Kyyneleet on kauniita

Krhm. Totesinpa tänään ettei me olla Nikkiksen kanssa oikein kavereita :D

Tallille tulin ja jännitin ensin. Sitten rauhoituin (kirjoitetaanko se noin :D toistelen täällä: rauhoituin rauhotuin..) ja kävin taulun lukemassa. Seitsemän ratsukkoa tunnillamme! Dääm. Mä Nikkiksellä, isot hepat (Vinski, Kaisa ja Sakari) sekä Pomo, Elvis ja Simo.

Menin sitten harjaamaan Nikkistä ja se oli aina yhtä hyväntuulisena vastassa. Yh, mä en yhtään tykkää tuollaisista möllöponeista. Ja kun se ei edes sitten näyki jatkuvasti, se on vaan vihaisen näköinen.
No joo. Alkuun poni vähän ojenteli jalkojaan, mutta seisoi sitten nätisti kun toruin sitä "Et sä nyt viittis seistä kiltisti"
Sovimme (olisi pitänyt jättää sopimatta..) että Nikkis ei riehu, sillä mun selkä on kipeä. Harjasin ponin, varustin. Ja sain jopa vyön kiinni. Vaan oli se työn takana. Sitten lähdimme kentälle.

Nousin selkään ja Mariannekin kävi Nikkikselle sanomassa ettei se saisi riehua ettei menetetä Millaa tämän tunnin aikana. Lähdin kävelemään ponin kanssa. Kääntelin ja pysäyttelin. Poni toimi mukavasti. Ja tehtiin muuten yksi tosi hieno voltti. Se paksukainen jopa asettui ja kulki sopivan kokoisen voltin! Minä olin iloinen.
Kävellessä ei mua jännittänyt ja saatoin ihan normaalisti mennä.

Sitten siirryttiin kevyt raviin. Apua :D Kesti hetken, kunnes lopulta uskalsin ponin siirtää raviin. Piti tehdä kolmikaarinen kiemuraura toiselle sivulle ja toisella pitkällä sivulla sitten raviin vauhtia. Nikkis mummoili siellä, kääntyi kolmikaariselle tosi hienosti. Ja tuota noin. En nyt tiedä, kyllä kai se välillä sai vähän vauhtia raviinsa.
Meillä oli ihanasti tilaa :D Kun kaikki muut olivat meidän "perässä". Nikkiksellä oli vaan joku pakottava tarve lähes siirtyä käyntiin aina siinä yhdessä kaarteessa. Parempi näin päin.
Ei sattunut selkä, ei jännittänyt. Hieno homma (tsiisus, tästähän tulee LYHYT postaus.)

Kun oltiin sitten kevyt ravia menty, jäätiin vähän käyntiin ja sitten pääty-ympyröille. Hevoset toiselle, ponit toiselle. Tarkoitus oli mennä harjoitusravissa ympyrällä ja sitten kirjaimella (meillä taisi olla c-kirjain, ei oltu porttipäässä) ja sillä avoimella sivulla käyntisiirtymät. Piti ikään kuin hakea hevosia kuulolle. Heh.
Alkuun Nikkis oli niin vetelä. Sain vaikka kuinka kauan lätkiä ponia liikkeelle ja se ei muuta tee kuin yritä jyrätä Pomon perään. Lopulta sain ponin liikuttamaan suurta takapuoltaan eteenpäin. Ravi oli rauhaisaa, siirtyi käyntiin hyvin, mutta raviin takaisin siirtymä kestikin vähän kauemmin.
Lopulta Nikkis vähän lämpeni, ravista tuli melko reipasta, siirtyi käyntiin ja raviin tosi hienosti. Ja mäkin jopa pysyin kivasti penkissä vaikka poni ravasikin reippaammin. Mukavaa.

Mutta sitten. Oli katsokaa niin pelottavaa että poni lähtee vähän menemään. Pysyin selässä (ihme ja kumma) ja lähtö oli muutenkin tosi lyhyt. Ja pelotti. Uskalsin silti jatkaa harjoitusravia.
Sitten lähdettiin nostamaan laukkaa. Eli puoli kierrosta laukkaa, sitten ravia. Ensin mä mietin että uskallanko. Mutta päätin että pakko, ihan pakko. Koitin, mutta poni ei liikkunut mihinkään. Sitten Nikkis taisi taas lähteä... Pysyin selässä ja lentelin kaulalle. Ja sen jälkeen pelotti muuten, ja paljon. Apua.
Menin kävelemään sinne ympyrän keskelle, pysäyttelin ja olin ihan rauhassa.
Lopulta uskalsin siirtyä kevyt raviin. Hoin siinä ravaillessa "ihan rauhassa, raaviii, ihan rauhassa" Poni ymmärsi ja ravasi kiltisti.

Lopulta päätin että pakko mun on laukata, so what jos poni menee. Joten harjoitusravissa nostokohtaan ja nosto. Ja nousi. Ja Marianne ei edes huomannut, julkeaa toimintaa! Pompin ihan jumalattomasti, mutta olin iloinen kun uskalsin. Nostelin sitten vielä lisää kun ei enää jännittänyt. Hienosti mentiin. Nikkis kuunteli, ei nostanut itse, tietty loppuun päin alkoi laukkaamaan reippaammin. Mä pompin mutta joo.
No joo, sitten katsokaas jäätiin kevyt raviin. Nikkis vähän kaahasi ja mua vähän jännitti taas. Oli hieman turhauttavan tuntuista kun poni kaahaa eikä pidätteet oikein mene läpi.

Ja sitten mun läskipaksuponiidiootti päättikin säikähtää taas jotain. Ja mennään. Mä olin just tietty hokenut koko ajan "ravia ravia ravia ravia" ja sitten poni lähtee, niin tuli ihan automaattisesti kiljastua että ravia :D Se nyt johtui tasan siitä kun hoin tuota ravia, en olekaan pitkään aikaan noissa tilanteissa mitään huutanut.
No joo, tyylikkäästi kiljuen lähdettiin taas menemään ja nyt ei vaan enää kestänyt ja taas alas. Ja se tuska. Aivan järkyttävää. Oikeasti. Se sattui, ja muuten todella pahasti.

Tai oikeastaan pohkeesta alkoi vetää suonta tai jotain tällaista. Kuitenkin, se sattui. Kierin tyyliin maassa ja raivoan jalalle mutta joo. Kamalaa. (heh, ja järkytin kaikki muut :D) Kävin vähän istumassa siellä reunalla ja hautauduin likaiseen hiekkaan että se jalka rauhoittuisi.
En tiedä. Mä kuvittelin etten edes pääsisi takaisin. Mutta sitten kysyttiinkin että menenkö takaisin.
Siis tietenkin, se oli jo tarpeeksi paha kun en Sulon selkään päässyt enää takaisin. Olin itkenyt sitä jalkaa, joten Marianne vielä kyseli että voinko mä varmasti palata. Mutta oikeastaa itkin lähinnä koska järkytyin niin pahasti. Hyi kauheeta, miten oikeasti voi käydä noin kun tippuu selästä :D Kamalaa.

No joo, palasin selkään ja kävelin loppukäynnit jännityksen vallassa. Nikkis käveli tietty sitten oikein reippaasti, piruili mulle ihan selvästi. Koitin päästää ohjia pidemmäksi ja käännellä. Jalka vaan sattui.

Alas selästä. Mä olin muuten raivoissani :D Päätin sitten että jos tämä räkänokka kuskaa mua ratsailla, niin se saa kyllä huomata olevansa heikompi osapuoli kun olen maassa. Kyllä mulla vähän kilahti kun poni ei voinut seistä paikallaan kun löysäsin vyötä, oli niinku käveltävä portille.
Sitten käytiin hakemassa mun kamat. Otin ne ja totean ponille että tule, ja lähden kävelemään kohti tallia. Nikkis tulikin sitten vauhdilla, säikähtiköhän taas jotain. Rauhoittui kuitenkin nopeasti kun ärähdin ettei mun päälle sentään.
Karsinassa rouva räkänokka oli taas melko iloisen näköinen. Mä angstasin että miten voi olla näin surkea ihminen olemassa. Ei pysy vahingossakaan selässä.

Nikkiksen harjattuani menin tuntia katsomaan. Tunsin itseni niin halvaantuneeksi. Jalat sattuivat, selkä sattui. Mikä kaikki muukin vielä sattui. Sitten vielä kun mietin että mitä tiistaista tulee. Jännitin tänään näin paljon (en niin kauheasti, mutta vähän) ja sitten menen tippumaan. Tippumaan hei! Tiistaina voi olla jännää.. (varsinkin kun miettii että mille Marianne uskaltaa mut laittaa. Ihan varmasti oli nytkin vaan miettinyt että joku turvallinen poni tuolle ennen kuin se tapattaa itsensä :D)

Ja itkin taas sitä kuinka huono mä olenkaan. Ei vaan pysy. Muutenkin nämä tunnit on olleet niin surkeita. Enkä mä nyt halua jännittää joka hevosta ja joka asiaa. Dääm. En kestä itseäni. Köytän itseni poniin kyllä seuraavalla kerralla. Se on turvallisempaa...

ANTEEKSI tämä oli lyhyt, surkeasti ja epäselvästi kirjoitettu.

No teidän pitää vain tietää, että selviydyin joka askellajista (ei selkä katkennut) istuin hienosti ravissa, pompin laukassa. Tipuin kerran ja Nikkis meni kolmesti.

Mua vaan ottaa päähän, väsyttää. Ja toi tunti oli niin turhauttava.

Mutta sehän on se paha karma  .  .  .

Sori tuosta tekstistä. Ehkä jos joskus tunti sujuisi niin saisin kirjoitettuakin jotain. Mutta nyt kun tipahtelen niin on vaikeaa kirjoittaa selvästi..