi) niin kaikkihan olisi suoranaisen loistavasti!

Keskelle ja alas selästä. Poni pääsi talliin ja harjaukseen, jonka jälkeen vein pikkuisen tarhaan nauttimaan auringosta. Minä taas kävin kuvailemassa ja ramppasin tallia ympäri, kun piti auttaa jokainen poni vuorollaan kuntoon. Jokainen myös tarvitsi vuorollaan taluttajaa, joten kenties sain asioita tehtyä, vaikken jäänytkään estekisatalkoisiin.
Nyt olisi sitten (viimein...) luettava kokeeseen, ensimmäinen koe tässä koulussa! Saa nähdä kuinka käy, toivottavasti todella hyvin, sillä en viitsisi lähteä uusimaan heti ensimmäistä tenttiä :D

Lehmähölkkää

Mulla oli siis Jack, tunnilla myös Evita, Kaisa, Vinski, Elvis ja Simo, Jack vain mun kanssani. Olin kerrankin ajoissa, joten hain ponitsun ihan rauhassa tarhasta ja jynssäsin sen niin puhtaaksi kuin vain mahdollista oli. Tosin Jackin tuntien jäi puhtaus vain haaveeksi, sillä eihän sitä kuivunutta savikuorrutetta irrotella pelkällä pyhällä voimalla.
Heppa lensi varusteisiin ja sitten kipsuteltiin kentälle, joka oli yhtä kuravelliä sadekelien ansiosta. Olihan tätä jo ikävä, ei kenttä olekaan ollut kuin puolet vuodesta lähes käyttökelvoton ;) Karaisee luonnetta kun ei ole ihan liian helppoa, eikös totta?

Karvakasa kentälle ja akka kyytiin. Lähdettiin kävelemään, alkuun reippaammin, mutta hyvin pian märkä pohja verotti vauhtia ja sai Jackin lähentelemään jopa liian hidasta ja löysää ratsua. Vähän tuuppailin sitä eteenpäin, mutta pieni herkkisponi sai myös anteeksi.. Ukko kuitenkin tekee normaalisti niin nöyrästi töitä, että ehkä hän ansaitsi ajoittaista hitautta tämän lillun keskellä.
Tein voltteja, hain asetusta läpi ja väkertelin muutamat asetukset ulospäin urallakin. Jackin nokka kääntyi tosi kivasti ja hei - oltiin koko tunti porttipäässä ilman minkään sortin ongelmia! Miten senkin saa välillä niin hankalaksi? Kyllähän heppa nytkin pariin otteeseen katseli ulos, mutta keskittyi hommiin kun vähän ratsasti.

Siirryttiin siitä keventelemään ravia. Ryhtiä ja tasapainoa tuli hakea, jottei mentäisi mukkelismakkelis. Ravissa Jack juoksi ensin kuin höyryveturi ja mä taas heiluin hallitsemattomasti, jalustimet vispasivat ja jalat heiluivat, jonka lisäksi taisin lähinnä kököttää etukenossa. Senpä takia aloitettiin lyhyemmällä ohjalla ja ratsastajan palikoiden hakemisella. Kyllä vaan oli hankalaa, kuinka vaikeaa onkin ihan vaan istua hevosen selässä paikoillaan ja jäntevänä? Jonkin aikaa tahti heitteli, vuorotellen Jack juoksi alta ja lösähteli. Sen lisäksi muut hevoset pelottivat ponia ja kaikki oli kovin hankalaa.
Lopulta sitten saatiin homma haltuun. Minä sain jalat vähän paremmin paikoilleen ja selän suoraksi, jolloin hevonenkin löytyi ravaamaan alle ja parempaan tahtiin. Kun ravi ei ollut enää epämääräistä kaahaamista ja könkkäämistä, uskalsin päästää ohjan hiukan pidemmäksi, jotta saisin sen hevosen vähän enemmän rentoutumaan ja kulkemaan oikein päin. Fiilis alkoi hipoa taivaita kun oltiin hetki ravailtu, Jack nimittäin alkoi kuunnella ja kulkea paljon mukavammin. Ravi liikkui kivasti eteen ja tuntui että mennään jopa ihan oikealla tavalla. Toki siitä jäi se suurin loisto nyt uupumaan tuon kentän takia, mutta oli se silti oikein hyvää.

Käveltiin hieman ja aloitettiin tulemaan pituushalkaisijaa, jonka keskelle tehtiin pysähdys. Tehtiin siis pysähdykset ihan vaan käynnistä ja muutaman toiston jälkeen humputeltiin pitkät sivut harjoitusravissa. Ei mitään ihmeellistä, kuviokellumista läpi valtameren.
Tänään pysähdykset olivat oikein hyviä! Ekat olivat vähän sellaisia, että Jack pysähtyi vinoon ja meinasi hiihtää alta ennen aikojaan, mutta kun keräsin pohkeet parhaani mukaan kylkiin ja oikein keskityin, niin sieltähän tuli keveitä ja hyviä pysähdyksiä. Ja vieläpä tasajaloin! Itse en sitä noteeranut mitenkään, mutta Marianne kehui hienoja kouluratapysähdyksiämme.
Ja kun nyt puhuttiin pohjista ja kyljistä, niin mun pohkeethan olivat ihan jossain muualla kuin sen ponin kyljissä! Sen ansiosta vedettiin kuin kastemadot sitä suoraa linjaa. Siinä olikin sitten taistelu, kun yritin saada ne korot kylkiin sen puolen metrin ilmatilan sijaan. Paranihan se selvästi loppua kohden, mutten oikeasti edes huomaa ettei mun jalat ole Jackissä kiinni, vaan onnellisesti pystyn humputtelemaan pohje irti koko tunnin :D

Harjoitusravi meni sitten samalla kaavalla -> alkuun Jack kaahasi alta ja minä pompin kuin perunasäkki, mutta muutaman toiston, henkevän ajatuksen ja kevyen pidätteen jälkeen tehtiin niin loistokkaita siirtymisiä, että teki melkein mieli tuulettaa. Jack siirtyi istunnalla raviin, ravasi alla, rentona, kevyesti ja vaati vain sen pikkuisen pidätteen siirtyäkseen käyntiin. Tosi hyvä!
Lopuksi kevenneltiin sitten pidemmällä ohjalla. Jackie venytti nätisti ja täti pysyi jo paremmin kyydissä, mitä nyt muutamat horjahdukset suuntaan jos toiseenkin. Ravi tuntui hyvältä, Jack oli mukava ja ei siitä oikein mitään pahaa sanottavaa vaan ollut, hieno poni!

Käveltiin siinä loppukäynnit.
Marianne oli tyytyväinen pysähdyksiimme, mutta meidän pitäisi saada ne pohkeet kylkiin. Tai siis minun pitäisi, hah. Voidaan keskittyä siihen kokonaisuutena.
Mä olin oikein tyytyväinen. Ei mitään ihmeempää, ei mitään erikoista, mutta poni oli kuulolla, rento ja vastaanottavainen. Kunpa vaan tuo kenttä pysyisi nyt talven yli huomattavan paljon parempana kuin viime vuonna, sillä koko viime talvi oli jotain aivan naurettavaa. En muutenkaan haluaisi mitään usean kuukauden laukkataukoja alle, sillä ne eivät palvele mua ja mun jännitystäni sitten alkuunkaan.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Pikku-Jack talliin, harjailin sen reippaasti ja sen jälkeen kirjava pääsi tarhailemaan. Itse autoin laittamaan Kari-ponin kuntoon ja kävin juoksemassa pienen kellertävän vieressä. Lopulta saatiin ohjelmaa, kun Evita näytti kuinka kivasti myös sellaiset muodokkaammatkin leidit mahtuvat lähinnä ihmisille suunnitellusta ovesta läpi ;)
Tämän innoittamana pitänee alkaa kutsua Evitaa joksikin muuksi kuin pallomahaksi, sillä selvästi rouva on erittäin solakassa kunnossa tällä hetkellä!

On se niin hieno

Tallille, tallille ja kesä on palannut luoksemme! Ja mulla oli Jack! Tunnilla myös Evita, Kaisa ja Nikkis, Jack vain mun kanssani. Harjailin pikku-Lehmän siistiksi, heittelin sen varusteisiin ja tepsuteltiin kentälle.

Ponin miehisyys kärsi, kun tekemisen puutteessa väänsin kivan letin sille ;)

Ja Henna kuvasi, kiitokset hänelle siis!

Kentälle, selkään ja kävelemään. Jackillä olikin tänään vallan hirmuinen kiire ja heppa suorastaan puski eteenpäin kuin höyryveturi. Annoin sen alkuun kävellä höyryjään pois ja sähläsin oman itseni kanssa, jotenkin Jackin selässä on niin hankala istua aina pienenkin tauon jälkeen. Kun lopulta tuntui että istun siellä oikein päin ja mukana, aloin vähän ratsastaa hevostakin kuulolle. Tehtiin hiukan voltteja, asettelin rauhassa ja koitin saada kirjavan kävelemään alla sen hiihtelyn sijaan. Heppa oli aivan juonessa mukana ja hetkellisen kaahottamisen jälkeen hän hidastui ja muuttui sopivan eteenpäinpyrkiväksi, niin että pohkeellakin kykeni ihan ratsastamaan ja vaatimaan. Kaikki oli herkkää, helppoa ja kivaa, ihan toista kuin nimeltä mainitsemattomien proomujen kanssa. 

Siirryttiin ihan vaan keventelemään ravia, jolloin Jack alkoi taas vähän kipittää alta. Ravi oli turhankin reipasta ja poni veteli herneitä nenäänsä jos joku hiukankin katsoi häntä päin. Onhan se Nikkis-ponikin todella hurja ja pelottava, tiedä vaikka se hyökkäisi sieltä kimppuun ;)

Mä työskentelin sen kevennykseni kanssa ja olin hidas, rauhallinen ja tasainen. Pyöriteltiin vähän ympyrää ja asettelin Jackiä, kunnes lopulta hevonen alkoi tulla alle ja kulkemaan rauhallisemmin. Se tuntui ihan hyvältä jo siinä vaiheessa, mitä nyt selvästi heppa rentoutui vain pätkittäin - se saattoi muutaman metrin olla pyöreä ja pehmeä, mutta hetkessä alkoi tuntua että se pingottuu hiukan liikaa ohjaa vasten. Marianne sanoikin että mulla vaeltaa kädet liian korkealla ja että oikeastaan voisin pikemminkin antaa Jackielle hiukan pidempää ohjaa, ratsastaa vapaammassa muodossa ja koittaa nostaa hevosen selkää ylös. Jotta saisin sen alkutunnista oikeasti rennoksi ja kulkemaan oikein päin. Otettiin siis linja vähän vapaammaksi, keskityin lähinnä istumaan suorana ja toivomaan että heppa jopa pyöristyisi sieltä, heh. 

Ravi parani koko ajan ja kun vaihdettiin suuntaa, löytyi se upea rentouskin. Jack oli taas ihan mahtavan vastaanottavainen ja niin mukana hommassa, ettei siellä oikein voinut kuin naureskella. Ihan loistava hevonen, silloin kun se menee oikein, on se niin helppoa, kivaa ja yksinkertaista, ettei paremmasta väliä! Tosin tässä oli sellainen pikkuinen ongelmakin - Jack oli niin hyvä, rento ja kuulolla, että minä en ihan uskaltanut ehkä asettaa sitä kylliksi, vaan jäin pikemminkin kuviokellumaan siihen loistavuuden tunteeseen, jotten vahingossakaan pilaisi mitään. No, ehkä tämä hyvä fiiliskin tästä normalisoituu, jottei mun tarvitse joka kerta ihan liioitella tämän kanssa. 

Tehtiin muutamia pieniä hidastuksia kevennyksellä, Marianne kun käski kokeilla kuinka hyvin heppa on kuulolla. Jack suoritti epäröimättä ja kuunteli kaikkea mitä siltä keksi pyytää, kunhan vaan tosiaan viitsi pyytää. Vitsi miten loistava poni, ihan superhieno!

Käveltiin hetki, sitten alettiin nostella laukkoja. Lyhyellä sivulla käveltiin kahden puomin yli, pitkän sivun alusta laukka ja laukkaa vapaalla tahdilla. Mulle iski taas sellainen ihan pieni jännitys siitä laukkaamisesta, ei mitään dramaattista, mutta sen verran että sain jälleen hepan jännittymään ja hiukan repeilemään pöksyistään. Käveltiin puomien yli ihan varovasti ja yritin saada Jackin kävelemään ilman hirveää jännitystä. Oletettavasti laukkaa nostaessa heppa kuitenkin räjähti ja ryykäisi menemään aika reipasta tahtia. Sain kuitenkin takapuoleni penkkiin ja aika pian lehmäkin oli hallinnassa, joten saatiin laukattua pari ympyrää myös rauhallisemmalla tahdilla. Silti vielä seuraavassakin nostossa Jack oli liian paineistettu ja se räjähti toistamiseen. Sen jälkeen rentouduttiin itse kumpikin, eikä hommassa ollut enää mitään ongelmaa. 

Nostot olivat oikeastaan tosi hyviä. Hyvin pitkälti sain ihan istunnalla pyöräytettyä hevosen laukkaan ja tälläkin kertaa nostot tuntuivat hyviltä, eivät pelkiltä sortumisilta! Ne olivat rauhallisia ja tasaisia siirtymisiä, eivät ehkä mitään energisiä ja räjähtäviä, mutta hyviä silti. Laukka oli ensimmäisestä askeleesta asti mukavaa, tahdikasta ja etenevää, minä sain jalkoja lukuunottamatta istuttua kunnolla ja Jack kääntyi ympyröillekin tosi hienosti. Oikeastaan meidän ainoa ongelma oli se, että heppa kaatui ihan holtittomasti vasemmalle laukassa. Vaikka koitin suoristaa, niin eipä tuo vaan oikein onnistunut. 

Kun suunta vaihtui, oli ensimmäinen nosto sellainen "pelästytän hevosen laukkaan", kun näemmä kolautin pohkeen vähän turhan kovaa kylkeen. Jack ihan järkyttyi ja syöksähti laukkaan, mutta loput nostot tulivat tähänkin suuntaan kevyesti ja yhteisymmärryksessä. Muutenkin laukka sujui samaan tapaan - siis todella hyvin.

Paras fiilis tuli kuitenkin siitä, että käytännössä melkein joka kerta sain istunnalla siirrettyä hevosen alas siitä laukasta. On se vaan helppoa, kivaa ja kevyttä kun ei tarvitse tehdä "mitään", voi vaan istua kyydissä ja jammailla, heppa tekee kaiken ihan itsestään ;)

Käyntiin ja käveltiin. Mä tulin taas taluttamaan, sillä heppa teki niin reippaasti duuninsa - hän ansaitsi kävellä ilman painavaa akkaa kyydissä! Tosin Jack osoitti putkiaivoisuutensa, eikä suostunut kävelemään oikealta puolelta talutettuna :D Poniparka oli aivan kauhuissaan kun täti yritti väkisin saada ponin kävelemään väärällä puolella! Hyvänen aika, mahtaisikohan Jack saada kohtauksen siitäkin, jos sen selkään kiipeilisi väärältä puolelta. 

Marianne oli kauhean tyytyväinen. Se meni niin hyvin ja kaikki sujui ja ihan vaan loistavaa!

Mäkin olen niin onnellinen tästä, ihan loistavaa. Jackillä on niin kiva mennä, siellä on suunnattoman lystikästä. Ja kun se vaan menee niin hyvin, se toimii, se on helppoa, se on niin yksinkertaista! Alkaapa kuulostaa muuten ihan niiltä syiltä, miksi Mariannen mielestä en voi pikku-Pullalla mennä, kun se on "liian helppoa". Heh, Jackhän se vasta helppo on, sen kun istuu kyydissä ja kuviokelluu mukana. (Tai pidemmällä tähtäimellä voidaan todeta että kaikki ne on tosi helppoja. Ratsastaa vaan oikein, niin ei se ole vaikeaa!)

Keskelle ja ponitsu talliin. Jack pääsi pesulle, mutta - hui kauhistus, matka jäi vähän lyhyeksi kun lehmältä oli mennä jalat alta. Hän oli aivan kauhuissaan sillä maahan oli jätetty hurjan pelottava sininen pussi, joka varmasti oli vaanimassa pikkuista karvakoipea! Onneksi Marianne tuli sitten pelastamaan, mä olisin varmaan seissyt hamaan tappiin asti Jackin kanssa tuijottamassa sitä hermeettisen pelottavaa kapistusta. Kun poni oli puhdas, oli se hyvä viedä tarhailemaan ja sotkemaan itsensä täysin.

Loppuajan olin vain laiska. Pyöräily ei kuulu lempiharrastuksiini ja aamulla herääminen on niin kovin rankkaa (hahahahaha) joten ainoa järjellinen asia jonka sain tehtyä, oli Kari-ponin varustus. Oli sekin pieni ja ihan hirmuinen häseltäjä. Mutta oikein söpö ja kiltti poni, ei siinä mitään. Hienosti saatiin kuteet niskaan ja malttoi poni seistäkin hetkittäin. Vasta siinä vaiheessa kun muut jo lähtivät, meinasi Kari pompata täysin ulos pöksyistään, mutta eipä siinä tarvinnut kuin hetki sambata paikoillaan, kun ponin päähän oikein syttyi sellainen hehkulamppu: "ai joo! Pitää seistä nätisti, niin sitten pääsee menemään!" jonka jälkeen se kävely kentälle sujui nätisti, rauhassa ja yhteisymmärryksessä. Ei ollenkaan pöljempi poni siis! 

Löysä, löysempi, Artemis

Ihan jouduin pyöräilemään, jolloin huomasi etten ole sitäkään nyt hetkeen tehnyt. Ja tämän karmivan matkan päätteeksi jouduin Artsin kyytiin, tunnilla myös Evita, Kaisa, Vinski, Simo ja Elvis, Artsi jatkoi toiselle tunnille.
Nimenomaan, "joutua" on se sana. Ei liiemmin kyllä kiinnostanut massavan Artsin kyydissä keikkuminen, voihan plääh ja sitä rataa. Harjailin ponin (joka osasi kerrankin käyttäytyä) ja heittelin sen kuteisiin, Mariannen avustuksella sillä onnistuin taas olemaan myöhässä. En oikein ymmärrä itseäni, kyllä mä mielestäni ihan ajoissa kuitenkin paikallakin olin.
Käpsyteltiin kentälle, jossa oli taas se sama ihana ongelma, kun Artsin mielestä sen pikkuisilla jaloilla ei millään voinut kävellä edes mun kanssani samaa tahtia.

Kiipeilin siitä selkään ja lähdettiin kävelemään. Näin alkuun Artsi oli jopa - reipas, niin kovin yllättävää kuin se olikin. Hevonen käveli jopa melkeinpä liian reippaasti eteenpäin, tosin myönnettäköön että liike suuntautui hiukan liika ylös ja liian vähän eteen. Olin joka tapauksessa järkyttynyt, kun kerrankin heppa oli jopa oikeasti etenevä.
Tehtiin siinä voltteja ihan reilulla tahdilla, Marianne käski muistaa että Artsi on hidas hevonen ja että sen sopisi kävellä keskikäyntiä pelkän altajuoksemisen sijaan. (Silti mun mielestä se altajuokseminenkin on viehättävämpää kuin se "mihinkään en liiku, en niinku vahingossakaan".) Sain herran asettumaan oikein kivasti, hevonen kääntyi helposti, mitä nyt välillä se lähti kaatumaan joko sisälle tai ulos ja jouduttiin hiukan jumputtamaan raiteita ja reittejä kohdalleen.
Ja mäkin siellä olevinaan keräsin ohjat tuntumalle ja lyhentelin Artsin metrikaulaa lyhyemmäksi, mutta taas Marianne tuhosi viimeisenkin toivoni ja käski ottaa ohjan kunnolla käteen. Hitsit ;) En mä saanut sitä kaulaa lyhenemään tarpeeksi, sillä en yksinkertaisesti osaa ottaa sitä hevosta tarpeeksi lyhyeksi. Siispä mentiin sillä mun mielestä lyhyellä pyykkinaruohjalla, jolla ollaan normaalistikin menty. Ehkä jonain päivänä saan tuonkin proomun oikean mittaiseksi.

Siirryttiin iloiseen kevyt raviin ja ylitettiin toisella pitkällä sivulla olevat ravipuomit. Ravi oli vähemmän tukalaa, se käynnin hetkellinen reippaus kun alkoi jo kadota ja käynti muuttua sellaiseksi liisteriksi ettei mitään määrää. Ravi on sen verran keveämmän tuntuista, etten minä revi hiuksia päästäni kun se hevonen on vaan liian hidas.
Ravi menikin oikeastaan vallan mukavasti. Fiilis oli parempi, sain Artsin ravailemaan ihan kyllin reippaasti. Puomit ylittyivät asiantuntemuksella ja akkakin pysyi kevyt istunnassa niiden koulujalustimiensa kanssa! Hevonen asettui ja kääntyi ongelmitta, oikeastaan ainoa pieni miinus oli se, että varmastikin takajalkojen olisi pitänyt liikkua enemmän ja kaulan lyhentyä puolella metrillä. Mentiin kuitenkin oikein kivaa tuollaista sunnuntaihölkkää, juuri sitä mitä minä siitä saan irti kaiveltua.

Lyhyet välikäynnit, joiden jälkeen alkoikin laukkatehtävä. Tultiin muutama puomi käynnissä, niiltä suoraan laukannosto ja laukkaa puolisen kierrosta. Tässä vaiheessa Artsin parhaimmat puolet tulivat esiin, kun se hevonen ei liikkunut yhtään mihinkään. Siis se oli kuin hidastetussa elokuvassa, kun herra iso heppa hiippaili löysästi eteenpäin, melkein jalkoihinsa sotkeutuen. Avuton täti koitti potkia moottoria käyntiin, mutta eihän se mitään auttanut kun Artsia väsytti, eikä hän millään jaksanut. Enkä nyt tällä kertaa viitsinyt teroitella sillä raipallakaan, sillä ajattelin että jos nyt vaihteeksi ratsastaisin Artemiksella ilman niitä ylimääräisiä pukkeja ja riehumisia.
Joten kyllä, se käynti oli kuin etanalla konsanaan. Mua melkein itketti kun tuntui että puolikkaan pitkän sivun kävelemiseen meni minuutti kaupalla aikaa ja hevonen oli löysempi kuin puolikuollut ameeba. Puomeilla se harkitsi jokaista jalanpaikkaa varmaan minuutin verran ja laukannostaminen tuosta löysäilystä tuntui lähinnä hyvältä vitsiltä. Melkoisen huvittavia ne nostot olivatkin, niin hitaita ja sorrettuja siirtymiä kuin olla ja voi. Yksi nosto oli ihan okei, siihenkin tosin tuli jonkinlaisia hölkkäaskelia väliin, mutta muuten laukka nousi useamman metrin viiveellä, jonkun ihmeellisen puskemisen jälkeen.

Nousi kuitenkin joka kerta ja sen puolen sivun aikana, joka on kai jo jonkinlainen voitto. Tosin alkuun se laukkakin oli melkoista möngertämistä. Artsi tiputti laukan aina siinä noin kolmen askeleen jälkeen, jolloin minä täräytin kahta kauheammin sitä liikettä eteen. Välillä nousi vähän väärää laukkaa, eikä sitä oikein siinä välissä enää ehtinyt korjaamaankaan kun oltiin jo parit laukat häsläilty siinä puolen kierroksen aikana. Puh huh, ensin mä laukassa vaan päräytin sen puoli kierrosta ja ratsastin eteen, jolloin saatiin jopa suhteellisen reipasta laukkaa. Kun Marianne käski mun oikein istua ja "työntää" istunnalla laukkaa eteen, irtosi sieltä yksi vallan reipas ja mukava pätkä. Sen jälkeen laukka alkoi olla taas sellaista löysempää, sunnuntaiajelua, mutta eipähän heppa ainakaan tiputtanut enää kesken. Tehtiin myös pari ympyrää, mutta siinäkin onnistui kertaalleen sortumaan askellaji raviksi kesken kaiken.
Siirtymät raviin olivat kyllä loisteliaita, tehtiin osittain sellaisia suoria käyntisiirtymiäkin laukasta. Muuten koko homma olikin vallan tragikoomista, kun hevonen ei liikkunut ja reagoi ainoastaan jokaiseen (vahingossa tai tahallaan annettuun) pidättävään apuun!

Mulla feilasi tänään laukkaistunta aivan täysin jalkojen osalta. Artsi oli niin löysä ja se tiputti alas heti tilaisuuden tullen, joten annoin niiden jalustimien heilua jalassa miten sattuu kun kaikki energia meni siihen, etten keikkaisi eteen ja että saisin pidettyä hepan liikkeessä. Toiseenkin suuntaan laukat kuluivat löysästi lauleskellen, ihan hirveän tuskaista kun homma ei vaan etene mihinkään.

Loppuun kevenneltiin, siinä hommassa Artsi olikin parhaimmillaan. Poni venytti iloisesti eteen ja alas, ravasi reippaasti ja rennosti ja kääntyi muutamille ympyröille. Olen melkeinpä kaikkein tyytyväisin tähän kohtaan tunnista, sillä loppuraveissa kaikki tuntui helpolta ja hevonen eteni riittävästi ilman jatkuvaa jumputusta.
Käyntiin ja käveltiin loppukäynnit.
Marianne oli tyytyväinen. Se ei vaan pitänyt siitä, etten ollut innostunut Artsista.
Ja siis niin, mäkin olin joo ihan tyytyväinen, tukalaahan tuo vaan oli. Mutta en mä missään vaiheessa epäillytkään ettei se menisi hyvin, mua ei vain huvittanut. Kaksi eri asiaa, kaksi täysin eri asiaa.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Poni jäi ahkeroimaan, kun taas minä menin auttelemaan Pullaponin varustamisessa ja sitten kävin hieman laukkaamassa Seppo-ponin kanssa. Kunnes lopulta lähdin tapattamaan jalkani lopullisesti, kun pyöräilin takaisin Naantaliin. Se matka on kamalampi kuin aikanaan Maskuun, sillä tämä on täynnä jotain epämääräisiä mäkiä. Kyllä sitä niin helpolla pääsi silloin joskus (okei, nyt pääsee helpommalla kun yleensä on auto käytössä. Ei siis ihan joka viikko talvellakaan tarvitse pyöräillä. Silti!)

Ottolapset hakemassa järjestystä

Ihan jännitti tänään kun tallille ajelin. On tässä taas jotenkin ihan eri fiilis, olenpahan tallilla ajoissa kun joudun bussilla kulkemaan (ellen myöhästy bussista, eheh) ja tämä opiskelu luo ihan erilaista rytmiä. Oikein viihtyisää, eiköhän tämä lyhykäinen aika tästä mene ihan näppärästi. (Näppärästi... Saatan käyttää eri sanamuotoja kun seison tuolla pakkasessa ja loskasateessa aamuseitsemältä. Asennekysymys, parempi tämä kuin kolmen ja puolen vuoden tauko esimerkiksi!)

Mulla oli Jack, tunnilla myös Evita ja Kari, Jack vain mun kanssani. Oikein mukavaa, mä olisin saattanut pettyä johonkin Artsiin aika pahasti. Kyllä tuo mörssärikiintiö tuli taas hetkeksi täyteen, nyt tarvitsen näitä herkkäsieluisia pikkuponeja (tai muita sielunsisaria!)
Harjailin Lehmän ja heittelin sen varusteisiin, jonka jälkeen sipsuteltiin siistissä järjestyksessä kentälle.

Kiitos Hennalle näistäkin!

Minä kiipesin kyytiin ja lähdettiin kävelemään. Oli taas ihan vino olo siellä, jokin siinä Jackissä saa mut tuntemaan itseni supervinoksi. Tosin nyt uskon olleeni ihan oikeasti vino, sillä hevonen yritti tarjota yhdellä sivulla aina jotain väistöä tai taivutusta. Oikein millään se ei meinannut vain kävellä suoraan, vaikka oikein liioitellusti koitin näyttää etten ihan oikeasti pyydä sulta nyt mitään, haluan vain että kävelet.
Käynnissä Jack oli jopa aika löysä ja hidas! Sitä joutui ihan kunnolla tuuppimaan eteenpäin, ennen kuin hevonen heräsi edes jotenkin. Keskityttiinkin pitkälti vain siihen Lehmän herättelyyn, vain muutamalla ympyrällä tsekkailtiin pohkeiden ja asetuksen toimivuus. Eihän niissä mitään vikaa ollut, ainoa ongelma oli vauhdin puute.

Siirtymät olivat päivän teemana, joten mietittiin siinä ensin hetki siirtymien syvintä olemusta, jonka jälkeen piti alkaa tehdä pysähdyksiä käynnistä. Meikä siellä jo naureskeli että joo, nyt teenkin elämäni upeimpia pysähdyksiä, mutta selvästi Jackie ei ollut täysin samaa mieltä asiasta. En tiedä, ehkä mä sitten en saanut istuntaa pysäytettyä tai ehkä kuitenkin nojasin hiukan liikaa eteen, mutta ne pysähdykset olivat niin pitkäpiimasia kuin olla ja voi! Mitään ei vaan tapahtunut. Minä koitin pysäyttää nopeasti ja kevyesti, kun taas Jack hiihteli eteenpäin kuin Mieto viimeisellä suoralla. Kun sen lopulta sain jotenkin pysäytettyä, hevosella pää pystyssä ja alakaula jännittyneenä, ei paikoillaan seisomisesta tullut mitään. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt lähteä hetimiten matkaan ja kun vaadin sitä sekunnin seisomista, päätyi Jack aina tinttaroimaan rintamasuuntansa pohjoisesta itään. Ne pysähdykset olivat jännittyneitä, kiireisiä ja turkasen hitaita, melkeinpä ihan hävetti.
Lopulta pysähdyksiin tuli jonkinmoista rotia, kun minä oikein keskityin hengittämään ulos, istumaan satulaan ja käytettiin siinä vähän ääniapua tehosteena. Jack malttoi lopulta seistä ja pysähdyksistä tuli jotain muuta kuin vetokisaa kymmenen metrin ajan. Tosin... Huomasin siinä sitten, että heppahan pysähtyy pelkästään sen ääniavun ansiosta ja sen pois jättämällä me vain hiihdeltiin vailla järjenhiventä...

Muutaman miehisen kyyneleen tirautettuani otin itseäni niskasta kiinni ja pidensin jalustimia. Kun takapuoli oli penkissä, sain kaiveltua pari pysähdystä ihan avuilla - ei äänellä. Jackiekin oli rennompi ja homma tuntui loppuvan onnistumiseen.

Jatkettiin siirtymisillä ravista. Mentiin kevyttä ravia ja kaikkien sivujen keskelle tehtiin nopeat käyntisiirtymät, käyntiä sai ajatella askeleen verran.
Se raviin siirtyminen oli lähes ikimuistoista, en todella tiedä.. Joko olin hukassa niiden pitkien jalustimien takia, tai sitten Jackin liike oli jotenkin erilaista Artsiin ja Kaisaan verrattuna, mutta siltikin. Jalustimet vispasivat jalassa kuin halvat vispilät, minä keventelin kuin toista kertaa hevosen selässä. Jalat heiluivat kuin Singeri ja olin siis niin hukassa kuin hukassa voi olla :D
Alas istuessa taas jalat heiluivat kahta kauheammin ja jouduin rukoilemaan apua jotten hukkaisi jalustimia - oli aika kaukaa haettu ajatuskin siitä, että "päkiä lepäisi kevyesti jalustimella". Eihän se meinannut piru vie edes osua siihen jalustimeen! Ja mä pompin siellä ravissa, ihan järkyttävää. Kulttuurishokki, mutta ehkä se tosiaan johtui jalustinten pituudesta. Joka ei siis ollut liian pitkä, kuten kuvasta hyvin näkyy.

No mutta. Alkuun ne siirtymät kevyt ravista olivat lähinnä sitä, että minä pompin ensin kun yritin keventää, sitten pompin kun yritin istua, jonka ansiosta Jack siirtyi käyntiin ehkä juuri ennen kulmaa sen sivun keskikohdan sijaan... jonka lisäksi heppa oli tietenkin jännittynyt ja touhu lähenteli kalojen juoksukisaa kuivalla maalla.
Otin työn alle oman istumiseni, keskityin jalkoihin, hain suoruutta ja jäntevyyttä. Aikani tapeltuani sain jalustimet pysymään jaloissa normaalilla tavalla ja alkoi ratsastaminen muistuttaa edes etäisesti sitä, miltä sen kuuluu näyttää. Kun itse en enää horjunut holtittomasti, oli helpompi keskittyä niihin siirtymisiinkin. Ne eivät kyllä siltikään oikein lähteneet, sillä rytkyin harjoitusravissa aivan liikaa. Mä istuinkin lopulta ihan täysin alas ja jätin koko keventelyn pois, jotta saisin istutettua takapuoleni penkkiin.

Se ratkaisikin oikeastaan kaikki ongelmat ja homma alkoi vihdoin toimia. Minä sain rentouduttua ja istuttua hiljaa ja jäntevästi, Jack alkoi hiljalleen rentoutua ja kuunnella. Alkuun siirtymät olivat silti ihan hullun hitaita ja jouduttiin veivaamaan ikuisuus ennen kuin hevonen siirtyi käyntiin. Hiljalleen löydettiin kuitenkin se tatsi, siirtymät tulivat nopeammin, kevyemmin ja ne olivat fiiliksen kannaltakin parempia. Vähän se edelleen vaihteli, joskus tuli parempaa, joskus huonompaa, mutta tehtiinpä jokunen onnistunut siirtymä.

Otettiin vielä pysähdyksiä harjoitusravista. Tässä vaiheessa mä leikkasin pysähdykset ihan vain kahteen siirtymään per kierros, jotten joutuisi koko ajan pysäyttelemään uljasta lehmääni. Pienestä epäilystä huolimatta pysähdykset sujuivat oikein hyvin. Alkuun hiukan tahmeammin, mutta pian Jack pysähtyi tosi kivasti. Eivät ne täydellisiä olleet, mutta käyntisiirtymiin verrattuna todella hyviä. Näiden pysähdysten aikana Jackie alkoi viimein tuntua ihan oikeasti rennommalta, joten annoin hieman anteeksi niissä pysähdys-ravisiirtymissä, enkä vaatinut hevosta mitenkään räjähtävän nopeaksi. Silti Jack kyllä meinasi pariin otteeseen siirtyä ihan laukkaan pysähdyksestä, hän otti sen touhun tosissaan!
Onnistuin siinä loppuvaiheessa tekemään kaksi oikein hyvää pysähdystä, suht nopeita, kevyitä ja asiallisia seisahduksia. Jackiekin alkoi olla jo väsynyt, joten heitin sille hiukan ohjaa ja keventelin taas muutaman kaarteen, ennen kuin toisetkin saivat lopettaa ja siirryttiin käyntiin. Heppa venyi kivasti ohjan perässä ja ravasi tyytyväisenä, joten kenties hän oli tehnyt jotain oikealla tavalla.

Laukkaa nostettiin ihan vain toiselle pitkälle sivulle. Tyyli oli vapaa, joten minäpä innostuin jatkamaan teemaa ja nostamaan laukkaa pysähdyksestä, Jack kun tosiaan oli sen verran reippaalla powerilla lähtenyt välillä pysähdyksistä raviin, että ajattelin tämän toimivan ainakin tarpeeksi hyvin. Ja siis tämä oli mulle taas ihan hyvää tekemistä, sillä en ikinä usko että laukkaa voi edes saada nousemaan pysähdyksestä, joten mun pitää todistaa luuloni vääriksi!

Humputtelin harjoitusravia välissä, sillä pelkkä käveleminen tuntui tylsältä. Pyöritin ympyröitä ja taivuttelin, jotta saisin hevosen aina rentoutumaan ja kuulolle laukkojen välillä. Sitten käynnistä valmistelin sen pysähdyksen, josta sitten nostelin laukkaa.
Tosin näin ensimmäiseen suuntaan ei yksikään nosto tullut suoraan pysähdyksestä, vaan aina väliin löytyi ainakin pari käyntiaskelta. Nostot olivat silti hyviä ja voidaan jopa puhua paremmista nostoista kuin viimeaikoina on tullut. Nyt se laukka nousi, sen sijaan että olisin vain epätoivoisesti kaivellut sieltä sen kolmannen askellajin. Valmistelu teki siis tehtävänsä, ainakin mulle. Kenties se jotenkin helpotti mun keskittymistäni kun sain hetken vain pohtia kysymystä siitä, miten laukka oikeasti nostetaan. Jäi se häslääminen pois, kun oli selvä visio. Esimerkiksi nytkin mä taisin vain kerran horjahtaa etukenoon nostossa, muulloin ymmärsin istua suorassa ja nostaa rauhassa sen panikoimisen sijaan.

Heppaan taas taisi vaikuttaa positiivisesti se, ettei ratsastaja räpeltänyt turhia. Jack nosti alusta asti ihan loistavaa laukkaa, tahdikasta ja tasapainoista. Mentiin oikein kuulolla ja tuntumalla, jalustimet jaloissa heiluen. Käytin kaiken keskittymiseni niihin jalkoihin, kyllä ne pysyivät paremmin, jalustimet säilyivät suunnilleen oikeassa kohdassa ja en enää pumpannut niin pahasti. (Jalat, nuo maailmanluokan turhakkeet!)
Tehtiin välillä jotain ympyrääkin, siirtymät alas olivat suunnattoman hyviä ja siis eipä siellä voinut kuin virnuilla typerästi. Laukka oli loistavaa, yksinkertaisesti.

Suunnanvaihtuessa jatkoin samalla linjalla. Taas ensimmäisissä nostoissa tuli käyntiaskeleita väliin ja kertaalleen Jack lähti hiukan alta laukassa, kun Kari-poni laukkasi perässä. Heppa tuli kuitenkin takaisin ongelmitta, kun täti muisti vain istua tyynesti kyydissä.
Ja lopulta sitten onnistuttiin! Kahdessa viimeisessä laukannostossa sain lantion ja istunnan mukaan, pyöräytin sieltä sen laukan ja varsinkin se toinen nosto hipoi täydellisyyttä ainakin mun mielikuvissani. Energinen, tarmokas nosto, suoraan pysähdyksestä ja laukka oli tahdikasta ja pyörivää. Marianne oli tyytyväinen ja minä naureskelin hepan mahtavuutta. Mahtavaa.
Saatiin kävellä kun tuli niin hyvät nostot loppuun ja toisten lopetettua jäätiin kävelemään loppukäyntejä.

Jack-Jack-Jackiläisyys! Marianne oli supertyytyväinen, se oli oikeastaan koko ajan tyytyväinen ihan kaikkeen, ratsastin hyvin ja poni meni hyvin.
Minä olen tyytyväinen lopetuksiin. Se on loistavaa että sain kaikki osiot ikään kuin toimimaan juuri ennen loppua ja on mahtavaa että saatettiin lopettaa aina se hetki ennen muita, sillä onnistumisiin on loistokasta lopettaa. Laukannostot olivat vaan niin mielettömän hyviä etten voi lopettaa niiden hehkuttamista ja Jack oli mahtava! Se on vaan niin mainio hevonen, ei voi mitään.

Keskelle, alas selästä ja herra Raskas Ahertaja pesulle. Sen jälkeen koni pääsi tarhaan ja minä pääsin lääppimään Pullaponia! Löysä päivä suorastaan, mutta ehkä se on ihan mukavaa vaihtelua.
Nyt alkaakin ihan kunnolla tämä kerran viikossa ratsastelu, mutta toivoakseni tämä flow pysyy siitä huolimatta päällä! On meinaan aika hurjaa ajatella, että parin kuukauden päästä tulee täyteen vuosi..
Vuosi, jonka aikana olen ollut tyytyväinen käytännössä jokaiseen tuntiin. Aika hurjaa? Ihan pikkuisen.
Onhan tässä ollut muutamia vähän huonompia tunteja, jotka olisivat voineet mennä paremmin. Yksikään tunti ei kuitenkaan ole mennyt päin mäntyä, ei. Joka tunti olen onnistunut. Ja sen lisäksi jokaisen tunnin jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tyytyväinen. En masentunut tai tylsistynyt.
Ja siitä on kohta vuosi! Marraskuussa vuosi! Hyvänen aika, näin pitkää hyvää kautta ei ole koskaan ikinä ollut, mutta todella toivon että tämä jatkuisi ainiaan. Koko (lähes) vuosi on ollut sellaista nousukiitoa ja tunnetta siitä, että osaa sittenkin ratsastaa, eikä olekaan se toivoton tapaus, kuten ajattelin kai viime vuonna. Wau.

Vuosi. Merkittävin ja hienoin vuosi.
(Tosin okei. Hyppääminen on mennyt kivistä alamäkeä. En laske sitä mukaan, eikä niistäkään tunneista jäänyt huonoa fiilistä. Vain ikuinen kammo, hah!)

Poissa elementistään

Viimeinen keskiviikko, jonka "kunniaksi" me hypättiin. Jippikajei ja hallelujaa vaan, eikös totta?
Mulla oli Kaisa, tunnilla myös Artsi, Vinski, Jack, Pomo ja Elvis, Kaisa oli jo toisella tunnilla. Katselinkin vain tunteja ja pohdiskelin syvällisiä, pelkäsin jo valmiiksi että mahdetaanko hypätä vai ei. Ennen tuntia pääsin sitten nykimään sokeripaloja kentälle, oikein naulat lyötiin arkkuun.

Loistava ratapiirros!

Ei muuta kuin Kaisan selkään ja alkukäyntejä kävelemään.
Huoh. En oikein tiedä. Mä jännitin jo valmiiksi ja olin niin kovin tympääntynyt koko hyppyideasta. Ja vaikka urheasti lupasin olla hyppäämättä enää ikinä, niin tottahan toki mä silti pohdin että josko nyt kuitenkin yrittäisin. Luuserit ei mene ilman jalustimia jos hevonen voi räjähtää, luuserit jättää laukkaamatta jos hevonen vähän pomppii, joten samalla logiikalla luuserit jättää hyppäämättä vain koska pari viimeistä kertaa lähti vähän lapasesta? (Tänään en kyllä pitänyt tästä mun omasta ajatusmallista! Aivan huono ja liian syyllistävä sävy siinä on.)
Olen muutenkin ehkä hiukan antanut myönnytyksiä tälle mun "hyppään ehkä kymmenen vuoden päästä kun osaan ratsastaa"-ajatukselle. Tai siis voinhan mä hypätä ihan pikkuisia esteitä, ravista. Yksittäin. Yhtäkään peräkkäistä estettä en hyppää. Enkä laukasta. Mutta pienin askelin, ehkä mä voin kaikessa surkeudessani kokeilla jotain pientä, muutamaa hyppyä jostain hölkkäravista? Eihän se niin paha voi olla, ei ainakaan mitään mihin mä en pystyisi.

Olen hyvä ylipuhumaan itseni, kuten huomata saattaa. Tai ehkä pikemminkin olen hyvä aina vaatimaan itseltäni kaikkea, sillä en halua häiritä ketään, jonka takia on vaan pakko tehdä. Jos ei ole pää kainalossa ja verta valu litratolkulla, niin ongelmaa ei voi olla, eli toisin sanoen tämä hyppäämättömyyskin on pelkkää turhaa draamailua, jolla ei ole mitään järkipohjaa.

Käveltiin alkukäyntejä, hiukan rytkin heppaa eteenpäin ja pyörittelin voltteja. Kaisa olikin tänään tosi miellyttävä, se asettui helposti ja keveästi, kääntyi ongelmitta ja oli kaikin tavoin toimiva. Pohkeesta ja etenemisestä kyllä piti muistuttaa useampaan otteeseen, mutta kyllä mamma sieltä lopulta ymmärsi lähteä ihan kulkemaankin. Heppa tuntui tutulta ja turvalliselta, helpolta ja mukavalta. Kiva Kaisa, hih!

Siirryttiin kevyt raviin ja lähdettiin tulemaan puomeja. Yllä olevan ratapiirroksen ristikot olivat siis puomeina, joita sitten kipsuteltiin tuollaisella kahdeksikkoreitillä. Tämähän olikin oikein mukavaa, mitä nyt Kaisa kulki kuin etana hellepäivänä. Heppa ei oikein edennyt ja jurnutti menemään epätasaisesti, tahti heitteli reippaasta ihan löysään. Puskin puttea eteenpäin ja koitin saada sen pysymään edes etäisesti tasaisena ja kyllähän sieltä lopulta löytyi edes jonkin sortin eteneminen ilman sitä jatkuvaa lösähtelyä. Puomeille Kaisa jaksoi ajoittain jopa vähän innostua, joten koikkelehdittiin ihan hyvällä fiiliksellä reittiä pitkin.
Vaan mun kouluratsastajan sieluni itki verta niissä lyhyissä jalustimissa, jotka meinasivat pudota jalasta koko ajan. Olen ihan epätoivoinen esteratsastajatar, se touhu oli vaan niin säälittävää!

Mariannelta tuli vaan käskyä nostaa sen hevosen päätä jottei lönköteltäisi pitkinä ja etupainoisina. Kyllä se nokka sieltä taisi vähän noustakin, mutta uskoakseni en ihan kyennyt tekemään niin hyvin kuin olisin halunnut, ihan vaan koska jänskäilin jo valmiiksi tätä hurjaa estehyppäämistä.
Otettiin vielä vähän käyntisiirtymiä tuossa ennen yksiä puomeja. Kaisa oli jälleen mukava ja herkkä, parit ekat siirtymät olivat molempiin suuntiin ihan verrattoman hitaita, mutta pian tamma jaksoi jopa reagoida ja tehtiin nopeita siirtymiä käyntiin varsin ongelmitta. Jäätiin siitä käyntiin ja puomit nousivat ristikoiksi.

Ristikoita. Nimenomaan, ne olivat sellaisia vaahtosammuttimen korkuisia ristikoita, joiden yli pääsisi vaikka käynnissä ja takaperin. Silti se oli kauheaa. Jopa se odottaminen oli hitusen hermoja raastavaa, porukka pisteli niiden yli laukassa ja minä olin siellä järkyttyneenä miettimässä että askeltakaan en laukkaa kyllä halua.
"Mutta mitä jos Kaisa lähtee laukkaan? ..No sitten mä hidastan sen raviin.. Mutta entä jos en saa sitä raviin? ..Otan isomman pidätteen.. Mutta eipä se ole ikinä ennenkään toiminut, vaan ollaan juostu pää viidentenä jalkana ja kaikki kuolee ja esteet keilaantuvat.." ja sitä rataa. Positiiviset ajatukset suorastaan valtasivat mieleni kun pohdin läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.

Silti lähdin suorittamaan tätä hurjaa rataa jopa yllättävän rauhallisessa mielentilassa. Ihan jännittyneenä, mutta ei mua sinäänsä jännittänyt, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ravi oli vetelää, mutta kerrankin se tuntui jopa ihan kelvolliselta vauhdilta. Ihan rauhassa, hitaasti kevennellen ohjasin Kaisan ensimmäiselle ristikolle ja rukoilin jumalilta armahdusta. Putteponi hyppäsi rennonrauhallisesti yli, kyydissä heiluva akka ei yllättäen pudonnut jäykkyyttään alas ja taidettiin ihan pysyä jopa ravissa. Sain ravin hallintaankin, hiukan hitaammaksi ja tahdin johonkin kuosiin (mä kun olin pienessä mielessäni suunnitellut, että jos heppa lähtee yhtään alta, niin en taatusti käännä lähellekään sitä estettä, vaan otan haukut niskaani "kun ei se este ollut siellä päinkään!")
Koska ravi tuntui hyvältä ja mulla oli vielä itseluottamus kasassa, niin minähän ohjasin Kaisan seuraavalle esteelle, joka myöskin ylittyi tyylillä... Ponin puolelta tyylillä, minä taisin taas heilahtaa kaulalle kuin jotain suuriakin esteitä hyppelevä ammattilainen.

Esteen jälkeen heppa siirtyi laukkaan, mutta nyt se oli peräti rauhallista ja hyvää laukkaa. Niin hyvää, että ihan hetken mä mietin, josko sittenkin muuttaisin mieltäni ja laukkaisin seuraavalle esteelle. Yllättäen mieleen palautuivat kaikki ne loistokkaat "juostaan täyttä laukkaa kohti estettä ja roikutaan harjassa"-hypyt, jolloin tulin järkiini ja otin Kaisan takaisin raviin.
Mutta - pieleen se meni silti. Ravissa ei ollut tahtia tai tasapainoa, vaan homma oli kuin kamelilla olisi ratsastastanut. Kun käänsin siitä sille lävistäjälle kohti estettä, lähti se ravi ihan vaan vähän alta. Siis niin vähän, ettei sitä olisi edes huomannut ilman sitä sapelihammasristikkoa, joka silmät kiiluen tuijotti minua.
Se pieni altajuokseminen oli mulle liikaa. Koitin pidättää, mutta se ei vaan mennyt läpi (ja niin, syynä saattoi olla myös se, etten uskaltanut oikeasti pidättää, vaan lähinnä hallusinoin pidättäväni..) Ihan naurettavaa kuinka vahvasti se vaikutti, että hevonen hölkkäsi pikkuisen reippaammin kohti kymmensenttistä ristikkoa. Ei se vaan auttanut, ei vaikka kuinka tajusi olevansa ihan älytön. Siinä vaiheessa kun pidäte ei läpäissyt Kaisan tajuntaa ja kun mä tajusin että juostaan hiukan liian kovaa, niin samalla hetkellä multa vaan katosi kaikki voima. Könähdin etukenoon ja jalat olivat ihan oikeaa spagettia. Varmaan ensikertaa mä oikeasti sain kokea, että tuo kuvaus ei ole edes liioittelua. Mä jäädyin aivan täysin, kaikki voima katosi ja Kaisa kipitteli iloisesti ohi esteen. Siirsin sen käyntiin ja olin jotenkin ihan shokissa.

Selvästi parin kerran peräkkäinen kontrollinmenetys esteitä hypätessä ei ole tehnyt mulle hyvää. Varsinkaan kun molemmilla kerroilla jätettiin siihen epäonnistumiseen, hah.

Sen jälkeen kun me ohitettiin se este, niin mä otin Kaisan käyntiin ja me käveltiin. Käveltiin aika pitkään ja hartaasti. Marianne puhui jotain, mutta jotenkin en sisäistänyt yhtään mitään.
Ja tässä huomaa kuinka paljon mä jännitin ja kuinka syvään pelkotilaan olin itseni saattanut. Mä kävelin, eikä muuten tullut edes mieleen että tietenkin pitäisi täräyttää koni raviin ja tulla se este uudestaan. Ei. Mä vaan kävelin, tärisin ja itkin sisäisesti. Ei puhettakaan tekemisestä, ei vaikka Mariannekin kyseli että käveletkö sä nyt tosiaan tässä välissä. En vaan tajunnut.
Ihan tosissaan. Siis silloin viime keskiviikkona kun Artsi pukitti mun jännityksen takia, niin eihän siinä mennyt sekuntiakaan miettien mitä teen, vaan samantien uusi (pukki)laukka vaan alle. Ei ole vaihtoehtoja, on vaan tehtävä. Se on iskostunut mieleen ja tietää että jos jotain tapahtuu, niin viimeinen asia on jäädä kävelemään. Jos jännitän jotain, niin pakotan itseni tekemään.

Ja silti... Mä vaan kävelin. Vain sen takia, että heppa vähän "juoksi alta" estettä lähestyttäessä. Ihan uskomatonta. Ehkä pitääkin alkaa jo puhua pelosta, sen pelkän estejännityksen sijaan, sillä tämä ei ole normaalia.

Lopulta sitten tajusin mitä Marianne puhuu ja ymmärsin että tosiaan - mun pitäisi ravata ja tulla uudestaan esteelle. Sen teinkin, tärisin siellä ravatessa ja pelkäsin koko ajan että heppa räjähtää koska ratsastaja on jäykkä kuin rautakanki. Estettä lähestyttäessä mä en tiennyt yhtään mitä tehdä, puskin vaan jotain ja Kaisa kiihdytti vauhtia entisestään. Sitten juostiin esteen ohi, minä heitin etukenoon ja hidastin samalla tavalla kuin silloin vuosia sitten. (Etukenoon ja kädet kaulalle = loistotyyli hidastaa!)
Sen jälkeen vaan jatkoin sitä hyperventilointiani. Marianne kysyi että tuleeko tästä mitään vai menenkö pyörimään ympyrälle. Totesin että ympyrälle mieluummin, joten mentiin Kaisan kanssa porttipäätyyn rassaamaan ravia toisten pomppiessa.

Siellä se lähti taas toimimaan. Putte nyt kyttäili ensin kovinkin kiinnostuneena, onhan siellä porttipäässä tunnetusti poninsyöjämonstereita, mutta kun hiukan sitä asettelin sisälle, jäi tämäkin harrastetoiminta lopulta kokonaan pois.
Otin ihan vaan ravia siellä. Ensin keventelin hetken, sitten istuin alas ja hain hyvää fiilistä meille molemmille. Kaisaa töihin ja itseäni rauhoittumaan. Siellä mä uskalsin nostaa sitä päätä kunnolla ylös, istua itse alas ja pyytää ravia eteen. Kaisasta irtosi pätkittäin oikein mageaa ravia, tosin aika nopeasti blondi otti ja väsähti täysin. Onhan se kauhean rankkaa ravailla ympyrällä, aijai!
Jouduttiin muutamaan kertaan taistelemaan siitä kääntymisestä kun Kaisan mielestä olisi ollut ihan jees kaatua sisäpohjetta vasten ja juosta kaverein luokse. Ei se päässyt mihinkään ja lopulta tamma alistui kohtaloonsa yksinäisenä työläisenä. Kokeiltiin parit pysähdykset suoraan ravista. On se niin hienoa nähdä, että mä oikeasti pystyn Kaisan pysäyttämään ravista ja sainpa sen raviinkin lopulta aika suoraan.
Kun heppa alkoi olla jo aivan täysin nuutunut siihen hurjan rankkaan ravailuun, annoin sille ohjaa ja keventelin muutaman kierroksen. Rennosti ja nätisti humma menikin, ehkä vähän venyi pidemmäksi ja malttoi köpötellä rauhaisaa ravia.

Toisten lopettaessa, palattiin me Kaisan kanssa asemiin ja käveltiin loppukäynnit tovereiden seurassa.

Marianne taisi sanoa silloin alkuun että pitäisi mennä samalla flowlla kuin muutenkin on nyt menty. Ja se ei oikein tajua mikä ongelma tässä nyt on, tai pikemminkin miksen minä saa muka pidettyä hevosia hallinnassa esteillä. Se onkin kyllä ihan loistelias kysymys, mutta hei - onko se toisaalta ihme että hevoset tuppaavat lähtemään vähän railakkaammin mun kanssa esteille? Meinaan nyt vaan, että kun yleensähän mä saan kaikki hevoset räjähtämään :D
Eikä edes huonolla tavalla välttämättä. Mutta ihan tälleen faktoina kun miettii, niin sama ongelmahan tässä on koko ajan ollut. Paljon mä olen taistellut sen "hepat säikkyy kaikkea"-ongelman kanssa ja varsinkin nykyään Marianne useammin käskee hidastaa kuin nopeuttaa tahtia. Se on vaan tämä tyylillinen ongelma. Siinä missä tämä yksi tuntilainen taistelee sen kanssa, että hevoset tuppaavat kulkemaan sen kanssa kuin täi tervassa, on mulla sitten päinvastainen "ongelma". Nythän se on aikalailla kurissa sileällä, mitä nyt välillä jotkut Artsit lähtevät liikaa ylös tai jotkut Kaisat vähän räjähtävät pöksyistään. Esteillä se kuitenkin nostaa päätään ja jälleen huomaa, että jokin mun tyylissäni on sellaista, että saan ne kaikki hevoset räjähtämään. Olen liian nopea ja vilkas, jolloin tulee tuollaista ylilyöntiä.
Ei se silti välttämättä ole paha asia. Se vain pitäisi saada kontrolliin, jotta estehyppely olisi jotain muuta kuin sekopäistä kaahaamista.

Mä en nyt tiedä. Siis taas mulla loppui se hyppääminen epäonnistumiseen, eheh.. Hyvä on se, että tällä kertaa ei lähdetty lapasesta vaan homma pysyi ihan järjellisenä. Mutta silti, lopetin siihen että heppa sujahti kahdesti esteen ohi. Ja siis mä en muista koska olen viimeksi ollut noin kauhuissani hevosen selässä. Ehkä silloin kun hyppäsin Nikkiksen kanssa ;)
Muuten Kaisa kyllä meni sujuvasti ja kivasti. Oikein mukavaa. Ja siis ylitettiin me huimat kaksi (2) estettä. Lopetus oli vaan huono. Tosi huono. Superhuono. Saa nähdä tuleeko tästä ikinä enää mitään, vai tätiydynkö esteiden osalta loppuiäkseni.

Käveltiin, keskelle ja alas selästä. Kaisus pääsi talliin, harjailin sen nopeasti ja lopulta käytiin kokoilemassa hiukan esteitä pois kentältä.
Marianne siinä vähän pohdiskeli että ongelma on vähän omanlainen ja että haluankohan mä edes että sille ongelmalle tehdään jotain. Sen lisäksi se mietti että pitäisikö mut laittaa hyppelemään automaatti-Pomolla. Enkä mä oikein osannut vastata. Toisaalta joo, haluaisin mä siitä eroon, olisi se kiva jos esteilläkin olisi edes jonkunlainen "taso" niiden maahankaivettujen puomien sijaan. Mutta en mä tiedä, en välttämättä ainakaan vielä ole sitä valmis taistelemaan läpi.
Ehkä joskus. Ehkä ei. Ken tietää.

Mä voin ihan hyvin pyöriä ympyrällä vääntämässä harjoitusravia. Huomattavan paljon viihdyttävämpää.

Ahkerointi on mukavaa

Ihanan lämmintä, aivan ihanaa, yksinkertaisesti mahtavaa!
Mulla oli taas Artsi, tunnilla myös Kaisa, Simo ja Evita, Artsi jatkoi seuraavalle tunnille. Ja Tiina tuli pitämään tunnit, Marianne kun oli liian kiireinen jahdatessaan lampaita pitkin Niemenkulmaa ;)
Minä siinä harjailin ison herraskan ja heitin sen kuteisiin, jonka jälkeen tepsuteltiin reippain askelin kentälle ja hyppäsin satulaan.

Kiitokset Hennalle!

Lähdettiin siitä kävelemään alkukäyntejä. Varsinkin alkuun unohduin jotenkin kävelemään sinne uran tuntumille ja vain puskin käyntiä eteen ja keräilin ohjaa hitaasti käteen. Ihan mukavasti Artsi kävelikin, se eteni ja tuntui jopa reippaalta ajoittain. Jossain vaiheessa tajusin lähteä ihan kunnolla hakemaan niitä ympyröitäkin, joille heppa kääntyi tapansa mukaan oikein siististi, löydettiin asetukset ja palikat aika nätisti kasaan.
Ylitettiin pari kertaa käyntipuomit. Artsi ilmeisesti vähän hiihteli niille ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kokeilulla otin käyntiä takaisin, jolloin sähelleltiin puomien yli vähän paremmassa järjestyksessä.
Kiisteltiin siinä sitten tuntilaisten kesken että mitä meidän pitäisi tänään tehdä. Minä kun olin vahvasti sitä mieltä, että meidän pitää puskea harjoitusravia ilman jalustimia niin, että maksa rytkyy ja vatsalihakset huutavat hoosiannaa. Muiden mielipide taisi olla jossain muualla, mutta näillä takuuvarmoilla ideoilla yleensä saa kyllä opettajan ainakin puolelleen ;)

Lähdettiin kevyt raviin ja verkkailtiin hiukan, suuntaa omatoimisesti vaihdellen. Tässä ravissa multa jotenkin jäi se eteenpäinratsastus todella minimaaliseksi, joten meidän ravi oli vähän sellaista ponipuksutusta. Ei se oikein lähtenyt kunnolla eteen kuin ehkä pätkittäin, jotenkin vaan jämähdin lönköttelemään. Tosin vauhdin uupuessa keskityin kyllä asetuksiin aivan täysillä ja varsinkin täyskaarroilla onnistuin saamaan sen nokan molempiin suuntiin hienosti läpi. Artsi oli kyllä tänään jotenkin tosi elastisen ja pehmeän oloinen, sitä oli oikein ilo veivata menemään. Tosin oli hepalla lievää ongelmaa oikealle kaatumisen kanssa, sai taas oikein potkia sillä oikealla pohkeella kun humman mielestä oikominen oli vallan mainio harrastus!
Taidettiin myös ravissa porskutella niiden ravipuomien yli. En kuitenkaan ole ihan varma, mistä voinee päätellä ettei se voinut mennä suunnattoman huonosti, muttei myöskään uskomattoman täydellisesti.
Verkkailu päätettiin vapaalla laukalla. Sai hiukan pyörittää ympyrää ja lämmitellä. Laukannostot olivat lähes poikkeuksetta ihan kamalia, hitaita ja löysiä, mitä nyt pari kertaa onnistuin nostamaan ensimmäisellä pyynnöllä, sen useamman metrin kaivamisen sijaan. Toki voisin tässä puolustautua sillä, että nostaminen oli hankalaa kun ravissa istumisessa oli niin kamalasti töitä, mutta sekin puolustus on hiukan invalidi kun katsotaan edellisiä tunteja ja surkeita laukannostoja kaikkien hevosten kanssa, molemmista askellajeista.

Laukka oli onneksi mukavampaa. Hidastahan se oli, enkä nyt ihan viitsinyt täräyttääkään kunnolla, ettemme esittelisi mitään ylimääräisiä hyppytemppunumeroita kesken rauhaisan verryttelyn. Otin pätkittäin, välillä kääntelin ympyrää (jotka olivat kuulemma liian pieniä - minä ajankin moottoriveneitä, en laivastoproomuja) ja välillä laseteltiin suoraan. Yliteltiin yksittäisiä puomeja oikein hullunkiilto silmissä, kun ratsastaja pääsi toteuttamaan itseään ja omaa puomifetissiään. Artsi tiputteli laukkaa alas vähän turhankin useasti, mutta suurimmaksi osaksi se nousi takaisin nopealla tökkäisyllä.
Ja siis ainakin heppa meni asiallisesti! Se teki kaiken mitä pyysin, siirtymät alas olivat hyvin herkkiä ja nättejä. Kertaalleen nousi väärä laukka kun menin koskettamaan raipalla lavalle ja Artemiksen henkinen tasapaino järkkyi. (Huomasin sen tosin itse, joten sekin oli kuin voitto!) Laukkakin alkoi pyöriä paremmin kun heppa hiukan lämpeni ja kun oltiin hetkinen pumpattu, huomasin että se istuminen alkoi vihdoin tuntua todella helpolta. Ei tarvittu mitän fyysisiä ponnistuksia - siellä piti vain olla ja oleilla. Todella helppo istua, mitä tietenkin auttoi vielä se Artsin keinuhevoslaukka.
Jäätiin käyntiin ja käveltiin välikäyntejä.

Kas tässä, kehuttu ja kadehdittu istuntani. 10+!!

Tehtävämme; vihreä ravia, sininen laukkaa, harmaa rasti on pysähdys ja punaiset ravipuomeja.

Tiina selitti meille tehtävän, joka siis yksinkertaisuudessaan oli kiemurauraa puomien yli, sitten ravipuomien ylitys, joiden jälkeen heti pysähdys. Pysähdyksestä laukannosto, yksittäisen puomin yli ja suoralla uralla siirtymä takaisin raviin, kuten kuvastakin näkyy. Sai ottaa jalustimet pois tai pitää ne jalassa, mikäli epäili ettei kykene tekemään ravi-laukkatehtävää ilman. Itsehän siis tietenkin otin ne jalustimet pois, olen odottanut tätäkin jo aivan liian kauan. Eihän ole mitään parempaa kuin parinkymmenen asteen helteet, joihin yhdistetään kunnon duuni ja ratsastelu ilman jalustimia. Loistavaa!
..Tosin pienessä mielessäni pohdin kyllä idean järkevyyttä. Tehtävä käsitti koko kentän, eli jouduimme menemään pitkästä aikaa myös hurjan pelottavaan porttipäätyyn. Ja ikään kuin se ei vielä riittäisi -> jouduimme laukkaamaan kohti superpelottavaa porttipäätyä, ilman jalustimia... Artsin kanssa, joka juuri keskiviikkona oli täräyttää tädin tantereeseen. Loistosuunnitelma, mutta päätin olla lainkaan epäilemättä pärjäämistäni. Aina pitää yrittää, tuntuu se kuinka typerältä tahansa.

Kukaan muu ei jostain syystä ymmärtänyt tehtävänantoa, joten pääsimme Artsin kanssa näyttämään mallia! Lähdettiin sitten puksuttelemaan ja yllätin jopa itseni kun istuin niin hyvin siellä ilman jalustimia. Ei ollut edes vaikeuksia, taidan uskoa itsestäni liian vähän.
Ravailtiin tosiaan iloisesti sinne porttipäähän ja aloitettiin kiemurauran ratsastus. Hevonen hieman kyttäili pelottavaa päätyä, mutta kulki vallan nättiä ja halvatun löysää ravia. Artsin kanssa tuo harjoitusravi on vaan niin tuhottoman hankalaa - kuten jo totesin, on se istuminen siellä hitonmoista rytkymistä (vaikka siellä pysyy, niin kyllähän mulla rytkyy jokainen ruuminosa siellä mukana, iso hevonen se kuitenkin on) joka vaikeuttaa huomattavasti sitä ravin auki ratsastamista. Ja kun Artemiksella on vielä tuo piaffipakkomielle, jonka takia se eteneminen on hankalaa, kun hevonen vain leijailisi metrin maanpinnan yläpuolella. Siksi nytkin se ravi jäi koko ajan ihan hirmuisen löysäksi, kun en vain saanut sitä eteen. (Tai vaihtoehtoisesti en hetkittäin uskaltanut pumpata sitä hevosta eteen ihan määrättömästi.)

Reitti toimi siinä hyvin, puksuteltiin oikein ylväinä ja näytettiin mallia. Ylitelttiin ravipuomit kuin norsu posliinikaupassa ja pysähdys pääsi hiukan venähtämään kun en ollut ajantasalla. Sitten tulikin se kauan odotettu: laukannosto kohti porttipäätyä ja vieläpä pysähdyksestä! Ei mua edes jännittänyt, mikä oli hyvä lähtökohta tälle hankaluudelle.
Mä yritin kyllä nostaa, mutta heiluin vain epätoivoisesti kyydissä ja Artsi lähti kilttinä poikana raviin. Koko pitkän sivun mä koitin nostaa, mutta heppa vain ravasi ja pääty lähestyi uhkaavasti. Lopulta tein insinööritason ratkaisun ja ajattelin, että kun pohje ei mene läpi, niin minäpä nyt ihan vaan kosketan tällä raipalla lavalle. Ei muuta kuin tuumasta toimeen siis - heitin raipan sisäkäteen ja kosketin, jolloin Artsi sitten tuumasi että jahas, akka on sitten oikein hyvä ja laukkaa keskenään vain. Se vetäisi pään alas ja heitti hiukan takapäätään, oikein sellainen kiukuttelupukki "ei mua saa komentaa, mä teen mitä mua lystää!" Heti kun heppa sai jalkansa takaisin maahan, pääsin mä jo ylös ja nykäisin homman raiteilleen, sillä en halunnut edes yrittää mitä tapahtuu jos Artemis lähtee valloilleen kun mulla ei ole niitä jalustimia.

Siihen yhteen pukkiin se tosiaan jäi ja muutaman pidätteen jälkeen löytyi raviinkin tahti. Tiina naureskeli meille (:D) ja käski ottaa ympyrälle uuden noston, joten ravailtiin puolikas ympyrä ja otettiin toinen puoli laukkaa. Ei mitään ongelmaa, Artsi löysi sisäisen aikuisensa ja laukkasi kuin ei olisi muuta ikänään tehnytkään. Sitten vaan siirtymä raviin ja jatkettiin tehtävää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
...Mutta mä vaan ihmettelen mikseivät muut tehneet tätä kevätjuhlanumeroa! Me näytettiin hei mallia, muiden olisi pitänyt seurata esimerkkiä.

Ratsastettiin tehtävää kauan ja antaumuksella. Koitin hakea mahdollisimman hyviä reittejä ja asetuksia väleihin, yliteltiin puomit aika löysästi melkein joka kerta. Itse kuitenkin istuin varsin kivasti ja saatiinpa koko ajan suoritettua sitä mitä halusin.
Pysähdykset paranivat kun minä valmistelin ne ajoissa. Saatiin joitakin todella nopeita pysähdyksiä ja ainakin Artsi reagoi pidätteisiin todella herkästi. Osaan niistä pysähdyksistä tuli jopa sellainen tarmokas ja hyvä fiilis, kuin ne olisivat oikeasti onnistuneet tosi hyvin. Laukannostot sen sijaan olivat poikkeuksetta joko huonoja tai vähän vähemmän huonoja. Karkeasti sanottuna ehkä puolet nousi ennen yksittäistä puomia, loput sen jälkeen tai siinä päällä. Ihan suoraan pysähdyksestä ei varmaan noussut kertaakaan, joskus tuli käyntiä, joskus hiukan ravia ennen laukkaa. Laukka kuitenkin toimi nätisti, päästiin sen puomin yli jotain yhtä poikkeusta lukuunottamatta aika sulavasti, minä istuin hyvin ja ongelmitta, eikä Artsi tehnyt minkäänlaista numeroa siitä porttipäästä. Kyllähän se tuijotti, mutta keskittyi olennaiseen ja siirtyi tosi hienosti takaisin raviin laukasta. Muutamat siirtymät kyllä lösähtivät ja laukattiin läpi kulman, mutta nekin taisivat olla mun omaa sähläystäni. Olen myös suunnattoman tyytyväinen siihen mun istumiseen niissä siirtymissä. Rytkyin kyllä, mutta en ollut toimintakyvytön seuraavia kymmentä metriä, vaan kykenin ihan heti ratsastamaan ja keskittymään. Jes!
Ja siis Tiina nyt käski nostaa sitä Artsin nokkaa ja ratsastamaan takajalkoja aktiivisemmaksi. Yritin ja onnistuin parin askeleen ajan. Vaan niin, on sitä huomattavan paljon helpompi ratsastaa eteen kevyt ravissa, kun ei tule tuota liitelyvaihdetta kuten harjoitusravissa.

Tehtiin oikein hyvin, joten saatiin siirtyä keventelemään. Pari kierrosta löysemmin ohjin, pyöritin jokusen ympyrän mutten sen enempää keskittynyt tekemään mitään. Ehkä me toisaalta työskenneltiinkin jo tarpeeksi, lämpötilakin vaan kohosi kun aurinko nousi korkeammalle.
Siitä käyntiin ja loppukäynnit.

Nyt en saisi puhuakaan, heh. Mariannekin on saattanut mainita jotain mun pakkomielteisestä mölötyksestä, mutta kun! Täytyyhän sitä saada kommenttiraita myös ratsastukseen.
Mä olin varsin tyytyväinen taas. Artsi on alkanut hurjan villiksi, pysyen silti laiskana. Mutta siis se menee paremmin kuin ennen. Ja suoritettiin tätä vaikeaa tehtävää, tehtiin hyvää laukkaa ja vaikka mitä! Oikein hyvä siis. Ihan en tiedä mitä mieltä olen tuosta proomun puolikkaasta, mutta kai se nyt ihan menettelee tällä hetkellä ainakin.

Keskelle, alas ja Artsi jatkamaaan töitään. Itse kävin vain kuvailemassa ja taluttamassa hiukan Seppo-ponia, jonka jälkeen kotia kohti vaan.

Ja hei, tässä on video! Artsin hurjailutkin tulivat videolle vastoin kaikkia odotuksia :D